maanantai 16. lokakuuta 2017

Unelmien työhuoneessa

Lupailin postausta työhuoneesta jo aikoja sitten, mutta aika on juossut sitkeästi karkuun ja sitten alkoivat sateiset ja synkät päivät, enkä halunnut ottaa kuvia (ja työtilani saattoi olla myös hiukan sotkuinen O.o').

Viikonloppuna kuitenkin onnisti ja tuli ihana auringonpaiste, joten innostuin siivoamaan myös huoneen kunnolla. Tässä siis unelmien työhuone:

Huone on takapihaan päin, joten ikkunasta näkee lähinnä tekemättömät pihatyöt.

Yksi vaatimuksistani työhuoneelle olivat kirjavitriinit, jotta voin lopettaa pölyjen pyyhkimisen.

Työhuoneeseen myös ilmestyi hyvin nopeasti vaaleanpunainen askartelupöytä,
jossa olen pääasiassa puuhannut bujoa ja tehnyt muistiinpanoja.

Kauhumetsähenkisen tapetin valitsin itse. Sen viereen sopii loistavasti sanasydän.
Pöydällä on tilaustyöruno New Orleansin kapakasta. Toisella pöydällä "omakuva" ja Lemarchandin kuutio.

Haaveilen yhä sähköpöydästä, mutta toistaiseksi työpisteeni on sama.
Kaksi reunimmaista hyllyä sentään on tyhjennetty kirkasvalolampun tieltä.

Vitriinistä löytyy mangaa, Stephen King-hylly, kauhuhylly, klassikkohylly, lanuhylly, sarjishylly,
kaverikirjahylly, suomispefihylly, taustatutkimuskirjahylly, yksi tyhjä hylly ja ties mitä muuta. 

Askarteluvälineet ovat esillä ja vihot ja muistiinpanovälineet myös. 
Ja kotiini tuntuu eksyvän koko ajan vain lisää muratteja ♥   


Viime vuonna luettelin haaveitani työhuoneen suhteen ja nyt on mukava huomata, mitkä haaveet toteutuivat ja mitkä eivät. 

Olen iloinen, että kirjoille on oikeasti tilaa nyt, eikä niitä tarvitsee pinota jokapuolelle. Kaikki kirjani mahtuvat vitriiniin (runokirjat työpisteelle) ja muistivihotkin ovat sopivasti käden ulottuvilla alakaappien sijasta. 

Työpöydän ja -tuolin uusin jossain vaiheessa. Olen päättänyt ostaa sähköpöydän, sillä olen todennut seisomisen todella hyväksi selälleni. Pöytää varten pitäisi kuitenkin ensin säästää. Tarvitsisin myös työtuolin, jossa ei ole käsinojia (saisikohan nykyiset ruuvattua irti?). 

Magneettitauluani en ole kiinnittänyt uudelleen, koska tarkoitus on maalata jossain vaiheessa huoneeseen magneettiseinä. En ole ehtinyt tehdä tätä vielä, mutta onneksi työpisteelle mahtuu yhä kortteja ja talismaaneja. 

Haaveilin alun perin lukunurkkauksesta, mutta olen ainakin toistaiseksi luopunut ajatuksesta. Pidän tilantunteesta yksinkertaisesti liikaa, enkä halua huoneeseen enempää kalusteita. 

Askartelupöytä on varmaan paras ostos, jonka olen huoneeseen tehnyt. Siinä mahtuu viikkaamaan vaatteet, kirjoittamaan käsin, askartelemaan, lukemaan isompia kirjoja ja jättämään lähdekirjallisuutta sopivasti käden ulottuville. 

Oikeastaan ainoa vikatikki huoneessa on kattolamppu, joka on yksinkertaisesti liian himmeä työskentelyyn. "Ankkalamppu" oli suunniteltu mielihalu, vaikka yleensä mietin kalusteissa nimenomaan käytännöllisyyttä. No nyt sitten elän kahden kohdevalon ja kirkasvalolampun turvin pimenevissä syysilloissa. Lampun voisi vaihtaa vaikka heti kirkkaampaan, mutta kun en henno siirtää sitä pois. Se on niin ihana! 

Kaiken kaikkiaan tykkään aivan valtavasti. Täällä on levollista olla. :)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Jenna Kostet - Pikimusta, Sysipimeä

Siitä onkin reilu tovi, kun olen viimeksi kirjannut ylös lukukokemuksia. Tällä kertaa haaviin päätyi kirja, jota olen ollut koelukemassa, mutta joka on kehittynyt ensimmäisistä versioista hurjasti. Täysin objektiivisesti tästä on mahdotonta puhua, mutta sanonpa silti muutaman ajatuksen.

Jenna Kostet, Robustos, 2017, oma ostos

Äiti kertoi Auralle lapsena satua sudesta ja Punahilkasta. Satua jonka lopetus ei mennytkään kuten koulussa tai kirjaston kirjoissa. Silti Aura halusi aina kuulla sadun uudelleen. Aikuisena Aura lähtee Ketolanperälle katsomaan sukunsa taloa, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. Auran äiti on perinyt talon veljeltään, mutta ei halua nähdäkään sitä tai puhua perheestään. Ketolanperä tuntuu kuitenkin Aurasta tutulta, kuin hänellä olisi taloon syvempi, käsittämätön yhteys.

Rinnakkain kulkee Esterin tarina 1940-luvulla. Ester menee naimisiin Tapion kanssa, mutta mies lähtee sotaan ja nainen jää yksin metsän keskellä sijaitsevaan tupaan. Eristyneisyys ja luonnon läheisyys saavat aikaan Esterissä odottamattoman muutoksen, etenkin kun hänen pihapiiriinsä eksyy kovia kärsinyt susi.

Kostetin kolmas kirja on jälleen uusi aluevaltaus kirjailijalle. Nyt kerrotaan sodan arvista ja etsitään omaa sukutarinaa, kun aikaisemmassa tuotannossa on ollut romanttista spefiä ja dekkari. Pikimusta, sysipimeä on tukevasti realismia, vaikka sen symbolismi leikittelee myös spekulatiivisilla elementeillä ja sen tunnelmassa on voimakas maaginen lataus.

Kaksi kertojaa ja aikalinjaa ovat pääasiassa tasapainossa, joskin aina välillä näytetään hiukan Auran lapsuutta lyhyissä muistelmissa, jotka muodostuivat suosikkiluvuikseni. Viimeinen kerrontatekniikka ovat Auran avomiehen Ossin Instagram-päivitykset, joihin mahtuu rivien väliin myös tulkittavaa.

Aura on pieni. Aura on neljä vuotta. Tukka takussa, sukat sykkyrässä sängynpäädyssä, kun äiti tulee huoneeseen kertomaan iltasatua. 
Aura on jo iso tyttö. Aura ei välitä iltasaduista, mutta äiti kertoo joka ilta saman sadun ja Aura haluaa kuulla sen vaikka teeskenteleekin muuta, piiloutuu peitonmykkyrään, paljastaa hampaat, murisee. 
Sängyn alta kiemurtelee pimeä. Verhon takaa, keittiöstä, valojuova tulee äidin mukana huoneeseen niin kuin käärme. Tänään Auraa ei nukuta. Peiton sisältä kuuluu murinaa. Siellä on iso paha susi. Eikun hyvä susi. Sillä on kiiluvat sudensilmät ja pikipikimusta mieli. Äiti tulee huoneeseen, ja äkkiä alkaa nukuttaa ja pimeä pakenee taas sängyn alle.

Vaikka kirjan kehyskertomus on Auran tarina perheen ja historian selvittämisestä, vie valokeilan selvästi aistivoimakas Ester, jonka luvut pitävät pihdeissään pitkään. Ester on tumma ja kaunis ja omaan yhteisöönsä sopimaton, yhtä aikaa vapaudenkaipuinen ja katkera sekä iloinen metsästään ja sen elämästä. Esterin tarinaa kerrotaan voimakkaalla kielellä ja minä-kertojalla, joskin Esterin maailma alkaa pian kaventua ja paljon jää rivien väliin. Millaisen naisen tärkein side on talon kupeilla käyskentelevään suteen?

Esterin vetovoima on niin voimakas, että hän-kertojaan turvautuva Aura jää auttamatta hänen varjoonsa, vaikka Auran etsintä selittää Esterin salaisuuksia ja toimii hyvänä kehyksenä tarinalle. Aura on solubiologi, jolla on vaikea äitisuhde ja kaupungissa viihtyvä avomies, joka ei innostu Auran kiinnostuksesta ränsistyneeseen sukutilaan. Toisaalta kertojien kontrasti auttaa erottamaan heidät toisistaan, toisaalta se saa takertumaan Esteriin paljon voimakkaammin kuin Auraan.

Kirja virittelee rinnakkaisuutta Auran ja Esterin välille, mutta minun oli vaikea ostaa tätä ajatusta omakseni. Kirjan loppuvaiheilla eräs hahmo jopa kommentoi Auran ja Esterin samankaltaisuutta. En tiedä, jäin kaipaamaan jotain vielä Auran hahmoon, sillä nyt hänen motivaationsa tuntuu hieman juonen sanelemalta. Pidin Aurasta eniten hänen lapsuusmuistoissaan, jotka ovat tunnelatautuneita ja koskettavia. Lapsen maailmaan sujahdetaan kovin vaivattomasti. 

Sinä yönä minä näen unta. Minun unessani susi muuttuu mieheksi, tulee sisälle tupani ovesta ja rakastelee kanssani. Ulkona on hämärää. Niin tummaa, että en näe muuta kuin pimeyttä ja yön hahmoja. Hän tulee tupaani, avaa oven niin että se narahtaa hiljaa. Tunnen oven narahduksen, kuistin lattialankkujen tärinän, ja askeleet joita olen kaivannut.

Ovella hän pysähtyy katsomaan minua, kun istun tuvan pöydän ääressä ja lopulta käännän katseeni häntä kohden. Hänellä on mustat silmät ja päällään suden nahka. Hän katsoo minua ja minusta tuntuu, että pelkästään katsomalla hän voi hyväillä, koskettaa minua ja tuntea minut sellaisella tavalla, jolla kukaan ei ole koskaan minua tuntenut.  

Tarinan kaksijakoisuus tuntuu myös sivuhahmoissa. Menneisyyden sivuhahmot tuntuvat auttamatta todellisemmilta kuin nykyhetken. Sivuhahmoilla ei ole omia tarinoitaan, enkä oikeastaan sellaisia heille kaivannutkaan. Ainoastaan kartanon Elisa nousee muistettavaksi sivuhahmoksi, johon puhalletaan pienillä eleillä paljon elämää ja persoonaa. Hänen ystävyytensä Esterin kanssa oli koskettava sivujuoni. 

Pidän kirjan rytmityksestä. Auran luvuissa tehdään kaikenlaista, kun taas Ester nimenomaan kokee ympäristönsä. Kieli on napakkaa ja rytmitettyä ja luvut lyhyitä. Kertojat ja tapahtumien ajankohdat on eritelty lukujen alussa, joten tarinassa pysyy hyvin sisällä. Tässä suhteessa kirja oli nopealukuinen.

Parasta kirjassa on sen lopetus, kun Esterin salaisuudet selviävät ja palaamme hetkeksi Auran äidin lapsuuteen herkässä kohtauksessa, josta tuli todella lämmin olo. Myös Esterin elävät luontokuvaukset, joissa hän elää miltei symbioottisessa suhteessa puihin, avantoon, eläimiin ja elävään maahan olivat mieluisaa luettavaa. Totuuden merkitys Auralle tuntui tässä suhteessa vähemmän merkittävältä kuin olisin kuvitellut, mutta tulkintani hänestä eräänlaisena tunteiden tukahduttajana on myös kontrasti Esterille, joka on kuin ylitsevuotava astia.

Kaiken kaikkiaan Pikimusta, sysipimeä on sopiva nautiskelukirja elävästä kielestä innostuville lukijoille. En luokittelisi tätä varsinaisesti historialliseksi romaaniksi, sillä Ester on kovin eristyksissä ja sotaa suuremman roolin saavat hänen tunteensa ja halunsa. Tarina toimii ja suosittelenkin lukemaan kirjan vapaapäivänä luonnon helmessa.   

lauantai 2. syyskuuta 2017

Worldcon 75 - Liikuttava Lopetus (Lauantai)

Koska vapaiden puute pakotti minut valikoimaan Worldcon-päiviä, päätin pitää perjantaina vapaata tapahtumasta ja tulla paikalle taas lauantaina. Lauantai olikin selvästi vilkkaampi päivä keskiviikkoon ja torstaihin verrattuna. Jonotuskäytäntöjä oli päivitetty entisestään ja Messukeskuksesta oli ilmeisesti saatu suurempia tiloja paneeleille. Olokin oli onneksi hieman kohentunut lepopäivän aikana. :)

Suurin pettymys päivälle oli kyllä varmasti IKEA larpin siirtyminen perjantaille. Olisin halunnut nähdä millaisen kokonaisuuden aiheesta saa aikaiseksi! Lauantaille jäi kuitenkin sopivasti ohjelmaa:

11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"
13:00 - 14:00 Trans Characters in YA
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?

(vas) Thomas Årnfelt, Cheryl Morgan, Gillian Pollack, Jo Walton & Scott Lynch 

11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"

Cheryl Morganin oli tarkoitus vain moderoida paneelia, mutta hän oli sopinut Scott Lynchin kanssa roolinvaihdosta, joten Lynch toimikin puheenjohtajana ja Morgan osallistui aktiivisemmin keskusteluun. Lynch pyysikin panelisteja kertomaan tavoista, joilla naiset ja vähemmistöt on historiallisesti sivuutettu (erasure).

Cheryl Morgan kertoo, että olemme riippuvaisia kirjallisista lähteistä, joista kaikki eivät ole selviytyneet nykypäivään tai ovat joutuneet sensuurin kohteiksi. Etenkin kääntäjät ovat sensuroineet teksteistä viittauksia sukupuolivähemmistöihin, koska niistä puhuminen koettiin sopimattomaksi. Thomas Årnfelt kommentoi, että meidän historiamme on suodatettu muistiinkirjoittajien, kopioijien ja kirjojen painajien mielipiteiden läpi. Joku päättää mitkä tekstit selviävät, mitkä nostetaan esille ja kenen tarina on paperin arvioista. Historiallisesti valta-asemaa eivät ole pitäneet naiset tai vähemmistöt, jolloin heidän tarinansa on ollut helpompi sivuuttaa. Gillian Pollackin mielestä historia itsessään on narratiivi, joka kerrotaan jonkun näkökulmasta. Tarinoilla on aina sankarit ja viholliset. Vähemmistöjä ei pidetty tärkeinä.

Jo Walton näkee, että naisten tarinat ovat olemassa heidän elinaikanaan ja sivuuttaminen tapahtuu, kun sukupolvet vaihtuvat ja tarinoita lähdetään arvottamaan. Gillian Pollack on huomannut, että naiset jäävät usein best of-listojen hännille ja hän kehottaa naisia luomaan oman narratiivinsa. Scott Lynch uskoo, että erilaisuutta suvaitaan helpommin, kun henkilö elossa ja ihmisten muistissa ja suojeluksessa. Kuolema antaakin lopulta tilaisuuden unohtaa henkilön saavutukset.

Gillian Pollack sanoo, että sivuuttamista tapahtuu myös silloin, kun olemme kaikki samassa huoneessa. Tarvitsee vain kuunnella keskusteluja: vastataanko kaikkien kysymyksiin yhtäläisesti, keskeytetäänkö toisia puhujia innokkaammin tai työnnetäänkö heidät keskustelun ulkopuolelle kokonaan?

Cheryl Morgan on huomannut, että yhteiskunta suvaitsee transsukupuoliset herkemmin, kun he eivät kerro olevansa trans. Kun henkilön transsukupuolisuus selviää, on aika kadota. Hän kertoo myös muutaman surullisen faktan transsukupuolisista. Roomassa vain miehet ja naiset saivat periä rahaa, jolloin transsukupuoliset menettivät usein kaiken heidän puolisoidensa tai vanhempiensa kuollessa. Vielä tänä päivänäkin raiskauslait Intiassa koskevat vain miehiä, naisia ja eläimiä. Näin ollen hijrat eivät ole lain suojeluksessa ja eräs raiskattu hjira hävisikin raiskausoikeudenkäyntinsä tästä syystä.

Thomas Årnfelt ihmettelee ihmisten sukupuolittuneita käsityksiä perinteisistä ammateista. Esimerkiksi 1300-luvun Ranskassa oli tyypillistä, että naiset tekivät osa-aikatyötä esimerkiksi ruoan ja tekstiilien parissa. Muita naisten ammatteja olivat parturit, yövahdit ja sepät. Årnfelt on tutkinut ko. ajankohdan verotietoja. Hän kannustaakin historiallisten romaanien ja high fantasian kirjoittajia tutkimaan historiaa enemmän ja kyseenalaistamaan omat mielikuvansa.

Taitelija Maja Winnicka poseeraa upeiden maalaustensa kanssa Trade Hallissa.

Jo Walton kuuli eräältä lukijaltaan ihmettelyä naispuolisesta maanviljelijästä: "What do men do if women are farmers? Are they farmer's wives?" Hän kertoo myös, että 1427 n. 8% miespopulaatiosta osasi lukea, kun taas naisilla luku oli 50-60% (en kirjoittanut ylös missä päin maailmaa). Walton on lukenut paljon vanhoja kirjeitä ja todennut kirjoittajien käsittelevän saman sukupuolen välistä seksiä aivan arkipäiväisesti kirjeissään. Hän muistaa lukeneensa jatkuvasti ihmisistä, jotka toimivat nykylukijoiden odotusten vastaisesti, kuten vaikkapa vangitun palkkasotilaan sisar, joka pelasti veljensä.

Cheryl Morgan kertoo feministisestä teoriasta, jonka mukaan sukupuoli rakentuu sosiaalisesti. Näin ollen käsitys miesten ja naisten töistä on myös sosiaalinen. Kaljan paneminen oli historiallisesti naisten työtä. Kuningas oli aikanaan sukupuolineutraali termi. Sotilaiden täytyi osata neuloa Nelsonin laivastossa, jotta he osasivat korjata itse vaatteensa ja purjeet. Heteroseksuaalisuus ajatuksena on lähtöisin 1900-luvun lääketieteestä, jossa asioita alettiin luokitella entistä voimakkaammin. Tämä on muokannut kulttuuriamme ja ajatteluamme voimakkaasti.

Toisaalta Jo Walton huomannut, että haluamme myös tulkita historiaa uudella tavalla, esimerkiksi päättämällä, että moni historiallinen henkilö on homo, koska todisteita heidän heteroseksuaalisuudestaan ei ole. Tällä tavoin sivuutetaan aseksuaalisuus, biseksuaalisuus sekä selibaatissa eläneet. Taustalla on varmasti halu osoittaa, että homoseksuaaleja on aina ollut myös merkittävien historiallisten henkilöiden joukossa ja että homoutta ei ole keksitty 1900-luvulla.

Cheryl Morgan on törmännyt myös sellaiseen ajatteluun feministien keskellä, että transsukupuolisia ei ole voinut olla olemassa ennen 1900-lukua, sillä transsukupuolisuus on modernin lääketieteen ja leikkausten tulosta. Historiallisista henkilöistä esimerkiksi Herodes kohtasi transsukupuolisia amatsoneita. Historiallisesti hevosen virtsaa on käytetty sukupuolihormonien korvikkeena, sillä se sisältää estrogeeniä.

Gillian Pollack tietää, että naisilla oli ehkäisykeinoja, mm. yrttejä myös keskiajalla. Tämä selviää lääketieteellisistä dokumenteista. Cheryl Morgan kertoo hauskan faktan sodomia-sanan historiasta. Sana tarkoitti ennen sperman haaskaamista, jolloin myös oraaliseksi ja seksi raskaana olevan vaimon kanssa olivat sodomiaa, ei vain anaaliseksi. Pollack on myös sitä mieltä, että fantasiassa on aivan liian vähän leskiä suhteessa siihen, miten suuri kuolleisuus keskiajalla oli.

Lopuksi Pollack kehotti kuuntelijoita miettimään: "We need to question ourselves. What prejudice and baggage are we carrying?"

Cheryl Morganilla oli vielä suorempi kehoitus: "If your history isn't queer, it isn't realistic."

(vas) Keffy R.M Kaherli, Nino Cipri, Leon Adams, Nick Falkner

13:00 - 14:00 Trans Characters in YA

Seuraava paneeli oli harmittavan tyhjä, ilmeisesti viereisen huoneen Star Wars-keskustelu kiinnosti conittajia enemmän. Keskustelu oli kuitenkin hyvin antoisa!

Leon Adams kokee, että YA (Young Adult) on genrenä avoimempi transsukupuolisille hahmoille. Nuoret lukijat ovat avoimempia lukemaan transkokemuksista. Aikuisille suunnattu realistinen fiktio taas haluaa usein olla "ajattomampaa". Keffy Kaherlin mielestä YA ei varsinaisesti ole avoimempaa. Sen lukijat ovat, mutta päättäjät ovat yhä konservatiivisia ja heidän päätöksiään sanelee raha. Nino Cipri pitää YA-lukijoita avoimempina oppimaan ja löytämään uusia asioita, johon julkaisijat ovat reagoineet hitaasti. Kustantamoita kiinnostavatkin hyvin rajatut transtarinat. Mitä jos näihin lokeroihin ei sovi?

Leon Adams pitää YA:n fokusta binäärisiin transidentiteetteihin huonona, koska lopputulos on usein "James wants to be a girl!". Monet muunsukupuoliset (non-binary) eivät myöskään identifioidu transsukupuolisiksi. Keffer Kaherlin on huomannut, että YA:n kirjoittajat tuppaavat olemaan reilusti lukijoita vanhempia. Näin ollen he ovat myös kasvaneet hyvin erilaisessa ympäristössä, ainakin transsukupuolisten representaation suhteen. Koska kirjoja halutaan myydä suurelle yleisölle, päädytään asioita usein yksinkertaistamaan, mikä johtaa juuri tarinoiden skaalan kaventumiseen. Hän kokeekin, että YA:ssa rummutetaan yhdenlaista transnarratiivia, sillä lukijoiden ei koeta hyväksyvän edes tätä "perustarinaa".

Leon Adams näkee YA:n transnarratiivin hyvin keskiluokkaisena ja valkoisena. Narratiivi menee usein näin: hahmo kertoo olevansa trans → häntä ei hyväksytä  → hän ansaitsee hyväksynnän. Adams uskoo tämän narratiivin yleistyneen sen takia, että transsukupuolisten on aiemmin ollut vaikea saada diagnoosia ja edelleen leikkausta, ellei heidän tarinansa "saa tarpeeksi rasteja ruutuun". Adams kehottaakin huomioimaan, että panelistit ovat itsekin kaikki valkoisia, eikä paneelissa ole lainkaan transnaisia.

On olemassa transsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on binäärinen, ja jotka eivät halua eivät halua sukupuolenvaihdosleikkausta, vaan ovat tyytyväisiä omassa kehossaan. Kehodysforia ei kuulu jokaisen transsukupuolisen kokemusmaailmaan, mutta lääketieteellinen yhteisö pitää sitä transsukupuolisuuden olennaisena "oireena". Nino Cipri haluaisi nähdä YA:ssa muutakin kuin valkoista keskiluokkaa, muissa kulttuureissa kun on mielenkiintoisia ajatuksia sukupuolirooleista ja sukupuolista.

(vas.) Haamu-kustannuksen myyntipöydältä löytyi myös @broci.art
(oik.) Worldconia varten julkaistiin myös Never Stop-antologia suomalaista spefiä!

Keffy Kaherli muistuttaa, että suuri osa harvinaisemmista transnarratiiveista on myös intersektionaalisia narratiiveja. 40% transnuorista (Amerikassa) on kodittomia. Pat Schmatzin kirja Lizard Radio kertoo yhteiskunnasta, jossa transsukupuolisuus on hyväksytty täysin, mutta tämän johdosta muunsukupuolisia ja muita ei-binäärisiä sukupuolia ei tunnusteta lainkaan ja transsukupuolisten on aina käytävä läpi sukupuolenvaihdos. Sota on voitettu, mutta millä hinnalla?

Yleisöstä kysyttiin, haluaisivatko panelistit mieluummin huonoa transrepresentaatiota vai ei ollenkaan transrepresentaatiota. Nino Cipri vastasi tähän osuvasti: "Bad representation vs no representation is a shitty binary and I don't like it."

Keffy Kaherli uskoo, että huonokin representaatio on parempi kuin transnarratiivien täysi puuttuminen. Suurin osa transrepresentaatiosta on cis-kirjoittajien, mutta ainakin siitä saa kosketuksen aiheeseen. Leon Adams kertoo kokemuksestaan nuorempana ("when I was a baby transling..."). Hänellä oli pitkät hiukset ja hän piti glitteristä ja vaaleanpunaisesta. Olemassaolevat transnarratiivit olivat täysin tämän vastaisia ja tuntuivat sanovan, ettei Adams voisi mitenkään olla transmies. Esimerkit olivat vahingollisia, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.

Keffy Kaherli kertoo olleensa liian hiljainen poikatytöksi, mutta odotukset antoivat hänelle kapinoinnin kohteen. Osa transsukupuolisista osaa haastaa median tarjoamat mallit, osa sisäistää vahingolliset ajatukset. Hänestä cissukupuolisten on myös tärkeää nähdä transhahmoja. YA:ta markkinoidaan pääasiassa cis-lukijoille ajatuksella "See, you can actually treat them as people!".

Hän mainitsee paljastumisen (the reveal trope) sellaisena asiana, jonka esiintyminen kirjassa voi opettaa cis-lukijoita reagoimaan tilanteeseen oikeassakin elämässä. Cissukupuoliset kun usein reagoivat transsukupuolisen henkilön sukupuoleen tahdittomasti. Leon Adams komppaa edellistä ajatusta. Cissukupuoliset käyttäytyvät usein huonosti transsukupuolisia kohtaan. Kirjat voivat osoittaa miksi joku käytös on huonoa ja satuttaa toista osapuolta.

Nino Cipri kehottaa cis-kirjoittajia kirjoittamaan transhahmoja. Leon Adamsin mielestä on tärkeää, että kirjoittajat tekevät taustatutkimusta perusteellisesti ja panostavat yksityiskohtiin, sillä YA:n lukijat takertuvat yksityiskohtiin intohimoisesti. Transsukupuoliset lukevat kirjat, joissa on transrepresentaatiota, sillä sitä on niin vähän. Tämä kannattaa pitää mielessä! Nino Cipriä ärsyttävät yksittäiset transhahmot (kaikki muut hahmot ovat valkoisia cishahmoja) ja transhahmot, joiden ainoa rooli on kuolla traagisesti toisen hahmon tarinassa.

Liityin myös H. P. Lovecraft-seuraan, sillä pidän kaikesta lovecraftmaisesta,
vaikka en varsinaisesti Lovecraftin teoksista välitä.

Keffy Kaherli toivoisi kirjoihin enemmän intersektionaalisuutta: eri kulttuureja, eri värejä, muunsukupuolisuutta, eri yhteiskuntaluokkia. Transitionarratiivi on jo kerrottu tuhanteen otteeseen! Tarina kannattaakin sijoittaa transition jälkeen, millaista transhahmon elämä on silloin? Entä millainen olisi kahden transtytön rakkaustarina? Tai muunsukupuolisten hahmojen avaruusseikkailu? Hän toivoisi ylipäätään enemmän kirjoja transkirjoittajilta.

Leon Adams ei jaksa kasvutarinoissa korostuvaa kiusaamista. Hän kehottaa cis-kirjoittajia miettimään, onko heidän tehtävänsä kirjoittaa transhahmon tarina. "Realize your power, when you're representing others."

Nino Cipri on huomannut, että transnarratiivit keskittyvät kärsimykseen ja väkivaltaan kuin transsukupuolisuus olisi lähtökohtaisesti hirveää kärsimystä. "I fucking love being trans!"

Leon Adams haluaa nähdä transhahmoja, jotka hyväksyvät itsensä ja saavat muilta rakkautta takaisin. Keffy Kaherli on nähnyt jonkin verran tulevaisuuteen sijoittuvia tarinoita, joissa transitioon on keksitty jonkinlainen maagisen helppo toteutus. Tämä taas johtaa siihen, ettei transsukupuolisuudessa ole ongelmia. Hän haluaakin korostaa, ettei teknologia yksinkertaisesti kykene muuttamaan transkokemusta. Transsukupuoliset ovat transsukupuolisia transition jälkeenkin. Myöskään vammaisuutta ei pitäisi parantaa maagisilla pikaratkaisuilla ja lakaista maton alle.

Yleisöstä tuli ajatuksia koskien transsukupuolisten apua koelukijoina cis-kirjoittajille. Keffy Kaherli kertoo Write in the Margins-sivustosta, joka auttaa kirjoittajia löytämään koelukijoita, jotka kuuluvat vähemmistöihin. Koelukijoiksi tarjoutuvien kannattaa muistuttaa kirjoittajia, että heidän mielipiteensä on vain yhden ihmisen mielipide. Erilaiset kulttuurit vaikuttavat todella paljon ihmisten kokemuksiin.

Kirjoittaja hyötyy erityisesti siitä, että koelukija osoittaa ja selittää hänelle ilmiöt ja tarinan rakenteet, jotka ovat myrkyllisiä, haitallisia tai ylikorostuneita aihepiirin kirjallisuudessa. Leon Adams muistuttaa, ettei koelukemista kannata tehdä ilman maksua tai vastapalvelusta, sillä siinä on hirveä työ! Asiat pitää usein selittää perusteellisesti, joten koelukeminen vaatii sitoutumista ja kärsivällisyyttä.

(vas) Mats Strandberg, Emil Hjörvar, Tiina Hautala & Kjartan Linde

15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?

Conin viimeiseksi paneeliksi jäi pohjoismaalaisen kauhun paneeli, joka oli kyllä yllättävän hauska tapaus. Hjörvar ja Strandberg eksyivät ja saapuivat paikalle vähän myöhässä ja Tiina Raevaara joutui perumaan osallistumisensa. Aikaiseksi saatiin kuitenkin hyvää keskustelua!

Puheenjohtajana toimiva Kjartan Linde aloitti keskustelun pohtimalla trillereiden ja kauhun eroja. Emil Hjörvarin mielestä jako on aika selkeä. Trillereissä lukijan kiinnostusta pidetään yllä jatkuvalla jännitteellä ja näyttämällä antagonistia ja tämän tekoja, kun taas kauhussa jännite nousee ja laskee nopeasti ja jännite rakennetaan sillä, mikä jätetään näyttämättä. Mats Strandberg jatkaa ajatusta kertomalla, että trillereissä kaikki on lopulta selkeää ja kaikki langat saadaan yhteen. Kauhussa on enemmän avoimia loppuja, selittämättömyyttä ja yliluonnollisia elementtejä.

Tiina Hautala näkee, että trillerin ja kauhun rajat vedetään lukijoiden ja kustantajien mielissä. Kauhussa on usein yliluonnollisia aineksia, mutta sen ei tarvitse säikyttää lukijoita. Kauhu luo intensiivisen ilmapiirin ja jännitteen. Vasta viime aikoina suomalaiset kustantajat ovat rohkaistuneet kutsumaan kauhukirjallisuutta kauhuksi, kun aiemmin sitä on luonnehdittu esimerkiksi intensiiviseksi psykologiseksi trilleriksi.

Myös Emil Hjörvar näkee, että säikähtäminen ja kauhun tunteet ovat eri asioita. Kummallinen fiktio, joka periytyy Lovecraftin teoksista, leikittelee näillä. Kauhu pyrkii pikemminkin luomaan reaktion, jonka ei tarvitse olla pelkoa. Mats Strandberg on myös huomannut, että osa hänen lukijoistaan kaipaa verta, sisälmyksiä ja väkivaltaa kokeakseen pelkoa, kun taas toiset reagoivat enemmän aavemaiseen tunnelmaan. Kirjailija ei hänestä valitse tietoisesti omaa lähestymistapaansa vaan kirjoittaa vaistonvaraisesti itseään pelottavista tai ahdistavista asioista.

Emil Hjörvar on huomannut, että maisemalla on tärkeä merkitys islantilaisessa kauhussa, jopa niin, että ympäristö itsessään on hahmo. Tyypillistä islantilaiselle kauhulle on synkän ja rikkaan kansanperinteen yhdistäminen jylhiin maisemiin: sumuun, kallioihin, mereen, jäätiköihin, hylättyihin maatiloihin. Yksi islantilainen uskomus kertoo hylätyistä vauvoista, joista tulee lapsenkalloisia korppeja. Islantilaiset uskovat näihin tarinoihin vieläkin ja ovat syvällä tarinoiden maailmassa.

Tiina Hautala katsoo ympäristöään "aavelaseilla". Mielenkiintoisilla paikoilla on usein omat tarinansa. Hän kerää kansanperinnettä ja tarinoita, ei kirjoita niitä itse. Onkin tärkeää, että kirjoitettuihin tarinoihin tulee silti tarinankertojan läsnäolo. Hän kertoo myös kotipaikkansa lähellä olevasta uhrikaivosta, jonka nykyiset sukupolvet ovat unohtaneet.

Mats Strandbergin Risteily sijoittuu Ruotsin ja Suomen väliselle risteilyalukselle. Olikin haaste tehdä tällaisesta arkisesta ympäristöstä uhkaava. Kauhu kääntää tutun ahdistavaksi: samanlaiset pitkät käytävät, marmorijäljennös, kiiltävät lasipinnat. Risteilyaluksella ei voi nojata villin luonnon luomaan ilmapiiriin. Strandberg päättikin nojata hahmojensa henkiseen maisemaan.

Emil Hjörvarin uudessa kirjasarjassa seurataan naispuolisen meedion johtamaa murhatutkimusta. Päähenkilöllä on omat henkilökohtaiset demoninsa ja pakkomielteensä, kuten tytär, jonka huoltajuuden hän menetti. Henkilökohtaiset demonit heijastelevat usein työn alla olevan murhatutkimuksen teemoja. Näin murhan ratkaiseminen kertoo lukijalle lisää päähenkilöstä. Tiina Hautalan mukaan hänen keräämänsä tarinat ovat usein symbolistisia kuvauksia hahmojen henkisistä maisemista.

Ihania leivoskoruja ja silmiä Trade Hallissa. 

Mats Strandberg ei halua kuvata hyvän ja pahan taistelua. Vain sitä miten ihmiset suhtautuvat yliluonnolliseen kokemukseen. Risteilyn hirviö on katkeroitunut euroviisutähti! Emil Hjörvarin mielestä islantilainen kansanperinne on hyvin omituista ja rajatonta. Esimerkiksi Nábuxur (corpse pants) ovat kuolleesta ruumiista nyljetet housut, jotka tekevät käyttäjästään rikkaan. Moni islantilainen hirviö kuvataan mahdottoman kauheiksi, melkein lovecraftmaisesti.

Tiina Hautala kirjoittaa kansanperinnettä myös lapsille, jolloin hirveitä elementtejä on hiukan kaunisteltava. Maailmalla satujen ja uskomusten sensurointi on mennyt jo liian pitkälle, sillä siistiminen voi myös riisua tarinan perusluonteen. Mats Strandberg kertoo, että Ruotsissa on myös siivottu satuja ja kansanperinnettä, mutta vanhat versiot ovat alkaneet jälleen kiinnostaa ihmisiä. Hän ei ole itse kauhukomedian ystävä, mutta ymmärtää miksi kauhun absurdiutta usein pehmennetään huumorilla. Nauru ja huuto ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Tiina Hautala on huomannut, että kauhutarinoissa on paljon huumoria. Oikeastaan kauhutarinat ovat usein hyvin melodramaattisia ja saippuasarjamaisia. Hän itse pelkää tarinoiden aaveita, jolloin huumori auttaa häntä pysymään tarinan maailmassa ja säätelemään pelkoaan. Emil Hjorvar kertoo, että huumori ja kyynismi ovat yleistyneet kauhutarinoissa viime vuosikymmeninä. Hän näkeekin niiden käytön narratiivisena työkaluja, jolla kirjailija tekee tarinan maailmasta uskottavamman.

Mats Strandberg arvostaa kaikkia kauhun olomuotoja. Hänen on kuitenkin nykyisin vaikea lukea kauhukirjallisuutta ilman, että työaivot alkavat ylianalysoida ja editoida tekstiä. Tämän vuoksi Strandberg pelaa enemmän kauhupelejä. Risteilystä saisi hyvän kauhupelin. Emil Hjörvar kertoo pelänneensä kauhupeli Amnesiaa niin paljon, että hänen oli kutsuttava kaveri kylään, jotta saisi pelattua sen.

Hjörvarin kirjojen TV-adaptaatioissa on jonkin verran muutoksia, sillä elokuvien on esitettävä kauhu eri tavalla kuin kirjoissa. Kirjojen ahdistavaa tunnelmaa on vaikea välittää TV:ssä. Tiina Hautala on tutustunut kauhuteatteriin Ruotsissa ja haluaisi, että se rantautuu myös Suomeen. Elävää yleisöä voi todella pelotella. Hän nauttii myös kauhutaiteesta.

Mats Strandbergin mielestä ruotsalaiset ovat pakkomielteisen kiinnostuneita rikostarinoista. Hän uskoo, että Olof Palmerin murha on laukaissut rikoskirjallisuuden massakulutuksen. Fiktio on ruotsalaisten tapa käsitellä oikean maailman ongelmia. Emil Hjörvar kertoo, että Islannin kirjallinen yhteisö on pieni ja sulkeutunut. Hänellä oli todella vaikeaa, kun hän kirjoitti ensimmäisen trilogiansa. Hjörvar oli rahavaikeuksissa ja kurja ja hänellä oli vain tarinansa. Hän huomasikin vuodattavasa omaa vihaansa ja kyynisyyttään päähenkilöönsä.

Tiina Hautala kirjoittaa mökillään ja kääntää kauhun positiiviseksi energiaksi. Hän iloinen, että hänen lastenkirjojansa lukeneet vanhemmat ovat pyytäneet lisää kauhukirjoja lapsille. Mats Strandbergin mielestä kauhu on loistava tapa käsitellä omia ongelmia. Kirjoittamisesta tulee eräänlaista psykoanalyysia. Risteilyn katkera euroviisutähti onkin heijastus Strandbergista ja pelosta, että hän jämähtäisi ikuisiksi ajoiksi entiseksi YA-kirjoittajaksi.

Taidekujalla riitti kaunista nähtävää!

Jos jollekin jäi vielä con-nälkä, on tapahtuman Youtube-kanavalla videoita paneeleista. Ikävä kyllä yksikään paneeleista, joissa kävin, ei löydy listalta, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin!

Törmäsin conin aikana tuttuihin, mutta kuljin pääasiassa yksin, mikä ei oikeastaan haitannut, sillä jonoissa tuli juteltua paljon tuntemattomien kanssa ja conissa oli todella paljon ihmeteltävää ja nähtävää. Olisin panostanut sosiaalisuuteen varmasti enemmän, ellen olisi kärsinyt vielä huimauksen jälkivaikutuksista, mutta tällä kertaa oli jätettävä väliin moninaiset iltaohjelmat julkkareista naamiaisiin, harmi kyllä.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella kiva, vaikka en uskokaan matkustavani ulkomaille Worldconiin. Jospa sitten seuraavan kerran 2032 Tampereella? ;)

tiistai 22. elokuuta 2017

Worldcon 75 - Kiehtova Keskikohta (Torstai, 2/2)

Torstai jatkui vielä kahden paneelin merkeissä. Olin tauon jälkeen selvästi virkistäytyneempi ja huomasin, että neljän ruuhka oli järjestäjillä torstaina paremmin hallinnassa kuin keskiviikkona, sillä ihmisiä ohjattiin ajoissa jonoihin ja käytävillä pystyi oikeasti kulkemaankin. Voinkin vain antaa kiitosta tilanteen nopeasta haltuunottosta järjestäjille. :)

torstai:

11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction (täällä)
12:00 - 13:00 Editor's Dream (täällä)
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy

(vas.) Karen Babcock, Marieke Nijkamp, Ren Warom, Leon Adams.

15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities

Kuten Nonbinary-paneelissakin, oli Disabilities-paneelissa puhumassa vain vammaisia tai pitkäaikaissairaita henkilöitä. Leon Adams kehotti kirjoittajia unohtamaan kaiken tietämänsä ja suuntaamaan vammaisten tai pitkäaikaissairaiden blogeihin. Tärkeimpänä hän piti kirjoittajan asennetta jatkuvaan oppimiseen. Ren Warom kertoo kuinka Mad Max: Fury Road-elokuva inspiroi häntä. Furiosan hahmon vammaisuus oli läsnä, mutta se ei ole hahmon tarinan keskipiste.

Marieke Nijkamp kannattaa vammaisten koelukijoiden (sensitivity reader) etsimistä netistä, vaikka kirjoittaja olisikin varma kyvystään kirjoittaa vammaisia hahmoja. Leon Adams kuitenkin muistuttaa, että vammaiset eivät ole velvollisia lukemaan tekstejä, eikä niin saisi missään nimessä olettaa. Halukkaita lukijoita varmasti löytyy ja kirjoittajan kannattaakin haalia useampi koelukija, sillä vammaisten ja pitkäaikaissairaiden kokemukset eivät ole universaaleja. Ren Warom tähdentää, että ongelmat ovat usein yksityiskohdissa, joita kirjoittaja ei osaa ajatella, mutta jotka vammainen elää.

Leon Adams kehottaa kirjoittajia kuuntelemaan vammaisia ja selvittämään millaista representaatiota he haluavat. Liian moni kirjoittaja nojaa lääketieteen ammattilaisten näkemyksiin ja sivuuttaa vammaisten kokemusten yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Ren Warom muistuttaa, että on olemassa näkymätöntä vammaisuutta, joka ei näy ihmisestä päälle päin. "We're not sick or ill, we just see things in a different way".  Hän ei halua ajatella itseään sairaana, sillä ajattelumalli on myrkyllinen. Etenkin kun diagnoosi on uusi, tuppaavat ihmiset ajattelemaan, että vammaisuus määrittelee heidät kokonaan. Että he eivät voi olla mitään muuta.

Leon Adams pyytää kirjoittajia välttämään sanaa rampa (cripple), oli tarinan asetelma mikä tahansa. Koska vammaisista kirjoittavat pääasiassa ei-vammaiset kirjoittajat, on heidän lähestymistapansa luonut standardin vammaisuudesta kirjoittamiselle, eikä ole hyvä mittapuu onnistuneelle representaatiolle. Marieke Nijkamp puolestaan muistuttaa, että osa vammaisista identifioituu nimenomaan rammoiksi, eli sanaa yritetään myös lunastaa, eikä sen käyttöä tulisi valvoa. Monella sanalla on pitkät juuret ableismissa, mutta sanojen luonnetta on mahdollista muuttaa. Hän identifioituu vammaiseksi ja sairaaksi (sick, ill). Ren Warom kertoo surullisen esimerkin omasta pojastaan, joka haukkuu itseään kehariksi (retard) kiusaamisen vuoksi.

Leon Adams muistuttaa, että on monta tapaa olla vammainen ja tätä monimuotoisuutta harvemmin näkee fiktiossa, joka keskittyy vammaisuuden salonkikelpoisimpiin muotoihin. Vammaiset lukevat heistä kertovaa fiktiota innokkaasti, sillä hyvää (ja huonoa) representaatiota on niin vähän.

Marieke Nijkamp uskoo, että fiktio muokkaa ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä vammaisuudesta. Esimerkiksi Rainman-elokuvan problemaattinen ja liioiteltu narratiivi erityislahjakkaasti autistista on jäänyt elämään ihmisten mieliin. Ren Warom on huomannut, että autismista kertova fiktio on hyvin sukupuolittunutta ja keskittyy lähinnä miehiin, joka saa ihmiset uskomaan, että autistit ovat pääasiassa miehiä. Tosiasiassa naisia ei vain diagnosoida autisteiksi yhtä helposti. Samanlainen ongelma on tarkkaavaisuushäiriön kanssa (ADD).

Leon Adams mainitsee Mishell Bakerin kirjan "Borderline" esimerkkinä positiivisesta representaatiosta stigmatisoidusta sairaudesta (BPD, epävakaa persoonallisuushäiriö). Hänelle jäi kirjasta erityisesti mieleen kohtaus, jossa amputaation kokenut päähenkilö kuvittelee itsensä harrastamaan seksiä uuden kehonsa kanssa ensimmäistä kertaa amputoinnin jälkeen. Kirjoittajan ei tulisi vältellä hankalia tai haastavia aiheita.

Kuten aina, Sir Roin pöydässä oli hurjasti ihasteltavaa ♥  

Marieke Nijkamp kehottaa kirjoittajia huomioimaan intersektionaalisuuden. Vähemmistöt eivät usein ole yhtä laajasti lääkäripalveluiden piirissä, eikä heidän oireitaan huomioida samalla tavalla. Näin olleen diagnoosikin jää usein uupumaan.

Leon Adams kehottaa kirjoittamaan vammaisia ohikulkijoita ja sivuhahmoja. "A lot of white guys are writing white guy stories, which doesn't reflect the world we live in." On tärkeää, että vammaiset hahmot ovat ylipäätään olemassa. Liian usein vammaisuudesta tehdään vammaiselle hahmolle koko hänen olemassaolonsa pääpointti ja juoni pyörii sen ympärillä. Marieke Nijkamp komppaa Adamsin kommentteja. Tarinoissa saisi olla vammaisia päähenkilöitä ja ohikulkijoita. Vammaisilla on omat yhteisönsä ja he viettävät aikaa yhdessä.

Panelistit kehottivat kirjoittajia maksamaan vammaisille koelukijoille tai tekemään heille jonkinlaisen vastapalveluksen, sillä kritiikki ja etenkin tietämättömän kirjoittajan sivistäminen on rankkaa puuhaa! Ren Warom neuvoo kirjoittajia suuntaamaan YouTubeen löytääkseen lisätietoa vammaisten kokemuksista. Marieke Nijkamp muistuttaa, että YouTuben v-bloggaajia voi myös tukea Patreonin tai kahvilahjoitusten (coffee button) kautta. Myös vammaisten kirjoittamia kirjoja kannattaa lukea.

Leon Adams kehottaa suhtautumaan traumanjälkeiseen stressihäiriöön (PTSD) vakavasti ja kunnioittamaan lukijoita sisältövaroituksilla (trigger warning). Hän kuitenkin muistuttaa, että PTSD:n laukaisijat voivat olla hyvin erikoisia, eikä kaikkiin voi mitenkään varautua. Adamsin laukaisija esimerkiksi on kondensoitu maito.

Ren Waromilla on myös PTSD, jonka laukaisijoita ei voi ennustaa. Hän kuitenkin tukee sisältövaroituksia fiktiossa ja kehottaa yleisöä suhtautumaan vakavasti PTSD:n oireisiin. Jos jokin sisältö laukaisee kohtauksen, tulisi aina pyytää anteeksi, eikä syyllistää. Leon Adams sijoittaisi sisältövaroitukset kirjoissa aina luvun alkuun. Ren Warom haaveilee kirjan alkuun sijoitettavasta puhelimella luettavasta koodista, joka avaisi sisältövaroitukset erilliseen nettiselaimeen.

Yleisössä istui vammainen kirjoittaja, joka kertoi saavansa koelukijoiltaan jatkuvasti palautetta, jossa koelukijat pitivät kirjoittajan omiin kokemuksiin perustuvia kuvauksia vammaisuudesta liioiteltuina. Marieke Nijkamp kehotti kirjoittajaa kirjoittamaan oman totuutensa, sillä on aina lukijoita, jotka pitävät tapahtumia liian uskomattomina oman elämänkokemuksensa perusteella. Vammaisen kirjoittajan ei tulisi minimoida omia kokemuksiaan tämän vuoksi. Karen Babcock muistutti, että hahmon kärsimykselle ja syrjinnän kokemuksille on oltava syy, muuten lukija ei hyväksy sitä (fiktion säännöt).

Lopuksi Ren Warom kehotti kirjoittajia: "Write about not being seen." , josta Leon Adams kuittasi heti, että hänen ongelmansa on päinvastainen. Hänet nähdään liiaksi vain vammaisena (Adams istui pyörätuolissa).

Marieke Nijkamp pyysi kirjoittajia miettimään miksi juuri he ovat oikeita henkilöitä kirjoittamaan vammaisista ja pitkäaikaissairaista hahmoista. Hän myös teki eron vammaisista hahmoista ja marginalisaatiosta kirjoittamisen välille. "Some stories are best written by the people who've experienced it."

Omia ajatuksia: Todella antoisa paneeli! Esimerkiksi trigger warning-kulttuuri on pitkään mietityttänyt minua, koska toisaalta uskon, että on sisältöä joka kaipaa varoituksia, ja toisaalta sisältövaroitusten varjolla on myös pyritty sensuroimaan tekstejä. Paneeli sai minut myös tajuamaan, että tässä on aihe, johon kannattaisi perehtyä paremmin, sillä termistö oli minulla ihan hukassa.


(vas.) Saara Henriksson, Hal Duncan, Teodor Reljic, Karolina Fedyk, Mari Ness.

17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy

Saara Henriksson polkaisee paneeliin käyntiin toteamalla, että suomalaiset eivät pidä itseään eurooppalaisina. Hal Duncan tunnustaa, että skotit tuntuvat olevan samaa mieltä tällä hetkellä. Teodor Reljic kokee, että maltalaiset olisivat mielellään eurooppalaisia ja unohtaisivat afrikkalaiset juurensa kokonaan. Karolina Fedyk on puolalainen ja näkee, että Puola haluaisi eroon leimastaan entisenä itäblokin maana ja mieltää itsensä hyvin eurooppalaiseksi. Mari Ness on huomannut, että pohjois-Italia on eurooppalainen, kun taas etelä-Italia on lähempänä Maltaa.

Mari Ness jatkaa kertomalla amerikkalaisen mytologian kolmijakoisuudesta: on alkuperäisamerikkalaisten mytologia, jota ei opeteta kouluissa, Euroopasta lainatut sadut ja myytit sekä roomalainen ja kreikkalainen arkkitehtuuri ja viimeisenä itsekeksitty mytologia. Karolina Fedyk on sitä mieltä, että kaikki kulttuurit luovat mytologiaa muilta lainattujen tarinoiden perusteella. Krakovin kaupungin paikalliset myytit ovat lainanneet materiaaliaan Aleksanteri Suuren tarinoista. Teodor Reljic on huomannut, että Maltalla on viime aikoina innostuttu uudelleen omasta mytologiasta, kun suosittu musikaali hyödynsi sitä.

Hal Duncan kertoo, että skottien mytologia on kelttiläisiä jumalia, walesilaista ja irlantilaista perimätietoa ja kansantarinoita suurien eeposten sijaan. Heti perään hän kuitenkin muistaa Arthurin legendan, joka on eepos. Kristinusko yhdisti eurooppalaisia uskomuksia pitkän aikaa. Kreikkalainen mytologia on toinen tukipuu eurooppalaisille mytologioille.

Teodor Reljic kannattaa mytologioiden adaptoimista säästellen. Hän adaptoi tarinoita löyhästi, pieninä paloina ja tyyliinsä sopien. Moni mytologia on myös luotu poliittisten syiden vuoksi ja niitä tulisikin tarkastella kriittisesti. Karolina Fedykin mukaan Puolassa on kiinnostuttu käyttämään nimenomaan puolalaista mytologiaa viime aikoina.

Mari Ness kehottaa kirjoittajia tutustumaan nimenomaan tarinoiden vähemmän tunnettuihin versioihin. Hän itse työskentelee paljon uudelleentulkintojen parissa, sillä kaikki tarinat eivät ole säilyneet kokonaisina, jolloin kirjoittajan on täydennettävä oma osansa, jotta myytti saa uuden elämän. Karolina Fedyk mainitsee merenneitotarinan, jossa kaksi miestä rakastuvat. Kansanperinne on täynnä salaisia aarteita!

Kuhinaa Trade Hallissa; tiivis ihmismassa vasemmassa yläkulmassa 
jonottaa George R.R. Martinin nimmareita.

Teodor Reljic on kiinnostunut kansanperinteen ja mytologian ohella myös siitä, miten niihin liittyviä uskomuksia harjoitetaan. Käytännön elämään valuneet uskomukset ja tavat ovat tislattua tarinankerrontaa. Hän pitää erityisesti vanhojen tarinoiden löyhästä rakenteesta ja kertojaratkaisuista, joissa tarina nimenomaan kerrotaan eteenpäin. Vanhojen tarinoiden fragmentaarisuus on osa niiden viehätystä modernien täydellisesti yhteensopivien narratiivien rinnalla (1001 yötä vs Marvel).

Hal Duncan on myös kiinnostunut myyttien vaihtoehtoisista versioista ja kehityksestä vuosien varrella. Esimerkiksi Lucifer ei ollut alun perin yhtenäinen hahmo, vaan käärme ja enkeli olivat erillään. Ajan mittaan tulkinnat ovat yhdistäneet kaksi hahmoa ja Luciferista on tullut jopa oman tarinansa sankari. Hyvä kirjoittaja saa kuluneenkin mytologian tuntumaan taas tuoreelta!

Teodor Reljic näkee, että mytologioiden kuluminen johtuu oikeastaan elokuva-ja kirjateollisuudesta. Mari Ness komppaa tätä ajatusta. Etenkin Hollywood on jumittunut ajatukseen, että elokuvia kannattaa tehdä tutuista ja turvallisista aiheista, mikä ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi uusi kuningas Arthur leffa floppasi. Kuluttajien pitäisikin näyttää päättäjille, että tuoreet ideat ja näkökulmat voivat tuottaa rahaa.

Mari Ness haluaisi nähdä Italian ja Espanjan kulttuuria ja historiaa enemmän fantasiakirjallisuudessa, joka keskittyy nyt pitkälti keskiaikaiseen Ranskaan ja Englantiin. Karolina Fedyk haluaisi myös lisää uusia aikakausia, ilmastoja ja kulttuureja. Teodor Reljic muistaa yleisön reagoineen BBC:n Roma-sarjaan yllättyneinä, kun sarjassa näkyi monikulttuurinen Rooma. Ihmiset ovat tottuneet näkemään vain valkoisia protagonisteja ja ohikulkijoita, jolloin ihmisten käsitys historiasta on myös vääristynyt.

Hal Duncan haluaisi nähdä 1920-luvun sosialisteja käsittelevää kirjallisuutta, sillä lähes kaikki 1900-luvun historiallinen fantasia keskittyy Toiseen Maailmansotaan. Hän kuvaili, miten historiasta tulee kansanperinnettä suullisen perimätiedon ja kertomusten myötä. Saara Henriksson pohti kuinka, kuinka tieteisfiktiossa on usein maapallonlaajuinen monokulttuuri ja vain yksi hallitus. Tämä vaikuttaa nykytilanteessa hyvin epätodennäköiseltä.

Omia ajatuksia: Paneelissa oli hiukan liikaa porukkaa. Nyt yhteenvetoa kirjoittaessani pidän paneelin antia paljon parempana kuin paikan päällä. Hal Duncanin aksentti tuotti myös ongelmia, joten missasin jonkin verran hänen juttujaan. Odotin ehkä eksaktimpaa näkökulmaa tähän paneeliin.

Ja siinä olikin torstai. Seuraavaksi reportaasi jatkuu lauantailla. :)

Worldcon 75 - Kiehtova Keskikohta (Torstai, 1/2)

Keskiviikosta viisastuneena yritin saada unta pataan ja lähteä seuraavana päivänä Messukeskukseen virkistyneenä ja realistisin odotuksen. Latasin itselleni Event Guide appin, tein aikataulun ja tarkistin sen useaan otteeseen huonemuutosten takia. Varauduin siihen, että pääsen paneeliin joka toinen tunti jonojen vuoksi.

Minulla oli torstaina vapaapäivä, joten pääsin paikalle heti aamusta. Aamulla olikin mukavan rauhallista. Oloni oli torstaina parempi kuin keskiviikkona, mutta näin jälkikäteen huomasin, että kuvat ovat kyllä auttamatta surkeita tältäkin päivältä. :'(

torstai:

11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction
12:00 - 13:00 Editor's Dream
15:00 - 16:00 Writing Characters with Disabilities (täällä)
17:00 - 18:00 European Myths and History in Science Fiction and Fantasy (täällä)

Paneelivalintani keskittyivät pääasiassa HLBTIQ-teemoihin, sillä totesin aika varhaisessa vaiheessa, että Worldconin panelistit todennäköisesti edustavat kyseisiä vähemmistöjä laajemmin kuin kotimaisissa coneissa, joten priorisoin nämä.

Tässä postauksessa ovat torstain kaksi ensimmäistä paneelia.

(vas) Nino Cipri, D Franklin, Nick Hubble.

11:00 - 12:00 Non-binary Representation in Fiction

(Alkuun haluan huomattaa, että vaikka olen perehtynyt näihin asioihin jonkin verran, on termien kääntäminen haastavaa, koska virallisia käännöksiä ei kaikille termeille ole. Jos joku asia tai termi kuulostaakin hassulta, saa aina kommentoida ja ehdottaa parempaa käännöstä. Olen jättänyt sulkeisiin alkuperäisiä termejä väärinymmärysten varalta.)

Aluksi panelistit esittäytyivät ja kertoivat olevansa kaikki muunsukupuolisia (non-binary). D Franklin kertoi, että muunsukupuoliset hahmot ovat todella heikosti edustettuja fiktiossa ja uskookin osaavansa nimetä kaikki fiktiiviset muunsukupuoliset hahmot viimeisen vuosikymmenen ajalta. Nino Cipri uskoo, että tämä johtuu muunsukupuolisten kirjoittajien vähäisestä määrästä. Cis-kirjoittajille kun muunsukupuolisuus on yleensä jonkinasteinen ajatusleikki tai haaste ja heidän suhtautumisensa muunsukupuolisiin hahmoihin on lähtökohtaisesti erilainen.

D Franklin on huomannut, että muunsukupuoliset niputetaan herkästi osaksi binaarisiä sukupuolikokemuksia. Onkin turhauttavaa lukea kirjoja, joissa yhteiskunnissa on useampia sukupuolia, sillä ne nojaavat edelleen tiukkaan jaotteluun. Hänelle 5 sukupuolen järjestelmässä on vain 5 vaihtoehtoa lisää, joihin hän ei kertakaikkiaan sovi.

Nino Cipri kuvailee lukupettymyksiään sanoilla "getting punched in the face". Kirja saattaa usein alkaa hyvin, mutta jossain vaiheessa muunsukupuolinen hahmo kuolee tai kärsii kertakaikkisen huonosta kirjoittamisesta. Tämä on niin yleistä, etteivät huonot kokemukset enää erotu toisistaan tai synnytä muistikuvaa. Cipri kuitenkin kehuu Stephen Universe-sarjaa ("I felt recognized"), vaikka onkin yleensä varautunut, kun sukupuolta käsitellään metaforien kautta. Hän uskoo, että sarja antaa lapsille kielen puhua sukupuoli-ja seksuaalivähemmistöistä.

D Franklinin mukaan on monia tapoja olla muunsukupuolinen. Fiktio tuppaakin esittämään muunsukupuoliset ihmiset yhdenlaisina, jolloin representaatioksi mukamas riittää yksi muunsukupuolinen hahmo, eikä muita tarvitse näyttää. Nino Ciprin mukaan osa ihmisistä kokee, että on olemassa yhtenäinen kokemus miehuudelle ja naiseudelle samalla tavalla kuin vaikkapa amerikkalaisilla olisi vain yksi yhteinen kokemus amerikkalaisuudesta. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa ajatuksen absurdiuuden. Totta kai muunsukupuolisen kokemus on erilainen Amerikassa kuin vaikkapa Intiassa ja köyhällä kuin varakkaalla ihmisellä.

Nick Hubble kehottaa kirjoittajia miettimään, miksi he haluavat kirjoittaa muunsukupuolisen hahmon. Pelkkä representaatio ei riitä, varsinkaan jos hahmo tuodaan tarinaan vain tapettavaksi. Nino Cipri kertoo, että moni ihminen uskoo trans- ja muunsukupuolisten ihmisten elämän olevan automaattisesti traagista, sillä fiktio esittää hahmojen elämän sellaisena. Kuolema on liian usein näiden hahmojen tarinan päätepiste.

(vas.) Näistä avaimenperistä tuli kieltämättä hyvä mieli!
(oik.) Kauppakujilla oli myös mahdollisuuksia kaunistautua.

D Franklinin mielestä muunsukupuolisuus pakottaa ihmiset miettimään sukupuolen merkitystä yhteiskunnalle ja yksilöille paljon enemmän. Onkin helpompaa jättää muunsukupuolisuus huomioimatta. Muunsukupuoliset haastavat laatikoitaan rakastavien ihmisten maailmankuvan. Miksi muunsukupuolisilla olisi jonkinlainen yhteinen ideologia - eihän muillakaan ole. Nino Cipri uskoo, että kirjoittajat pelkäävät epäonnistumista ja muunsukupuolisten loukkaamista liikaa. Tämä riski on kuitenkin osa kaikkea kirjoittamista. D Franklin kertoo, että myös muunsukupuoliset kirjoittajat saavat kritiikkiä muunsukupuolisista hahmoistaan, vaikka he kirjoittaisivat suoraan omasta kokemuksestaan. Yhden ihmisen kokemus ei voi koskaan olla universaalinen.

Nino Cipri on kohdannut myös arvostelijoita, jotka lukevat tekstiä väärin, eli päätyvät omituisiin tulkintoihin ja saattavat ymmärtää hahmojen sukupuolen väärin. Cipri onkin lopettanut tekstiensä arvioiden lukemisen kokonaan. Hänestä on erikoista, että spefin lukijat ymmärtävät monimutkaisia taikajärjestelmiä ja yhteiskuntia vaivatta, mutta lopettavat ajattelun, kun kyse on sukupuolipronomineista.

D Franklin kertoo, että muunsukupuolisuuden edustus on vielä heikompaa realistisessa fiktiossa. Nino Cipri puolestaan on kuullut, että erotiikan ja runouden genret ovat avoimempia muunsukupuolisuuden suhteen. Hän lukee myös fanifiktiota ja kertookin, että se oli ensimmäinen genre, jossa hän kohtasi kaltaisiaan hahmoja.

D Franklin on sitä mieltä, että muunsukupuoliset hahmot pelkistetään yhä vain sukupuolensa edustajiksi. Nino Cipriä häiritsee se, miten muunsukupuolinen hahmo on tyypillisesti maan ulkopuolelta tuleva muukalainen joukossa, jossa ihmiset ovat cissukupuolisia. Muunsukupuolisuudesta tehdäänkin outoa ja ihmeteltävää, ja muunsukupuoliset ihmiset rinnastuvat suoraan avaruusolentoihin - kuin muunsukupuolisuus ei voisi olla normaalia maapallolla.

Panelistit miettivät lopuksi tarkoituksellista harhaanjohtamista hahmojen sukupuolen suhteen (misgender =/= misgenderöidä =/= sukupuolittaa väärin). D Franklin ei kannata tällaista lähestymistapaa cis-lukijoiden opettamismielessä, sillä ei-cissukupuolisille tilanteet, joissa heidän sukupuolensa tulkitaan väärin tai se kieltäydytään tulkitsemasta oikein, ovat usein todella epämukavia ja loukkaavia. Misgenderöinnin seuraukset tulisi näyttää lukijalle sellaisina kuin ne ovat. Muunsukupuoliset joutuvat näihin tilanteisiin jatkuvasti! Nino Cipri ei vaivaudu pitämään yllä ystävyyksiä, joissa toinen osapuoli ei edes yritä käyttää oikeita pronomineja tai termejä.

Yleisöstä mainittiin, että muunsukupuoliset hahmot ovat lähes poikkeuksetta nuoria ihmisiä. Panelistit olivat samaa mieltä ja kehottivatkin kirjoittajia kirjoittamaan myös vanhempia muunsukupuolisia hahmoja.

Lopuksi puhuttiin myös siitä, kuinka hlbtiq-liittolaisilla saattaa olla aivan erilainen kuva hyvästä representaatiosta kuin hlbtiq-ihmisillä itsellään. Nino Cipri kehottaa kirjoittajia lukemaan kaiken mahdollisen, googlettamaan ja ennen kaikkea puhumaan muunsukupuolisille ihmisille. D Franklin kehottaa hankkimaan muunsukupuolisia koelukijoita (sensitivity readers) fiktiota ja arvosteluita varten, sillä arvosteluissakin näkee jatkuvasti vääriä termejä ja muuta loukkaavaa.

Omia ajatuksia: Todella hyvä paneeli. Tässä näkee heti pienen panelistiryhmän synergian ja sen, miten eri tavalla muunsukupuoliset kertovat muunsukupuolisten representaatiosta kuin vaikkapa cis-kirjoittajat. Ote oli selvästi perehtyneempi ja paneelissa käsiteltiin asioita konkreettisemmin.

(vas) Masumi Washington, Robert S. Malan, Thoraiya Dyer, Katrina Archer

12:00 - 13:00 Editor's Dream

Jäin kuuntelemaan Editor's Dream-paneelia, sillä se oli samassa salissa edellisen paneelin kanssa. Muuten olisin tuskin ehtinyt heti seuraavaan paneeliin. Toki olin aiheesta kiinnostunut, vaikka julkaisuprosessi onkin ulkomailla aika erilainen kuin Suomessa.

Pienkustantamossa työskentelevä Robert S. Malan kertoo aluksi mitä tapahtuu, kun tarina on myyty kustantajalle. Hänen mukaansa kaikissa tarinoissa on parannettavaa, ainakin pikkuvirheet on korjattava. Kirjoittajien tulisi aina seurata kustantamon ohjeita tarinoiden lähettämisen suhteen, sillä säännöt ovat olemassa syystä. Julkaisuprosessi itsessään on pitkä ja vaatii kirjoittajalta kärsivällisyyttä. Kirjoittajien on kuitenkin mahdollista neuvotella omat sopimuksensa, ainakin pienessä kustantamossa. Hyvä esimerkki sopimusasioiden neuvottelusta ovat tekstien oikeudet muissa medioissa. Kustantaja haluaa nimenomaan pitää huolta kirjailijoistaan, ei varastaa heiltä.

Masumi Washington on toiminut kääntäjänä Japanissa ja osallistunut käsittääkseni jonkin verran myös julkaisuprosessiin. Hän kehottaa kirjoittajia miettimään mitä heidän tarinansa tuo antologiaan, johon tekstiä tarjotaan. Kirjottajien tulisi miettiä tätä yhteensopivuutta aihetta syvällisemmin aina teeman tasolla. Mitä juuri sinä voit tarjota?

Thoraiya Dyer on joukon ainoa kirjailija. Hänen kokemuksensa on ollut vaihtelevaa. Välillä kustantaja ei tarvitse kuin hyvin kosmeettisia muutoksia, välillä tarjottu tarina on liian samanlainen toisen potentiaalisen tarinan kanssa ja muutokset ovat suurempia, sillä niillä pyritään erottamaan kahta tarinaa toisistaan. Voidaan esimerkiksi pyytää, että tarinasta editoidaan hauskempi tai surullisempi.

Katrina Archer on copyeditor, eli kielenhuollon ammattilainen, joka tulee mukaan vasta prosessin loppuvaiheilla. Archerin työssä vallitsee kolmen C:n periaate: selkeys, koossapysyminen ja oikeellisuus (clarity, cohesiveness, correctness). Archer myös varmistaa, että tarinan kieli, juoni ja faktat pysyvät yhdenmukaisina. Koska työ on yleensä pilkunviilaamista, ei sitä kannata tehdä kuin vasta aivan loppumetreillä, kun juonellisia muutoksia ole enää odotettavissa.

Robert S. Malanin mukaan kustannustoimittajan saaminen on arpapeliä ja aina välillä kirjoittaja saa itselleen sopimattoman kustannustoimittajan. Tietenkin kaikkien osapuolien etu on löytää hyvä kirjoittaja-kustannustoimittajatiimi, mutta se on pikemminkin etuoikeus kuin oletus.

Katrina Archerin mielestä viimeistelty lopputulos on aina tiimityötä, jolloin myös ristiriitojen mahdollisuus on olemassa. Thoraiya Dyer kehottaakin kirjoittajia odottamaan, kun he saavat palautetta, sillä kirjoittajan ensimmäinen reaktio on usein tunnepitoinen. Tyypillisesti kirjoittaja huomaa rauhoittuessaan, ettei hän ole kirjoittanut niin selkeää tai hyvää tekstiä kuin olisi halunnut. Välillä kustannustoimittajan ja kirjoittajan välillä on kuitenkin selvä mieltymysten kuilu - jos kustannustoimittaja vaikka haluaa tarinasta romanssipitoisemman, vaikka kirjoittaja ei halua lisätä siihen romanssia. Tällaisissa tilanteissa kirjoittajan tulisi olla yhteydessä agenttiinsa.

Masumi Washington kertoo mielenkiintoisen tilanteen, joka liittyy novellien kääntämiseen. Tarinoita ei vain käännetä, vaan ne myös toimitetaan kääntämisen jälkeen. Aina välillä käännöksen toimittajalla voi olla muutosehdotuksia tarinaan. Tällaiset tilanteet johtuvat yleensä kulttuurieroista. Toimittajien on ajateltava oman kielialueensa markkinoita ja sitä millaiset tarinat myyvät missäkin. Washington on muun muassa ollut välikätenä tilanteessa, jossa tarinan loppu haluttiin muuttaa. Lopulta kirjoittaja kirjoitti tarinalle uuden lopun, jonka Washington käänsi englanninkieliseen antologiaan.

Kävin kiertelemässä monipuolisen kirjakirppiksen pöydillä moneen otteeseen.

Robert S. Malan kehottaa kirjoittajia muistamaan, ettei kritiikin antaminenkaan ole helppoa. Sen vuoksi kirjoittajan olisi hyvä ymmärtää, että kritiikkiä annetaan usein hyvästä syystä. Myös hän neuvoo odottamaan kritiikkiin vastaamisen kanssa muutaman päivän, sillä tunteet kuumenevat herkästi. Hänen kokemuksensa mukaan kritiikistä ja muutospyynnöistä voidaan aina keskustella. Jos kirjoittajalla on hyvä syy kieltäytyä muutoksista, se voi riittää kustannustoimittajalle. Välillä kustannustoimittajan tehtävä onkin saada kirjoittaja katsomaan tekstiään uusin silmin.

Hän jatkaa vielä, että umpikujia tulee myös vastaan. Näissä tapauksissa kustantaja voi irtisanoa kustannussopimuksen. Tekstistä tappeleminen on raskasta ja syö vain aikaa ja rahaa, johon pienillä kustantajilla ei ole varaa. Thoraiya Dyerilla on kokemusta siitä, että hänen tarinoitaan on hyväksytty antologioihin tai muihin julkaisuihin, mutta kustantajista ei olekaan koskaan kuulunut takaisin. Hän on myös kerran saanut kustannustoimittajalta takaisin 1 500 sanaisen tarinansa niin, että kustannustoimittaja oli ikään kuin kirjoittanut oman tarinansa sen sisälle. Yhteistyö kaatui tähän.

Katrina Archerin työskentelytapaan kuuluu kiinteästi style sheetin eli sanalistan kokoaminen tarinoista, joita hän editoi. Näin hän pitää olla tarinan kielellisen koostumuksen. Jos jokin sana ei hänen mielestään toimi tarinassa, hän kysyy aina sen muuttamisesta kirjoittajalta. Usein hänellä on sanalistaan nojaava ehdotus jo valmiina mielessään. Archer toimii freelancerina, joten hän saa olla suoraan yhteydessä kirjoittajiin.

Thoraiya Dyer puolestaan ei koskaan edes kuullut oman kirjansa copyeditorin nimeä. Hänen kirjalleen ehdotettiin vakavampaa loppua Yhdysvaltojen julkaisua varten, mutta hän päätti pitää alkuperäisen lopun ja kustantaja suostui tähän. Robert S. Malan kertoo, että pienet kustantamot voivat ottaa enemmän riskejä. Esimerkiksi elokuva District 9 oli selvästi kulttuuri-identiteetiltään eteläafrikkalainen ja se menestyi siitä huolimatta. Hänestä tarinoita ei tulisi muokata muille markkinoille vain myynnin vuoksi. On myös mietittävä, paraneeko tarina muutosten ansiosta.

Masumi Washington ei kohtele vanhoja konkareita ja uusia kirjailijoita eri tavoin. Hänestä hyvän kustannustoimittajan merkki on nimenomaan kaikkien kirjoittajien yhdenvertainen kohtelu. Robert S. Malan on huomannut, että uudet kirjailijat ovat innostuneempia ja ottavat muutokset vastaan helpommin. He yleensä suostuvat melkein kaikkeen. Vanhat konkarit eivät ole yhtä innostuneita, sillä heillä on jo odotuksia prosessista. Thoraiya Dyer uskoo, että kustannustoimittajat antavat uusille kirjailijoille enemmän kehuja kuin kokeneille.

Robert S. Malan toivoo uusilta kirjailijoilta nimenomaan kunnioitusta yhteistyökumppaneitaan ja taidettaan kohtaan. Katrina Archer puolestaan toivoo, että hänelle maksetaan ajallaan.

Omia ajatuksia: Paneeli oli mielenkiintoisempi kuin luulin. Olin kuitenkin aika huonovointinen tämän aikana ja etenkin Washintongin paksua aksenttia oli hankala seurata, joten luulen misanneeni jonkin verran sisältöä tästä, mikä vähän harmittaa. Niin ja Suomessa kun ei ole agentteja, olisi hauskaa kuulla, miten suomalaiset kirjailijat käsittelevät ristiriitoja kustannustoimittajan kanssa.

Seuraavassa postauksessa lisää torstaita.

Worldcon 75 - Ankea aloitus (Keskiviikko)

Osallistuin coniin kolmena päivänä hiukan puolikuntoisena ja olin seuraavankin viikon vielä sairaana, joten raportit on täytynyt kyllä pakottaa valmiiksi. Halusin kuitenkin kirjoittaa tapahtumasta, Worldcon kun ei osu Eurooppaan (saati Suomeen) turhan usein. Joten toivottavasti näistä on lukijoilleni iloa!

Työpaikan vaihtaminen pyyhki jo sovitut lomani pois elokuulta, joten minun tarvitsi kinuta saldovapaata, vaikka saldoja ei ollut kertynyt juuri lainkaan. Tämän seurauksena missasin ensikertalaisjäsenyyden alennushinnan ja päädyin ostamaan päiväliput kalliimmalla hinnalla. Ohjelma olikin selattava tarkasti etukäteen, jotta pääsin haluamiini paneeleihin.

Worldconia edeltävänä viikonloppuna minulle iski lamaannuttava asentohuimaus, joten olin alkuviikosta saikulla (ja missasin myös Hel-YA tapahtuman). Lopulta osallistuin coniin päänsäryn, lievän keinunnan ja väsymyksen uuvuttamana. Asentohuimaukseenhan ei varsinaisesti ole lääkettä, tasapainohäiriö vaan korjaantuu itsekseen ajan kanssa, eli sietämättömän huono olo jatkui koko conin yli.

Joo... tämä ei ihan mennyt putkeen. Nyt kokemus jo hieman naurattaa, mutta olin kyllä ihan uuvuksissa Worldconin päätteeksi!

(vas.) sain roppakaupalla rannekkeita, (oik.) siistit jonot ovat oikeasti vasta lauantailta

Pahoittelen jo etukäteen sitä, että kuvia on aika vähän ja suurin osa niistä on tärähtäneitä (O.o'). En yksinkertaisesti pystynyt keskittymään kuvaamiseen huonolta ololtani ja minusta tuntui useaan otteeseen, että käteni tärisevät. 

keskiviikko:

16:00 - 17:00 Minorities for Minorities
17:00 - 18:00 Pronouns, Who needs Gender Pronouns?
18:00 - 19:00 Coffee, Pie and Murder: 25 Years Later

Heti paikalle päästyäni kävi selväksi, että järjestelyissä on haasteita. Ihmisiä oli joka puolella, paneeleihin vievät käytävät olivat tukossa, eikä huoneisiin liikkuvia tai niistä poistuvia ihmisiä erottanut toisistaan lainkaan. Ovissa ei lukenut mikä paneeli on tulossa tai mikä on mennyt, mikä olisi ollut hyödyllistä, sillä paneelit myös vaihtoivat huoneita jonkin verran. 

Ei-jäsenille ei jaettu printtiohjelmaa lainkaan, mikä oli tällaiselle teknologisesti taantuneelle kirjoittajalle ongelma. Myöhemmin tajusin ladata sovelluksen, jolla sain katsottua ohjelmaa ja josta löytyi Messukeskuksen pohjakartta, mutta ekana päivänä olin auttamatta pihalla, koska kuvittelin katsovani nämä asiat printatusta ohjelmasta. 

Kävikin niin, että saavuin Messukeskukseen noin puoli neljältä, sain haettua lippuni nopeasti, mutta minulla ei ollut toivoakaan päästä haluamaani paneeliin, sillä käytävien ihmiskaaos todella ahdistavaa. Ihmistungokset ovat välillä aiheuttaneet minulle ihan paniikkikohtauksenkin, joten pakenin paikalta nopeasti kauppahalliin ja tutkin myyjien pöytiä, kunnes lähdin ajoissa jonottamaan seuraavaan paneeliin. 



17:00 - 18:00 Pronouns, Who needs Gender Pronouns?

Huone oli niin täynnä, että en saanut jonottamisesta huolimatta paikkaa, josta olisin nähnyt panelistit hyvin. Paikalla olivat kuitenkin puhumassa Johanna Sinisalo, Kelvin Jackson, John Chu, Catherine Lundoff ja puheenjohtajana Cenk Gokne. 

Kelvin Jackson kertoi, että eläisi mielellään yhteiskunnassa, jossa kieli ei ole sukupuolittunutta. John Chun mielestä persoonapronominit ovat epäolennainen yksityiskohta, johon takerrutaan aivan liikaa. Suomen ohella myöskään kiinan kielessä ei ole sukupuolipronomineja, joten englantia opettelevat kiinalaiset eivät ole tottuneet ajattelemaan ihmisten sukupuolta niin selvästi ja tekevät puheessaan juuri tähän liittyviä virheitä selvästi enemmän. Catherine Lundoff näkee, että tieteisfiktiossa on paljon sukupuoletonta maailmanrakennusta. Yleinen ilmiö on myös se, että minäkertojat eivät kerro omaa sukupuoltaan tarinan aikana. Englannin kieli on hänen mielestään kehittymässä siihen suuntaan, että he/she-sanoja korvataan ahkerasti their-sanalla.

Cenk Gokne luki paneelia varten Ursula Le Guinin kirjan "Pimeyden Vasen Käsi" englanniksi ja turkiksi ja huomasi, että kirjaa toimii paremmin käännöksenä juuri pronominien vuoksi. Hän huomasi, että sukupuolittuneita pronomineja seliteltiin paljon. Gokne kokee, että kieli muokkaa ihmisen ajattelua hyvin voimakkaasti ja miettikin, käytämmekö puheessamme vanhentuneita termejä kuvaamaan sukupuolta ja ihmisiä.

Kelvin Jacksonin mielestä pronominien merkitys katoaa jossain vaiheessa, eikä lukija ajattele aktiivisesti sukupuolta. Johanna Sinisalo huomautti, että suomenkielessä on täysin normaalia kutsua ihmistä sanalla se/it ja mietti, miksei sama toimi englannin kielessä. Gokne huomautti, että englanninkielessä it-sana viittaa nimenomaan elottomiin asioihin, eikä sitä ole siksi sopivaa käyttää ihmisistä. Jackson jatkaa ajatusta muistuttamalla, että lemmikkejä kutsutaan sanalla "it", koska ne eivät ole henkilöitä. 

Catherine Lundoff pitää sci-fi kirjoittajia ja kustantamoita hyvin varovaisina kielen uudistamisen ja seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvän pohdinnan suhteen. Jos jokin elementti tarinassa on liian vieras, se pudottaa lukijan tarinasta. Tämän vuoksi esimerkiksi pronomineja kokeillaan säästeliäästi. Transkirjoittajat ovat vapaamielisempiä pronominikokeilujen suhteen, mutta kokeilut julkaistaan pääasiassa pienissä kustantamoissa ja novellimuodossa. 

Kelvin Jackson muistuttaa, että monissa kielissä substantiivitkin on sukupuolitettu. Sanoja voi kuitenkin kategorisoida muillakin tavoilla, esimerkiksi japanissa substantiiveja luokitellaan niiden muodon suhteen. Kielellisen luokittelun ei siis tarvitse perustua sukupuolelle. 

Johanna Sinisalolla on jänniä kokemuksia hänen kirjojensa kääntämisestä. Kääntäjät haluavat usein tietää satunnaisten ohikulkijoidenkin sukupuolen, koska suomenkielessä sitä ei tarvitse paljastaa. Suomalaiset kirjoittajat harvemmin ovat kiinnostuneita muutamassa lauseessa näkyvän hahmon sukupuolesta, joten kyselyt huvittavat. John Chu mainitsee, että myös kiinan kielessä on mahdollista puhua henkilöstä paljastamatta tämän sukupuolta. Hänkin on joutunut kyselemään kirjailijoilta hahmojen sukupuolta, sillä ei voi kääntää kirjaa oikein sukupuolittuneelle kielelle ilman tätä tietoa.

Worldcon Book Babies pöydän kirjoja oli piilotettu pitkin Messukeskusta kirjakeijun toimesta.

Kelvin Jackson kertoo kokeesta, jossa sukupuolittuneiden kielten puhujia pyydettiin kuvailemaan asioita adjektiiveilla. Maskuliinista sukua olevat substantiivit kuvattiin pääasiassa sellaisilla adjektiiveilla, jotka on mielletty maskuliiniksi, kuten voimakas, vankka, ylevä, kun taas feminiisen suvun substantiivit saivat feminiisiksi miellettyjä adjektiiveja, kuten elegantti, kaunis, siro. Kieli todellakin jäsentelee ihmisen ajattelua.

Catherine Lundoff muistuttaa, että suhteemme sukupuoleen ja kieleen on ollut erilaista esimerkiksi keskiaikana. Tuolloin käytettiin sanaa "they" automaattisesti, jos henkilön sukupuolta ei tiedetty. Hänestä väitteet, että ihmisten puhuttelun miettiminen ja oikeiden pronominien käyttö on liian hankalaa, ovatkin pelkkää laiskuutta. Queer-yhteisöissä on otettu käyttöön uusia yleispronomineja, kuten zir, jotka voivat yleistyä tulevaisuudessa.

John Chu on huomannut kiinan kielessä päinvastaisen ilmiön: kiinan puhujat nimenomaan haluaisivat sukupuolittaa kielensä. Cenk Gokne kertoo, ettei jumalalla ole sukupuolta turkin kielessä, vaikka monissa muissa kielissä jumalasta puhutaan automaattisesti miehenä.

Gokne myös kokee väärän sukupuolipronominien käytön hermostuttavana, sillä hän ei halua loukata muita ihmisiä. John Chu on huomannut englantia puhuvien maiden vähemmistöissä uuden etiketin: ihmiset vaihtavat nimiensä lisäksi puhuttelupronominejaan. Catherine Lundoff pitää tätä positiivisena ilmiönä, sillä se vähentää väärinymmärryksiä.

Omia ajatuksia: Paneeli oli mielenkiintoinen, mutta kauhean syvälle asiassa ei minusta päästy, mikä on aika yleistä, kun puhujia on enemmän kuin kolme. Keskustelua syntyy vähemmän, kun kaikki haluavat kertoa sen oman juttunsa. Luulen että odotukseni olivat erilaiset paneelin fokuksen suhteen, mikä sitten aiheutti lievän pettymyksen.

(oik.) Tarroja @lamppuart & @sanelmatuominen
(vas.) Kortteja ja tarroja @broci.art

18:00 - 19:00 Coffee, Pie and Murder: 25 Years Later

En edes muista mihin paneeliin minun oli tarkoitus mennä seuraavaksi, mutta päädyin Twin Peaksia käsittelevään paneeliin lähinnä siksi, että siellä oli tilaa. Istuin takarivissä, enkä tehnyt muistiinpanoja, joten tämä on aika lyhyt yhteenveto. Twin Peaksista olivat puhumassa Eeson Rajendra, Tiina Raevaara, Mats Strandberg, Elisa Wiik ja Maura McHugh. 

Suurimman osan ajasta paneelissa muisteltiin vanhaa Twin Peaks-sarjaa ja Fire Walk With Me-elokuvaa. Panelistit olivat sarjan kakkoskauden suhteen aika positiivisia ja taisivat kaikki pitää myös elokuvasta, jonka suosio on lisääntynyt viime vuosina. Fire Walk With Me oli ilmestyessään aika rankka kokemus sarjan kotoisaa tunnelmaa kaipaaville faneille ja se lytättiin kriitikoidenkin toimesta. Paneelista mieleeni jäi erityisesti Mats Strandbergin luonnehdinta Laura Palmerin viehätyksestä ja siitä, miten Lauraan tiivistyvät nuoriin naisiin liitettävät odotukset ja halut. Strandberg fanittaa Twin Peaksia niin paljon, että on ottanut jopa Fire Walk With Me-tatuoinnin. Piirini lukeneena Strandbergin fanitus kävi täydellisesti järkeen. 

Vanhasta sarjasta siirryttiin lopuksi vielä kolmoskaudelle eli Twin Peaks: The Returnin pariin. Yllätyksekseni kaikki panelistit olivat hyvin positiivisia sarjan suhteen ja kokivat, että "Lynch tekee jotain uutta ja ennennäkemätöntä, eikä harrasta fanserviceä". Uuden sarjan sävy, fokus ja hahmot eivät pääasiassa keränneet kritiikkiä panelisteilta. Kaikkia seurasivat sarjaa viikottain, moni katsoi jaksoja jopa uudelleen ja uudelleen. Odotetusti uuden kauden suurin "mitä helvettiä" eli jakso 8 keräsi kaikilta kiitosta ("Got a light?" kuului jo yleisöstäkin).  

Oikeastaan ainoa kritiikki kohdistui uuden sarjan naishahmojen kohteluun ja Lynchin oman hahmon, Gordonin, suureen rooliin. Tammyn hahmo erityisesti koettiin turhauttavaksi, kun Lynch on aiemmin kirjoittanut monimuotoisia naishahmoja. Miksi FBI-agentti sitten on ruudulla vain silmänruokana ja kahvinhakijana? 

Kaiken kaikkiaan paneeli oli mielenkiintoinen, mutta ehdin toivoa, että uutta sarjaa olisi käsitelty syvällisemmin. Tuoreen materiaalin analysointi kun tuppaa olemaan muistelua mielenkiintoisempaa. 

Paneelin jälkeen suunnistin jo kotiin lepäämään seuraavaa päivää varten. X-X

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Tekstipäissäni

Lupasin itselleni, että aloitan taas säännöllisen päivitysrytmin, sillä olen kokenut kirjoittamisesta bloggaamisen hyödylliseksi kirjoitusprosessilleni, mutta jonnekin tämä viikko on taas kadonnut. Olen kuitenkin kirjoittanut tällä viikolla kiitettävästi ja projekti P on edistynyt, joten ainakin kirjoittaminen sujuu.

Toki olen myös viettänyt tolkuttomasti aikaa Pinterestissä, mutta en olekaan käynyt siellä pahemmin tänä vuonna. Sitäpaitsi Pinterest on oikeasti tärkeä työkalu kuvausrajoitteiselle kirjoittajalle, saati sitten kirjoittajaparille. Tai no, työparini ei ole kuvausrajoitteinen, mutta Pinterest auttaa kuvallistamaan vaikutelmiamme ja yhdessä päätettyä kuvallisia koodeja, jotka liittyvät tarinan maailmaan ja hahmoihin.

P on varmasti visuaalisin käsis, jota olen kirjoittanut. Normaalisti en nimittäin mieti miltä hahmoni näyttävät. En arkielämässäkään kiinnitä ihmisten ulkonäköön voimakkaasti huomiota. En esim. huomaa onko jonkun paita ryppyinen tai sormessa sormus tai millaiset kengät jalassa. P:n suhteen jokaisella hahmolla on kuitenkin joku visuaalinen juttu, josta heidät pystyy identifioimaan nopeasti. Koodit on pakko pitää, sillä hahmoja on käsiksessä niin tuhottomasti.

Toisaalta on myös kivaa tehdä asioita toisin... ja kuluttaa tuhottomasti aikaa Pinterestissä etsimässä kuvia käsistä, vaatteista, naamoista, hiuksista ja lainauksia kirjoista ja elokuvista (jostain syystä olen viihtynyt Chuck Palahniukin lainausten äärellä. Hups. O.o')

*

Moni kirjoittava tuttava on myös kysellyt minulta TH:sta kuluneen puolen vuoden aikana. Ulospäin varmasti vaikuttaa siltä, että käsis unohtui viime vuoden aikana muiden ongelmien jalkoihin. Näin ei kuitenkaan ole. En kirjoita TH:ta juuri nyt, mutta tämä ei johdu innostuksen puutteesta tai siitä, että käsis olisi hylätty.

Olen muistaakseni maininnut, että päätin aloittaa käsiksen uudelleen alusta erilaisella kertojaratkaisulla, aikatasoilla ja painotuksella. Tämä pätee yhä, mutta en pääse aloittamaan työtäni ennen kuin saan muutaman käsikseen liittyvän dilemman ratkaistua. Sain käsiksestä hurjasti palautetta, jonka perusteella olisi ollut mahdollista editoida kustantamokierroskelpoinen käsis. Palautteet olivat rohkaisevia ja monipuolisia.

Minulle kuitenkin kävi niin, että palauterundin ja käsiksen uudelleenlukemisen aikana löysin siitä itse sellaista subtekstiä, jota en tiennyt käsikseen laittaneeni. Tästä syntyi voimakas ristiriita, joka vaatii joko subtekstin poistamista tai sen nostamista suurempaan rooliin. Ristiriita on aika perustavanlainen, koska se koskee päähenkilön identtiteettiä. Hänen aiottu identtiteettinsä ei oikein istu yhteen tuon toisen tulkinnan kanssa, joka selvästi puhuttelee minua syvemmällä tasolla.

Olen siis pohdiskellut kaikessa rauhassa mitä todellisuudessa haluan kirjoittaa. Halusin kirjoittaa aiheesta X, jonka kanssa minulla on hiukan ollut alusta asti ongelmia, lähinnä kai siksi, etten tiedä haluanko problematisoida aihetta niin voimakkaasti kuin käsiksessä tein. Minulla oli aiheesta myös aika kärjistyneitä johtopäätöksiä, joiden takana en ehkä seiso enää samalla tavalla.

Jos kirjoitankin aiheesta Y, tuntuu käsis heti loogisemmalta, mutta se pudottaa aiheen X pienempään rooliin ja saatan päätyä esittämään aiheen X ja Y sellaisena, että ne liittyvät toisiinsa, vaikka ovat todellisuudessa toisistaan irrallisia asioita.

En usko, että saatte tuosta kauheasti irti, mutta ehkä ymmärrätte dilemmani skaalan. Tämä päätös vaikuttaa ihan kaikkeen käsiksessä.

*

Taidan olla kallistumassa vaihtoehtoon Y, mutta irrottaumiseni vanhasta käsiksestä ja sen ratkaisuista on hidasta. Kun aloitan TH2:n, se on melkein AU-tarina edellisestä. Isoja muutoksia. Tyylillisesti ja hahmojen suhteen. Perhosvaikutuksen myötä monet hahmot saavat enemmän sivutilaa ja näkkiksiä todennäköisesti putoaa pois. Erään hahmon luonne muuttuu aikalailla, toisen kohtalo käsiksessä taitaa myös kääntyä.

Jos X ei olekaan koko jutun pointti, ei minun tarvitse venyttää käsiksen loppuratkaisua, jotta voin näyttää X:n realistisia vaikutuksia. Y on hienovaraisempaa. Koko vanha loppuni taitaa pyyhkiytyä pois.

Miten kukaan pysyy selväjärkisenä tällaisen kameleonttimaisen käsiksen kanssa? Ainoa lohtuni on Maria Peuran kirja Antaumuksella keskeneräinen, jossa hän paljasti kirjoittaneensä yhden romaaninsa kolmesti uusiksi.

Olen unelmoinut sellaisista suoraviivaisista käsiksistä, jotka ovat raakaversion jälkeen yhdellä editoinnilla valmiita. Mutta en osaa kirjoittaa niin. Minä teen kehyksiä, myllerrän niiden sisään jääneen tekstin, rikon kehykset ja myllerrän taas. Teen kollaasia uudelleen ja uudelleen.

Onneksi olen editointimasokisti, joka rakastaa tekstikerrostumia.