torstai 24. maaliskuuta 2016

Vain kilpailu

On ehtinyt vierähtää taas tovi viimeisestä päivityksestäni. Minulla on ollut yksinkertaisesti kiireitä. Kävin taas piipahtamassa Viita-akatemiassa, jossa sain tällä erää viimeiset palautteet TH:sta. Ajatuksiini on uinut uusi romaani-idea, joka on herkullisessa itämisvaiheessa. Olen lukenut runoja ja käsikirjoituksia. Olen työstänyt urbaania novellia ja sain sen ensimmäisen luonnoksen valmiiksi!

Minulle kävi kuitenkin hassusti. Sain voimakkaan kehotuksen laittaa käsikseni Maailman laita kisaan.

Olen kuullut kisasta aiemminkin ja sivuutin sen aika nopeasti, koska työskentelyni on hidasta, siinä kilpailtaisiin myös jo-julkaisseiden kirjailijoiden kanssa ja kisa-aikataulut eivät oikeastaan motivoi minua. Ajattelin myös, ettei spefikäsistäni kannata tarjota tuonne, eihän se istu kisan kuvaukseen jne. No, nyt niin moni taho on sanonut päinvastaista, että taidan olla sittenkin osallistumassa.

Mitenhän usein tulee vähäteltyä omaa tekemistä ihan turhaan? Mietin usein omista tarinoistani, että ne ovat "vain lanua" tai "vain spefiä". Mistä se vain-sana tulee? En minä arvota julkaistua spefiä tai lanua yhtään huonommaksi kuin realistista proosaa tai runoutta. Miksi siis aliarvostan omaani?

Kannustus sai minut unohtamaan epäilykseni. Olenkin työstänyt viime päivät synopsista ja hahmokuvauksia, sillä kisaan osallistutaan niillä ja 50 sivun tekstinäytteellä. Tekstinäytteen editoinnille ei pahemmin jää aikaa, kun viimeinen osallistumispäivä on jo 1.4. mutta käsiksen alkupuoli on paremmalla mallilla kuin loppu, joten se saa kelvata.

Synopsiksen tekeminen on osoittautunut haasteelliseksi. Kun juonen purkaa osiinsa, häivyttää liiat yksityiskohdat ja kuvaa vain suuret linjat, muuttuu se kertakaikkisen typerän kuuloiseksi. On tiedettävä mitä on pakko kertoa, jotta juonessa on järkeä ja se koskettaa, ja mitä voi jättää kertomatta. Sivujuonia ja hahmoja on ollut pakko jättää pois. Yksityiskohtia pitää mainita säästellen, vain vaikuttavimmat tapahtumat voi kertoa yksityiskohtaisemmin. Synopsiksen tulisi olla napakka, sellainen sivun mittainen.

Toisaalta synopsiksen pohjalta näkee hyvin, mitä lopullisesta käsiksestä voisi leikata. Tiedän että keskivaiheessa on tyhjäkäyntiä ja tämä on ollut hyvin hyödyllistä sen tunnistamisessa. Toinen hyöty on se, että kirjoittamalla tulkintani, pääsen miettimään välittyykö haluamani tunnelma oikeasti kirjoittamistani kohtauksista. Huomasin esimerkiksi, että eräässä luvussa on huomattavasti leppoisampi tunnelma kuin synopsis antaa ymmärtää. Siinä on siis editoinnin paikka.

Ehkä tärkeintä synopsiksen kirjoittamisessa on se, että sen tulisi koskettaa lukijaansa. Synopsis on asiatekstiä, ei proosaa. Turhan kikkailun voi unohtaa heti alkuunsa. Silti sen pitäisi näyttää lukijalleen idean tuoreus, tarinan jännite ja konflikti ja hahmojen mielenkiintoisuus. Siinäpä haastetta kerrakseen!

Olen vapaalla vielä pari päivää. Ehdin viimeistellä synopsiksen ja tehdä sivuille vielä editointia. Onneksi kyseessä on vain yksi kilpailu. Jatkoon päässeille ilmoitetaan jo kesäkuussa, joten tämä ei edes haittaa editointi- ja rundisuunnitelmiani.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Marko Hautala - Torajyvät

Edellisestä Hautalastani on kulunut aikaa yli vuosi, joten uskalsin taas ottaa häneltä kirjan lukuun, vaikka alkaakin näyttää epäilyttävästi siltä, että pian minulta loppuvat luettavat Hautalat. Kyllä, tämä on ongelma. Olen yrittänyt säästää suosikkikirjailijoideni kirjoja viimeiseen asti. Kauheinta on odottaa vuosia uutta kirjaa, joka onkin sitten luettu muutamassa päivässä.

Marko Hautala, 2011, Tammi, oma ostos

Jenni matkustaa Spegelön saarelle miehensä Aaron ja poikansa Miron kanssa tapaamaan Markusta, Jennin entistä miesystävää, joka sai vuosia sitten kolarissa aivovaurion. Jennin sisar Iina huolehtii nyt Markuksesta. Jenni oli Markuksen kanssa, kun suhde Aaroon, Markukseen isään alkoi, ja hän haluaa sovittaa menneisyyden synnit.

Vierailu ei tunni sujuvan kuten pitäisi. Myös Markuksen äiti, Liisa, on kutsuttu, eikä hän ole toipunut avioerosta ja nöyryytyksestä. Jenni puolestaan ei tunne oloaan kotoiseksi oudolla saarella, jonka vesissä hohtavat öisin punaiset kalat. Ja mikä on noituudesta syytetyn Jakob Mörtin tarina? Hänen joka haaksirikkoutui saarelle 1600-luvulla ja toi mukanaan torajyvät.

Torajyvät on Marko Hautalan neljäs kirja. Se odottanut lukemista aika kauan hyllyssäni, mutta odotus palkittiin! Tämä oli oikea ajankohta tarinan lukemiseen, samalla tavoin kuin syyskuu oli oikea aika Itsevalaiseville ja marraskuu Kuokkamumolle. Torajyvät sekoittaa historiallista fiktiota ja perinteistä kauhutarinaa. Saaristomiljöö sopii tällaiseen tarinaan erinomaisesti, ja Hautala maalaa Spegelöstä elävän kuvan.

Aika katosi. Ei yhtäkään muotoa, ei varjoja. Taivaan ja merivirtausten rauha. Markuksesta tuntui, ettei hän ollut ihminen ollenkaan, vaan ahvenenruohoa, ahdinpartaa, laivanhylky. Kirkkaassa, loputtomassa vedessä.

Vaikka elämä oli sen jälkeen tuonut tuhansia kasvoja, ääniä, unelmia ja pettymyksiä, kaiken taustalla oli aina säilynyt sen hetken muisto, kuin kuulorajan alapuolella soiva ikuinen nuotti. Lupaus siitä, että oli olemassa paikka ajan ulkopuolella. Paikka, jonne isän tyhjä katse ei ulottunut ja jossa kissaemot eivät nuolleet murskaantunutta poikastaan.

Ei petoksen siementä Jennin hymyssä. Pelkkää ahvenenruohoa. Pohjaan asettunut laivanhylky.

Hautalan hahmokaarti on jälleen kokoelmia epämiellyttäviä ihmisiä: omaa hyvyyttään todisteleva Jenni, joka takertuu poikaansa ja jumittaa huonossa avioliitossa, uraansa keskittynyt Aaro, joka ei tunnu välittävän uudesta tai vanhasta perheestään, huoritteleva Liisa, hyvän kristityn mielikuvaa ylläpitävä Iina, ja jopa levoton ja kiroileva Miro, jolla taitaa olla jonkin sortin diagnoosi. Huomasin lukevani tarinaa eteenpäin ihan vain siksi, että halusin katsoa kuinka näille ihmisille tapahtuu kamalia asioita. Mikä ei sinänsä ole huono syy lukea kauhutarinaa...

Kauhein hahmoista on kuitenkin maailmanloppua manaava Jakob Mört, jonka nihilismi on syntynyt elämän julmista vastoinkäymisistä. Hän haaksirikkoutuu vangitsijoidensa kanssa autiolle saarelle ja olen valmis kuolemaan. Kun niin ei käy, uskoo Mört että jumalalla on hänelle muita suunnitelmia.

Torajyvissä on upea tunnelma, unenomainen. Tätä lukiessaan saattoi melkein kuulla aaltojen lyövän kallioille. Hautalan kieli on jälleen rytmikästä ja hiottua, luvut juuri niin lyhyitä, että kirjaa tuli aina luettua "vielä yksi luku". Tarinan vauhti hieman hyytyi loppua kohti, kun Jennille selvisi hänen koettelemuksensa todellinen luonne. Kirja kuitenkin loppuu täydellisen hienoon lukuun, joka sai kylmät väreet juoksemaan käsissäni.

En usko, että Torajyvät olisi voinut olla pidempi tarina. Juuri nyt se on sopivan kompakti, hahmoja syvennetään tarpeeksi ja heidän koettelemuksistaan kerrotaan lukijalle vihjaten. Kirjasta jää jonkinverran avoimia kysymyksiä, kuten Hautalan muistakin kirjoista, mutta tarina tuntui minusta eheältä. Nautin Markuksen muisteluista ja selvistä hetkistä huomattavasti enemmän kuin Jennin huolesta, mutta Markuksen kerronta onkin luonteeltaan kelluvaa, sillä "vain muistot saavat hänet havahtumaan ihmiseksi".

Tuntuu että Torajyvät olisi voinut mennä vielä pidemmälle, se jää tietyllä tapaa puolitiehen, eikä aivan lunasta lupaamaansa. On kuin Hautala pidättelisi vielä, kuten Itsevalaisevienkin kanssa. Unikoirassa kliimaksi on jo murskaavampi ja Kuokkamummossa Hautala pääsee lopullisesti irti. Torajyvät on kuitenkin viihdyttävä kirja ja huomattavasti taidokkaampi kuin moni muu kotimainen kauhukirja. 

Stephen King - Eksyneiden jumala

Kuten jo mainitsinkin, luin myös Eksyneiden jumalan viime viikonloppuna. Kirjaa oli suositeltu minulle ja odotin sen lukemista innolla, etenkin kun Christine ei osunut lukumakuuni. Kävikin niin, että lukaisin tämän yhdeltä istumalta.

Stephen King, 1999, Tammi, oma ostos

Yhdeksänvuotias Trisha lähtee äitinsä ja veljensä kanssa patikkaretkelle Mainen metsiin. Trishan vanhempien ero on ajanut äidin ja veljen jatkuvalle törmäyskurssille, eivätkä he huomaa riitelyltään, kun Trisha poikkeaa polulta. Ei mene aikaakaan, kun Trisha huomaa olevansa eksyksissä ja aivan yksin metsän armoilla.

Trisha suuntaa urheasti kohti virtaavaa vettä (ja poispäin etsijöistä), sillä hän on kuullut, että se on varma tapa löytää taas sivistyksen pariin. Tytön ainoa lohtu on korvalappustereioiden radio, josta hän voi kuunnella Red Soxien pelejä ja idolinsa Tom Gordonin pelaamista. Mutta hänen eväänsä hupenevat ja metsässä vaanii Eksyneiden jumala, joka vain odottaa oikeaa hetkeä kohdatakseen Trishan.

Eksyneiden jumala ei ole Kingille tyypillistä yliluonnollista kauhua, vaan pikemminkin selviytymistarina, joka tutkii hädänalaisen ihmisen psykologiaa. Siinä mielessä se on sukua Kingin aikaisemmalle romaanille Julma Leikki, jossa sänkyyn kahlittu nainen etsii pakotietä. Kirjan hahmokaarti on rajattu, eikä siinä ole sivujuonia. Eksyneiden jumalaa voisikin luonnehtia myös pienoisromaaniksi, vaikka suomennos on painettu sen verran suurella fontilla, että sivuja tulee liki kolmisensataa.

"Minä tulen sen metsän olennon luota", mustakaapu sanoi surisevalla epäinhimillisellä äänellä. Trishasta hän kuulosti siltä radion mieheltä joka käski lopettaa tupakoinnin, siltä joka oli menettänyt äänihuulensa syöpäleikkauksessa ja joutui puhuessaan pitämään kurkullaan jonkinlaista vekotinta. "Minä tulen Eksyneiden jumalan luota. Se on katsellut sinua. Se on odottanut sinua. Se on sinun ihmeesi ja sinä olet sen ihme."

"Mene pois!" Trisha yritti huutaa nämä sanat, mutta suusta tuli vain pihinää.

"Maailma on paikka jossa pahimmat odotukset käyvät , ja valitettavasti kaikki mitä sinä aavistat on totta", suriseva ampiaisääni sanoi. Sen kynnet raapivat hitaasti päätä toiselta sivulta, uusivat hyönteisihoa ja paljastivat sen alta kiiltävää luuta. "Maailman iho on kudottu pistiäisistä, kuten olet nyt itsekin saanut huomata. Sen alla on pelkkää luuta ja meidän yhteinen jumalamme. Eikö kuulostakin uskottavalta?"

Trisha oli kauhuissaan ja itki. Hän käänsi silmänsä pois, katsoi taas puroa. Hän huomasi, että kun ei katsonut hirvittävää ampiaispappia, hän pystyi liikuttamaan jäseniään. Hän nosti kädet poskille, pyyhki kyyneleensä pois ja nosti uudestaan katseensa. "Minä en usko sinua! En..."

Eksyneiden jumala tempaisi minut mukaansa. Koska tarinaa kerrotaan pääasiassa Trishan näkökulmasta, ei lukijallekaan suoda hengähdystaukoa tytön hädästä. Tiedän miltä tuntuu kävellä pimeässä metsässä, jota ei tunne hyvin, joten tämäntyyppinen jännitys pitelee minua lukijana hyvin pihdeissään. Trishan suurimmat koetukset ovat ruuan ja veden löytäminen, suon ylittäminen, hänen harhaisen mielensä aiheuttamat aistiharhat ja pelon ääni, joka puhuu hänelle Eksyneiden jumalasta.

King asettuu luontevasti Trishan nahkoihin. Tarina sijoittuu 90-luvulle, joten siinä on mukava nostalginen fiilis. En tunne baseballia lajina kauhean hyvin, mutta King kertoo siitä olennaisen, jotta Trishan innostus lajiin ja hänen idoliinsa Tom Gordoniin käy järkeen. Trisha alkaa myöhemmin myös nähdä Gordonin metsässä hänen kanssaan, jotta on edes joku jolle puhua.

Eksyneiden jumalan läsnäolo tarinassa on aika minimalistinen. Trisha alkaa uskoa sen olemassaoloon sisäisen äänensä kommentoidessa kynnenjälkiä puussa tai eläimen raatoa metsässä. Hirviötarina Eksyneiden jumala ei kuitenkaan ole. Tarinan lopun kohtaamisen tytön ja hirviön välillä voi tulkita myös realisesti, jolloin Eksyneiden jumala on vain Trishan pelon ilmentymä. Minä tosin suosin toisenlaista tulkitsemistapaa - siitä tulee auttamatta Mustan Tornin laaja universumi mieleen.

Kirja ei siis ole varsinaisesti pelottava, vaikka jännitystä ei tästä puutu. On aina kiinnostava lukea tarinoita, joissa luonnosta vieraantunut nykyihminen kohtaa metsän. Eksyneiden jumala on tyylikkään vähäeleinen ja nopealukuinen kirja, jota suosittelen nuorille lukijoille ja Kingiin tutustuville.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Luomisen tuskaa

Varsinaisesta kirjoituspäivityksestä onkin jo vierähtänyt tovi. Olen tainnut hieman vältellä avautumista, vaikka asiaakin on. Työstän tällä hetkellä novellia (taas), joka on täydellisen yhteistyöhaluton (taas). En oikein tajua miksi haluan sen just nyt heti kuosiin, mutta olen pakottanut itseäni hommiin. Novelli helvetistä, here I come.

Aale Tynni - Kaipaus (1)

Kyseessä on viime kesän urbaaninovelli, josta kaavailin jossain välissä jo romaania ja nyt olen taas sitä mieltä, että siitä saa vain novellin. Tekstissä on kuitenkin sitkeitä ongelmia. Olisi helpompaa vaan luovuttaa sen kanssa ja antaa olla. Olen kuitenkin käyttänyt siihen niin paljon aikaa, että en pysty enää luovuttamaan. Tämä valmistuu!

Mikä novellissa on vikana? Ehkä se, että siinä on sekaisin kahta erilaista tyyliä, joista toinen on minulle ominainen ja toinen ei. Se alkaa selvästi tiettyyn sävyyn ja muuttuu pikku hiljaa minulle tyypillisemmäksi. Tyyli A toimii, kun en puske juonta kauheasti eteenpäin. Tyyli B on nimenomaan juonelle tärkeää. Juoni (B) on mahtipontinen, miljöö (A) kotoisa. Yritän sitten pitää nämä äänet tasapainossa.

Olen siirtänyt tapahtumien paikkaa jo kolmesti, enkä suostu enää vaihtamaan sitä. Koska tämä projekti häilyy novellin ja pienoisromaanin välillä, voi tästä jo päätellä, ettei se ole juonellisesti tyylipuhdas novelli. Siinä on romaanimaisia elementtejä, joita olen myös karsinut. Olen tappanut darlingseista käteni verisiksi.

Parhaat novellit ovat itsenäisiä, kokonaisia tarinoita. Tämä taitaa jää cliffhangeriin, eräänlaiseksi aloitukseksi (jossa on kyllä näkökulmahahmon kannalta selkeä muutos). Voiko se toimia siitä huolimatta? En tiedä.

Olen heivannut ylimääräisiä hahmoja, poistanut kertojia, olen hylännyt lauseita ja kappaleita, joista pidin aivan valtavasti. Joka ilta, kun työstän tätä, aloitan kiekan lukemalla alusta ja poistamalla tai trimmaamalla kaiken, mikä pistää silmään. Kun pääsen loppuun, kirjoitan taas hieman eteenpäin, työstäminen puskee kiukun pintaan ja lopetan siltä päivältä.

Aale Tynni - Kaipaus (2)

Huvittavinta koko prosessissa on se, että novellin sanamäärä ei ole lisääntynyt viime kesän jälkeen! Trimmaan samaa tahtia kuin kirjoitan uutta, junnaan editoinnissa, vaikka loppukin puuttuu.

Miksi tämä on niin vaikeaa? Selittäisikö joku?

Loppua tarinalla ei ihan vielä ole. Koska kyseessä on novelli, josta on noin 10 erilaista versiota, roikkuu novellin lopussa irrallisia lauseita ja kohtauksia, joita yritän sijoittaa takaisin tekstiin. Välillä se onnistuu, välillä ei.

Juonen ja miljöön ristiriita minua kai tässä riesoo. Pohdin onko tämä kasvanut kieroon alusta lähtien. Kuten Puolan Krzywy Las, metsä jossa on kieroon kasvaneita puita. Voiko tätä korjata? Lakkaako tämä vitutus jos vain saan novellin valmiiksi ja voin sitten unohtaa koskaan edes kirjoittaneeni sen? En tiedä, novelli vaivaa minua työstin sitä tai en!

Siirsin tavarani (järkyttävän kirjanpinon, muistiinpanovälineet runoille ja tietokoneen + johdot tms.) taas työpisteelleni, makuuhuoneen nurkkaan. Se on "voiman paikkani", sinne saan unohtua ja siellä pystyn keskittymään mihin vain. Lähden sieltä aina pitkän työstövaiheen jälkeen, jotta saisin välillä auringonvaloa ja happea, ja palaan, kun tuntuu, ettei mikään onnistu. 

Aale Tynni - Meri (katkelma)

Pääsiäisen jälkeen olisi tarkoitus taas työstää TH:ta. Olen sitoutunut sen editointiin, mutta eräänlainen työn riemu on siitäkin kadoksissa. Ehkä tunnistan sen, että tarina ei ole enää vain itseäni varten. Kirjoitan sitä nyt lukijaa varten. Siihen on jotenkin hankalampi löytää sisäistä paloa.

Aion saada käsiksen valmiiksi ja matkaan, se riivaisi minua muuten. TH on monella tapaa sellainen tarina, että minun oli pakko kirjoittaa se. Odotan jo vapautumista sen vallasta. Seuraava käsis on varmasti helpompi, sen on pakko olla.

Seuraavahan on aivan selvästi VH. Sille on tapahtunut jotain kummallista, se on alkanut elää omaa elämäänsä alitajunnassani. Se on ainoa kirjoitustyö, jota haluaisin kirjoittaa tällä hetkellä! Se tunkeutuu uniini, tai uneni kietoutuvat siihen. Löysin siihen aivan uuden lähestymiskulman, joka tekee aiemmin kirjoittamastani Nanosta käyttökelvottoman, mutta sekään ei haittaa. Tuntuu että oivalsin vasta nyt miten tarina kannattaa kertoa. En aloita sitä nyt, koska TH on tehtävä ensin tai en tee sitä koskaan.

VH on ehkä eniten sitä mitä haluan kirjoittaa. Tuntuu ettei siihen kohdistu mitään rajoituksia. Se saa olla juuri sellainen kun on. TH puolestaan on... tietyllä tapaa "tilaustyö". Se on aina lähtenyt minun ulkopuoleltani, kirjoitan sitä eri syistä kuin muita tarinoitani. Siksi siihen liittyy enemmän odotuksia ja paineita. VH saa rauhassa olla vaikka roskaa. Se on puhdas guilty pleasure tarina.

Sellaisia tunnelmia täällä. Luomisen tuskaa.

Olen sentään päässyt taas lukemaan kirjoja! Ette tiedä miten olen kaivannut sitä! Ja ajattelin myös blogata niistä. Kirjablogia tästä ei varmaan saa tekemälläkään, mutta olen kyllä taas innostuneempi bloggaamaan kirjoista kuin aiemmin. Ja vältelläkseni kirjoittamista aktoivoidun mielelläni tässä puuhassa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Stephen King - Christine

Minulla on kummallinen suhde Kingiin. Lähennymme välillä ja saatan lukea häneltä monta kirjaa putkeen lyhyen ajan sisään, kunnes eteen tulee taas sellainen kirja, jonka lukeminen kestää kuukausia tai vuosia. Christine osui ikävä kyllä jälkimmäiseen kastiin.

Stephen King, 1984, Tammi, oma ostos

Arnie Cunningham on koulunsa epäsuosittu hylkiö, jolla on vain yksi ystävä, urheilullinen Dennis. Pojat ovat ajelulla, kun Arnie huomaa rapistuneen Plymoth Furyn myytävänä. Autoa myy katkeroitunut veteraani Roland LeBay, joka kutsuu sitä Christineksi. Dennis ei saa ystäväänsä päätä käännettyä, vaan Arnie ostaa auton sen surkeasta kunnosta huolimatta. Christinesta tulee Arnielle saman tien pakkomielle ja hän käyttää kaiken aikansa ja rahansa sen kunnostamiseen.

Arniesta tulee auton myötä itsevarmempi ja hän löytää tyttöystävän, kauniin Leigh'n. Mutta kun Arnien kiusaajat pistävät Christinen romutuskuntoon, auto tulee suorastaan yliluonnollisen nopeasti taas kuntoon. Autoa sabotoineet nuoret joutuvat yksitellen yliajetuiksi tai outoihin onnettomuuksiin, kun taas Arnieta riivaa suorastaan demoninen raivo kaikkia kohtaan, jotka satuttavat häntä tai vastustavat Christenea. 

Christine on Stephen Kingin tunnetuimpia kirjoja. John Carpenter on myös tehnyt kirjan pohjalta elokuvan, josta olen nähnyt useamman kerran. Ikävä kyllä tällä kertaa elokuva oli kirjaa parempi, vaikka niissä on jonkin verran juonellisia eroja. 

— Paskantajat! Arnie huusi, eikä ääni ollut hänen omansa. Se oli viiltävä ja kimeä ja särähteli raivosta.

Leigh kääntyi selin ja oksensi tarrautuen hädissään autoon, joka oli Christinen vieressä; hänen silmiensä edessä oli pieniä valkoisia pilkkuja, jotka pullistuivat kuin paahtuvat riisinjyvät. Hämärästi hän muisti piirikunnan markkinoita — joka vuosi siellä kiskottiin vanha romuauto lankkukorokkeelle ja viereen pantiin leka ja kolme heilautusta maksoi neljännesdollarin. Tarkoituksena oli auton hajottaminen. Mutta ei... ei sentään...

— Te saatanan paskantajat! Arnie kirkui. — Minä jyrään teidät! Minä jyrään teidät vaikka se olisi viimeinen tekoseni! Minä jyrään teidät vaikka se olisi
elämäni viimeinen teko.

Leigh oksensi jälleen ja yhden kauhistuttavan hetken hän tajusi toivovansa ettei olisi koskaan tavannutkaan Arnie Cunninghamia.


Kirjan suurin ongelma on sen pituus. Luin ensimmäiset parisataa sivua vielä vauhdikkaasti, mutta sen jälkeen juonen etenemättömyys alkoi takkuilla. Sivut 200-500 olivat yksinkertaisesti pitkitettyjä. Joissain Kingin romaaneissa jaksan lukea sivutolkulla asian vierestä, tässä en jaksanut. Ongelma oli kenties päähenkilöissä: pääkertoja Dennis on tylsä, riivattu Arnie etova ja poikien rakkaudenkohde Leigh on paperinohut. Tavallisesti pidän Kingin antagonistikuvauksesta, mutta tällä kertaa hän loi niin kauhean antagonistin, ettei tästä voinut oikein nauttiakaan. 

Kirjan sivujuoni Arnien yhteydestä Darnelliin, joka laittaa Arnien salakuljettamaan tupakkaa, ilotulitteita ja huumeita, tuntui pääasiassa ylimääräiseltä. Tuntui että Arnien personaanmuutoksia pedattiin yksinkertaisesti liikaa ja Christinella oli liian monta uhria. Kirjaan mahtui toki jännittäviä kohtauksia, kuten kirjan alkupään vihjailut Christinen menneisyydestä ja entisestä omistajasta Roland Le Baysta, Buddy Reppertonin kuolema, Leigh'n tukehtumiskohtaus ja kirjan loppukliimaksi. Näiden välissä oli vain paljon sellaista tavaraa, joka ei niinkään lisännyt jännitystä kuin toisti jo selitettyjä asioita. 

Kirjan ja elokuvan välillä on myös yksi merkittävä juonellinen ero: kirjassa Christine on entisen omistajansa Le Bayn riivaama, kun taas elokuvassa se on itsetietoinen olento, joka tuhoaa omistajiensa elämän. Elokuvan ratkaisu oli minusta yksinkertaisesti tyylikkäämpi kuin kirjan. Kirjassa LeBayn menneisyyttä puidaan aivan liikaa, ja vaikka riivaustarina on kammottava, on elokuvan vähäeleinen lähestymistapa huomattavasti toimivampi. 

Kauhukirjaksi Christinessa on kyllä potkua. Unet ja kuolinkohtaukset ovat pääasiassa jännittäviä, mitä nyt kirjan loppua kohden tuntuu, että ne toistavat liikaa itseään. King on rakentanut hahmonsa huolella (paitsi Leigh'n). Autoja tuntemattomalle lukijalle tässä ei edes ollut liikaa autojuttuja. Christine jäi kuitenkin kokonaisuutena tasapaksuksi.