sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaksi johtopäätöstä

Olen miettinyt tällä viikolla kahta asiaa:

Että minulle Kirjoita mitä tiedät onkin taipunut muotoon Kirjoita mitä tunnet.

Että jokaisella käsisraakileellani on jokin tärkeä elementti, joka symboloi tarinaa ja tulee esiin tekstissä monella tasolla..

Että tekstiini on uinut runovaikutteista typografista asettelua entistä enemmän, että se miten teksti asettuu sivulle on muodostunut minulle tärkeäksi ja olennaiseksi osaksi tyyliäni.

Sanoinkin kolme asiaa. Ehkä siinäkin on johtopäätös: että en osaa pysyä asetetuissa rajoissa, vaan lähden värittämään viivojen yli entistä rohkeammin. Antaudun hallitulle kaaokselle ja sanon, tässä saat tehdä kuten haluat, saat kokeilla ja katsoa ja nauttia, saat antaa periksi hetken mielijohteille ilman pelkoa naurunalaisuudesta tai häpeästä, tässä on turvallista. 

Edellä kuvattuun ajatukseen liittyy varmasti se, että kirjoitan yhä harvemmin valmiista lähtökohdista. En lähde kirjoittamaan nuorten romaania tai novellia johonkin tiettyyn kisaan. En säikähdä jos idea riistäytyy irti ja poikkeaa sille viitoittamaltani polulta, en edes silloin, kun lopputulos muuttuu radikaalisti. Minulle on tärkeämpää tuottaa tekstiä, joka herättää minussa vahvan vastakaiun, kuin saada teksti heti nyt jonnekin julkaistavaksi.

Ulkoa asetetut vaatimukset sisällön suhteen rajaavat ajattelua ja niistä luopuminen todennäköisesti vaikeuttaa tekstien julkaisua. En oikein tiedä miten selittäisin tätä, mutta olen todennut rajaavani liikaa ja luopuessani rajoitteista en kuitenkaan tee mitään niin rajua, etteikö teksti muuttuisi tyystin julkaisukelvottomaksi. Kyse on siis ehkä enemmän siitä, miten tietoinen mieli käsittää asiat ja asettaa rajat liian liki. Kun tietoiselle ei anna rajoja, rajoittaa tiedostamaton yhä jonkinverran, mutta tämä ero mahdollistaa loikkia, joihin en uskonut pystyvänikään. Se on hieno tunne.


Kirjoita mitä tunnet

Minun kohdallani tämä on tarkoittanut siirtymistä pois aihekohtaisesta kirjoittamisesta. Olen lähtenyt kirjoittamaan enemmän kollaasitekniikalla. Uusien ideoiden kanssa ikään kuin kerään minua puhuttelevia asioita runsaudensarveen ja hypistelen niitä. Luen artikkelin ja poimin siitä sanan, joka herättää minussa tuntemuksia. Lähden kirjaamaan niitä ylös ja linkittämään muihin ankkurisanoihini.

Ankkurisanoja tulee kerättyä paljon ennen kuin ne alkavat muodostaa yhteistä kuvaa. Alussa on siis lähinnä mielikuvia ja tuntemuksia. Haluan kirjoittaa asioista, jotka herättävät minussa vaistonvaraisesti reaktion, sillä tälläinen intuitiivinen tunneside kantaa myös tekstiin. Alitajuntani punoo avainsanat ja lauseet aina tarinaksi, kunnes kollaasi on täysi.


Tarinan elementit

Elementit ovat hiipineet luokseni pikkuhiljaa. TH oli ensimmäinen käsis, jossa tunnistin useamman keskeisen elementin ja tiesin mitä ne symboloivat. Elementit näkyvät yleensä tarinan miljöössä, hahmojen ajatuksissa (unissa, pakkomielteissä tms.), tekstin asettelussa, dialogissa (kirjoitan niille olemassaolevia myyttejä/tarinoita tai keksin omiani) ja asioiden nimissä. Elementit ovat minulle tarinan konkreettisia ja alitajuisia rakennusaineita.

TH:n keskeisiä elementtejä ovat Kuu, Puut ja Vesi.
VH:n keskeisiä elementtejä ovat Puut ja Linnut.
HT:n keskeinen elementti on Hiekka.
Goottinovellin keskeisiä elementtejä ovat on Vesi ja Muisti.
Oksennuspallonovellin keskeisiä elementtejä ovat Linnut ja Muisti.
P:n keskeinen elementti on Neonvalo.
Urbaaninovellin keskeisiä elementtejä ovat Veri ja Meri.

Tämä ei kenties kuulosta kauhean järkevältä näin kontekstistaan irrottuneena, mutta esimerkiksi juuri P:ssä mielikuvani tarinasta linkittyvät aina neonvaloon: keinotekoiseen, uhkaavaan ja jännittävään. Huomaako, että P on käsiksistä ainoa, jonka elementti ei tule luonnosta? Se on myös ainoa yhteisproggikseni.


Runomainen typografia

Tämä on varmasti näkynyt jo bloggaamisessakin, vaikkapa 4-sanan tarinatiivistelmissä ja muutenkin. Kokeilut sanojen asettelun kanssa alkoivat, kun kirjoitin runoja. Olen toki aina ollut estetiikko ja sanojen asettelu kuvien lomaan oli fikkausaikoina suuressa roolissa (pidin silloin myös grafiikkablogia). Ja ehkä nykyisenkin blogin ulkoasusta näkee, että olen käyttänyt aikaa asioiden sijoitteluun.

Kirjoittamisessa typografian korostuneisuus tulvahti tietoisuuteeni, kun huomasin että TH:sta löytyi kaksi visuaalista kuvarunoa (jotka myös ilmensivät keskeistä elementtiä). Runoushan on siis pilannut minut uskottelemalla, että on ihan hyväksyttyä rikkoa oikeinkirjoitussääntöjä käyttämällä välimerkkejä tms. väärin. Sallin visuaalisuus edellä-periaatteen aina tietyissä kohdissa novellia tai käsistä, jolloin ne jäävät kauniiksi poikkeuksiksi.

Goottinovellissa alkoi olla jo todellista yritystä runomaisuuden kanssa, sillä siinä on sulkeisiin sidottuja runomaisia syväajatuksia ja ihoon kirjoitettuja viestejä kursiivilla ja kirjain kerrallaan. Oksennuspallonovelliin tulee eläinten puhetta haastavalla rivityksellä ja eri fontilla. P:ssä on kaksikielisiä päivämerkintöjä, Urbaaninovellissa unipäiväkirjoja.

Jokaiseen erikoiseen ratkaisuun olen miettinyt tarkkaan millä tavoin typografia saa ilmentää tavallisesta kerronnasta poikkeavia ääniä. Visuaalisuus tuntuu oikealta tavalta erotella tekstityyppejä ja epätavallisia kertojaääniä. Haasteena on säilyttää tekstin luettavuus ja pitää poikkeukset poikkeuksina, sillä visuaalisuus ei saisi ylikuormittaa lukijaa.    


Sellaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja johtopäätöksiäkin taisi tulla enemmän kuin kaksi. :)

2 kommenttia:

  1. Kiitos, olipa mielenkiintoinen kirjoitus! Erityisesti jäi kiinnostamaan runomainen typografia proosassa - olisiko sinulla vinkata esimerkkiä? :)

    Tunnistan ankkurisanat ja -mielikuvat hyvinkin omastakin prosessistani, joskin ehkä hieman eri tavalla käytettynä: kerään Pinterestiin tai Word-tiedostoon sopivia kuvia, Spotifyhin inspiroivia kappaleita, ja kirjoitan myös ylös esimerkiksi dialogia, johon kiteytyy jotain olennaista tarinastani. Tämä tapa on ehkäpä perinteisempi, sillä en kuitenkaan kudo esimerkiksi kokoamistani dialoginpätkistä kokonaisuuksia varsinaiseen tekstiin, tai istuta löytämiäni fraaseja tai sanoja, vaikka ne hyvin tiiviisti tekstiini liittyisivätkin. Olisi mielenkiintoista kokeilla joskus tuota kollaasitekniikkaasi! Tosin en tiedä, soveltuuko se hyvin ihmiselle, joka suunnittelee hyvin tarkasti etukäteen kirjoittamansa kohtaukset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on pakko tunnustaa, että en nopeasti keksi proosakirjaa, jossa olisi selvästi runomaista typografiaa. Kirjoja ihan varmasti on ja olen niitä lukenut, en vain saa sellaista päähäni. Minulle typografia hahmottuu nimenomaan tiettyjen runokirjojen kautta, kuten vaikkapa Kristiina Wallinin Surun Paino tai Miki Liukkosen Valkoisia runoja.

      Mutta tässä olisi kyllä aihetta varmasti toiseenkin postaukseen, jos vaikka keräisin esimerkkejä ensi kerralla. :)

      Sinun tyylisi keräillä tunnelmia ja rakennusaineita kuulostaa aika samalta kuin vanha tapani. Olen siirtynyt selvästi suoraviivaisempaan tyyliin ja rakennan maailmoja entistä nopeammin, mutta tunnistan kyllä sen, että joitain vuosia sitten ankkureita kerättiin nimenomaan tekstistä erillisinä ja niitä jalostettiin hitaammin tekstin taustavoimiksi.

      Kollaasitekniikoita kannattaa kokeilla lyhyisiin teksteihin ja upotuksiin. Vaikka suunnittelisit paljon etukäteen, tulee tekstistä elävää, kun upotat siihen esim. lyhyitä muistoja, ajatuksia tai merkityksellisiä yksityiskohtia, jotka nousevat iholle. Silloin kollaasilla ei rakenneta juonta vaan oikeastaan väritetään hahmoja syvällisemmiksi ja intuitiivisemmiksi. On hauskaa ja haastavaa lähteä kehittämään logiikkaa sille, miksi jokin kollaasiin eksynyt asia on hahmolle tärkeä tai häntä määrittelevä tekijä. Näiden kautta löydän itse itseni usein sellaisesta paikasta, johon en todellakaan uskonut päätyväni. Raikkaampia ratkaisuja, mutta koko suuntaa tai tekstin luonnetta niiden ei tarvitse määritellä.

      Poista