maanantai 27. kesäkuuta 2016

Vinokuvien suoristamista

Kirjoittaminen on lähtenyt taas sujumaan tämän kuun aikana. Goottinovelli venähti muutamassa viikossa 18-sivuiseksi ja laitoin sen tauolle, jotta saisin perspektiiviä editointiin. Novelli muistutti minua kirjoittamisen ilosta ja nautinnosta, siitä miten ihanalta tuntuu kun sanat soljahtavat paikoilleen ja teksti etenee sujuvana virtana.

Novellin kirjoittamisella oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Siitä tuli nopeasti eräänlainen peilikuva, jota vasten saatoin tarkastella TH:ta. Olen miettinyt palautteita ja editointisuunnitelmaa aika kauan ja yrittänyt pukea ajatuksiksi sitä outoa tunnetta, joka minulla käsiksessä on. Käsis on ikäänkuin... vinossa?

Ryhdyin seuraavaksi editoimaan rivitason kommentteja, koska halusin saada tuntumaa tekstiin. Tuntuma tuli, mutta ei ehkä sellainen kuin halusin. Lepoaika on selkeästi antanut perspektiiviä, sillä tajusin tekstin kertovan kyllä haluamaani tarinaa, mutta jotenkin sen vierestä, sen varjosta. Tunne vain voimistui mitä enemmän luin ja lopulta tunsin vain ahdistusta.

TH vastaa tasoltaan aika pitkälti sitä missä minä olin ehkä vuosi sitten, ei niinkään sitä minne olen sen jälkeen kehittynyt. Olen kirjoittanut etupäässä kirjaa, kehitellyt tapahtumia "koska tässä nyt on tää luku ja jotain sit niinku tapahtuis". Tämä ajattelumalli tuntuu kierouttaneen käsistä. En pääse eroon ajatuksesta, että keskityn siinä epäolennaiseen.

Käsiksessä on pätkiä, joita en jaksa edes lukea. Eikä kyseessä ole nyt mikään pieni siivu käsiksestä. Oikeastaan käsiksessä on aika vähän sellaisia lukuja, joista pidän jos ollaan rehellisiä.

On kammottavaa herätä näihin tunnelmiin, kun pitäisi työstää käsis kustantamokierrokselle...

Kokkoon vaan, tuli puhdistaa.

Kävikin niin, että päätin tehdä uuden version. Aloittaa alusta.

Pidätte minua varmaan hulluna itse-sabotoijana, joka keksii joka vuosi uuden tavan välttyä kustantamokierrokselta. En voi kieltää, etteikö tuo ajatus pyörisi minunkin päässäni. Olen kovin vaativa, enkä halua päästää käsistäni tekstiä, josta en itsekään pidä.

Mutta kirjoittamisessa minua ei motivoikaan pääasiassa julkaisu. Minua motivoi ajatus tekstistä, jossa on täydellinen virtaus. Se on tavoitteeni ennen julkaisua, jolloin  on turha stressata aikarajoista tai menetetyistä tilaisuuksista. Hiomaton teksti ahdistaa minua huomattavasti enemmän.

Aloittelin jo uutta TH:ta. Se on erituntuinen: uusi näkökulma, uusi tapahtuma-aika, uusi rytmi. Monet tapahtumat säilyvät ennallaan, mutta supistan edellisen version keskiosuutta ja laajennan sen takaumaosuudet reaaliaikaiseksi kerronnaksi, josta tulee käsiksen uusi selkäranka.

Liekö pelkäsin aikanaan kirjoittaa "reaaliosuuksia" ja kirjoitin mielummin fantasiasisältöä. Nyt se pelko on hälventynyt. Olen oikeastaan innostunut tästä radikaalista nahanluonnista. En pelkää vanhasta tekstistä luopumista, sillä pääsen näin konfliktin ytimeen paremmin, eikä minun tarvitse miettiä millä saan lukijan ymmärtämään päähenkilöäni ajavan kauhun. Kerroin aiemmin vain sen jälkeensä jättämästä varjosta, nyt näytän sen synnyn.

Tarina on tullut minulle fragmentteina, uusi suuntaus tuntuu ehdottoman oikealta. Olen taas innostunut käsiksestäni. Eikä minun tarvitse heittää kaikkea pois - vain se mikä tekee epämukavan olon. Kuulen hahmojeni äänet selvemmin kuin aiemmin.

Alusta aloittaminen vie kuitenkin aikaa. Edellinen TH vei 1,5 vuotta. En tiedä yhtään miten nopeasti saan uuden version tehtyä. Suunnitelma kustantamorundista 2016 alkaa siis vaikuttaa jälleen epärealistiselta, mikä toki harmittaa, mutta ei saa minua muuttamaan mieltäni.

Jos edellinen versio oli siniharmaata, on tämä varovaisen punaista. Aion ainakin yrittää tätä suunnanvaihdosta. Kyllä tarina paljastaa itsensä minulle luku luvulta.

Välillä puhutaan kirjoittajan vaistosta. Vaistoni sanoo, että tämä on oikea ratkaisu. :)

Valerie Martin - Isäntäni Tri Jekyll

Postaukset näyttävät taas valahtaneen enemmän kirjapostausten puolelle, vaikka kirjoitankin aika aktiivisesti tällä hetkellä. Nyt vain sattui sellainen vaihe, että olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, joista haluan ehdottomasti kirjoittaa. Eiköhän tämä taas vähene jossain vaiheessa. :)

Postaus sisältää jälleen jonkin verran spoilereita.

 Valerie Martin, 1990, Gummerus (1995),
käännös Helene Bützow

Mary Reilly on palvelustyttönä tohtori Jekyllin talossa. Työ on raskasta aamusta iltaan: siivoamista, tulien sytyttämistä, avustavia töitä, ruuan viemistä talon herralle. Marylle talo on kuitenkin turvasatama aiempien palveluspaikkojen ja synkän lapsuuden jälkeen. Hän on olemassa herra Jekylille, joka kiinnostuu Marysta ja pyytää tätä kirjoittamaan tarinan arvistaan. Samalla Mary alkaa myös kirjoittaa ylös päivistään ja kohtaamisistaan herra Jekyllin kanssa.

Talon ilmapiiri muuttuu, kun Jekyll ottaa itselleen apulaisen, herra Hyden. Hydessä on jotain epäherrasmiesmäistä ja villiä. Hän on saanut herra Jekyllin oudolla tavalla pauloihinsa ja isäntä joutuu korjaamaan Hyden sotkuja talossa ja sen ulkopuolella. Mary yrittää olla rohkea isäntänsä vuoksi ja kohdella Hydea isännän toiveiden mukaisesti. Kunnes Hyden temput tulevat liian lähelle ja muuttuvat liian verisiksi.

Isäntäni Tri. Jekyll on kauhusävytteinen rinnakkaistarina Robert Louis Stevensonin klassikkokirjaan Tohtori Jekyll ja herra Hyde. Stevensonin kirja kertoo lakimies Uttersonista, joka tutkii Lontoossa riehuvan herra Hyden väkivaltaisia kohtaamisia kaupungin asukkaiden kanssa. Martin tuo lukijan lähemmäs herra Hydea ja Jekylliä siirtämällä näkökulman heidän taloonsa. Martinin kirja mukailee alkuperäistä tarinaa ja pyrkii elämään mutkattomasti sen kyljessä, mikä varmasti miellyttää alkuperäisen faneja.

Tarinaa kerrotaan Maryn päiväkirjamerkintöjen kautta, jotka kattavat noin vuoden ajanjakson. Maryn kertojanääni tuntuu todella autenttiselta aina hänen ajatusmalleihinsa asti. Isännän ja palvelijan välille muodostuu syvä luottamus heidän syntyperästään ja koulutuksestaan huolimatta. Martin rakentaa suhdetta hitaasti lyhyiden keskusteluiden ja arjen kohtaamisten kautta.

"Minua ei väsytä lainkaan", isäntä sanoi.
"Ehkä te olette keksinyt konstin selvitä ilman unta, sir", minä sanoin. "Mutta enemmin tai myöhemmin se kostautuu teille, ja sitten te taas sairastutte."
Isäntä söi hetken sanomatta mitään, ja kun minä seisoin hänen takanaan en nähnyt hänen kasvoja. "Moititko sinä minua, Mary?"
Isännän äänensävyssä oli jotakin niin kuin paheksuvaa, ja minä säikähdin niin etten puhunut mitään vaan seisoin ja tuijotin hänen selkää, kunnes hän kääntyi tuolissa ja katsoi minua päästä jalkoihin kasvoilla se lempeän kiinnostunut ilme, joka saa minut aina sanomaan mitä minulla on sydämellä, ja hän puhutteli minua lauhkeasti ja sanoi: "Onko minusta sinulle liiaksi vaivaa, Mary? Toivotko, että sinulla olisi säännöllisempi isäntä, joka menisi joka päivä oikeuteen tai ehkä pankkiin, ja söisi päivällisen aina samaan aikaan jos ei sitten nauttisi sitä kerhollaan?"
Kun isäntä puhui, minä pudistelin päätäni, ja heti kun hän vaikeni, minä puutuin puheeseen ja sanoin: "Voi ei, sir. Minä en ikinä halua palvella ketään muuta kuin teitä."
"Sinun on tietysti pakko sanoa niin, Mary. Mutta sinä olet hyvin nuori ja hyvin rehellinen, kuten varmasti itsekin tiedät. Kuinka sinä voisit saada mitään sen vastineeksi, että uhraat nuoruutesi palvelemalla tällaista vanhaa ja kuivaa ja ikävää elämää kuin minun?"
Isännän sanat järkyttivät minua, ja sain kielen takaisin. "Mitä muuta minun pitäisi tehdä, sir?" minä sanoin. "Pitäisikö minun mieliä taloon mikä on täynnä muodikkaita rouvia, etsimään leluja ja kenkiä ärtyisille lapsille, kuuraamaan lattioita ja kantamaan hiiliä herrasväelle mikä ei edes vilkaise minuun muuten kuin nähdäkseen, olenko hoitanut työni huonosti? Ei, sir, kiitos vain. Minä olen saanut maistaa sitä jo ennen kuin tulin tänne."
Isäntä hymyili minun purkaukselle. "Sinä esität asiat kärkevästi, Mary"
"Suokaa anteeksi, sir", minä sanoin. "Minä puhun suoraan, sillä minä en kärsi ajatella, että te luulette minun haikailevan jotakin muuta elämää kuin tätä täällä. Jos minä torun teitä, se johtuu vain siitä että pelkään teidän terveyden puolesta — niin me kaikki pelkäämme, kun te vetäydytte erilleen ja olette syömättä ja nukkumatta päiväkausia yhteen menoon."
"Minullakin taitaa olla oma isäntäni", isäntä sanoi. "Ja minun isäntäni, Mary, jos voit sen ymmärtää, on vaativampi kuin sinun." 

Maryssä minua viehättää hänen positiivinen elämänkatsomuksensa, vaikka Maryn elämä on ollut ja on yhä rankkaa. Mary osaa lukea ja kirjoittaa, mikä ei ole itsestäänselvyys hänen asemassaan. Hän onkin asemansa ja halujensa jatkuvassa ristipaineessa. Jekyllin kiinnostus rohkaisee Marya puhumaan ja tulemaan kuulluksi varmaan ensimmäistä kertaa hänen elämässään. Maryn halu auttaa isäntäänsä viekin hänet mukavuusalueensa ulkopuolelle, lähemmäs tukahdutettuja ajatuksia, lähemmäs herra Hydea.

Jekyll tuntuu ymmärtävän Marya yllättävän hyvin, kenties hänen menneisyydessään on samankaltaisia kaltoinkohtelun ja väkivallan kokemuksia? Mary on Jekylille peili, josta hän näkee rehellisen kuvansa ja yrittää ymmärtää sisällään olevaa pimeyttä. Yleensä Jekyllin ja Hyden adaptaatiot tekevät Jekyllistä jotenkin surkean ja tasapaksun otuksen, mutta Martin onnistuu näyttämään Jekyllin uskon ihmisten hyvyyteen ja analyyttisen mielen, joka ei tee Hydestä heti paholaista. Pidin hahmosta yllättävän paljon! Mielenkiintoisen lisän tuo viittaus hänen sairauteensa, jonka en usko olevan Hyde, vaan jokin tauti, jota Jekyll yrittää seerumillaan parantaa.

Hyde ilmestyy kirjaan aika myöhään, oikeastaan lähempänä puolta väliä, ja vaiheittain, jolloin häneen latautuu paljon odotuksia. Hän ja Mary ovat loppujen lopuksi aika vähän tekemisissä, mutta heidän kohtaamisensa ovat voimakkaita ja jännittyneitä. Martin kirjoittaa hyvin siitä, miten Hyden arvaamattomuus luo syvää pelkoa tytössä, joka on kohdannut samanlaista pimeyttä ennenkin. Hydesta minulle jäi vaikutelma, että hän tunnistaa Maryn raivostaan huolimatta ja kykenee pidättelemään itseään edes vähän hänen seurassaan. Hahmon lyhyet esiintymiset ja minimalistinen, eläimellinen kuvaus sopivat häneen hyvin. Rinnastus Maryn inhottavaan isään tuo hahmoon lisävivahteita. Alkoholi tekee Maryn isästä sadistisen, kun taas seerumi tuo esiin murhanhimoisen herra Hyden.

Mary on muita palvelijoita paremmin selvillä Hyden liikkeistä talossa, mutta hänkään ei uskalla vaatia selityksiä mieheen liittyviin outoihin tapahtumiin. Minulle alkuperäisteos on tuttu, joten tiedän Hydeen liittyvät pahoinpitelyt ja murhat, mutta sokkona tarinan maailmaan astuva lukija ei varmaankaan osaa selittää kaikkia Maryn huomioita. Esimerkiksi keskellä yötä kirjoitettu shekki jää selittämättä.

Minä keräsin kaiken rohkeuteni ja katsoin häntä taas ja näin, että hän oli ottanut teekupin ja pyöritteli sitä käsissä, mutta hänen kylmä katse oli vieläkin kiinnittynyt minuun. Minä ajattelin, että hän aikoo heittää minua sillä kupilla, mutta kuulin heti samassa räsähtävän äänen ja näin, miten kuppi särkyi palasiksi hänen käsissä.
"Olipa harmi", hän sanoi mutta ei vieläkään liikkunut. Minä en saanut silmiä irti hänen käsistä, hän kun puristi ne yhteen terävien sirpaleiden ympärille ja painoi kämmenet vastakkain, ja kun hän sitten avasi kädet, minä näin että sirpaleet oli viiltäneet häntä, ja valkoisissa pirstaleissa oli  veritahroja ja haavoista vuoti vielä lisää. "Onnettomuuksia sattuu", hän sanoi ja avasi kädet vielä enemmän levälleen niin että särkyneet palaset putosivat matolle ja päästivät hyvin hiljaisen kilahtavan äänen, mutta minun päässä se kuulosti hirveältä kolinalta. Minä en tiennyt mihin minä silmät panisin tai mitä tekisin. Minun teki tietysti mieli juosta pois, mutta hänen verisissä käsissä ja hänen äänen karkeassa kuiskauksessa oli jotain niin kammottavaa, että minut valtasi samanlainen kylmä ja nihkeä olo kuin silloin kun kuume nousee. Minä seisoin ihan hiljaa, kun hän nousi ylös ja otti ne muutamat askeleet mitkä oli meidän välillä. Kun hän kumartui pöydän yli ja nosti verisen käden minun kasvoja päin, minua kouristi rinnasta ja suusta purkautui nyyhkytys, mutta en vieläkään siirtynyt kauemmas. Kyyneleet valuivat minulta virtanaan, mutta en pystynyt nostamaan kättä edes sen vertaa, että olisin pyyhkinyt ne pois. Minä painoin silmät kiinni, kun hänen käsi kosketti minun kasvoja ihan suupielestä, ja pidin silmät kiinni kun hän veti verisiä sormiaan hitaasti minun suun yli ja veti huulet erilleen. Minä puristin hampaat yhteen ja yritin vetää henkeä, minusta kun tuntui että kohta tukehdun, että huone on täynnä veren lemua eikä ilmaa voi hengittää kun se on niin paksua. Minä kuulin hänen matalan naurun ja sitten hänen hirveän kuiskaavan äänen. "Mary, etkö sinä tiedä, kuka minä olen?" hän sanoi.

Jännitys on loppua kohti todella huipussaan, tosin Martinin päätös myötäillä alkuperäteosta kahlitsee tarinaa jonkin verran. Mary ei pääse vaikuttamaan tapahtumiin kovin paljon vaan on ikävien olosuhteiden vanki, mikä toisaalta tuo tarinaan voimakasta kohtalontuntua. Tarinan suuret hetket tuntuvat tapahtuvan sivujen ulkopuolella, kuten alkuperäisteoksessakin. Mietin välillä olisiko jotain kohtauksia voinut pidentää ja esimerkiksi Maryn ja Hyden suhdetta kehittää enemmän. Toisaalta on uskottavaa, että Mary selviää, koska ei altistu Hydelle niin paljon.

Tämäntyyppisessä kirjassa jotenkin odotin pidempää tarinaa, 260 sivua tuntui todella lyhyeltä! Kirja kuitenkin onnistuu luomaan kutkuttavan tunnelman. Sitä melkein odottaa näkevänsä herra Hyden jokaisessa pimeässä nurkassa vaanimassa. Kirjan kauhuelementit ovat hienovaraisia ja ne sopivat viktoriaanisen kirjallisuuden jatkumoon paremmin kuin 2000-luvulle.

Kirjan vahvuus on myös sen heikkous: tuntuu että paljon jää rivien väliin. Jekyllin ja Maryn tuntema kaipaus jää täyttymättä, Hyden murhanhimo ei puhkea täyteen kukkaansa lukijalle, jopa kirjan kliimaksi on tunteiden taistoa, jonka aikaansamat teot tapahtuvat sivujen tuolla puolen. Mary näkee vain lopputuleman ja selvittää viimein Jekyllin ja Hyden salaisuuden. Viimeisillä sivuilla olo on kuitenkin helpottunut, kun Mary lakkaa välittämästä muiden mielipiteistä ja rakastaa isäntäänsä viimein avoimesti.

Kirjasta on tehty myös elokuva, Mary Reilly, jossa Julia Roberts ja John Malkovich tulkitsevat hahmoja. Elokuva menee syvämmälle tarinaan, lisää nimenomaan Hyden ja Maryn kohtauksia ja tekee pieniä muutoksia juoneen siellä sun täällä. Filmaus on minusta onnistunut, se lunastaa kirjan asettamia odotuksia enemmän ja sitoo tarinan voimakkaammin alkuperäisteokseen näyttämällä enemmän Hyden tekoja.

Kauhuklassikot viktoriaaniselta ajalta tuppaavat olemaan kerronnaltaan aika raporttimaisia ja olen aina inhonnut Jekyllissä ja Hydessä sitä, ettei tarinaa kerrota heidän näkökulmastaan. Siksi pidänkin tästä kirjasta: se tuo tarinan lähemmäs ja tekee ikonisista hahmoista ihmismäisempiä. Martin on tiivistänyt hahmojen keskusteluissa hyvin hahmoihin liittyvää moraalipohdintaa ja kirjoittanut sekaan kuitenkin tarpeeksi uutta juonta, jotta tarina toimii myös omillaan. Isäntäni Tri Jekyll on vetävä uudelleentulkinta klassikosta.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani

Kesäkuu on ollut minulle kauhuromantiikan kuukausi. Erityisessä mielessä on ollut tämä genren klasikkoteos, joka oli kyllä minulle ennakkoon tuttu, vaikka luin kirjan nyt ensimmäistä kertaa. Porttihuumeeni Jane Eyren maailmaan on Cary Fukunagan elokuvaversio vuodelta 2011, joka tavoittaa romaanin maailman hienosti.

Huomatkaa että oheinen postaus sisältää spoilereita. ;)

Charlotte Brontë, 1847, Karisto (2015), oma ostos
käännös Kaariina Ruohtula

Orpo Jane Eyre on ulkopuolinen enonsa lesken, rouva Reedin talossa. Kun ahtaalle ajettu tyttö käy hemmotellun John Reedin kimppuun, saa rouva Reed tästä tekosyyn lähettää tytön Lowoodin kouluun, jossa oppilaita kasvatetaan kammottavalla kurilla. Jane kuitenkin selviää Lowoodin kauhuista: kylmyydestä, nälästä, kohtuuttomista rangaistuksista ja koulussa riehuvasta lavantautiepidemiasta.

Kahdeksantoistavuotiaana Jane palkataan Thornfieldiin kotiopettajattareksi herra Rochesterin suojatille, Adelelle. Thornfield on yksinäinen talo, joka kätkee sisäänsä synkän salaisuuden. Myös talon isäntä kiehtoo Janea ja heidän välilleen muodostuu syvä yhteys ja luottamus. Jane joutuu kuitenkin hautaamaan toiveensa, kun Rochester alkaa liehitellä yläsäätyistä Ingram Blanchea, vaikka Jane näkee, ettei parin välillä ole rakkautta.

Luin Kotiopettajattaren romaanin yhden viikonlopun aikana. Katsoin samaan aikaan myös muutaman tarinasta tehdyn sovituksen. 2011 vuoden elokuva on visuaalista runoutta, 2006 BBC:n minisarja yllätti lämminhenkisyydellään ja 1996 elokuva on hieman epävireinen sovitus, joka kärsii erityisesti siitä, että Janen itsenäistyminen on leikattu juonesta lähes kokonaan (pohdin myös William Hurtia Rochesterina, mitä ihmettä roolittaja on ajatellut?).

Päällimmäiseksi tästä maratoonista jäi mieleen euforinen fiilis. Minähän taidan ihan fanittaa tätä! Onkin pitkä aika siitä, kun jokin kirja on pitänyt tällä tavoin otteessaan.

"Minä tiesin", hän jatkoi, "että tulisitte tekemään minulle hyvää joskus jollain tavoin. Näin sen silmistänne tavatessamme ensimmäisen kerran. Niiden ilme ja hymyily eivät — (hän vaikeni jälleen)  eivät (hän jatkoi kiireesti) sykähdyttäneet turhaan sydäntäni. Puhutaan synnynnäisestä yhteisymmärryksestä; olen kuullut puhuttavan hengettäristä; mielikuvituksellisimmissakin saduissa piilee totuuden siemen. Rakas suojelushengettäreni, hyvää yötä!" 

Olin hyvin yllättynyt siitä, miten hyvin kirjan juoni vetää. Yleensä vanhojen kirjojen tyyli on huomattavasti laveampi ja pitkäveteisempi, mutta Brontën proosa on intensiivistä ja tapahtumat etenevät suhteellisen nopeasti - mitä nyt välillä unohdutaan pitkiin puheisiin.

540 sivuun mahtuu paljon vieraan ajan tarkkaa kuvailua ja etenkin uskonnon rooli kirjan hahmojen elämässä on mielenkiintoista. Jane Eyre on ajalleen epätyypillinen sankaritar: itsenäinen, mielikuvituksekas ja intohimoinen, mutta kuitenkin tunteidensa valtiatar. Toisaalta Janen kaiut näkyvät voimakkasti nykykirjallisuudessa.

Suosikkihahmokseni nousi myös Helen Burns, Janen lapsuudenystävä, joka menehtyy lapsena keuhkotautiin. Helenillä on Janeen perustavanlaatuinen vaikutus, sillä Helen suhtautuu vastoinkäymisiinsä kristillisellä laupeudella vihan ja katkeruuden sijasta. Jane passitetaan kirjan alussa kouluun juuri siksi, ettei rouva Reed voi käsittää Janen tunnekuohuja, kiihkeyttä ja lapselle epätyypillistä rohkeutta sanoa ajatuksensa ääneen.

Minulle jäi sellainen tunne, että Helen edustaa kristinuskon Uuden Testamentin oppeja ja Lowoodin tiukka patriarkka, herra Brocklehurst, on Vanhan Testamentin toimeenpanija, joka uskoo kasvattavansa köyhistä tytöistä kunnollisia rankaisemalla ja lannistamalla. Helen kääntää rangaistuksilleen toisen posken, nousee ikään kuin niiden yläpuolelle. Kenties tämä esimerkki saa Janenkin kasvattamaan itselleen paksun kuoren, joka on pinnalta säyseä ja hyväkäytöksinen, mutta kätkee sisälleen intensiivisen ja elävän nuoren naisen.

"Minulla on joskus kummallinen tunne", hän jatkoi, "varsinkin silloin, kun olette näin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin vasemman puoleisten kylkiluideni alta lähtisi jokin näkymätön säie, joka on lujasti ja kiinteästi solmittu vastaavasta kohdasta teidän pikku ruumiistanne lähtevään säikeeseen. Mutta jos väliimme tulee tuo myrskyinen salmi ja vähintään sadan mailin pituinen maamatka, pelkään yhdistävän säikeen katkeavan ja minulla on sellainen kauhea aavistus, että siitä on seurauksena sisäinen verenvuoto. Te sitä vastoin  unohdatte minut."
"Sitä en tee koskaan, sir, tiedättehän —" oli mahdotonta jatkaa.  

Tuntuu että Kotiopettajattaren romaanista kirjoitetaan lähinnä romanssi edellä. Kuinka ihana onkaan herra Rochester, tuo tuskainen, synkkä mies, jolle kohtalo on tehnyt vääryyttä! Kieltämättä hahmossa on vetovoimaa, se herkkä tasapaino monisyisen hahmon ja kusipään välillä, joka vetoaa lukijoihin. Kahdesta päähenkilöstä Rochester on selvästi lähempänä fantasiaa monimutkaisen henkilöhistoriansa ja sokeristen rakkaudenosoituksiensa kanssa (hän mm. kiusaa Adelea kertomalla, että vie Janen kuuhun, jossa he elävät kaksin). Jane sitten tasapainottaa tarinan ja kytkee sen kiinni aikaan ja paikkaan.

Kahden hahmon kissa-hiirileikki, jossa Rochester yrittää houkutella kokematonta Janea luokseen huonolla menestyksellä, on hauskaa luettavaa, etenkin kun osaa lukijana päätellä miehen motivaation tempuilleen. Viktoriaanisen ajan pidättäytyväisyys antaa pienille eleille suuremman merkityksen ja luo odotuksia tehokkaasti. Kaksikolla on todella mielenkiintoisia keskusteluita, joista nostetut repliikit ovat kyllä ansainneet paikkansa kirjallisuuden kaanonissa.

Rochester valehtelee Janelle aivan kamalalla tavalla, mutta samaan aikaan hänen tekojaan ajava epätoivo on ymmärrettävää. Tuntuu, että monessa muussa tarinassa sankaritar olisi vain antanut anteeksi ja luopunut hyveydestään rakkauden tähden. Romantiikan sokaisemat nykylukijat eivät välttämättä käsitä miten suuren karhunpalveluksen Jane olisi tässä itselleen tehnyt ja kuinka hän olisi jäänyt täysin Rochesterin armoille jos olisi suostunut tämän rakastajattareksi. Jos Rochester valehteli vaimostaan, miksi Janen pitäisi luottaa hänen käsiinsä koko elämänsä?

Janen vaikea valinta mahdottomissa olosuhteissa on sellainen harvinainen hetki, jolloin on lukijana yhtä aikaa sydän rikki ja täynnä iloa ja helpotusta. Jane ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja pakenee Thornfieldistä, sillä hän tietää, että on liian heikko vastustamaan herra Rochesteria loputtomiin. Jane lähtee, vaikka ei tiedä minne menee eikä hänellä ole juurikaan varoja. Hän joutuu kerjäämään ruokaa, kokemaan nälkää ja miltei kuolee ennen kuin löytää turvapaikan.

En nähnyt mitään, mutta kuulin äänen huutavan jossain:
"Jane! Jane! Jane!" ei muuta.
"Jumalani! Mitä se oli?" huohotin. Olisin voinut vielä kysyä: "Mistä se kuului?" sillä ääni ei kuulunut huoneesta — ei talosta — ei puutarhasta, se ei tullut ilmasta — ei maan alta — eikä sen päältä. Kuitenkin kuulin sen, mahdotonta sanoa mistä ja miten. Ja ääni oli ihmisen ääni — tuttu, rakas, hyvässä muistossa oleva ääni — se oli Edward Fairfax Rochesterin ääni ja se kuulosti tuskaiselta, kiihkeältä, hätääntyneeltä.
"Minä tulen!" huusin. "Odota! Oh, minä tulen!" Ryntäsin ovelle ja katsoin käytävään; se oli pimeä. Juoksin puutarhaan; se oli tyhjä.
"Missä olet?" huudahdin.
Marsh Endin takana olevilta kukkuloilta kertasi kaiku heikosti "missä olet?" Tuuli tohahti hiljaa männyn latvoissa, joka puolella vallitsi nummiseudun autius ja sydänyön hiljaisuus. 

Vaikka kirjan viimeinen kolmannes onkin ainoa osa, jossa pituus tuntuu, pidän siitä miten Brontë ei anna Janen määrittyä vain suhteessa Rochesteriin. Jane menestyy pikkukylän opettajattarena, saa käsiinsä toisen enonsa perinnön ja löytää serkkuja. St. John Rivers antaa Rochesterille tarpeellisen vertailukohdan, rakkaudettoman avioliiton, joka tarkoittaisi omistautumisen yhteisölle Janen itsensä sijasta. On mielenkiintoista, miten itsenäinen Jane taantuu St. Johnin seurassa ja ikään kuin kutistuu miehen toiveita täyttäväksi palvelijaksi.

Jälleen Jane osoittaa tärkeällä hetkellä valtavaa luonteen lujuutta ja torjuu avioliiton, joka olisi hänelle epäsopiva. Hän ei suostu elämään vain työtä varten. On mielenkiintoista, miten Jane kuulee äitinsä äänen taivaasta, kun hän pakenee Thornfieldistä, ja miten Rochesterin ääni puolestaan kutsuu Janea, kun St. John vaatii kuuntelemaan Jumalan neuvoa.

Jane ei palaa Rochesterin luo siksi, että olisi muuttanut mielensä tulevaisuuden suhteen, vaan saadakseen jonkinlaisen ratkaisun tilanteeseen, josta aiemmin pakeni. Jane pystyy kohtamaan miehen tasa-arvoisemmin kirjan lopussa, kun hän ei ole enää riippuvainen isännästään, vaan voi turvata tulevaisuutensa perinnöllään. En usko, että Jane olisi palannut Rochesterin luo pysyvästi, mikäli Bertha olisi yhä hengissä. Tämä on toki omaa tulkintaani.

Lopussa Rochester on maksanut velkansa. Hän on yrittänyt pelastaa Berthan tulipalosta ja sokeutunut ja menettänyt toisen kätensä tämän seurauksena. Pidän siitä, miten heidän roolinsa vaihtuvat, kun Jane saa kiusata Rochesteria kertomalla tälle St. Johnista ja omasta perinnöstään. Rochester tunnustaa tehneensä väärin ja saaneensa tekojensa mukaisen rangaistuksen, jonka tunnustaminen sai Janen kuulemaan hänen kutsunsa etäisyydenkin päästä. Ja tietenkin Janen tunteet miestä kohtaan ovat pysyneet muuttumattomina.

Lukijani, menin naimisiin hänen kanssaan.

Kaiken kaikkiaan tämä on sellainen klassikko, josta tunnistan miksi se tavoittaa uusia sukupolvia vieläkin. Brontë kuvaa monia asioita ihanan vähäeleisesti mutta osuvasti. Kirjanikin näkee, että sitä on luettu; olen käännellyt suosikkikohtieni sivuja hiirenkorville pitkin kirjaa. Suosikkikohtien merkitseminen ja niihin palaaminen on melkeinpä aina suurin kunnianosoitus, jonka lukija voi kirjalle antaa.

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Puhdas pöytä

Kävin eilen shoppailemassa avomiehen kanssa. Tarkoitus oli hiukan uudistaa työpistettäni, koska vietän siellä edelleen tolkuttoman paljon aikaa. Lopputuloksen mukaisesti näin yöllä kauheita muuttopainajaisia ja heräsin aamulla siivoamaan työpistettä, jotta saisimme uudet varusteet paikoilleen.

Kävimme siis ostamassa minulle isomman kakkosnäytön, siihen näppiksen ja ulkoisen kovalevyn. Tilauksessa on myös tablettiläppikselle telakka, jonka jälkeen elämäni pitäisi helpottua, kun usb-paikat lisääntyvät ja johtojen kanssa säätäminen vähenee.


Ohessa lopputulos. Uusi näyttö syö nyt magneettitauluni, mutta olen asian kanssa sinut. Yläkulmaan jäi vielä tilaa tyypilliselle muistilappumerelleni ja jotain papereita saan edelleen säilytettyä näytön vieressä.

Näytön takaa kuultavat neon-valot ovat aiemmalta IKEA-reissultani, en vain ole saanut niitä aiemmin kiinni mihinkään (sarjassamme "täydellisen turhat yksityiskohdat"). Iso ruutu on erityisen ihana Pinterestin selailuun ja niskat eivät mene enää jumiin, kun näyttö on inhimillisellä korkeudella. Se vaara tässä tosin on, että toisella ruudulla alkaa jossain vaiheessa pyöriä Netflix, kun yritän kirjoittaa... O.O'


Yksi magneettitaulu minulle vielä jäi! Taidepostikortit jne. saavat siis asustaa siellä toistaiseksi. Aiemmin myös kirjoittelin tauluille, mutta nyt ei taida olla enää tilaa sille, huokaus. Kuvavirikkeiden tärkeys on noussut minulla huimasti vuosien varrella (ja sen vuoksi asunkin Pinterestissä). Hyvä kuva jotenkin herättää heti valtavan assosiaatiovyöryn ja alan kuulla hahmojen puhetta ja kerrontaa päässäni valmiina. Sitten vain poimin niitä tekstiin ja sijoittelen. 


Ja kokonaiskuva. Kerrankin on siistiä, yleensä pöytä pursuaa kirjoja ja muistilappuja ja vanhoja teekuppeja ja kaikkea epäolennaista. 

Katselin juuri vanhoja blogikuvia samasta paikasta, enkä voi kuin nauraa sille, miten kirjamäärä on räjähtänyt vuosien varrella käsiin! Voitteko kuvitella, hyllyssäni oli joskus tyhjää tilaa, hah!

Siivoaminen ja uudelleen järjestely teki kuitenkin hyvää. Nyt on mukavan tuore olo. Tästä on hyvä lähteä taas TH:n kimppuun. Olen vältellyt editoinnin aloittamista, tiedän että se imaisee minut taas totaalisesti pauloihinsa, kunhan aloitan. Tänään voin aloittaa editoimisen puhtaalla pöydällä. :)

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Annikin runofestivaalit 2016

Kävin tänäkin vuonna kääntymässä Tampereella Annikin puutalokorttelissa runofestivaaleilla. Tänä vuonna reissu jäi valitettavan lyhyeksi monestakin syystä, mutta reissusta jäi  hyvä mieli joka tapauksessa. Edes orastava flunssa, sateen ja auringonpaisteen vuorottelu, akkunsa hetkessä tyhjentänyt kamera tai väsymys eivät onnistuneet latistaneet tunnelmaa.

Outi Jokinen esiintyy Sampolan kirjastossa

Reissuni alkoi jo torstaina, kun kävin katsomassa Annikki OFF:ssa esikoisrunoilija Outi Jokista. Ihana "tuijotteluystäväni" Viita-akatemiasta on juuri julkaissut runoteoksensa Poltettu Manner, jota hän luki ammattilaisen ottein kuulijoille. 

Kirjan punaisena lankana kulkee Jokisen kotiin muuttanut Eeva-Liisa Manner, joka tulee runoilijan kotiin "tekemään ihmeitä". Ohessa ote kirjan viimeisestä Manner-runosta:

Manner ei kuule, ei kuuntele
hän on kirjoittanut minulle kirjeen, kuun valolla:
tänään on se huomen
yhtään sanaa ei enää tarvita
minun on kuunneltava sadetta, katsottava aamun uurtoihin
yritettävä paikantaa olematon tähti taivaalta

Manner on mennyt sinisenturkoosiin soodalasipulloon,
lukee hopeajuovaisia kirjojaan,
ne hän on vaivihkaa kuskannut asuntooni
yhteisten vuosiemme aikana

avainta etsin kauan,
löydän sen kädestäni

Raisa Jäntin vedenläheinen runous aiheutti kylmiä väreitä

Lauantaina kävin piipahtamassa varsinaisilla festareilla, vaikka olin aika uupunut kauhean työviikon jäljiltä. Ei mennyt aikaakaan, kun olin jo aivan runofiiliksissä. 

Erityisesti minuun iski Tanssi kolmella kielellä, eli Kári Tuliniuksen, Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Tuittilan yhteisperformanssi, joka koostui runoimprovisoinnista ja tanssista. Kuvia minulla ei tästä ikävä kyllä ole, mutta meininki oli aika hurja ja esiintymisessä oli valtava läsnäolo ja tunteen palo. Improvisaatiossa oltiin erityisesti loma-angstin tunnelmissa, jota levoton liikehdintä, äänenpainot, toistot, rytmi ja kiihtyvä epätoivo ruokkivat. 

Siis vau. Onnistunut improvisaatio vaatii hirveästi heittäytymistä ja rohkeutta, joten nostan totisesti tälle hattua. Ja mikä porukka! Tuliniuksen äidinkieli on islanti, mutta jotenkin hänenkin esiintymisensä sopi kahden muun tekemiseen täydellisesti. Jälkihaastattelussa taisi vielä tulla ilmi, että vaikka Huotarinen ja Tuittila ovat tehneet yhteistyötä pitkään, on Tulinius uudempi tuttavuus.   

Seuraavana oli esikoisrunoilijoista Raisa Jäntti, joka vei kuulijat vesimaisemiin. Jäntti voitti 2015 Runo-Kaarina kilpailun teoksellaan Läpilyöntikipu. Runoteos ammentaa Atlantin valtamerelle kadonneesta performanssitaiteilijasta, Bas Jan Aderista. Kirjan nimi tuntui osuvalta, kuunnellessa ainakin minulle välittyi voimakkaasti kipu ja kylmyys. Esitys oli sen verran mielenkiintoinen, että ajattelin varata tämän runokirjan lähikirjastooni jossain vaiheessa. 

Mikko Mankisen intensiivinen esiintyminen

Esikoisrunoilijoista oli seuraavana vuorossa Mikko Mankinen, jonka esikoisrunoteos Katoa oli intensiivistä kuunneltavaa. Katoa tuntui tietyllä tapaa edellistä esitystä hajanaisemmalta, en ollut ihan niin vahvasti kiinni runojen sisällössä. Toisaalta luulen tämän johtuvan siitä, että runot tuntuivat aiheidensakin puolesta hakevan enemmän vauhtia ja vimmaa nopeista leikkauksista ja assosiaatioryöpyistä. Tähän kun yhdistetään tunteikas lausunta, oli esitys aika maagista kuunneltavaa. 

Sen verran sain kiinni, että Katoa liikkui teknisessä maailmassa, jossa koneet ja ihmiset elävät toistensa kanssa, ympärillä, sisässä ja ulkopuolella. Mankinen heitti ilmaan hurjia visioita, jotenkin groteskeja ja kauhunomaisia. Ravistelevaa runoutta, aika erityyppistä kuin luen yleensä. Jostain syystä kuunnellessa kuitenkin myös hymyilytti ja teksti tuntui oivaltavalta. 

Laura Lindstedt proosatauko Oneironin parissa

Laura Lindstedt nousi parvekkeelle pitämään proosataukoa sateen keskellä. Hän luki otteen kirjastaan Oneironista, joka on 2015 Finlandia-voittaja. Oneiron ei ole minulle tuttu kirja, mutta Lindstedt on hyvä lukemaan ja tarina tempaisi mukaansa, vaikka sitä voikin pitää hiukan spoilaavana.

Toisaalta katkelma oli sen verran herkullinen, että se herätti nälän tunteen ja uteliaisuuden. Oneironhan on tarina tuonpuoleiseen joutuneista naisista, jotka keskustelevat keskenään ja yrittävät tehdä selkoa elämästään ja kuolemistaan. Viime vuonnahan minulle kävi samoin Marisha Rasi-Koskisen esiintymisen kanssa, eli ostin luetun kirjan muutama kuukausi myöhemmin.

Lindstedtin jälkeen olin jotenkin niin uuvuksissa, että lähdin jo kotiin päin. Ratkaisu oli ihan oikea, sillä loppuilta meni aika sumussa. Sitäpaitsi olin niin hyvän kirjan pauloissa, että tarvitsin hiljaista lukuaikaa sille. Kyseinen hyvä kirja oli Kotiopettajattaren romaani, josta varmaan bloggaankin joku hetki.

Mutta siinä oli Annikin runofestivaali minun osaltani. Jospa ensi vuonna pääsisin taas paikalle!

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Hiljaista kasvua

"Älä luule, että voit ohittaa sen, mikä sinuun kasvaa kun on hiljaista." ~ Kristiina Wallin
Minuun on taas alkanut kasvaa tarinoita. Eihän se koskaan kunnolla loppunut, vaikka kirjoittaminen jäikin pitkälle tauolle. Olen löytänyt taas sen levollisuuden tilan, jonka tarvitsen kirjoittaakseni. Vaikutan asioihin, joihin voin vaikuttaa ja se yksinään antaa mielenrauhaa.

En editoi tällä hetkellä, sillä tarvitsen nimenomaan uutta tekstiä. Sainkin loistavan tilaisuuden kirjoittaa uutta Vaskikirjojen kirjoituskutsusta goottilaisten novellien antologiaan. Päätin että kirjoitan novellin jos saan siihen hyvän idean. Idea otti minut valtaansa aika nopeasti.

Tiedä sitten tuleeko tästä sellaista novellia kuin tarkoitus. Pääasia, että ylipäätään kirjoitan.

Olen kaivannut sitä levollisuutta, jonka kirjoittaminen tuo. Ideointivaiheen ja raakatekstin tuottaminen on parhaimmillaan rentouttavaa puuhaa, mielekäs paikka, johon ajautua kiireenkin keskellä.

Goottinovelliin kertynyt nopeasti 10 sivua tekstiä. Siinä on minulle harvinainen minä-kertoja ja ihania sanallisia darlingseja, joita minun ei tarvitse vielä poistaa. On kuin hoivaisin salaista puutarhaa kesän lämmössä.

Juuri nyt kaikki on kuten pitääkin.

torstai 2. kesäkuuta 2016

Liebster Award

Sain Calendulalta Liebster Awardin (iso kiitos siitä!), joten haasteisiin vastailu jatkuu yhä. :)

Liebster Award-tunnustuksen ideana on tuoda ihmisten tietoisuuteen uusia hyviä blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Homma toimii näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto (ylläoleva kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemasi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.


Jaan palkinnon eteenpäin E.K.:lleAmilleSatsulle, ja milkoushalle.

1. Mitä mieluisaa sinulle on tapahtunut tänä keväänä?
2. Luetko laaja-alaisesti myös omien mieltymyksiesi ulkopuolelta?
3. Koetko kuuluvasi jonkinlaiseen kirjoittajayhteisöön? Kerro siitä.
4. Mitä mieltä olet Rainer Maria Rilken väittämästä: "Taideteos on hyvä, jos se syntyy välttämättömyyden pakosta; muuta arvosteluperustetta sille ei ole."
5. Kuka on mielenkiintoisin kotimainen nykykirjailija tai -runoilija? Miksi?
6. Millainen olisi kirjallinen omakuvasi?
7. Onko sinulla taideteosta, joka merkittävä sinulle tai jollekin tekstillesi?
8. Oletko intertekstuaalinen kirjoittaja? 
9. Mitä haluaisit osata?
10. Saatko päähäsi valmiita lauseita, repliikkejä tai sanapareja?
11. Mitä odotat tulevalta kesältä?   


Ja omat vastaukseni Calendulan kysymyksiin. 

1. Mihin käyttäisit yhtäkkiä saamasi 1000 euroa, jos sinun pitäisi käyttää se ”turhuuteen”? (Ei siis arkielämään, perusvaatteisiin, terveyteen, jne.)

Lähtisin varmaan reissuun, mutta minne? Luulen että menisin toisenkin kerran Islantiin. Menisin pidemmälle luolakierrokselle ja kävisin katsomassa Dettifossin vesiputousta uudelleen, nyt ehkä hiukan rauhallisempaan aikaan ja eväiden kanssa. Se on jotenkin maaginen paikka. Lukisin myös enemmän islantilaista kirjallisuutta ja kävisin museoissa. 

Toisaalta olisi kiva lähteä kirjoittamiskurssille isomman porukan kanssa samaan malliin kuin Kreikan reissulla. Opiskelu, museot, inspiroivat ihmiset ja nähtävyydet inspiroivat. Paikka olisi jokin merkittävä kirjallinen tai kuvataiteellinen maa.


2. Minkä vitsin kerrot jos on pakko?

Minun huumorintajuni on kyllä surkea. Yleensä heitän läppää itsestäni, eli laiskuudestani, introverttiydestäni tai sietämättömästä luonteestani. Minulle harvemmin tapahtuu mitään varsinaisesti vitsikästä. 


3. Mikä on ärsyttävintä kesässä?

Hyttyset!


4. Mitä laulat karaokessa? Kyllä, kyllä, mikrofoni on jo tungettu käteesi ja innokas humalainen yleisö odottaa. Mitä laulat?

Olavi Uusivirta feat. Anna Järvinen Nuori ja kaunis
Encorena sitten Anssi Kelan Kaatua kuin puu.


5. Kuinka pukeudut/pukeutuisit Pride-kulkueeseen?

Tuskinpa mitenkään erikoisesti. Arvostan mukavuutta yli kaiken ja pidän usein pukeutumisideoista enemmän teoriassa kuin käytännössä. Pride-kulkueet ovat kyllä näyttävän näköisiä! On hienoa, että ihmiset ovat niin intohimoisia asian suhteen. 


6. Mikä oli viimeksi noloa? Edes pikkuisen noloa?

Menin uuden auton kanssa autonpesuun ja otin vaihteen vapaalle liian hitaasti, joten auto huljahti linjalla luotina eteenpäin. Työntekijöitä ja muita jonossa olijoita nauratti, kun nainen oli taas päässyt rattiin. 


7. Uudessa ylioppilaskokeessa eteen tulee suullisia tehtäviä kielikokeessa. Osaisitko neuvoa ruotsiksi reitin lähimpään apteekkiin?

Todennäköisesti en, koska ruotsini on pahasti ruosteessa, mutta yrittäisin kyllä kaikkeni. Siitä tulisi villi, ruotsia etäisesti muistuttava elekielen ja mongerruksen performanssi. O.o'


8. Mikä on oudoin paikka, josta olet herännyt?

Unissakävelen aina takaisin sänkyyn. Mutta olen kyllä räplännyt unissani mm. hellan nappeja. Ja juttelen aika outoja unissani. 


9. Mitä ostit viimeksi?

Ison kasan alekirjoja. Irina Javenen runokokoelman Euroopan kylmin talvi, Jung Changin Kiinan viimeinen keisarinna, Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani ja Johanna Venhon Syntysanat


10. Millaisia mattoja on asuntosi lattioilla?

Halpoja, litteitä IKEA-mattoja. Uneksin värikkäästä persialaisesta matosta, mutta asuinkumppanini ei diggaa niistä. Saa nähdä missä vaiheessa salakuljetan itselleni taikamaton. Se sopisi hyvin "taikalamppuuni", joka on siis IKEAsta ostettu läpinäkyvä, vihreä, rintaliivejä muistuttava halpislamppu yöpöydälläni. Pidän omituisista asioista.


11. Haluaisitko lemmikiksi mieluummin pienen lohikäärmeen vai kerberoksen pennun?

Riippuu hiukan lemmikin koosta. Voisin ottaa mielelläni sellaisen sudenkorennon tai pikkulinnun kokoisen lohikäärmeen, isomman kanssa tuskin viihtyisin. Kerberos voisi olla kiva jos se olisi luukoira. Oikeasti kyllä tyytyisin ihan tavalliseen kissaan. XD