perjantai 2. kesäkuuta 2017

Lapsuus loppuu

Kaksi kuukautta on vierähtänyt todella nopeasti. Blogitauon takana oli ihan tietoinen päätös, vaikka en sitä dramaattisesti etukäteen ilmoittanutkaan. Arjessa oli yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia, taloprojekti ehkä näistä tärkeimpänä. Ja onhan kirjoitusblogia hankala pitää, kun ei oikeastaan kirjoita.

Huvittavaa sinänsä, että minulla oli viime vuonnakin kirjoitustauko toukokuussa, silloin tosin pölyä rattaissa ja ahdistusta mielen päällä. Tällä kertaa taukoa on vietetty iloisemmissa merkeissä.

Koska yksi elämänmuutos ei riitä, hain vielä huhtikuussa uutta työpaikkaa. Pääsin videohaastatteluun ja haastatteluun ja sitten vielä uudelleen haastatteluun. Lopulta sain hakemani työpaikan.

Elämä muuttuukin nyt kerralla. Muutto on muutaman viikon sisään, ja minulla on enää yksi viikko töitä jäljellä vanhassa työpaikassani (ensimmäinen vakiduunini, minkä takia siitä siirtyminen eteenpäin onkin ollut niin vaikeaa). Uusi työpaikka on ihan eri suunnalla kuin vanha, joten moni rutiini menee uusiksi.

Olen uudesta alusta innoissani ja peloissani. Elämän virta ikään kuin kääntyy.
En oikein tiedä mitä odottaa.

Chromatics - Shadow

Viita-akatamia on loppunut. Sekin tuntuu eräänlaiselta aikakauden lopulta. Meillä on ollut valtavan hieno ja moniääninen ryhmä. Yhteydenpito varmasti jatkuu mm. Whatsapp-ryhmässä, mutta eihän se ole ihan sama asia. Rahatilanteeni ei myöskään salli kirjoittamisen jatko-opiskelua ihan lähiaikoina, joten olen potenut jonkinasteista luopumissurua. Jatkan tietenkin kirjoittamista, mutta kirjalliset tukiryhmät ovat tärkeitä.

On todella vaikea kuvailla, miten paljon olen loppujen lopuksi saanut tästä koulutuksesta irti. Ihan valtavasti, I tell you. En olisi näin vahvasti oman äänen jäljillä ilman näitä ihmisiä. ♥

Goottinovelli on käynyt läpi taas yhden editointikierroksen. Nautin näistä editointirundeista jollain kierolla tavalla. Nahankuoriminen tekee tarinasta paremman. Toivottavasti novelli kuitenkin alkaisi olla jo valmis.

En ole pahemmin lukenut viime kuukausina. Työpäivät + urakointi talolla ovat vieneet minusta mehut, joten olen keskittynyt sellaisiin juttuihin, jotka eivät vaadi minulta ihmeellisiä. Toisin sanoen olen tuijottanut Netflixia (mm. Chewing Gum & Sense8). Tällä viikolla otin myös kokeiluun HBO Nordicin, sillä palvelussa voi katsoa Twin Peaks: Return-sarjaa. Onpa ihanaa palata Twin Peaksin unenomaiseen, painajaismaiseen maailmaan. Vanhan sarjan saippuaosiot on pudotettu minimiin ja sen sijaan keskitytään Fire Walk With Me-tyylisesti sarjan ahdistavampiin kauhuaspekteihin. A damn fine show!

Sekavan muutosvaiheen vuoksi olen myös aloittanut bujo (bullet journal) harrastuksen, jonka voin todeta motivoivan kyllä hienosti tekemään ihan pikkujuttujakin, vaikka jaksaminen on kortilla. Vielä en tiedä, miten bujoa voisi hyödyntää parhaiten kirjoittamisessa, mutta enköhän pääse siihenkin sisälle, kun päiviin tulee taas lisää tunteja. Skräppääjänä pidän kirjan koristelusta ja olen pyörinyt Pinterestissä ja Instagramissa aina tauoilla etsimässä ideoita.

Kesäkuu todennäköisesti sujuu muuton merkeissä ja uuden duunipaikan haltuunotossa. Olen suosiolla luopunut haaveista osallistua Novaan tms. kilpailuihin. Yhteisprojekti P:n aikataulua on lykätty loppukesään, sillä rikoskumppanillanikin on ollut odottamattomia kiireitä.

Haavekuvia elämänalueiden parantamisesta bujossa.

Massiivisen kuulumispostauksen lopuksi tietenkin se isoin muutos. Täytän 30 tässä kuussa. Tuntuu, että lapsuus alkaa viimein karista minusta pois. Olen kypsynyt aika paljon viime vuosina, mutta nyt  muutos on jotenkin konkretisoitunut.

On jotenkin silmiä avaavaa elää kerrankin niin, että jokin muu elämässä on se tärkein juttu. Kirjoittaminen on ollut niin pitkään asia, joka tulee ensin. Se joka määrittelee valinnat ja ajankäytön. Onhan se yhä isossa roolissa. Haave on ehkä vain arkistunut, sen kulmat ovat hioutuneet.

Minulla on vahva fiilis seuraavasta luovasta kaudestani. Kunhan pääsen nyt tämän matkan loppuun, saan aloittaa alusta ja luoda jotain hienoa. Projekti P elää aivan omaa elämäänsä ja olen siitä ylpeä, mutta mielen päällä ovat usein nekin kässärit, joita teen yksin.

Luovuudella on ollut pitkään pullonkaula, joten nyt tuntuu, että se purskahtaa ulos, kunhan saa taas luvan.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Briitta Hepo-oja - Hylättyjen lasten kaupunki

Tämä kirja on minulle tuttu jo vuosien takaa, kun se oli vielä käsikirjoitus, joka haki lopullista muotoaan. Entisenä koelukijana minun onkin aika mahdotonta suhtautua kirjaan täysin objektiivisesti. Halusin kuitenkin kirjoittaa tästä lukukokemuksesta muutaman sanan.

Briitta Hepo-oja, 2017, Myllylahti, oma ostos

Mikon ailahtelevainen äiti on löytänyt uuden miehen ja nyt tarvitsisi päästä painolastista eroon mahdollisimman pian, onhan timanttisormus ja kaunis talo hyvä vaihtokauppa kaksitoistavuotiaasta pojasta, joka ei äidin tempauksista innostu. Onneksi naapuri osaa kertoa paikasta, jonne ei-halutut lapset voi jättää. Sinne Mikkokin päätyy - siis Hylättyjen kaupunkiin, pysähtyneeseen paikkaan jossa ei asu aikuisia, vain lapsia ja karmiva Jättilokku, jonka nimeä ei saa sanoa ääneen. 

Hylätyssä koulussa asusteleva jengi ottaa Mikon huomiinsa ja opettaa hänelle mitä kaupungissa saa ja ei saa tehdä. Nimeään ei kannata kirjoittaa kirjaston kirottuun vieraskirjaan, koulusta saa ottaa itselleen niin monta huonetta kuin haluaa, muita jengeja ei kannata häiritä ja saarelle ei saa mennä. Kun Mikko törmää kaupungin laidalla Olaan, meriotuksiin ihastuneeseen patologiseen valehtelijaan, tulee Olasta Mikon pikkuveli. Lapset kuitenkin tietävät, että joku on heidän perässään, eikä kaupunki voi olla rauhassa loputtomiin.

Jättilokku heräsi.
Se oli suunnattoman suuri, jättimäinen, ruma ja koukkunokkainen — lokki.
Paitsi ettei se oikeastaan ollut lokki. Se oli aivan liian suuri ollakseen lokki. Itse asiassa se oli aivan liian suuri ollakseen lintu laisinkaan, ainakaan sellainen joka nykyisin tunnetaan. Se oli vähän pieleen mennyt suurennos valkoisesta meren rannalla kaartelevasta linnusta. Se oli syntynyt kauan sitten tavallisen näköisestä pilkullisesta munasta, mutta tavallisen lokin sijaan siitä oli kasvanut lokku.
Jättilokku oli sukunsa viimeinen ja se oli ikivanha ja nälkäinen. Nyt se tunsi tuulen mantereelta, nosti nokkansa ylös ja haisteli.
Se tunsi, että kaupunkiin oli tulossa uusi lapsi.

Hylättyjen lasten kaupunki on nopealukuinen fantasiakirja yli 8-vuotiaille lapsille. Luvut ovat lyhyitä ja hahmot sympaattisia. Hepo-oja ei selitä tarinan elementtejä puhki, vaan pitää niistä suurimman osan maagisina ja ennustamattomina. Siksi kirjaa on luonnehdittu takakannessa myös maagiseksi realismiksi.

Pidän tarinan hahmokaartista. Mikon lisäksi mielenkiintoisia persoonia ovat koulujengin dramaattinen haaveilija ja suosikkihahmoni Karpalo, joka pukeutuu huntuu ja uskoo olevansa Drottingholmin prinsessa, johtajaksi haluava Siiri, jolla on eriparisukat ja nopea äly, ilkeä Pekka, joka lämpenee vain Tappajakoiralle ja tietenkin Ola, jonka traaginen menneisyys saa puhumaan villeistä meriseikkailuista.

Niin ja Jättilokku! Voi mikä ihanan karmiva sulkasatoinen lintuotus! ♥

Mystinen Jättilokku asuu saarella

Kirjan kuvitus on kirjailijan itsensä käsialaa. Sekä kansi että kirjan sivuilta löytyvät mustavalkopiirrustukset. Ne sopivat hyvin tarinan vinksahtaneeseen maailmaan. Mietin ainoastaan kuvien sijoittelua suhteessa sisältöön. Sijoittelu tuntui välillä liian satunnaiselta ja pysäytti lukemisen, kun jäin miettimään miksi vaikkapa Mikon äidistä kertovan luvun lopussa on kuva (erittäin söpöstä) sudenkorennosta, joka vilahtaa sivulauseessa.

Lapsihahmot ovat todella sympaattisia, aikuiset eivät niinkään. Siinä suhteessa kirja muistuttaa minua koomisen ankealla tyylillään Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten Sarjasta (taisin verrata kirjailijan edellistäkin kirjaa kyseiseen sarjaan). Pidän hahmojen lakonisista, sisällöltään absurdeista huomautuksista ja siitä miten tarinan maailmasta tulee olo, että kaikessa on järkeä, vaikka lukija ei tiedäkään lopun perin miten maailma toimii.

Vihjailusta tulee kieltämättä tiedonnälkä. Kuka pudottaa kaupunkiin ruokaa? Mistä Jättilokku on tullut? Entä kirottu vieraskirja? Minne kaupungista kadonneet lapset joutuvat? Miten hyvinvointivaltion maineessa olevalla Suomella voi olla näin synkkä salaisuus? ;D

"Minä olen sinun isoveljesi ja sinä olet minun pikkuveljeni, eikö niin?" sanoin.

Pojan käsi oli kylmä ja karhea. Sitten hän hymyili pienesti.

"Niin! Se on totta. Ja kun me oltiin lapsia, me leikittiin omenapuussa, eikö leikittykin?"

"Varmasti", nyökkäsin. "Hyvä, että löysin sinut. Olet ollut hukassa aika kauan."

"Niin, minä olen ollut metsästämässä leijonia", poika sanoi.

Voi hyvänen aika, ajattelin. Hän oli todella erikoinen lapsi. Ja silti olin varma, että pitäisin hänestä. Minä ikään kuin tunsin, että leikit omenapuussa ja metsissä ja kaarnalaivojen uittaminen, että ne kaikki olisivat yhtä hyvin voineet olla totta. Minä tunsin suojeluntarvetta tätä tyhjästä ilmestynyttä lasta kohtaan — vaikka olin itsekin hylätty.

Niin me lähdimme kulkemaan kohti koulua.

"Minun nimeni on siis Mikko. Mikä sinun nimesi on?" kysyin.

"Ola", poika vastasi.

Vaikka kirja käsitteleekin lasten pahoinvointia, tulee tätä lukiessa hyvä olo. Hylätyt ja karanneet lapset muodostuvat oman yhteiskunnan omine sääntöineen ja ovat onnellisia yhdessä. Mikko saa Olasta todellisen veljen ja koululaisista perheen, jota hänellä ei koskaan ollut.

Tarinaa kerrotaan pääasiassa Mikon näkökulmasta, mutta välillä kerronta karkaa myös kaupungin ulkopuolelle varjohallituksen salakokouksiin ja Jättilokun luo tai Mikon äidin kuulumisiin. Tämä piristää kerrontaa ja lisää jännitettä. Pidin myös valtavasti Hepo-ojan käyttämistä alaviitteistä, joissa oli kieltämättä tarinaan kuulumattomia sivuhuomautuksia esimerkiksi pihapuun elämästä, mutta jotka toivat tarinaan oman makunsa. Harmi vain, että alaviitteitä oli ainoastaan kirjan alkupuolella.

Kirjassa kerrotaan myös Mikon pihapuun kohtalo :D

Aika kuuluu kirjan parissa nopeasti ja olisin oikeastaan toivonut tarinaan lisää mittaa. Nykyisellään tapahtuvat vilahtavat ohi todella nopeasti ja loppu tulee liian pian. Olisin halunnut lukea lisää muista jengeistä ja Hylättyjen kaupungin salaisuuksista ja etenkin salaperäisistä hahmoista, jotka haluavat pitää kaupungin salaisuutena hinnalla millä hyvänsä. Tässä suhteessa kirja muistutti minua LOST-sarjasta, joka ei sekään halunnut vastata herättämiinsä kysymyksiin.

Myös kirjan kliimaksi tuntui menevän ohi jotenkin helposti, kun tietylle kohtaamiselle oli rakennettu paljon odotuksia, jotka eivät aivan toteutuneet. Kirjalla on kuitenkin avoin ja optimistinen loppu. Olisin kaivannut tähän ehkä epilogia tai jotain lisää, nyt tarina loppui kesken. Riippuu tietenkin lukijasta jääkö loppu vaivaamaan. Minusta tässä maailmassa olisi ainesta useampaankin tarinaan.

Kaikenkaikkiaan Hylättyjen lasten kaupunki on lumoava seikkailu, joka vilahtaa ohitse aivan liian nopeasti.

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Viisi vaikuttavaa novellia

Pidän novellista tekstimuotona, mutta löydän aika harvoin todella hyvän novellin. Koeluen novelleja enemmän kuin luen julkaistuja novelleja. Tästä minulle on varmaan syntynytkin harha, että luen novelleja vähän. Kun eteeni kuitenkin osuu helmi, luen sen mielelläni uudelleen ja uudelleen.

Ajattelin jakaa muutaman suosikkinovellin ja katsoa joskus tulevaisuudessa olenko löytänyt uusia suosikkeja. Novellit kun ovat edelleen minulle se harvinaisin tekstimuoto (runot ja romaanit vievät voiton). Oheessa siis viisi vaikuttavaa novellia, jotka ovat jääneet kuluneilta vuosilta mieleen.


Edgar Allan Poe - Usherin talon häviö 
(suom. Korppi ja Kultakuoriainen, 1990)

"Sydän jäätyi, painui, sairastui  mieli musteni niin synkäksi, ettei mikään mielikuvituksen ruoskiminen voinut sitä vähääkään nostaa. Mikä — pysähdyin miettimään — mikä minut niin lamaannutti  ajatellessani Usherin taloa?"

Olen lukenut varmasti eniten novelleja juuri Poelta, vaikka ihan kaikkia en olekaan saanut käsiini. Usherin talon häviö on hänen novelleistaan kiehtovin ja tunnelmallisin. Siinä nimetön kertoja matkustaa tapaamaan ystäväänsä Roderick Usheria, joka on sairastunut erikoiseen tautiin. Kertoja huomaakin pian, että Usherin talossa tapahtuu outoja asioita. Talo itsessään tuntuu elävältä.

Tässä on ihanaa: symbolisesti ja tunnelmallisesti elävä miljöö, jännite, luihin ja ytimiin menevä tarina (vaikka sitä ei täysin ymmärtäisi).


Marisha Rasi-Koskinen - Satu äidistä 
(Vaaleanpunainen Meri, 2014)

"Järvi ei päästä sitä minkä se on kerran ottanut. Oksat pitävät kiinni niin kuin pitivät isän parhaasta vieheestä, jossa oli kala kiinni. Kala puun latvassa. Kuollut kala kuolleessa puussa. Puuvesikala. Vesikalapuu." 

Satu äidistä on tenhoavalla kielellä kerrottu tarina kahdeksanvuotiaasta Sallasta, järvestä, pikkuveljestä Lennistä ja aikuisista, jotka ovat oudon surullisia ja vihaisia järvelle. Tämä oli minulle kielellisesti todella järisyttävä lukukokemus ja minua harmittaakin, että en ole saanut kokoelmaa luettua vieläkään loppuun. Ensimmäinen novelli oli liian hyvä, enkä ole päässyt siitä yli tai ympäri.

Tässä on ihanaa: lapsen maailman autenttinen kuvaus, rikkinäisyys, järven maailma ja kieli.


Pasi-Ilmari Jääskeläinen - Missä junat kääntyvät 
(Taivaalta pudonnut eläintarha, 2008)

"Se juna oli aikataulun ulkopuolisia. Se ei kulkenut kiskoilla. Se teeskenteli, että se kulki, mutta oikeasti se kulki vähän kiskojen vieressä. Minä näin. Minä yritin saada isän tajuamaan, että meidän pitää juosta, mutta se ei meinannut ymmärtää mitään, mitä minä sille sanoin. Ja kun me oltiin ihan justiinsa puhuttu sellaisista junista."

Missä junat kääntyvät on varmaan pisin novelli tällä listalla. Se kulkee monessa aikatasossa ja sekoittaa huolestuneen äidin minäkerrontaa, unipäiväkirjaa ja pojan päiväkirjaa. Novelli kertoo raiteiltaan poikkeavista junista, joiden huuto kuulostaa nälkäiseltä ja joiden alle ihmiset eksyvät. Tätä on jotenkin absurdia kuvailla, sillä novellin koko perusidea on ihan pähkähullu. Jotenkin Jääskeläinen vain onnistuu luomaan uskottavan ja kiehtovan tarinan.

Tässä on ihanaa: murhanhimoiset junat, kertojaratkaisut, eeppinen pituus, loppuratkaisu.


Kelly Link - Taikuutta vasta-alkajille 
(suom. Uuskummaa? 2006)

"Fox on nainen eräästä tv-sarjasta, eikä hän ole vielä kuollut. Mutta pian on. Hän esiintyy sarjassa nimeltä Kirjasto. Sinä et ole koskaan nähnyt Kirjastoa televisiosta, mutta toivoisit takuulla näkeväsi."

Taikuutta vasta-alkajille kertoo teini-ikäisestä Jeremystä ja hänen ystävistään ja heidän pakkomielteestään Kirjasto-nimistä tv-sarjaa kohtaan. Kirjasto ei tule tiettynä aikana tai tietyltä kanavalta, se on kuin luonnonvoima, joka ilmestyy kun haluaa. Ystävät odottavat sarjaa ja soittavat toisilleen, kun se viimein esitetään ja puhuvat sen juonen läpi uuden jakson jälkeen. Mutta entä nyt kun Fox on kuollut? Tätä on mahdotonta kuvailla. Tämä on vain jotain aivan muuta. 

Tässä on ihanaa: absurdius, lapsuuden haaveilu, fanitus ja taikuus.


Kari Välimäki - Flyygeli 
(Todensanat, 2014)

"Nousin ja pyyhkäisin kosteuden pois nenäliinallani. Samalla etusormeni päästä irtosi jotain ja putosi lattialle. Katsoin tarkemmin, ja sormesta irtosi taas neljännesnuotti. Se helähti osuessaan jakkaran reunaan. Pim."

Välimäen novelli on jäänyt minulle todella elävästi mieleen. Tämä on absurdi tarina kertojasta ja hänen erikoisesta suhteestaan omistamaansa flyygeliin. Novelli lyhyt, mutta sen tarina jotenkin vain imaisee sisäänsä kauhean voimakkaasti. Tässä on upea metamorfoosi. Novelli on niin hiottu, että se tuntuu melkein runolta.

Tässä on ihanaa: elollisen ja elottoman symbioosi, kauhutunnelma, katarsis, yksinkertainen kieli.

*

Siinäpä nuo tällä kertaa. Minulla on hirveä kasa lukemattomia novellikokoelmia ja antologioita odottamassa, mutta toisaalta olisi hauska lukea lukijoiltakin kommentteja (tai lukea vastaavia listoja).

Onko teillä sellaisia novelleja, jotka ovat pysäyttäneet? 

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Yhdessä


Ghost - Cirice

Yllä tunnelmia soittolistaltani. Juuri nyt työstetään projekti P:ta, yhteiskäsistä. On kulunut melkein vuosi siitä, kun tämä käsis syntyi krapula-aamuna täysin hypoteettisesta ajatuksesta, että millaista olisi kirjoittaa yhdessä kaverin kanssa (neljästä keskustelijasta kaksi muuta olivat skeptisiä yhteistyön onnistumisesta).

Kesällä P vain tulvahti maailmaan, syksyllä sitä oli kasassa jo 75 000 sanaa, josta on sittemmin editoitu ja uudelleenkirjoitettu ja deletoitu suuri osa. En tiedä nykyisiä sanamääriä, koska tekstiä on useammassa tiedostossa. Eipä sillä niin väliäkään, koska editoitavaa vielä riittää. Tulevaisuus vain näyttää aika valoisalta juuri nyt.

Minulla on ollut vuosien aikana jos jonkinmoisia yhteisprojekteja. On ollut tarinavihkoja, joissa jatkotarinoita. On ollut netissä kirjoitettuja yhteiseepoksia. On ollut kirjoittajaporukoiden yhteisiä maailmoja, joihin on tehty samaa mytologiaa ja historiaa hyödyntäviä tarinoita. On ollut yhteisiä käsiksiä. On ollut fiktiivinen maailma, jossa kaksi kirjoittaa ja kolmas kääntää sarjakuvaksi. On ollut yhteisiä antologiahaaveita sun muita.

Olen huomannut useaan otteeseen, että yhteistyö ei ole ihan yksinkertaista. Pitää olla samat päämäärät, sama sitoutuminen, sama usko projektiin. Pitää tulla toimeen, pitää olla samoja kiinnostuksenkohteita. Pitää pystyä kompromisseihin, pitää osata laittaa hanttiin. Pitää nauraa ja itkeä ja olla vittuuntunut yhdessä. Pitää olla tietyltä osin yhtenäinen maailmankuva tai ainakin arvostaa samoja asioita (koska muuten editoit sisältöä, joka on toiselle tärkeää).

Toimivan kirjoitusyhteistyön löytäminen on todella vaikeaa.

Siksi kai olenkin ollut peruspessimisti projekti P:n suhteen. Toki olen ollut siitä hyvin innostunut, mutta en ole hehkuttanut sitä kauheasti blogissa tai muuallakaan. Olen halunnut katsoa miten kirjoittaminen ja editointi ja tauot sujuvat. Saammeko sovittua asioista, pystymmekö jatkamaan vaikka tulee erimielisyyksiä, vaikka minä rakennan taloa ja kirjoitusaika on kokoajan kortilla.

On aika uskomatonta, että tämä on varmaan onnistuin kirjoitusyhteistyö, jossa olen ollut mukana.

P etenee huimaa vauhtia. Molemmat ovat sitoutuneita, innostuneita. Pinterestiimme on luotu kokonainen maailma. Salablogissa on hirveästi taustatyötä ja suunnitelmia. Meillä on hyvä setti hahmoja, hyvä runko käsiksessä. Lähdimme kirjoittamaan aika monimutkaista urbaania fantasiaa, mutta mopo ei ole karannut käsistä. Molemmilla on jotain, joka tekee käsiksestä merkityksellisen.

Tällä hetkellä editoimme käsiksen ensimmäistä osaa (1/3). Kirjoitusvuoroista, eli siitä kuka kirjoittaa raakatekstin ja minkä hahmon näkökulmasta, ei tarvitse tapella. Juttelimme WhatsAppissa ennen, kesken kirjoittamisen ja sen jälkeen kyseistä luvusta. Editoimme toistemme lukuja mutkattomasti. Tekstikin näyttää tällä rundilla jo enemmän jonkinlaiselta hybridiltä.

Juoni levisi alun perin hiukan käsiin, mutta korjauskierros sujuu. Hahmot ovat nyt niin tuttuja, että juoni nousee orgaanisemmin esiin. Heikot ratkaisut poistuvat. Kerronnasta tulee rikkaampaa.

En tiedä, tykkään tästä käsiksestä ihan valtavasti. Minua lähinnä harmittaa, että ei ole aikaa eikä jaksamista tehdä tätä nopeammin.

Tämä on niin erityylinen muihin teksteihini verrattuna. Tietty synkkyys on must, mutta kyllä tämä on myös toisen äitinsä lapsi. Teksti iskee kaikessa kauheudessaan myös silmää lukijalle. ;)

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kaksi johtopäätöstä

Olen miettinyt tällä viikolla kahta asiaa:

Että minulle Kirjoita mitä tiedät onkin taipunut muotoon Kirjoita mitä tunnet.

Että jokaisella käsisraakileellani on jokin tärkeä elementti, joka symboloi tarinaa ja tulee esiin tekstissä monella tasolla..

Että tekstiini on uinut runovaikutteista typografista asettelua entistä enemmän, että se miten teksti asettuu sivulle on muodostunut minulle tärkeäksi ja olennaiseksi osaksi tyyliäni.

Sanoinkin kolme asiaa. Ehkä siinäkin on johtopäätös: että en osaa pysyä asetetuissa rajoissa, vaan lähden värittämään viivojen yli entistä rohkeammin. Antaudun hallitulle kaaokselle ja sanon, tässä saat tehdä kuten haluat, saat kokeilla ja katsoa ja nauttia, saat antaa periksi hetken mielijohteille ilman pelkoa naurunalaisuudesta tai häpeästä, tässä on turvallista. 

Edellä kuvattuun ajatukseen liittyy varmasti se, että kirjoitan yhä harvemmin valmiista lähtökohdista. En lähde kirjoittamaan nuorten romaania tai novellia johonkin tiettyyn kisaan. En säikähdä jos idea riistäytyy irti ja poikkeaa sille viitoittamaltani polulta, en edes silloin, kun lopputulos muuttuu radikaalisti. Minulle on tärkeämpää tuottaa tekstiä, joka herättää minussa vahvan vastakaiun, kuin saada teksti heti nyt jonnekin julkaistavaksi.

Ulkoa asetetut vaatimukset sisällön suhteen rajaavat ajattelua ja niistä luopuminen todennäköisesti vaikeuttaa tekstien julkaisua. En oikein tiedä miten selittäisin tätä, mutta olen todennut rajaavani liikaa ja luopuessani rajoitteista en kuitenkaan tee mitään niin rajua, etteikö teksti muuttuisi tyystin julkaisukelvottomaksi. Kyse on siis ehkä enemmän siitä, miten tietoinen mieli käsittää asiat ja asettaa rajat liian liki. Kun tietoiselle ei anna rajoja, rajoittaa tiedostamaton yhä jonkinverran, mutta tämä ero mahdollistaa loikkia, joihin en uskonut pystyvänikään. Se on hieno tunne.


Kirjoita mitä tunnet

Minun kohdallani tämä on tarkoittanut siirtymistä pois aihekohtaisesta kirjoittamisesta. Olen lähtenyt kirjoittamaan enemmän kollaasitekniikalla. Uusien ideoiden kanssa ikään kuin kerään minua puhuttelevia asioita runsaudensarveen ja hypistelen niitä. Luen artikkelin ja poimin siitä sanan, joka herättää minussa tuntemuksia. Lähden kirjaamaan niitä ylös ja linkittämään muihin ankkurisanoihini.

Ankkurisanoja tulee kerättyä paljon ennen kuin ne alkavat muodostaa yhteistä kuvaa. Alussa on siis lähinnä mielikuvia ja tuntemuksia. Haluan kirjoittaa asioista, jotka herättävät minussa vaistonvaraisesti reaktion, sillä tälläinen intuitiivinen tunneside kantaa myös tekstiin. Alitajuntani punoo avainsanat ja lauseet aina tarinaksi, kunnes kollaasi on täysi.


Tarinan elementit

Elementit ovat hiipineet luokseni pikkuhiljaa. TH oli ensimmäinen käsis, jossa tunnistin useamman keskeisen elementin ja tiesin mitä ne symboloivat. Elementit näkyvät yleensä tarinan miljöössä, hahmojen ajatuksissa (unissa, pakkomielteissä tms.), tekstin asettelussa, dialogissa (kirjoitan niille olemassaolevia myyttejä/tarinoita tai keksin omiani) ja asioiden nimissä. Elementit ovat minulle tarinan konkreettisia ja alitajuisia rakennusaineita.

TH:n keskeisiä elementtejä ovat Kuu, Puut ja Vesi.
VH:n keskeisiä elementtejä ovat Puut ja Linnut.
HT:n keskeinen elementti on Hiekka.
Goottinovellin keskeisiä elementtejä ovat on Vesi ja Muisti.
Oksennuspallonovellin keskeisiä elementtejä ovat Linnut ja Muisti.
P:n keskeinen elementti on Neonvalo.
Urbaaninovellin keskeisiä elementtejä ovat Veri ja Meri.

Tämä ei kenties kuulosta kauhean järkevältä näin kontekstistaan irrottuneena, mutta esimerkiksi juuri P:ssä mielikuvani tarinasta linkittyvät aina neonvaloon: keinotekoiseen, uhkaavaan ja jännittävään. Huomaako, että P on käsiksistä ainoa, jonka elementti ei tule luonnosta? Se on myös ainoa yhteisproggikseni.


Runomainen typografia

Tämä on varmasti näkynyt jo bloggaamisessakin, vaikkapa 4-sanan tarinatiivistelmissä ja muutenkin. Kokeilut sanojen asettelun kanssa alkoivat, kun kirjoitin runoja. Olen toki aina ollut estetiikko ja sanojen asettelu kuvien lomaan oli fikkausaikoina suuressa roolissa (pidin silloin myös grafiikkablogia). Ja ehkä nykyisenkin blogin ulkoasusta näkee, että olen käyttänyt aikaa asioiden sijoitteluun.

Kirjoittamisessa typografian korostuneisuus tulvahti tietoisuuteeni, kun huomasin että TH:sta löytyi kaksi visuaalista kuvarunoa (jotka myös ilmensivät keskeistä elementtiä). Runoushan on siis pilannut minut uskottelemalla, että on ihan hyväksyttyä rikkoa oikeinkirjoitussääntöjä käyttämällä välimerkkejä tms. väärin. Sallin visuaalisuus edellä-periaatteen aina tietyissä kohdissa novellia tai käsistä, jolloin ne jäävät kauniiksi poikkeuksiksi.

Goottinovellissa alkoi olla jo todellista yritystä runomaisuuden kanssa, sillä siinä on sulkeisiin sidottuja runomaisia syväajatuksia ja ihoon kirjoitettuja viestejä kursiivilla ja kirjain kerrallaan. Oksennuspallonovelliin tulee eläinten puhetta haastavalla rivityksellä ja eri fontilla. P:ssä on kaksikielisiä päivämerkintöjä, Urbaaninovellissa unipäiväkirjoja.

Jokaiseen erikoiseen ratkaisuun olen miettinyt tarkkaan millä tavoin typografia saa ilmentää tavallisesta kerronnasta poikkeavia ääniä. Visuaalisuus tuntuu oikealta tavalta erotella tekstityyppejä ja epätavallisia kertojaääniä. Haasteena on säilyttää tekstin luettavuus ja pitää poikkeukset poikkeuksina, sillä visuaalisuus ei saisi ylikuormittaa lukijaa.    


Sellaisia ajatuksia tällä kertaa. Ja johtopäätöksiäkin taisi tulla enemmän kuin kaksi. :)

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Johanna Venho - Syntysanat

Edellisestä kirjabloggauksestani onkin aikaa! Olen kyllä lukenut mielenkiintoisia kirjoja, mutta aika on ollut hukassa niistä bloggaamiseen. Mikä siis parempi tapa käyttää toipilaspäivä kuin laittaa ylös pari ajatusta?

Johanna Venho, 2011, WSOY, oma ostos

Leskeksi jäänyt Mesi on aina asunut Kourankorvella ja elänyt odotuksien mukaisesti: perustanut perheen, hoitanut lapset, huolehtinut sairastelevasta äidistään, tehnyt osa-aikatyötä vanhainkodissa ja pitänyt huolta vielä naapurin tyhjentyneestä pappilastakin. Mesin elämä on askaretta askareen perään, kunnes hän lukee Hanna Zuleiman Venetsiaan sijoittuvan kirjan, jossa tapahtuu omituisia asioita. Äkkiä Mesi tunteekin taas elävänsä, tai ainakin janoaa taas mahdollisuutta elää.

Mesi kutsuu ajatuksissaan Hannan naapurin pappilaan asumaan ja Hanna ilmestyy paikalle suorastaan maagisesti. Naiset tarkkailevat ensin toisiaan etäältä, kunnes alkavat ystävystyä eroavaisuuksistaan huolimatta. Lapseton ja juureton Hanna on elänyt suhteesta toiseen ja kiertänyt maailmaa, kun Mesi on juurtunut Kourankorvelle. Hanna kiinnostuu pappilan menneisyydestä ja Mesin nuoruudenrakkaudesta Aarnista, joka piirsi Mesille siivet.

Alkuun on annettava iso plussa kirjan kansitaiteesta, joka heijastaa tarinan toismaailmallista tunnelmaa. Ikävä kyllä kirjasta ei selviä kuka kannen on tehnyt.

Kun tyttöjen unista tulee totta, ne kuolevat. 
Mesi eli nuoruutensa unissa. Pumpulipalloissa. Hattaroissa. Istui kuin joku Niiskuneiti vaaleanpunaisen pilven päällä ja kiillotteli nilkkarengastaan. Sellaisia unia Mesi näki, koska oli tyttö, tyttöjen tyttö.
Hanna on aina ollut valveilla! 
Lauri olisi nauranut Hannalle, se on varmaa. Hullu se on, Lauri olisi sanonut, kiskaissut Mesin syliin. Lauri tahtoi että Mesi oli kevyt nostaa ja siirtää. Ja sitten Lauri tahtoi-tahdon-tahtoi kodin, muutti tähän taloon, rakensi äidille lisäsiiven metsän puolelle, Lauri katsoi Mesiä silmät sinisinä ja jalat maassa, täynnä luottamusta. 
Jos Mesi olisi kuin Hanna, kuka häntä rakastaisi?

Niin iso. Nauraa niin kovaa, kulkee missä kulkee. 

Johanna Venho on minulle tuttu runoistaan, joissa arkiset maisemat ja naiskuvat elävöityvät myyttien ja kansanuskon elementtien avulla. Tässä kirjassa on jotain samaa, mutta erilaisessa mittakaavassa. Venhon luomat muotokuvat Hannasta ja Mesistä ovat tarkkanäköisiä ja syviä. Hän luotaa heidän menneisyyttään, nykyisyyttään ja mahdollista tulevaisuuttaan instrospektion kautta. Mesi tarkkailee Hannaa kauan ennen kuin edes puhuu tälle, katselee, miettii näkemäänsä ja uneksii. Hanna kirjoittaa Muutoksen päiväkirjaa.

Syntysanat etenee hitaasti, sitä ei oikein voi pitää perinteisenä juonikirjana. Kohtaukset ovat lyhyitä ja niissä on harvemmin dialogia. Suurin osa ajatusta ollaan jomman kumman päähenkilön näkökulmassa, syvissä mietteissä tai arkiaskareiden keskellä. Venhon kaunis ja rytmikäs kieli pitää pauloissaan ja luo jännitteitä.

Myönnän että kirjan lukeminen oli turhauttavaa ja palkitsevaa. Välillä toivoin että juoni olisi liikkunut johonkin suuntaan nopeammin, että hahmot olisivat puhuneet enemmän toisilleen tai kenelle vain, varsinkin kirjan alkupuolella. Sitten jo olinkin koukussa ja minun oli pakko lukea kirjaa eteenpäin, vaikka perusasetelma ei ollut muuttunut. Kirjan viimeiset sivut vilahtivat ohitseni nopeasti ja lukukokemus jäi kummittelemaan mieleeni.

Mesi ei kertonut edes Laurille Aarnista. Kaikesta siitä, mitä Aarni oli hänestä sanonut. Miten Aarni piirsi hänen kuvaansa. Mitä he olivat tehneet yhdessä. Ehkä salaisuus piti Mesiä hengissä. Salaisuus, hän ajatteli sitä raakana päärynänä, viileänä pappilan kamarina kesähelteellä, siinä oli vaaleanvihreiksi maalatut lautalattiat. Aarnin kädet hänen valkoisilla rinnoillaan, kapea poika ja sileä tyttö. 
Talviöinä Mesi heräsi usein Laurin kuorsaukseen. Pihalamppu heitti hangelle valorenkaan, kuusimetsän yllä taivaassa oli vaaleanpunainen raita. Lauri kuorsasi tasaisesti, talon seinät naksuivat pakkasessa, talo suojasi perhettä, vaikka lehti kannettiin postilaatikkoon joka aamu ja Lauri avasi aamuisin television katsoakseen aamu-uutiset maailmalta. He olivat syrjässä, turvassa.
Mihin hän salaisuutta tarvitsi. Ilman sitä olisi ollut liian ahdasta. Mesi, Laurin pikku vaimo. Valkoinen iho, punaiset posket, tumma tukka, mitä ne sanat edes sanoivat, niin yleiset sanat. 
Salaisuus: Aarnin katse. Rosoa ja liikettä. Viileää jokivettä. Pitkin poikin Mesiä ja sisään ja ulos. Aarni on nähnyt Mesin ja Mesi Antin, ja Aarni oli halunnut maalata hänestä kuvan.

Syntysanat on kahden naisen tarina, pieni meille muille, mutta suuri heille itselleen. Hanna on katalyytti Mesin hitaalle muutokselle. Ensin on puhdistauduttava menneestä ja ymmärrettävä sitä. Miten Mesi asettui polulle, josta ei enää uskalla poiketa, ja miten Hanna on aina vältellyt polkuja. Lopulta Hanna saa Mesin puhumaan ja antaa tälle luvan poiketa polulta.

Kirjan tarina on aika yksinkertainen ja ennustettava. Syntysanojen voima on sen intensiivisessä tunnelmassa, jossa on ripaus maagisuutta, vaikka kyseessä onkin realistinen tarina. Olen proosaa lukiessani tottunut nopeasti etenevään juoniformaattiin, jota ei Syntysanoista löydy. Samalla tavalla kuin runo on muotokuva, jossa on vain vähän liikettä, tuntuu kirja sarjalta muotokuvia, jossa kuvan kohde liikahtaa hieman kuvasta toiseen, kunnes on lopuksi eri asennossa kuin aloitettaessa. Kerronnassa on pinnallista pysähtyneisyyttä, vaikka pinnan alla tapahtuu koko ajan.

Siksi onkin hankalaa sanoa toimiiko ratkaisu lopun perin. Joillekin lukijoille varmasti, toisille ei. Vaikka nautinkin kirjan lukemisesta ja olen selaillut sitä paljon jälkikäteenkin, en voi sanoa että se olisi vienyt minut täysin mukanaan. Minusta näiden naisten voimakas sisäinen elämä olisi kaivannut enemmän ulkoista toimintaa rytmittämään tarinaa. Venhon kieli ja henkilökuvat saivat minut pauloihinsa, mutta kaipaan proosaltani enemmän liikettä.

Syntysanat ei voittanut minua täysin puolelleen, mutta odotan mielenkiinnolla Venhon seuraavaa romaania.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Kerrostumia

Luulen että tämä vuosi tulee olemaan tärkeä käännekohta monessakin mielessä. Taloprojekti on tietenkin tärkeä osa elämääni, mutta hiljaisuudessa tapahtuu kaikenlaista muutakin tänä keväänä. Pientä kasvua, jonkinlaista aikuistumista, syvää ajattelua.

Kirjoittaminen on hidastunut valtavasti. Tämä ei ole blokki, vaan ajankäyttö-ja priorisointikysymys. Ensimmäistä kertaa vuosiin elämässäni on asioita, jotka minun on asetettava kirjoittamisen edelle. Olen myös huomannut, että kun aika on rajattua, se tulee käytettyä ehkä laadukkaammin.

En kirjoita tällä hetkellä romaanikäsiksiä ja epäilen, että en pääse niiden kanssa oikeasti vauhtiin kuin vasta kesällä. Ikävää, mutta pakollista. Suuret elämänmuutokset vievät energiaa, mutta myös antavat sitä. Onkin aika erikoista, että vaikka kirjoitan huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, tunnen siitä myös vähemmän syyllisyyttä ja ahdistusta.

Daniel Butler - Puun istuttamisen taito

Ehkä levollisuuteni liittyy jollain tavalla siihen, että alan sisäistää kerrostumien merkityksen kirjoittamisessani. Tyypillisestihän ajatellaan, että tekstit syntyvät, ne muokataan loogisesti palautteen perusteella kuntoon ja laitetaan eteenpäin. Tekstit rinnastuvat liukuhahnalla koottaviin koneisiin, sillä liukuhihnan suunta on aina eteenpäin.

Tämä uusi hitaampi kirjoittamistahti on kuitenkin tehnyt minulle hyvää. Tuntuu että tekstit saavat itää rauhassa, että niiden juuret pujottautuvat maakerrosten läpi aina vain syvemmälle ja syvemmälle, kun en katso niitä. Tekstin näkyvä osa jää pienemmäksi kuin sen näkymätön olemus, jolloin kirjoittaminen on helpompaa.

On tärkeää, että työlle on aikarajoja, sillä ne motivoivat tekemistä. Sanataimia on hoidettava, jotta ne kukoistavat. Olen kuitenkin todennut, että lyhytkin teksti vaatii loppujen lopuksi yllättävän paljon taukoja, ajattelua ja kypsyttelyä.

Muistan joskus ajatelleeni, että novelleja on helppo kirjoittaa, sillä ne voi koota kasaan kuukaudessa niiden lyhykäisyyden vuoksi. Voi mikä harha!

Varhaiset novelleni kirjoitettiin aina lyhyen ajan sisään, editoitiin ja lähetettiin eteenpäin nopeasti. Kerrostumat jäivät muodostumatta, novellien kuvat jäivät latteiksi ja yksiulotteisiksi. Liian nopea editointiprosessi yleensä aiheuttaa kirjoittajalleen näköharhoja, kun tekstissä takerrutaan kohtiin, joista voidaan luopua vasta myöhemmin, tai poistetaan kohtia, jotka sisältävätkin olennaista tietoa.

Näköharhat katoavat, kun tarina ehtii unohtua ja kypsyä mielessä. Tällöin syntyy kaksoiskuva: mitä kirjoitin ja mitä halusin kirjoittaa. Kuvien sovittaminen yhteen on helpompaa ajan kanssa.

Puun istuttamisen taito - Taimet

Olen kirjoittanut alkuvuodesta vain novelleja. Aloitin oksennuspallonovellin, johon olen hyvin kiintynyt, ja totesin yrittäväni kirjoittaa sitä liian nopeasti. Puolikin vuotta on vielä lyhyt aika novellille. Kerrostumat jäävät syntymättä. Tämä novelli onkin jäänyt nyt työjononi pohjalle. Annan alitajuntani työstää sitä rauhassa.

Aloitin goottinovellin viime vuoden toukokuussa ja sain siitä nopeasti kasaan ykkösversion. Sain siitä palautteen heinäkuussa ja lähdin editoimaan tarinaa syys-lokakuussa, kunhan sain sisäistettyä palautteen tärkeimmät pointit ja omat tavoitteeni. Pyysin lisää palautteita, tein niiden pohjalta vain pakolliset muokkaukset ja lähetin novellin kisaan.

Ilokseni tarina menestyi. Minulla oli taas monta kuukautta aikaa sulatella aiempia palautteita ja miettiä tarinaa ennen kuin lähdin lukemaan ja editoimaan sitä jälleen. Seuraavaksi sain kustannustoimittajan kommentit, jotka laitoin taas mietintään. Ne ovat asettuneet mielessäni paikoilleen aiempien huomioiden kanssa ja tiedän viimein mitä muutan ja miksi. Tarkoitus olisi tehdä muutokset tällä viikolla, pitää novellia taas levossa ja lukea se ennen kuin palautan sen.

Huomaatte, että tarinaan on syntynyt jo aika paljon erilaisia kerrostumia ja olen saanut siitä kahdeksan mielipidettä. Tarina on ollut olemassa kahdeksan kuukautta. Tämäkin aikataulu tuntuu aika nopealta.

Olen myös alkanut työstää jälleen urbaaninovelliani. Tämä novelli on riivattu tapaus, joka on varmasti kerrostunut. Novelli lähti itämään keväällä 2015 Viidassa tehdystä kirjoittamisharjoituksesta. Idea kypsytteli itseään kesäkuuhun, jolloin aloitin kirjoittamisen. Tavoitteena oli lähettää novelli urbaanin fantasian antologiaan. Kirjoittaminen jatkui syksyyn. Sain palautetta, totesin että tarina tarvitsee valtavia rakennemuutoksia ja hylkäsin ajatuksen osallistumisesta kisaan.

Tuli ensimmäinen taukovaihe, jonka jälkeen jatkoin työstämistä 2016 alkupuolella. Editoin novellia raivokkaasti sillä välin kun TH oli luettavana. Pyysin taas palautetta, totesin taas ettei novelli vieläkään oikein toimi ja laitoin sen keväällä taas tauolle. Mietin kirjoitaisinko siitä romaanin. Päätin kirjoittaa romaanin. Luovuin ajatuksesta, kun en saanut aivojani tuottamaan novellista romaaniaihiota. Editoin novellia ja laitoin sen tauolle ja nyt kirjoitan sitä taas. Novelli on siis ollut työn alla jo muutaman vuoden.

Alkaa olla mahdotonta sanoa, mitkä sanat olen kirjoittanut milloinkin. Hahmojen sävy on muuttunut, tapahtumapaikkoja on vaihdettu, kertojia poistettu ja lisätty. Nykyinen versio taitaa olla kuudes, tai ainakin tämä on kuudes tiedosto kyseisestä novellista. Olen päässyt aika kauas alkuperäisestä, moni kömpelyys on siloiteltu ja kunhan editoin novellin viimeisen kohtauksen, taitaa se olla taas valmis luettavaksi. En oikein tiedä miksi palaan tämän novellin ääreen vuosi toisensa jälkeen. Ehkä sen hahmot, kieli ja mytologia ovat alkaneet jo elää omaa elämäänsä minussa.

Puun istuttamisen taito - hedelmöitys

Novellitkin vaativat sitkeyttä ja oman muotonsa löytämistä. Nekin vaativat paneutumista ja niiden emotionaalisen ytimen, oman totuuden, paljastamista. Kaksi vuotta sitten minulla ei ollut välineitä kirjoittaa tällaista tarinaa, mutta olen oppinut todella paljon kuluneiden vuosien aikana.

Ehkä se muutoksista suurin ja pelottavin onkin Viita-akatemian loppuminen. Enää kolme tapaamiskertaa on jäljellä ja niiden lisäksi henkilökohtainen palaute. Mitä sitten? Jatkanko opiskelua, pärjäänkö jatkossa yksin, olenko nyt jotenkin valmis? En tiedä.

Jokin kyyninen ääni takaraivossa pohtii onko kirjoittamisen opiskelu liittänyt minut osaksi kirjallista jatkumoa, jossa tyylini on sopeutunut nykyisiin tyylivaatimuksiin? Vai olenko aina halunnut kirjoittaa juuri tällä tavalla, mutta en ole vain tiennyt miten?

Vaikka raakatekstissäni olisikin patetiaa, taideproosaa, tyylikikkailuja, teennäistä asettelua ja purppuraproosaa, en usko että kirjoitan lainaäänellä. Tämä ääni tuntuu omaltani. Menee varmasti vielä oma aikansa, että hyväksyn sen täysin. Kirjoitan runollista proosaa, sillä minusta ei koskaan tule runoilijaa. Runo on täydellisyyteen hiottu ajatus, yritys sanallistaa sanatonta. Kirjoitan ehkä samoista asioista, kurkotan ehkä samaan paikkaan, mutta minun on verhottava runoni syvälle sanojen vilttiin, jossa on varjoisa turvapaikka. Minun sanani eivät kestäisi suoraa auringonvaloa.

Ehkä novellitkin tuntuvat siksi niin tärkeiltä juuri nyt? Etsin omaa tapaani kirjoittaa romaania tajuttuani, ettei ensimmäinen TH heijastunut sitä. Etsin omaa tapaani novellien kautta, teen kokeiluja, haen vastakaikuja lukijoilta ja editoin. Novelli on sopivasti runon ja romaanin välissä. Tarina jota veistoksellinen kieli ei vielä uuvuta.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Lyhyesti

Päiväni alkavat jo sujua rutiinilla: töihin, ylitöihin, kotiin, raksalle, väsyneenä sohvalle, koomaan, nukkumaan.

Talo vaatii melkein kaiken vapaa-aikani. Puhelen sille suloisia, kun siivoan. Lämmitän takkoja, katson kuinka avopuoliso laittaa seinälevyt ja niiden päälle villat ja seinälevyt. Katson kuinka kittaa seinät, ojennan tarvikkeet, siivoan, tuon tai haen ruokaa.

Työhuoneessa sain kirjoittaa yhden seinälevyn pintaan ja olin revetä onnesta. Kaivoin nopeasti kynän esiin ja kännykästä Dropboxin, josta avasin oksennuspallonovellin ja sinne taltioimani lauseet. Halusin ne turvaan seinän sisään, osaksi taloa.

Niissä oli ilmoituslause, havaintolause ja tunnustuslause, jotka vangitsivat täysin taloon liittyvät tunteeni: hellyyden ja pelon, sen oudon kohtalontunun, jota oman kodin rakentaminen minussa herättää. Sen tunteen, kun astuu sisään ja kokee tulleensa kotiin ensimmäistä kertaa vuosiin.

Lopuksi sanat jäivät piiloon seinän sisään. Ehkä seinä joskus avataan ja joku muu saa lukea sanat, puistaa päätään ja miettiä kuka ihme täällä on asunut, joku lapsekas taiteilijasielu.


Wisława Szymborska - Uni
(käännös: Martti Puukko)

Päätimme kirjoittajakaverini kanssa pitää vielä kuukauden tauon projekti P:n kirjoittamisesta. Arkeni kun on mitä on ja hänelläkin on omat kiireensä. TH:ta alan työstää vasta, kun talo on valmis.

Tällä hetkellä kirjoitan siis lähinnä novelleja, muuhun ei jaksamiseni riitä. 

Oksennuspallonovelli ottaa muotoaan hitaasti, mutta sitäkin palkitsevammin. Tunnistan siinä vanhoja kompastuskiviä yllättävän ajoissa, joten ehkä minäkin vielä kehityn kirjoittajana.

Tärkein uutinen on kenties se, että sain viimein goottinovellin kustannustoimituksen kommentit. Huoh, ei tullut mitään murskaavaa, vaan hyviä huomioita. Oikeastaan paljon asioita, joita olen miettinyt itsekin. Novellin editoimiseen on aikaa ensi kuun loppuun. Toivottavasti saan uuden version pian valmiiksi. Nykyisestä puuttuu jotain tärkeää, sanon sitä tarina-avaimeksi.

Olen puhunut ennenkin ikuisesta ongelmastani tiedon pihtaamisen kanssa. Sama ongelma siis. Tiedostin sen jo kun lähetin novellin, joten minulla on ollut kerrankin aikaa miettiä korjaavia toimenpiteitä rauhassa. Tiedän mitä novelliin on lisättävä (ja toivottavasti pian myös minne).

Huomasin palautteessa lisäksi mielenkiintoisen pointin: lyhyet, parin lauseen kappaleet ovat yleistyneet tekstissäni todella paljon. Samoin runomaiset lyhyet välähdykset, joissa kieli hajoaa. Haen siis runomaista asettelua melkein huomaamattani. Pitkät kappaleet ahdistavat minua, mutta kaikkea ei ole tarpeen korostaa omaksi kappaleekseen.

Käänsin vastikään myös oksennuspallonovellissa pikkukappaleita pidemmiksi. Sen kohdalla huomasin rytmityksen ongelmat selvemmin kuin goottinovellin kanssa. Pitää katsoa ja kokeilla mikä olisi paras ratkaisu goottinovelliin näiden suhteen.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Nuorempana

Nuorempana istuin automatkat kuulokkeet korvilla ja kuuntelin tarinoihin liittyviä soittolistoja niin lujaa, etten kuullut muuta maailmaa. Tarinoiden juonet juoksivat silmissäni kuin musiikkivideot, kun tuijotin ikkunasta ulos näkemättä maisemaa. Tarinavideoissa aina tapahtui: puhuttiin, toimittiin.

Nyt ajan automatkat pimeässä ja kuuntelen soittolistoja hiljempaa. Käsikirjoitusten kohtaukset tulevat minulle sanoina, lauseenpätkinä ja tunnelmina. Iho herkistyy, sydän lyö nopeammin, rentoudun. Katson tietä ja näen kaiken, mutta puhun ääneen repliikkejä, jotka hahmoni kertovat minulle. Puhun ne, jotta muistaisin mitä ajattelin, kun auto lopulta pysähtyy. Liian usein unohdan mitä mielessä oli milloinkin.

Hassua miten asiat muuttuvat.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Kauppalista

Kerrotaan kuulumiset:

seinien villat peitetty, väliseiniä pystytetty,
lattioita hiottu, jätekuormia kasattu,
puita poltettu, lattiat lakaistu kymmeniä kertoja,
soittolistat kulutettu loppuun,

riidelty väsyneenä typeristä asioista,
pyydetty anteeksi, saatu anteeksi,
makoiltu sohvalla rinnakkain ja puhuttu pelistä
(jossa toinen googlaa ja toinen pelaa ja päämäärä on yhteinen
- ja tämä on jotenkin laatuaikaa yhdessä),

syöty leivinuunissa lämmitettyä makaroonilaatikkoa,
unelmoitu puutarhasta, kirsikkapuun lehtiverhosta,
puheltu seinille, puheltu puluille,
puheltu pihatammelle (sinä olet haltijapuuni, etkö olekin?),
ihaltu pihakoivua joka puski sitkeän oksansa vanhan tönön peltikatosta läpi
(voi kulta, miksi tuo puu pitää kaataa?),

luettu kirjoja villasukat jalassa,
luettu viisi sivua ennen nukkumaanmenoa
ja seuraavana yönä taas viisi,
askarreltu bujoa, ryhdytty oikein ajattelemaan,
kaunistamaan kaunistumaan haaveilemaan,
tapailtu runoa mutta istuttettu sanat proosaan,
kirjoitettu lintujalintujalintuja,

pohdiskeltu omaa kirjoittajuutta, omaa ääntä,
sitä mystistä asiaa jota etsittiin kuin lintukotoa,
(koska all problems solved, my dear)
ja tajuttu että saatana tämä tässä on ääneni,
tämä kummallinen mahtipontinen romanttinen synkkävireinen yksinäinen,
ja tajuttu että neljä vuotta sitten pidin tätä taideproosana,
että tätäkö minusta tulikin?

mutta kaiken tämän alla on outo rauhallisuus,
että ihminen muuttuu ja minä neljä vuotta sitten,
sehän oli vielä keskeneräinen
- tai siis olen vielä nytkin,
mutta se ei oikeastaan haittaa,
koska keskeneräisyys ei ole viiltävää keskeneräisyyttä
vaan oksasormia ja riemulla ihon läpi puskevia lehtiä

ehkä minä humallun sanoista ja tästä tyyneydestä
sen kamalan vuoden jälkeen,
ja nauran kun minulle sanotaan,
hullu, se käsikirjoitushan oli jo valmis!
nauran koska kirjoitin kuin matemaattista kaavaa
- olisi pitänyt puhua enemmän puille,
kuiskata kaarnaa vasten: minä elän, minä elän...


Tuntuu välillä oudolta, kun mietin mistä olen tullut ja minne olen saapunut. Toisaalta on vapauttavaa tajuta kypsyneensä. On vapauttavaa tajuta, että kirjoittaminen tarjoaa vieläkin suunnatonta riemua, vaikka se on monella tapaa hallitumpaa kuin ennen. On vapauttavaa, että kirjoittamiseni ei pyöri julkaisemisen ympärillä, vaan se on arvokasta sellaisenaan.

Elämäni alkaa uudelleen. Runot ovat palanneet luokseni. Heitän välimerkit menemään, sommittelen ja maistelen minulle rakkaita sanoja, teen uusia yhdyssanoja, etsin ilmaisuja. Teen kirjallista puutarhaa. Osa siemenistä itää ja ne siirretään teksteihin, osa jää niittykukkina kivijalkapuutarhaan.