sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Johanna Venho - Syntysanat

Edellisestä kirjabloggauksestani onkin aikaa! Olen kyllä lukenut mielenkiintoisia kirjoja, mutta aika on ollut hukassa niistä bloggaamiseen. Mikä siis parempi tapa käyttää toipilaspäivä kuin laittaa ylös pari ajatusta?

Johanna Venho, 2011, WSOY, oma ostos

Leskeksi jäänyt Mesi on aina asunut Kourankorvella ja elänyt odotuksien mukaisesti: perustanut perheen, hoitanut lapset, huolehtinut sairastelevasta äidistään, tehnyt osa-aikatyötä vanhainkodissa ja pitänyt huolta vielä naapurin tyhjentyneestä pappilastakin. Mesin elämä on askaretta askareen perään, kunnes hän lukee Hanna Zuleiman Venetsiaan sijoittuvan kirjan, jossa tapahtuu omituisia asioita. Äkkiä Mesi tunteekin taas elävänsä, tai ainakin janoaa taas mahdollisuutta elää.

Mesi kutsuu ajatuksissaan Hannan naapurin pappilaan asumaan ja Hanna ilmestyy paikalle suorastaan maagisesti. Naiset tarkkailevat ensin toisiaan etäältä, kunnes alkavat ystävystyä eroavaisuuksistaan huolimatta. Lapseton ja juureton Hanna on elänyt suhteesta toiseen ja kiertänyt maailmaa, kun Mesi on juurtunut Kourankorvelle. Hanna kiinnostuu pappilan menneisyydestä ja Mesin nuoruudenrakkaudesta Aarnista, joka piirsi Mesille siivet.

Alkuun on annettava iso plussa kirjan kansitaiteesta, joka heijastaa tarinan toismaailmallista tunnelmaa. Ikävä kyllä kirjasta ei selviä kuka kannen on tehnyt.

Kun tyttöjen unista tulee totta, ne kuolevat. 
Mesi eli nuoruutensa unissa. Pumpulipalloissa. Hattaroissa. Istui kuin joku Niiskuneiti vaaleanpunaisen pilven päällä ja kiillotteli nilkkarengastaan. Sellaisia unia Mesi näki, koska oli tyttö, tyttöjen tyttö.
Hanna on aina ollut valveilla! 
Lauri olisi nauranut Hannalle, se on varmaa. Hullu se on, Lauri olisi sanonut, kiskaissut Mesin syliin. Lauri tahtoi että Mesi oli kevyt nostaa ja siirtää. Ja sitten Lauri tahtoi-tahdon-tahtoi kodin, muutti tähän taloon, rakensi äidille lisäsiiven metsän puolelle, Lauri katsoi Mesiä silmät sinisinä ja jalat maassa, täynnä luottamusta. 
Jos Mesi olisi kuin Hanna, kuka häntä rakastaisi?

Niin iso. Nauraa niin kovaa, kulkee missä kulkee. 

Johanna Venho on minulle tuttu runoistaan, joissa arkiset maisemat ja naiskuvat elävöityvät myyttien ja kansanuskon elementtien avulla. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta erilaisessa mittakaavassa. Venhon luomat muotokuvat Hannasta ja Mesistä ovat tarkkanäköisiä ja syviä. Hän luotaa heidän menneisyyttään, nykyisyyttään ja mahdollista tulevaisuuttaan instrospektion kautta. Mesi tarkkailee Hannaa kauan ennen kuin edes puhuu tälle, katselee, miettii näkemäänsä ja uneksii. Hanna kirjoittaa Muutoksen päiväkirjaa.

Syntysanat etenee hitaasti, sitä ei oikein voi pitää perinteisenä juonikirjana. Kohtaukset ovat lyhyitä ja niissä on harvemmin dialogia. Suurin osa ajatusta ollaan jomman kumman päähenkilön näkökulmassa, syvissä mietteissä tai arkiaskareiden keskellä. Venhon kaunis ja rytmikäs kieli pitää pauloissaan ja luo jännitteitä.

Myönnän että kirjan lukeminen oli turhauttavaa ja palkitsevaa. Välillä toivoin että juoni olisi liikkunut johonkin suuntaan nopeammin, että hahmot olisivat puhuneet enemmän toisilleen tai kenelle vain, varsinkin kirjan alkupuolella. Sitten jo olinkin koukussa ja minun oli pakko lukea kirjaa eteenpäin, vaikka perusasetelma ei ollut muuttunut. Kirjan viimeiset sivut vilahtivat ohitseni nopeasti ja lukukokemus jäi kummittelemaan mieleeni.

Mesi ei kertonut edes Laurille Aarnista. Kaikesta siitä, mitä Aarni oli hänestä sanonut. Miten Aarni piirsi hänen kuvaansa. Mitä he olivat tehneet yhdessä. Ehkä salaisuus piti Mesiä hengissä. Salaisuus, hän ajatteli sitä raakana päärynänä, viileänä pappilan kamarina kesähelteellä, siinä oli vaaleanvihreiksi maalatut lautalattiat. Aarnin kädet hänen valkoisilla rinnoillaan, kapea poika ja sileä tyttö. 
Talviöinä Mesi heräsi usein Laurin kuorsaukseen. Pihalamppu heitti hangelle valorenkaan, kuusimetsän yllä taivaassa oli vaaleanpunainen raita. Lauri kuorsasi tasaisesti, talon seinät naksuivat pakkasessa, talo suojasi perhettä, vaikka lehti kannettiin postilaatikkoon joka aamu ja Lauri avasi aamuisin television katsoakseen aamu-uutiset maailmalta. He olivat syrjässä, turvassa.
Mihin hän salaisuutta tarvitsi. Ilman sitä olisi ollut liian ahdasta. Mesi, Laurin pikku vaimo. Valkoinen iho, punaiset posket, tumma tukka, mitä ne sanat edes sanoivat, niin yleiset sanat. 
Salaisuus: Aarnin katse. Rosoa ja liikettä. Viileää jokivettä. Pitkin poikin Mesiä ja sisään ja ulos. Aarni on nähnyt Mesin ja Mesi Antin, ja Aarni oli halunnut maalata hänestä kuvan.

Syntysanat on kahden naisen tarina, pieni meille muille, mutta suuri heille itselleen. Hanna on katalyytti Mesin hitaalle muutokselle. Ensin on puhdistauduttava menneestä ja ymmärrettävä sitä. Miten Mesi asettui polulle, josta ei enää uskalla poiketa, ja miten Hanna on aina vältellyt polkuja. Lopulta Hanna saa Mesin puhumaan ja antaa tälle luvan poiketa polulta.

Kirjan tarina on aika yksinkertainen ja ennustettava. Syntysanojen voima on sen intensiivisessä tunnelmassa, jossa on ripaus maagisuutta, vaikka kyseessä onkin realistinen tarina. Olen proosaa lukiessani tottunut nopeasti etenevään juoniformaattiin, jota ei Syntysanoista löydy. Samalla tavalla kuin runo on muotokuva, jossa on vain vähän liikettä, tuntuu kirja sarjalta muotokuvia, jossa kuvan kohde liikahtaa hieman kuvasta toiseen, kunnes on lopuksi eri asennossa kuin aloitettaessa. Kerronnassa on pinnallista pysähtyneisyyttä, vaikka pinnan alla tapahtuu koko ajan.

Siksi onkin hankalaa sanoa toimiiko ratkaisu lopun perin. Joillekin lukijoille varmasti, toisille ei. Vaikka nautinkin kirjan lukemisesta ja olen selaillut sitä paljon jälkikäteenkin, en voi sanoa että se olisi vienyt minut täysin mukanaan. Minusta näiden naisten voimakas sisäinen elämä olisi kaivannut enemmän ulkoista toimintaa rytmittämään tarinaa. Venhon kieli ja henkilökuvat saivat minut pauloihinsa, mutta kaipaan proosaltani enemmän liikettä.

Syntysanat ei voittanut minua täysin puolelleen, mutta odotan mielenkiinnolla Venhon seuraavaa romaania.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kerrostumia

Luulen että tämä vuosi tulee olemaan tärkeä käännekohta monessakin mielessä. Taloprojekti on tietenkin tärkeä osa elämääni, mutta hiljaisuudessa tapahtuu kaikenlaista muutakin tänä keväänä. Pientä kasvua, jonkinlaista aikuistumista, syvää ajattelua.

Kirjoittaminen on hidastunut valtavasti. Tämä ei ole blokki, vaan ajankäyttö-ja priorisointikysymys. Ensimmäistä kertaa vuosiin elämässäni on asioita, jotka minun on asetettava kirjoittamisen edelle. Olen myös huomannut, että kun aika on rajattua, se tulee käytettyä ehkä laadukkaammin.

En kirjoita tällä hetkellä romaanikäsiksiä ja epäilen, että en pääse niiden kanssa oikeasti vauhtiin kuin vasta kesällä. Ikävää, mutta pakollista. Suuret elämänmuutokset vievät energiaa, mutta myös antavat sitä. Onkin aika erikoista, että vaikka kirjoitan huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, tunnen siitä myös vähemmän syyllisyyttä ja ahdistusta.

Daniel Butler - Puun istuttamisen taito

Ehkä levollisuuteni liittyy jollain tavalla siihen, että alan sisäistää kerrostumien merkityksen kirjoittamisessani. Tyypillisestihän ajatellaan, että tekstit syntyvät, ne muokataan loogisesti palautteen perusteella kuntoon ja laitetaan eteenpäin. Tekstit rinnastuvat liukuhahnalla koottaviin koneisiin, sillä liukuhihnan suunta on aina eteenpäin.

Tämä uusi hitaampi kirjoittamistahti on kuitenkin tehnyt minulle hyvää. Tuntuu että tekstit saavat itää rauhassa, että niiden juuret pujottautuvat maakerrosten läpi aina vain syvemmälle ja syvemmälle, kun en katso niitä. Tekstin näkyvä osa jää pienemmäksi kuin sen näkymätön olemus, jolloin kirjoittaminen on helpompaa.

On tärkeää, että työlle on aikarajoja, sillä ne motivoivat tekemistä. Sanataimia on hoidettava, jotta ne kukoistavat. Olen kuitenkin todennut, että lyhytkin teksti vaatii loppujen lopuksi yllättävän paljon taukoja, ajattelua ja kypsyttelyä.

Muistan joskus ajatelleeni, että novelleja on helppo kirjoittaa, sillä ne voi koota kasaan kuukaudessa niiden lyhykäisyyden vuoksi. Voi mikä harha!

Varhaiset novelleni kirjoitettiin aina lyhyen ajan sisään, editoitiin ja lähetettiin eteenpäin nopeasti. Kerrostumat jäivät muodostumatta, novellien kuvat jäivät latteiksi ja yksiulotteisiksi. Liian nopea editointiprosessi yleensä aiheuttaa kirjoittajalleen näköharhoja, kun tekstissä takerrutaan kohtiin, joista voidaan luopua vasta myöhemmin, tai poistetaan kohtia, jotka sisältävätkin olennaista tietoa.

Näköharhat katoavat, kun tarina ehtii unohtua ja kypsyä mielessä. Tällöin syntyy kaksoiskuva: mitä kirjoitin ja mitä halusin kirjoittaa. Kuvien sovittaminen yhteen on helpompaa ajan kanssa.

Puun istuttamisen taito - Taimet

Olen kirjoittanut alkuvuodesta vain novelleja. Aloitin oksennuspallonovellin, johon olen hyvin kiintynyt, ja totesin yrittäväni kirjoittaa sitä liian nopeasti. Puolikin vuotta on vielä lyhyt aika novellille. Kerrostumat jäävät syntymättä. Tämä novelli onkin jäänyt nyt työjononi pohjalle. Annan alitajuntani työstää sitä rauhassa.

Aloitin goottinovellin viime vuoden toukokuussa ja sain siitä nopeasti kasaan ykkösversion. Sain siitä palautteen heinäkuussa ja lähdin editoimaan tarinaa syys-lokakuussa, kunhan sain sisäistettyä palautteen tärkeimmät pointit ja omat tavoitteeni. Pyysin lisää palautteita, tein niiden pohjalta vain pakolliset muokkaukset ja lähetin novellin kisaan.

Ilokseni tarina menestyi. Minulla oli taas monta kuukautta aikaa sulatella aiempia palautteita ja miettiä tarinaa ennen kuin lähdin lukemaan ja editoimaan sitä jälleen. Seuraavaksi sain kustannustoimittajan kommentit, jotka laitoin taas mietintään. Ne ovat asettuneet mielessäni paikoilleen aiempien huomioiden kanssa ja tiedän viimein mitä muutan ja miksi. Tarkoitus olisi tehdä muutokset tällä viikolla, pitää novellia taas levossa ja lukea se ennen kuin palautan sen.

Huomaatte, että tarinaan on syntynyt jo aika paljon erilaisia kerrostumia ja olen saanut siitä kahdeksan mielipidettä. Tarina on ollut olemassa kahdeksan kuukautta. Tämäkin aikataulu tuntuu aika nopealta.

Olen myös alkanut työstää jälleen urbaaninovelliani. Tämä novelli on riivattu tapaus, joka on varmasti kerrostunut. Novelli lähti itämään keväällä 2015 Viidassa tehdystä kirjoittamisharjoituksesta. Idea kypsytteli itseään kesäkuuhun, jolloin aloitin kirjoittamisen. Tavoitteena oli lähettää novelli urbaanin fantasian antologiaan. Kirjoittaminen jatkui syksyyn. Sain palautetta, totesin että tarina tarvitsee valtavia rakennemuutoksia ja hylkäsin ajatuksen osallistumisesta kisaan.

Tuli ensimmäinen taukovaihe, jonka jälkeen jatkoin työstämistä 2016 alkupuolella. Editoin novellia raivokkaasti sillä välin kun TH oli luettavana. Pyysin taas palautetta, totesin taas ettei novelli vieläkään oikein toimi ja laitoin sen keväällä taas tauolle. Mietin kirjoitaisinko siitä romaanin. Päätin kirjoittaa romaanin. Luovuin ajatuksesta, kun en saanut aivojani tuottamaan novellista romaaniaihiota. Editoin novellia ja laitoin sen tauolle ja nyt kirjoitan sitä taas. Novelli on siis ollut työn alla jo muutaman vuoden.

Alkaa olla mahdotonta sanoa, mitkä sanat olen kirjoittanut milloinkin. Hahmojen sävy on muuttunut, tapahtumapaikkoja on vaihdettu, kertojia poistettu ja lisätty. Nykyinen versio taitaa olla kuudes, tai ainakin tämä on kuudes tiedosto kyseisestä novellista. Olen päässyt aika kauas alkuperäisestä, moni kömpelyys on siloiteltu ja kunhan editoin novellin viimeisen kohtauksen, taitaa se olla taas valmis luettavaksi. En oikein tiedä miksi palaan tämän novellin ääreen vuosi toisensa jälkeen. Ehkä sen hahmot, kieli ja mytologia ovat alkaneet jo elää omaa elämäänsä minussa.

Puun istuttamisen taito - hedelmöitys

Novellitkin vaativat sitkeyttä ja oman muotonsa löytämistä. Nekin vaativat paneutumista ja niiden emotionaalisen ytimen, oman totuuden, paljastamista. Kaksi vuotta sitten minulla ei ollut välineitä kirjoittaa tällaista tarinaa, mutta olen oppinut todella paljon kuluneiden vuosien aikana.

Ehkä se muutoksista suurin ja pelottavin onkin Viita-akatemian loppuminen. Enää kolme tapaamiskertaa on jäljellä ja niiden lisäksi henkilökohtainen palaute. Mitä sitten? Jatkanko opiskelua, pärjäänkö jatkossa yksin, olenko nyt jotenkin valmis? En tiedä.

Jokin kyyninen ääni takaraivossa pohtii onko kirjoittamisen opiskelu liittänyt minut osaksi kirjallista jatkumoa, jossa tyylini on sopeutunut nykyisiin tyylivaatimuksiin? Vai olenko aina halunnut kirjoittaa juuri tällä tavalla, mutta en ole vain tiennyt miten?

Vaikka raakatekstissäni olisikin patetiaa, taideproosaa, tyylikikkailuja, teennäistä asettelua ja purppuraproosaa, en usko että kirjoitan lainaäänellä. Tämä ääni tuntuu omaltani. Menee varmasti vielä oma aikansa, että hyväksyn sen täysin. Kirjoitan runollista proosaa, sillä minusta ei koskaan tule runoilijaa. Runo on täydellisyyteen hiottu ajatus, yritys sanallistaa sanatonta. Kirjoitan ehkä samoista asioista, kurkotan ehkä samaan paikkaan, mutta minun on verhottava runoni syvälle sanojen vilttiin, jossa on varjoisa turvapaikka. Minun sanani eivät kestäisi suoraa auringonvaloa.

Ehkä novellitkin tuntuvat siksi niin tärkeiltä juuri nyt? Etsin omaa tapaani kirjoittaa romaania tajuttuani, ettei ensimmäinen TH heijastunut sitä. Etsin omaa tapaani novellien kautta, teen kokeiluja, haen vastakaikuja lukijoilta ja editoin. Novelli on sopivasti runon ja romaanin välissä. Tarina jota veistoksellinen kieli ei vielä uuvuta.