sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kari Välimäki - Todensanat

Kiinnostuin Todensanoista jo ennen sen julkaisua ja päätin ostaa sen 2014 kirjamessuilta. Sattumalta päädyin samana syksynä Viita-akatemiaan samalle luokalle Välimäen kanssa ja olemme olleet ystäviä siitä lähtien. En siis voi olla tämän kirjan suhteen täysin objektiivinen.

Kari Välimäki, 2014, Osuuskumma, oma ostos

Todensanat on kokoelma lyhytproosaa: absurdeja novelleja, tarinantynkiä ja satumaisia kertomuksia. Kiinnostuin kirjasta sen hurmaavan kannen perusteella. Kansi kuvaa sisältöään hyvin: Välimäki heittää elämämme tutut elementit noidanpataansa, kiehauttaa ja tarjoilee takaisin outona, ahdistavana ja ihastuttavana sekoituksena! 

Välimäen tarinoista osaa harvemmin sanoa mihin ne päättyvät. Jotakin kummallista tuttuutta niiden käänteissä kuitenkin on, sellainen unensekainen logiikka, joka pitää paletin kasassa, vaikka sanat lähtisivät marssimaan villiin suuntiin. Tarinoiden pituus vaihtelee: välillä on muutaman sivun pituisia kohtaamisia, välillä ihan reilun mittaisia novelleja. Tarinat eivät kuitenkaan toista itseään, vaan lukija pääsee aina uudenlaiseen tilanteeseen.

Osa tarinoista tietenkin miellyttää enemmän kuin muut. Suosikkejani olivat kokoelman aloittava Flyygeli, jossa kertojan suhde hänen instrumenttiinsa saa ihan uusia ulottuvuuksia, Kartografi, jossa vanhat kartat vievät yllättäviin paikkoihin, ahdistavan omituinen Koodi, jossa nettiselaimen arvontakampanja valuu arkimaailmaan yllättävällä tavalla ja Tytti, surullinen rakkaustarina markkinointifirmassa työskentelevän kertojan ja Tuonelan lautturin välillä. 

Minä halasin flyygeliäni. Heittäydyin vatsalleni sen päälle ja suljin sen syliini, puristin tiukasti itseäni vasten. Ehkä kenkäni osui koskettimistoon, tai joku muu heläytti vasaroita, mutta kuulin flyygelin sisältä sykettä, sen sydämen äänen. Halasin soitinta entistä kovemmin ja kyyneleitä tippui silmistäni kannen kiiltävälle lakalle.
Nousin ja pyyhkäisin kosteuden pois nenäliinallani. Samalla etusormeni päästä irtosi jotain ja putosi lattialle. Katsoin tarkemmin, ja sormesta irtosi taas neljännesnuotti. Se helähti osuessaan jakkaran reunaan. Pim.
Se oli hassua. Luulin ensin, että nuotti oli irronnut flyygelistä ja tarttunut sormeeni, mutta kun samasta sormenpäästä kimposi vielä kolmas nuotti, nostin sormeni aivan silmieni eteen.

(Flyygeli)

Välimäen kieli on minimalistista, mutta tehokasta. Hänellä on myös silmää kielelliselle leikittelylle, josta juontaa muutaman lyhyemmän tarinan perusidea. Tarinoiden rakenne pysyy koherenttina, niihin mahtuu yllätyksiä ja teksti on kuitenkin selvästi tunnistettavissa tekijänsä tekstiksi. Erityisesti on mainittava Välimäen huumorintaju. Tekstejä lukee usein pieni virne naamallaan, kun tapoihinsa kangistuneiden ihmisten mukavuudenhaluisuutta pilkataan paljastamalla oletettujen totuuksien muuttuvainen luonne.  

Hahmot jäävät kieltämättä yksinkertaisiksi arkkityypeiksi. Toisaalta tämäntyyppinen etäännytys toimii tässä kokoelmassa, jossa päätähtinä ovat oudot tapahtumat ja olennot. Kokoelman läpi kuultaa luonnon läsnäolo arvaamattomana ja uhkaavana. Useassa tarinassa varoitellaan ekokatastrofeista ja osoitetaan ihmisen pienuus luonnon rinnalla. Paha ei saa aina palkkaansa, mutta ihminen maksaa omasta tyhmyydestään. 

Luin tätä pikkuhiljaa puolisen vuotta, sillä kirja tuppaili katoamaan mitä kummallisimpiin paikkoihin (liekö siihen painettu näkymättömiin käytösohjeet, joissa määrätään kiusaamaan uutta omistajaa tällä tavoin). Kokonaisuus toimi minusta erinomaisesti, vaikka kaikista lyhyimmät tarinat eivät olleet minulle mieleen.

Suosittelen kirjaa absurdien tarinoiden ystäville, jotka haluavat pohtia mm. mikä on varsieväsiika ja mistä härkäset tulevat. :)

sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Palautteen jälkeen

Sain tällä viikolla suurimman osan TH:n palautteista. Tuntuu etten ole tehnyt sen jälkeen juuri muuta kuin pyöritelyt ja purkanut palautteita. Kokonaiskuva jatkaa tarkentumistaan.

Samalla päässäni kummittelee yhä ajatus siitä, kuinka kirjoittajana onnistuminen vaatii tasokkaan raakaversion, sellaisen johon ei tarvitse tehdä suuria muokkauksia palautteenkaan jälkeen.

Tiedän että tuo mielikuva on täysin väärä. Moni kirjailija kirjoittaa ties miten monta versiota tarinasta ennen kuin löytää sille parhaan mahdollisen muodon. Tiedän että jokainen kaipaa ulkopuolista palautetta ja mielipiteitä, ellei koelukijoilta niin viimeistään kustannustoimittajalta. Silti päässäni elää sellainen "kerrasta oikein" mentaliteetti. Se on vahingollista. Sen kautta tulee helposti asetettua itselle mahdottomia tavoitteita, jotka tappavat ilon kirjoittamisprosessista.

Eeva-Liisa Manner - Luulin että kuistille oli heitetty kirje

Olen alkanut hahmotella editointisuunnitelmaa päässäni. Käsis vaatii muutoksia, ei nyt ehkä mitään valtavia linjanmuutoksia, mutta muutoksia silti. Ja olen niistä innoissani!

Tiedän nyt millaisia odotuksia lukijoilla on ja mitkä niistä toteutuvat ja mitkä eivät. Osa odotuksista tarvitsee purkaa, osa taas palkita. Kässärin fantasiaosuus on nyt painottunut keskivaiheelle, se tulisi levittää alkuun ja loppuun. Loppuun tarvitsee rakentaa toimivampi kliimaksi. Osaa käsiksen keskeisistä suhteista tarvitsee selkiyttää. Mytologiaa avata enemmän.

Kaikenkaikkiaan kaikki käsiksen tarvittavat osat ovat jo olemassa ja paikallaan. Kuva on vain liian sumuinen. Sitä pitää vain tarkentaa. Tarkentaminen on loppupeleissä todella helppoa. Tai niin uskon.

Ehkä suurin oivallus tämän kaiken keskellä on se, että uskon kyllä kirjoittavani hyvän käsiksen. En vain tiedä saanko sitä koskaan myytyä kustantamoon. Käsis on omaääninen ja erilainen. Se ei vaan välttämättä ole myyvä.

Kaiken muun voi korjata, mutta jos koko käsiksen näkökulma on liian outo, liian marginaalissa, se jää myymättä. Se on ehkä pelottavin ajatus tähän mennessä. Taidan murehtia sitä myöhemmin.

tiistai 16. helmikuuta 2016

Sari Peltoniemi - Haltijan poika

Sain tämän kirjan yllätyslahjaksi vastikään. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin ollut kuuntelemassa Peltoniemen esitystä ohimennen 2013 kirjamessuilla, ja olen usein miettinyt, että tämä olisi kiva lukea. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus. :)

Sari Peltoniemi, 2013, Tammi, lahja

Jounin lukiosyksy alkaa epätavallisesti, kun hän ei yhtäkkiä enää tarvitsekaan unta öisin vaan pysyy koko ajan hereillä. Yöajasta tulee nopeasti vaeltelun aikaa ja Jouni tutkii kotikaupunkiaan uusin silmin. Hautausmaan portilla odottaa salaperäinen Kride, jonka tehtävä on pitää vahtia, mutta Kriden lisäksi yössä liikkuu myös muita, pahantahtoisia olentoja.

Jounin päiväelämäkin on sekaisin, kun vasta perustettu bändi saa buukattua ensimmäisen keikkansa, isosisko Saara salailee jotakin ja tyttöystävä Matleena muuttuu etäiseksi. Samalla pitäisi etsiä sisarusten maagisesti kadonnutta äitiä, joka "ei ollut ihan tavallinen taapertaja".

Haltijan poika on jatko-osa Peltoniemen 2011 julkaisemalle Kuulen kutsun metsänpeittoon kirjalle. En ole lukenut ensimmäistä osaa, mutta tarinaan pääsee yllättävän helposti sisään, vaikka aloitinkin kakkososasta. 

Peltoniemi ammentaa kotimaisesta mytologiasta tuoreella tavalla ja tuo mukaan myös kauhuelementtejä. Tarinassa matkataan aliseen, soitetaan noitarumpuja ja kohdataan eahpar - aivan loistavaa! Haltijan poika on napakka kokonaisuus, vain 180 sivua. Luvut ovat lyhyitä, mikä on kieltämättä petollista, kun tapahtumat etenevät rivakasti. Peltoniemi kertoo vain oleellisen, eikä pysähdy selittelemään liikaa. Hotkaisinkin kirjan muutamassa illassa. 

Otin askeleen lasta kohti. Silloin hän nosti kasvonsa ja huusi niin vihlovan ilkeästi, että minäkin parahdin. Ei lapsi huuda sillä tavalla. Eikä lapsen suu ole veressä poskia myöten eikä hän revi hampaillaan rusakon kurkkua auki.

Aloin perääntyä selkä edellä.

Olento oli samantien jalkeilla. Se pudotti velton rusakon maahan ja tuijotti minua kiiltävin silmin.

Minun täytyisi kiertää risukko ja paeta rannan kautta. Yritin kaartaa vasemmalle ja pitää koko ajan silmäni ulisijassa. Se alkoi lähestyä. Askeleet olivat pieniä ja varovaisia, sen kokoon sopivia, mutta oli ilmiselvää, että se pystyisi muuhunkin.

Mitä se minusta halusi?

Hahmona Jouni on hyvin nuortenkirjamainen poika: sympaattinen, kiltti ja samaistuttava. Hänen matkassaan kulkee mielellään. Isosisko Saara on tiukka kasvissyöjä ja heidän isänsä huolestunut yksinhuoltaja. Nuorten äiti on kadonnut vuosia sitten ja kirjassa etsitään tätä. Lyhyet vilaukset äidin persoonaan luovat kiehtovia mielikuvia, mutta äidin etsintä ei ole niin angstista kuin nuorten kirjoissa yleensä. Sisarukset ovat ehkä enemmän sinut puuttuvan äidin kanssa. 

Sivuhahmoja kirjassa on paljon. On Jounin bändikavereita, paras kaveri, tyttökaveri, Kride ja Jounin samaanimentori Romppainen. Muut hahmot jäävät pakostakin pinnallisemmiksi ja osa sivujuonista tuntui hieman alikehitetyiltä, mutta kirjan kohderyhmää se tuskin haittaa. Ihmissuhdedraamojen pääasiallinen mutkattomuus viehätti minuakin. Toki Jounin elämässä riittää pohdiskeltavaa, mutta tässä on tietynlainen peruspositiivisuus, josta pidin. Iso plussa siitä, miten arkista nuorten seksuaalisuus oli tässä. 

Juonen pääpaino on Jounin öisillä seikkailuilla, jotka yltyvät aika jännittäviksi. Kirja tuntuukin hyvällä tavalla episodimaiselta "monster of the week" tyyppiseltä tv-sarjalta. Kauhuelementeillä ei mässäillä, vaan tämä on sellaista palleassa tuntuvaa veretöntä kauhua, joka sopii nuorille lukijoille. Välillä mietin, että tarinan huippuhetket olisivat voineet olla hieman pidempiä, mutta olen varmaan tottunut hieman paksumpiin kirjoihin. 

Aikuislukijalle tässä on tiettyä kaavamaisuutta, joka kuitenkin katoaa kirjan lopussa. Kirjan viimeiset sivut olivat hyytäviä! Ja lopun jälkeen haluaisin lukea seuraavankin osan. Kokonaisuudessaan Haltijan poika onkin jännää ja toiminallista lanua, jonka pariin sopii unohtua.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Palautepilvessä

Elelen tällä hetkellä palautepilvessä. Olen saanut pari kokopalautetta, kasan osapalautetta ja lisää varmaan tiputtelee pikkuhiljaa. Kuten tavallista, esilukijat kiinnittävät huomiota vähän eri asioihin kuin ennakkoon luulee. Joku kommentoi tietenkin aina sitä juttua, mitä on itsekin pohdiskellut. Jonkun toisen panos on tarkkaa oikolukua, joka pui tekstin puutteita rivitasolla.

Palautteen luonteeseen kuuluu aina tietty ristiriitaisuus. Kun hyvin erilaiset ihmiset lukevat samaa tekstiä, kiinnittävät he eri asioihin huomiota. Kirjoittajan haaste on arvottaa palautteita ja päättää mitä kuuntelee ja miltä osin. Tässä pitäisi ymmärtää, että eri tarinoille on eri ideaalilukijoita. Joku ei pidä kirjoitustyylistä tai genrestä, joku on ehkä sellaisessa mielentilassa ettei koelukeminen juuri nyt onnistu jne. Eikä positiivisen palautteen arvottaminen negatiivisen edelle ristiriitatilanteessa ole itsestäänselvää.

Tavallaan palautteisiin liittyy aina kuolema. Se on hiljainen tapahtuma, kun kirjoittajan aiempi käsitys tarinasta murenee. Kun alkuun tarinasta on vain yksi kuva, tulee sen tilalle useita päällekkäisiä kuvia. Heijasteet tuntuvat omituisilta ja osin häiritseviltäkin. Lopulta ne sulautuvat yhdeksi kuvaksi, jossa on jotain samaa kuin omassa, mutta myös jotain muilta lukijoilta. Kuvan muodostumiseen menee aikaa, joten siinäkin mielessä on hyvä, etteivät kaikki palautteet tule kerralla.

Pääasiassa oloni on aika varma juuri nyt. Siedän eriäviä mielipiteitä yllättävän hyvin, jopa sitä että lukijat tekevät aika hurjia johtopäätöksiä katkelman perusteella. Olen aika sinut oman visioni kanssa ja yksittäiset huomiot ja kommentit eivät horjuuta tätä uskoa.

Viitalaisilla oli tarkoitus luetuttaa vain osa tekstistä (emme ehdi käsitellä kaikkea kevään tapaamisissa), mutta ilmeisesti teksti veti sen verran hyvin, että kaikki paikallaolijat halusivat kuitenkin lukea sen loppuun, puutteista huolimatta. Nimensä sai laittaa listaan tai olla laittamatta ja odotin vain muutamaa nimeä, joten lukijoiden määrä yllätti. Lähetin sitten käsiksen kaikille.

Luulen että alan editoimaan vasta huhtikuussa. Palautteen sulattelu vie oman aikansa. Muutoksia on mukavampi tehdä, kun mielessä on varmuus omasta tekemisestä. On todella huojentavaa, kun saa olla kirjoittamatta - ihan luvan kanssa.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Etenee

En ole saanut kirjoitettua. Mikä on varmaan ihan normaalia. Minulla ei ole ollut kunnon kirjoitustaukoa pitkään aikaan. Silloin kun pidin taukoa TH:sta, kirjoitin runoja/fanfikkejä/novellia. Nyt en ole kirjoittanut yhtään mitään.

Mikä tietenkin heijastuu blogiin. Vaikea keksiä puhuttavaa, kun olen lähinnä koomannut sohvalla. Olen kuitenkin diagnosoinut lamaantumisen: juuri nyt raakateksti ei irtoa, joten kannattaa editoida.

TH:ta en voi vielä editoida. Olen saanut muutaman palautteen, mutta odottelen vielä suurinta osaa. Käsiksen alku on käsittelyssä Viidassa ensi viikonloppuna, jee. Samalla saan ohjaajaltamme henkilökohtaisen palautteen.

En tiedä miten muut palautetta odottavat ihmiset pysyvät järjissään. Eikä tämä ole edes ensimmäinen kerta, kun saan palautetta! O.o'

Mutta lusmuiluni loppuu nyt. Ryhdyin editoimaan VH:ta, koska siitä sentään on raakatekstiä. Käsiksessä on selvästi työstettävää, mutta siellä on seassa aika mielenkiintoisiakin juttuja. Jäin pohtimaan sen suhdetta TH:n ja sitä miten näistä näkyy, että ne ovat saman kirjoittajan käsialaa. Ne nimittäin tuntuvat hyvin erilaisilta.

Ehkä en mieti liikaa vielä. Tärkeintä että tekee jotain hyödyllistä. :)