lauantai 31. joulukuuta 2016

Unelmien työhuone ja oksennuspallonovelli

Edellisen postauksen tummista tunnelmista on hyvä palata tämänhetkisiin fiiliksiin, jotka ovat onnelliset mutta väsyneet. Remontti ja pitkät työpäivät sekä pakkomielteinen konmarisiivous (kirjojen lukeminen on vaarallista!) ovat imeneet minusta mehut aika tehokkaasti.

Vapaina hetkinäni olenkin keskittynyt aikalailla kahteen asiaan:

Ensinnäkin tulevaan työhuoneeseeni, sillä olen sen suhteen aivan innosta räjähtämäisilläni.

Asustelen nykyisin pääasiassa makuuhuoneemme nurkassa ja työtila on yksinkertaisesti riittämätön. Innokkaasti kirjoittavat tietävät, että työpöydälle on tapana kertyä kaikenlaista kirjoittamisen kannalta tärkeää tavaraa: toteemeja, kirjoja, taustatutkimukseen liittyviä esineitä ja lähdekirjoja, muistiinpanovihkoja ja välineitä, irrallisia paperilappusia ja muita virikkeitä. Omani ovat levittäneet elintilaansa jatkuvasti.

Täällä saattaa toki olla yksinkertaisesti liikaa roinaa (ei ajatella sitä)...

Kun lähden miettimään unelmien työhuoneeni ominaisuuksia, onkin ensimmäinen vaatimus se, että siellä on runsaasti kirjoja. Rakastan kirjojani, haluan olla niiden lähellä, lukea ja hypistellä niitä, kun teksti ei kulje ja katsoa niitä, kun teen töitä. Eli siis useampi kirjahylly, mielellään vitriini.

Minun työpisteelleni ominaista on myös se, että magneettitauluja täyttävät taidepostikortit ja muistilaput. Tällä hetkellä esillä on Ellen Thesslefin omakuva, Gustav Klimt-kalenteri, Yayoi Kusaman In Infinity näyttelyn Infinity Mirrored room: Hymn of Life postikortti, Anna Tuorin Silvershoes II ja Blow out your candles, Laura , Marjatta Tapiolan Kesäyö. Kortteja olisi hurjasti lisääkin, mutta esille mahtuu vain muutama. Eli siis niille lisää tilaa, kenties magneettimaalilla tehty kaistele seinää työpisteen lähellä.

magneettitauluni on kovassa käytössä ♥

Luen myös mielelläni, kun oma teksti takkuaa, mutta työtuolini ei ole siihen puuhaan mukavin. Isommassa huoneessa voisikin olla lukunurkkaus nojatuolin ja jalkalampun sekä "kirjatelineen" kera. Kirjateline olisi minun tapauksessani vanha kukkapöytä, jonka sisään olen joskus lapsena itseni tunkenut (enää ei mahtuisi). 

Viimeinen haaveeni ei koske varsinaisesti työhuonetta, vaan koko taloa. Pinterest-pakkomielteeni on vain kasvanut vuosi vuodelta ja kun talokauppa varmistui, sain idean joka on pitänyt minut otteessaan: Haluan taloon oikeita tauluja kotimaisilta taiteilijoilta.

Olenkin tutkinut väsyneenä (kun ei voi kirjoittaa) suomalaisten taidelainaamojen valikoimia ja haaveillut. Tahtoisin molempiin takkahuoneisiin taulut ja luulen jo päättäneeni toisen (mikäli se on yhä vapaana, kun muutamme). Valinta jääköön vielä salaisuudeksi. :) 

Inspiraatiolukemista: elävien ja kuolleiden kirjailijoiden työhuoneita.

Olen lueskellut enemmän ja vähemmän myös yllä kuvattuja kirjoja: Mieli ja maisema - kirjailijoiden työhuoneita & Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja (Anne Helttunen & Annamari Saure). Kirjoissa on paljon kuvia kirjailijoiden kodeista ja myös henkilöhistoriaa, runolainauksia ja haastatteluiden pohjalta kerättyä tietoa kirjailijoiden työtavoista. 

Ihania, inspiroivia kirjoja! Hain omani kirjastosta ja ne pitäisi jo kohta palauttaa...

  Taustatutkimusta ja lintuja, hmmm...

Toinen vapaa-aikaa kuluttanut asia on tietenkin kirjoittaminen. Voisin kirjoittaa projekti P:tä tai aloittaa TH:n uuden version (tämän ajatustyö on todella hyvällä mallilla), mutta olen huomaamattani tullut osaksi eräänlaista puhdistautumisrituaalia. Tähän liittyy oksennuspallonovelli. 

Taustatyön aikana tulee imettyä vaikutteita, ajatuksia, ideoita ja tiedonmurusia niin paljon, ettei kaikki voi mitenkään päätyä lopulliseen tekstiin. Koska työstin kesällä goottinovellia ja projekti P:tä, kertyi minulle hurjasti tällaista materiaalia, jonka sitten oksensin eräs kaunis marraskuuilta novelliksi. Syntyi oksennuspallonovelli, kauniimmalta nimeltään lintunovelli. 

Tässä novellissa on paljon hylättyjä ideoita goottitarinasta ja P:n taustatutkimuksen aikan nousseita juttuja, jotka eivät sovi P:n tyyliin. Kirjoitan novellia aika fragmenttisesti ajanpuutteen vuoksi, mutta jo muutamakin rivi on tärkeä. Haaveilen siitä, että saisin novellin luetettua vielä Viidassa muutaman kuukauden sisällä ja ehkä lähetettyä tänä vuonna johonkin kisaan. En ole sen suhteen kuitenkaan fanaattinen. Kunhan ensimmäinen versio valmistuu, keskityn taas johonkin muuhun. 

Enempää en ehdi tällä erää kirjoittaa, kun pitää jo rientää uudenvuodenviettoon. Sanon vain virallisesti, että goottinovellini hyväksyttiin Vaskikirjojen antologiaan. 

Jotain hyvää siis tällekin vuodelle (2016, pääty jo!) :)

Hei, esitelkää te muutkin taas työhuoneitanne! Kaipaan ajatuksia ja inspiraatiota, jota sisustuslehtien valkoiset huoneet ja tyhjät pöytäpinnat eivät anna! Ja hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoilleni. 

tiistai 20. joulukuuta 2016

4 x 365

En kirjoittanut tänä syksynä yhteenvetopostausta kuluneesta vuodesta. En lukenut Goodreads-haasteessani luvattua kirjamäärää. En editoinut käsikirjoitusta kustantamorundia varten. En julkaissut mitään.

Tämä vuosi ei mennyt lainkaan kuten kuvittelin.

Haaveilun sijaan elämäni oli suuren osan vuodesta näköalatonta ja vaimeaa. Minulla oli ensimmäinen pidempi kirjoitustauko vuosiin. Se taas johtui ensimmäisestä pidemmästä masennuskaudestani vuosiin. Masennustani ei ole koskaan diagnosoitu. Se on vain aina ollut läsnä, kuin kaapin perälle piilotettu vieras, joka tulee ulos vain sille otollisina aikoina ja rutistaa painollaan lattiaa vasten, kunnes painovoima tuntuu kiskovan maan mustaan ytimeen.

Sille ei oikein ole sanoja, se ei tunnu todelliselta kun se on piilossa, eivätkä sanat tule ulos kun se ottaa syleilyynsä. Se ei tunnu merkittävältä, vaan jotenkin häpeälliseltä salaisuudelta, joka täytyy pitää piilossa (koska kuuntelijoilla on liian usein tyhjä, kummastunut katse, kun yritän puhua siitä). Sillä on ruoskiva ääni, joka kertoo vain omista epäonnistumisesta ja korottaa ne vakaviksi synneiksi.

Nuorempana masennuskaudet olivat lamaannuttavia. En oikein ymmärtänyt niitä, sitä tunnetta, että itsessä on jotain selittämätöntä vikaa. En kyennyt nauttimaan asioista ja ymmärsin vasta jälkikäteen miten syvälle ahdistukseen vaivuin. Kirjoittaminen oli ainoa tapa purkaa minuun patoutuvat tunteet.

(Luin joskus jostain että masennus on yllättävän yleistä kirjoittavilla ihmisillä. Pois se luulo, että jotenkin ammentaisimme tästä olotilasta luomisvoimaa. Masennus on luomistyön vihollinen, joka pysäyttää sen ja tuhoaa tieltään kaiken uskon omiin kykyihin.)

Minusta on tullut parempi ehkäisemään ja hoitamaan masennusta, mutta oikeat olosuhteet pystyvät yhä laukaisemaan sen. Kulunut vuosi oli hyvin raskas, joten ei siis ihme, että jossain vaiheessa kaapin ovi taas aukesi. Minulle aiemmin tärkeät asiat lakkasivat tuntumasta hyvältä. Kirjoittaminen lakkasi tuntumasta hyvältä. Joten en kirjoittanut. Tein asioita yhä mekaanisesti, mutta tunsin usein vain ikävän ja ahdistuksen.

Tunsin syyllisyyttä siitä, että en nauttinut asioista, joista olisi pitänyt. Kuten vaikkapa ulkomaan matkastamme. Tarve olla kuin muut jotenkin voimistuu siinä mielentilassa. On jotenkin absurdia tuntea tarvetta pyytää anteeksi muilta, kun ei nauti omasta lomastaan.

Muistan tarkkaan hetken, kun pahin hellitti. Palasimme Espanjasta kotiin ja kone laskeutui kiitoradalle ja äkkiä olin niin onnellinen, että halusin itkeä.

Tänä vuonna en halua listata asioita, joita olen tehnyt, kirjoja joita olen lukenut, tapahtumia joissa olen ollut. En halua ajatella mitä kaikkea on jäänyt tekemättä, kun iho ei ole tuntunut omalta ja ajatuksissa on ollut lähinnä uupumusta ja mustuutta.

Haluan vain todeta, että mustiin puettu vieras on palannut komeroonsa. Katsoa taas tulevaisuuteen, jossa näkyy muutakin kuin harmaata. Kirjoittaa.  

torstai 8. joulukuuta 2016

Talo

Tuntuu kuin minulla olisi miljoona sanottavaa asiaa. No, yritän muistaa edes muutaman.

Saimme talon avaimet alkuviikosta (pahoitteluni jo etukäteen että blogi muuttuu hieman remonttipäiväkirjamaisemmaksi). Oli ihanaa mennä sinne kirkkaassa päivänvalossa ja katsoa paikkoja uudelleen.

Nythän talosta on olemassa vasta luuranko, mahdollisuus. Se tuntuu silti jo kodilta. Ilman kalusteita, kaikkia seiniä ja valaisimia. Katselin sienillä kulkevia johtoryppäitä, ne olivat kuin hermokimppuja lihaksen päällä. Ja seinät luunvalkoista, takkojen tiilet hampaina.

Minun tehtäväni on talon lämmittäminen. Sillä on kaksi suuta ja kauhea nälkä. Ruokin taloa puilla ja vanhoilla muistivihoillani. Se syö sanat armotta, eikä luopuminen kaduta tai ahdista minua. Istun mielelläni takkojen edessä ja katselen liekkejä. Siinä on jotain rauhoittavaa.

Tänään menin taas lämmittämään taloa avaraan pimeään. Luin takan edessä Wisława Szymborskan runoja, oli hiljaista. Se oli kutakuinkin täydellinen hetki. Miksi hiljentyminen on niin vaikeaa muuten?

Talon nälkäinen suu alakerrassa

Olen lopettanut facebookin ja twitterin tuijottamisen, sillä huomasin häiriintyväni keskeytymättömästä uutisvirrasta. Minulla on usein tarve lukea kaikki eteen tuleva, mutta viestit eivät koskaan lopu. Aivot eivät käsittele, turhaannun ja ahdistun ja minun on entistä vaikeampi päästä oikeaan mielentilaan kirjoittamisen suhteen.

Juttelimme aiheesta kirjoittavien ystävien kesken ja vähän jokaisella oli samantyyppisiä ongelmia, vaikka muut käyttävätkin somea aktiivisemmin. Minun keskittymiseni on täynnä hiusmurtumia jo työpäivän aikaisista keskeytyksistä, melusta ja kiireestä. En tarvitse muita häiriötekijöitä.

Se plussa huonossa keskittymiskyvyssä tosin on, että olen sen ansiosta löytänyt runouden. Jaksan lukea runokirjoja hitaasti ja nautiskellen, romaaneja huomattavasti heikommin. Ongelma sinänsä jos haluaa itse kirjoittaa proosaromaanin. Ei siis ihme, että ilmaisuni on muuttunut suppeammaksi.

Enhän jaksanut kahlata läpi TH:takaan, joten se muuttaa muotoaan toisenlaiseksi. Toivottavasti paremmaksi. Ei siis kuitenkaan runokirjaksi, mutta runollisemmaksi (en ole kirjoittanut runoja puoleen vuoteen koska burnoutahdistusjamasennus).

Keskikerroksen takkahuone

Olen myös huomannut, että prosessini on muuttunut. Tiedättekö kun vakuuttaa itselleen tekevänsä asioita tietyllä tavalla ja jossain vaiheessa vain havahtuu, ettei teekään niin vaan näin? Minun kirjoittamistapani elävät yhä. En ole valmis, minulla ei ole yhtä oikeaa tapaa, jolla kirjoitan.

Kahden viimeisimmän novellin kohdalla (joista toista tarjosin antologiaan ja josta olen harvinaisen ylpeä), minulle on kehittynyt erikoinen tapa työstää tekstiä. Pääsen kirjoitusvireeseen lukemalla muita kirjoja, mutta erityisesti poimin muualta sanoja. Luen ja kirjoitan ylös minua kiinnostavia sanoja. Niiden ei tarvitse olla erikoisia, vaan pikemminkin "sointua" tarinan maailmaan.

Kerään sointuvia sanoja ankkurisanoiksi ensin vihkoon ja sitten novellin tiedostoon. Kirjoitan sanojen pohjalta fragmentteja, jotka istutan tarinaan. Saattaa kuulostaa erikoiselta työskentelytavalta, mutta minua tämä inspiroi valtavasti. Lainatut sanat tuovat tekstiin tuoreutta ja antavat uudenlaista ääntä. Useinhan kirjoittajilla on tiettyjä suosikkisanoja ja fraaseja, joihin nojaudutaan ehkä liikaakin.

Kirjoitan ylös myös inspiroivia aforistisia lauseita tai runon pätkiä. Niitä en tietenkään käytä sellaisenaan. Ne ovat esillä, saattavat sytyttää minussa jonkin lauseen tai fragmentin. Kun editoin lopullista novellia, putoaa siitä muutenkin kaikki sellainen sisältö, joka ei enää kuulu tarinaan. Rakennuspuut. Ne ovat usein juuri muualta saatua ainesta, joka ei tunnu omalta, mutta on ollut tärkeää rakennusainetta.

Fragmentti: Johanna Venho "Siemen (2)" 

Ankkurisanoja alkaa vilistä tuotannossani. TH:n fragmentit ja ankkurisanat on kirjoitettu milloin minnekin ja ne eivät ole lainasanoja, vaan mieleeni juolahtaneita. Sama on VH:lla, sen ankkurisanojen lukeminen saa minut aina hartaaksi ja inspiroituneeksi. Käsis HT:n (jota en ole päässyt oikein aloittamaan) ankkurisanat ovat lainasanoja ja omiani.

Mikä sitten tekee sanasta tai lauseesta ankkurin? Siinä on jonkinlainen lataus, se koskettaa tunteisiin. Sen tuntee oikeaksi, vaikka ei ymmärtäisikään sitä täysin. Kuvassa (yllä) uuden novellin ankkuriruno.

Aloin kirjoittaa uutta novellia muutama viikko sitten. Se on syntynyt projekti P:n sivutuotteena, vaikka onkin enemmän sukua goottinovellilleni. Olen novellista kauhean innostunut, mutta olen ollut aika väsynyt kotiinpäästyäni, joten kirjoittaminen on edennyt hitaasti.

Talokin on hahmo novellissa. En tehnyt sitä tietoisesti, jotenkin minun talostani vain tuli novellin keskeinen tapahtumapaikka. Samanlainen kolmekerroksinen tornitalo, samanlainen nälkäinen takka, huokailevat portaat ja kirkas kevätaurinko joka tulee ikkunoista sisään kutsumatta. Talo on melkeinpä kolmas päähenkilö.

Talossa on kolme kerrosta ja linnunpesä.

Huomenna otan talolle luettavan kirjan, luonnoslehden ja pahvia. Ruokin taloa, kuuntelen hiljaisuutta, luen ja olen täysi.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Äärettömän äärellä

Ostimme keskeneräisen talon, enkä ole kirjoittanut viikkoon.

Inhoan ja rakastan suuria elämänmuutoksia. Toisaalta uudessa kodissa on tilaa, saan jopa oman työhuoneen. Toisaalta luurankotalon rakentaminen valmiiksi tulee olemaan valtava projekti.

Ei liene ihme, että vakuutusten, pankkiasioiden ja rakentamisasioiden hoitaminen on väsyttävää. Olen lukenut pienen kirjan verran sopimustekstejä tällä viikolla. Aloitimme myös rakennustarpeiden ostamisen. Eilen maalasin 540m lautoja. Viikon päästä saamme jo talon avaimet. Olen tyhjentänyt kalenterini ja pääni. Sanat karkaavat.

Täytän ensi vuonna kolmekymmentä. Lupasin itselleni joitain vuosia sitten, että julkaisisin kirjan ennen kuin täytän kolmekymmentäkolme. Kun muutin tähän taloon, toin mukanani varmaan 40 vanhaa muistivihkoa vuosien varrelta. Tänään otin niistä sivuun noin 30. Ajattelin polttaa ne.

Vielä pari vuotta sitten moinen olisi ollut mahdoton ajatus. Nyt muistot ovat alkaneet irrota sivuista. En ole lukenut vanhoja muistiinpanoja vuosiin ja tajusin etten haluakaan lukea niitä. Voin lukea hylättyjä tarinoita jos haluan, mitä minä niiden muistiinpanoilla teen? Vanhimpien tarinoiden kanssa on toista, itse tarinat kun ovat kadonneet bittiavaruuteen vuosia sitten. Vain muistiinpanot ovat jäljellä.

Valmistaudun uuteen lukuun elämässäni, teen tilaa uusille kirjoille ja ajatuksille. Vanhasta luopuminen on raskasta ja palkitsevaa. Ehkä minä vihdoin aikuistun?


Kävin viikko sitten Yayoi Kusaman In Infinity näyttelyssä. Kusaman minimalistinen ja surrealistinen taide keskittyy toistuviin muotoihin kuten pisteisiin. Erityisen hienoja ovat Kusaman ikuisuushuoneet, joissa luodaan peilien ja veden avulla illuusio loputtomiin jatkuvista maisemista. 

En ole nykytaiteen suurin ystävä, mutta Kusaman taide on jollain maagisella tavalla hyvin vetoavaa minimalismistaan huolimatta. Kusama onnistuu tavoittamaan äärettömyyden tunteen ja liikuttamaan, oli sitten kyse hänen veistoksistaan tai maalauksistaan. 

Näyttelystä jäi inspiroitunut ja levollinen olo. Näyttely on Tennispalatsissa 22.1.2017 saakka. Kannattaa käydä katsomassa!

torstai 3. marraskuuta 2016

Kuulumisia

Loma tuli, loma meni.

Minulla oli paljon suunnitelmia loman ajalle, mutta loppujen lopuksi kirjoittaminen, lukeminen, opiskelu ja kaikki muukin jäi. Aurinkorannikolla oli kuumaa ja kirkasta ja vaikka kieltämättä nautinkin lomailusta, oli minulla aivan hirveä koti-ikävä koko kolmen viikon ajan. Se onkin kummallinen tunne, kun tietää, että pitäisi olla onnensa kukkuloilla, vaikka olo on pikemminkin kuin juuriltaan kiskotulla puulla.

Silmäni kostuivat ilosta, kun pääsin viimein hämärään, märkään ja viileään koti-Suomeeni. Vasta palattuani on ollut sellainen olo, että oikeasti nukun ja herään.

Nyt matka-laukku on kuitenkin purettu ja arki jatkuu. Goottinovelli lähti Vaskikirjoille, vaikka en olekaan ihan tyytyväinen tekemäni editoinnin tasoon. En ole opiskellut venäjää liki kuukauteen tai käynyt salilla. Olen ollut täysin irti tavallisista rutiineistani, mikä kai selittää pienoista loma-ahdistustani.

Näkymiä asuntomme läheltä.

Olen mietiskellyt tällä viikolla paljon sitä, miten paljon oikeastaan vihaan monen asian työstämistä yhtä aikaa. Ei ihme, että väsyttää, kun yrittää keskittyä töissä ja vapaa-ajalla aivan liian moneen asiaan. Tsemppaus ei riitä, kun ylimitottaa omat voimavaransa. Ja ihmiset ovat niin erilaisia; se mikä on toiselle normaalitila, on toiselle reilusti epämukavuusalueen ulkopuolella.

En saa mitään aikaiseksi, kun yritän tehdä liian monta asiaa kerralla, joten nyt kun novelli on pois käsistä, aion keskittyä vain ja ainoastaan projekti P:n editointiin.

Pois saavat mennä ajatukset TH:sta ja vielä kirjoittamattomista käsiksistä. Pois ajatukset novelleista ja kirjoittamattomista kirjabloggauksista (luin tosin lomalla todella ihanan kirjan, josta on pakko kirjoittaa muutama sana). Pois ajatukset siitä mikä on vielä tekemättä.

En aio nanota tänä vuonna, mutta marraskuu menee nopeasti editoidessa. Miksi sitten valitsin juuri projekti P:n? Kieltämättä osasyy on se, että se on yhteisprojekti, joka elää ja kasvaa minusta riippumatta. Siinä on myös eräänlaista potentiaalia, joka täytyy hyödyntää nyt. Jokainen kirjoittaja tietää sen kamalan tunteen, kun lukee kevään katalogista kirjaesittelyn, joka kuulostaa tismalleen samalta kuin oma käsis (päähenkilön nimeä myöten)? No, se tuskin tapahtuu ikinä P:lle. P on sellainen sekoitus, että kukaan muu tuskin keksii sitä.

Kirjoittaminen on kummallista. Olen puhunut pari vuotta hereillä ja unissani TH:sta ja sen potentiaalista ja aikatauluista ja lopun perin mitään ei vaan tapahdu. Tarvitsen tietynlaisen tyhjyyden, jotta voin kirjoittaa sitä, eikä sellaista ole juuri nyt tarjolla. Blokki on lähtenyt purkautumaan, mutta tarina etsii yhä muotoaan. Sen pakottaminen tuntuu hajottavalta, eikä nyt ole kyseessä tyypillinen kirjoitusblokki tai laiskuus tai mikään vastaava.

Erityisesti tämä tähdentyi, kun istuin parvekkeella 30 asteen helteessä ja yritin kirjoittaa siitä miltä tuhkan ja rikinkatkuinen maa tuoksuu ja miten vajoaminen alkaa niin hitaasti, ettei sitä hahmota. En päässyt tarinan maailmaan, se oli jokin kaukainen todellisuus.

Varjoja vuorella

Minun on tyhjennettävä itseni vanhasta versiosta ennen kuin voin kirjoittaa uutta ja tyhjeneminen on hidasta. Se on niin hidasta ja turhauttavaa ja tietyllä tavalla nöyryyttävääkin. Etenkin sen selittely miksei tee jotakin. Kirjoittaminenhan on vain tekemistä, manuaalista ja yksinkertaista. Mutta se ei ole sitä minulle. Minä mystifoin kirjoittamisprosessiani, vaikka en varsinaisesti odota inspiraatiota. En tiedä mikä se puuttuva asia on, koska uskon tarinaani ja kykyyni kirjoittaa. Tyhjeneminen on ainoa tapa kuvata sitä tunnetta, joka minut valtaa, kun ajattelen käsistäni.

Ehkä en tyhjene ikinä. Ehkä tämä käsisten pyörittely ja hylkääminen jatkuu ikuisesti.

Ja mitä lähemmäs pääsen tekstiä, joka on juuri sellaista kuin pitäisi, sitä kauemmaksi valmiiksi tuleminen tuntuu karkaavan. TH:ssa oli hyviä osioita, sitä en sano (siinä oli myös paljon poistettavia lukuja, jotka tylsistyttivät minut kyyneliin, joista olisin jättänyt ehkä muutaman hyvän lauseen paikalleen). Mutta väärää fokusta ei noin vain korjata ja on turha kirjoittaa asian ohi vain siksi, että tekstiä on jo olemassa.

Puhuin keväällä pölyisyydestä, siitä miltä tuntuu kun ei kirjoita lainkaan. Tämä ei ole sitä - onneksi. Tämä on ikuista nahanluontia ja tyytymättömyyttä. Kasvukipuja ja sitä sietämätöntä vaativuutta, jota vasten mittaan kaikkea kirjoittamaani. Olen niin kärsimätön. Haluan että tarina kypsyy rauhassa ja tiedän että se valmistuu, kun se valmistuu, mutta olen silti kärsimätön (vaikka pitäisi kypsyä kuin puu, joka ei kiirehdi mahlansa virtaamista, Rainer Maria Rilken sanoin).

Lähtökohtani projekti P:n suhteen on niin erilainen. Välitän siitäkin, tietenkin. Mutta se on erilaista välittämistä, onhan P:llä kaksi äitiä yhden sijasta. Olen luottavaisempi, kärsivällisempi, lempeämpi. TH:n tekeminen on savenvalantaa, jossa rikon tekemäni astiat ja teen uudet tilalle kerta toisensa jälkeen. Turhauttavaa ja palkitsevaa. Sen etenemistä on hankala mitata ajassa tai sanoissa.

Kaukaisia maita

Olen ollut viime vuodet hyvin suunnitelmallinen, laittanut itselleni aikarajat ja työstänyt tekstit. Lukenut kirjoittajaoppaat ja opiskellut. Kuunnellut kirjailijoita, laatinut muistiinpanoja.

Tämä viimeisen puolen vuoden ajelehtiminen tuntuu aiemman suunnitelmallisuuteni ja järkevyyteni vastaiselta. Samalla tiedostan, että olen ehkä saapunut järkevien neuvojen ja rakenteiden tuolle puolen kirjoittamisessani. Se mikä puuttuu tai on vaillinainen ei korjaudu järjellä, vaan se on jotakin vaistomaista.

Pari vuotta sitten tekstini olivat hyvin teknisiä ja niissä oli tietynlaista tunnekylmyyttä. Nyt olen päässyt tunnekylmyyden yli ja yritän tasapainotella tunteellisemman kerronnan kanssa. Olen saanut otteen yökielestä. Torsti Lehtisen kirjassa "Eksistentialismi - vapauden filosofia" on kerrotaan yö-ja päiväkielestä:

"Elämästä selviytymiseen tarvitaan kahta eri kieltä: päiväkieltä, joka on todellisuuden hallinnan kieltä, ja yökieltä, joka polvistuu mysteerin edessä. Ainoa mahdollinen kieli, jolla henkilökohtaisia kokemuksia elämästä ja kuolemasta voidaan kuvata, on runouden, kaunokirjallisuuden ja taiteen kieli."

Löysin TH:ssa paikoittain yökielen, sain sen taipumaan tahtooni ja välittämään jotakin tärkeää. Liian usein kuitenkin selitin faktoja. Kasasin merkityksettömien faktojen torneja sivuiksi. Haaste onkin nyt siinä, että en yritä kirjoittaa pelkkää yökieltä (viiltämistä, palamista, jäätymistä), kuten viime kesänä kävi, kun aloitin TH:n uudelleen. Pelkkä yökieli on painajaista. Mestaruus kulkee tekstissä, joka löytää tasapainon kahden kielen välillä.

Jäähyväistunnelmia

Goottinovellini oli ehkä ensimmäinen tekstini, jossa koen tasapainon olevan jo aika lähellä. Se kallistui hieman liikaa yökielen puolelle ja olisi tarvinnut vielä tasapainotusta päiväkielellä. En ole kauhean optimistinen menestykseni suhteen, mutta jos novelli hylätään, voi sen tarjota muualle ja katsoa tasapainon kuntoon.

Projekti P:ssä kirjoitamme vasta juonta. Minun ei tarvitse vielä miettiä kahden kielen tasapainoa, koska kokonaiset luvut lohkeavat tekstistä pois kuin jäävuoren kyljet. Siksi haluan kirjoittaa sitä juuri nyt. Voin olla sille armollisempi vielä hetken ja levähtää. Yökielisyys on raskaampaa.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Lokakuu

Miten on jo lokakuu?

Olen taistellut edelleen uupumusta vastaan (matkustin esimerkiksi Tampereelle asti Viita-tapaamiseen vain tajutakseni, että tulin paikalle vääränä päivänä), kituuttanut ilman tietokonetta, saanut tietokoneen takaisin, tajunnut että se vaihdettiin uuteen, tapellut varmuuskopioiden palauttamisen kanssa ja saanut lopulta kaiken kuntoon. Luojan kiitos, kirjoittaminen nettiselaimen kautta on nimittäin aivan hirveää tuskaa.

Projekti P:n ensimmäinen versio on kuitenkin saatu kuosiin. Siihen tuli 75 000 sanaa. Editointi on varmaan aika helvetillinen prosessi, mutta so what. Yhteistyö olisi voinut kuivua kokoon jo ensimmäisen version aikana, joten olen toiveikas tulevaisuuden suhteen. Nyt meillä on kirjoitustauko ennen editointia, jotta tekstiä voi tarkastella hieman armottomammin.

P:n juoni on aika solmussa koska sitä on kirjoitettu erikoisella tekniikalla. Tai siis olemme sopineet juonesta aina whatsappissa vähän tähän malliin:

"Mun vuoro. Mitä sit tapahtuu?"
"No ne vois tehdä tätä."
"Okei, mä kirjoitan."
(viikko myöhemmin)
"Miks me tehtiin noin?"
"Kai siinä joku järki oli..."

Ehkä juonen oikaiseminen onnistuu paremmin nyt, kun meillä on selkeä kuva hahmoista ja siitä mitä tapahtuu seuraavassa osassa. Kyllä, P on ilmeisesti osa sarjaa. Hulluus ei ole ole loppumassa hetkeen. :)

Olen myös editoinut goottinovelliani. Antologiakutsun kalmanraja on lokakuun lopussa, joten tämäkin on venynyt hyvin sujuvasti alkuperäisestä aikataulustani. Hyvä vain, teksti on kypsempää ja tuntuu paremmalta, vaikka novelli on edelleen aivan hirveä. Mutta luulen, että keksin tälle jonkin muunkin kisan, ellei sille löydy kiinnostusta goottiantologiasta.

Novelli menee seuraavaksi koelukijoille. Olen tekstiin yllättävän tyytyväinen.

Myös TH on edistynyt. En ole koskenut varsinaiseen kässäritiedostoon, mutta ajatustyö on liikkunut hirveää vauhtia eteenpäin. Teksti on alkanut taas loksahdella paikoilleen, se löytää selvästi muotonsa, kun en yritä pakottaa sitä mihinkään muotoon.

Vaikeinta on jotenkin hyväksyä ja hahmottaa se, mitä vanhasta tarinasta ja käsikirjoituksestä jää uuteen ja missä muodossa. Aiemman fokus oli väärä, tuntuu että kirjasin siinä vain ylös faktoja tapahtuneesta, enkä antanut mahdollisuutta välittää tapahtumista tai hahmoista.

Vanhassa käsiksessä on yksi näkökulma, josta olen yrittänyt pitää kiinni, mutta joka taitaa jäädä hyödyntämättä uudessa ainakin sellaisenaan. Se tekee minut surulliseksi, tietenkin. Toisaalta olen novellia editoidessani tajunnut, että aiemman version tärkeä sidosteksti menettää usein merkityksensä, koska uusi teksti käy samat asiat läpi. Tarvitsin vanhassa käsiksessä tämän näkökulman, sillä kyseinen hahmo vain vilahti käsiksen nykyajassa. Nyt hahmoa näkyy huomattavasti enemmän, jolloin hänen ei tarvitse kertoa uuden käsiksen nykyajassa tapahtuvista asioista.

Uusi TH tuntuu löytäneen kertojaäänensä. Olen raapustellut siitä otteita muistivihkooni, eikä sanojen sävy ole enää ahdistava. Pystyn kirjoittamaan tätä. Siirrän kohtauksia eri paikkoihin, jolloin sanojen rytmi ei ole vain viiltämistä viiltämisen perään, kuten kesällä kirjoittamissani pätkissä.

Syksy on aina ollut minulle tärkeää luovaa aikaa. Minua jopa harmittaa, että lähden matkalle viikon sisään ja menetän lokakuun Suomessa. Kadottaisin mielummin marraskuun, se on kaamosherkälle ihmiselle aina hankala kuukausi. Mutta nautiskelen lokakuusta vielä kun voin. Tuskinpa mietin sitä enää matkalla.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kirouksista

Ei, en ole kuollut. Blogitaukoni syy on selvästi dramaattisempi: Minut kirottiin kesällä.

 Kirottu kortti: sadistien ystäville.

Varoitus: Mikäli joskus päätät lähettää ystävällesi kirotun kortin vitsinä, unohda ajatus saman tien. Älä osta korttia ja yliviivaa hassuja kiroussanoja ja laita korttia matkaan. Älä leikittele toisen ihmisen kohtalolla.

Kirjoittavilla ystävilläni on siis kieroutunut huumorintaju (epäilen että he olivat humalassa). Yritys korjata kirous jälkikäteen pop-up runoilijoiden kirjoittamalla loitsurunolla ja Jinx Removing kynttiläsetillä ei ihan riittänyt. Kirous oli jo ottanut oman elämänsä.

Seuraavan kuukauden aikana olin kaksi viikkoa tappavassa flunssassa, yhteinen mökkireissumme osui hirmumyrskyn tielle ja saimme nauttia rentoutumisen sijaan sähkökatkoksesta, läppärini akku hajosi ja on ollut korjattavana jo viikon (ei hajua milloin saan läppärini takaisin) ja minulla on ollut muutakin energiaasyövää pikkuongelmaa töissä ja kotona.

Jälkikäteen on helppoa diagnosoida, että kaiken täytyy johtua tuosta kortista. 

Älkää suhtautuko kirouksiin kevyesti!

Mutta siis ihan tosissaan, on ollut aika kummallinen kuukausi. Työkuvioni ovat (luojan kiitos) hiukan vaihtuneet, en ole lukenut kirjan kirjaa yli kuukauteen (fanfikkejä sitäkin enemmän), TH on ollut edelleen hyllyllä (pääkoppani alkaa olla sen suhteen jo paremmassa kuosissa), Projekti P:n ensimmäinen versio on melkein valmis (!!!), aloin opiskelemaan venäjää ja olen ilmeisesti päätynyt jotenkin virittelemään talokauppoja (oikea takapiha, oikea työhuone!). 

Läppärin akun kuolema ja tappoflunssa ovat hidastaneet kirjoittamistani ja näyttääkin todennäköiseltä, että teen superkirjoitusviikkoja sitten Espanjassa, kun lähdemme lokakuussa reissuun. Tutkailin eilen pitkästä aikaa goottinovelliani ja haluan laittaa sen suurilta osin uusiksi. Toivottavasti ehdin vielä!

On kai ihan terveellistä tehdä välillä muutakin kuin kirjoittaa ja lukea. Minulla on kuitenkin ikävä sanoja. Minulla on ikävä runokuvia ja kaikkea kirjallista. Blogejakin olen lukenut huonosti ilman läppäriä, puhelin ei oikein miellytä minua niiden lukemiseen. 

Mutta olen yhä elossa! Sekin on jotain? 

torstai 18. elokuuta 2016

Aavekirjoittaja

Minusta on hyvää vauhtia tulossa aavekirjoittaja, ainakin tämän blogin suhteen. Päivittäminen on ollut todella nihkeää viime aikoina, kai siksi, että en halua itsekään analysoida sitä miten nyt menee.

Syitä on monia. Viime vuosi oli henkisesti todella raskas, enkä ole toipunut siitä vieläkään täysin, vaikka asiat ovat jo paremmalla tolalla. Keväällä olin todella lamaantunut, joten siitä on tietenkin menty eteenpäin, mutta esimerkiksi se, että sovin vuosilomani vasta lokakuulle, on kostautunut. Pinna tuntuu olevan kireällä, tietyt asiat vaivaavat minua tarpeettoman paljon, eikä päivätyö maistu juuri nyt yhtään.

Olen katsellut muita hommia, mutta järkevä etäisyys ja samantasoinen palkka tuntuvat olevan ongelmallinen kombo. Olen alkanut käydä salilla, mikä on antanut hiukan lisäenergiaa ja mielekästä puuhaa. Tavallisesti olen niin fokusoitunut kirjoittamiseen, että uuden harrastuksen aloittaminen on hankalaa, mutta nyt aloittaminen onnistuu, koska teen mitä tahansa, ettei minun tarvitse pysähtyä ja miettiä. Pari vuotta sitten aloitin juoksemisen, kun olin umpikujassa LP:n kanssa, joten tunnistan kyllä sijaistoimintoni.

Minulla oli selkeä idea siihen mitä halusin tehdä TH:lle. Kävi kuitenkin niin, että patoamani paha olo purkautui juuri käsikseen. Mainitsin ehkä jotain siitä, että TH:ssa kuvataan keskeisiä konflikteja sivusta. No, konflikteihin pureutuminen ei irrottanut minua vapaa-ajalla niistä ikävistä asioista, joita halusin välttää. Kirjoittamisesta tuli raskasta, sitten tuskaisaa, sitten se oli pakko lopettaa.

Teksti oli niin jännittynyttä, kuin kireä vaijeri. Se oli neulanpistoja sormiin. Sarjatulitusta. Voimakasta mutta kipeää.

Olen pitänyt käsikseen etäisyyttä, koska se alkoi kadottaa tarinamaisuutensa ja tuli liian liki. Jokainen kirjoittaa varmasti jostakin itseä vaivaavasta asiasta tai tunteesta, mutta etäännyttäminen tekee tarinoista hyvää fiktiota. Yritin ottaa löysät pois, mutta uudessa tekstissä ei ollutkaan enää taukoja. Oli vain tunnetunnetunne. En pysty pitämään sitä etäisyyttä tällä hetkellä, joten en voi kirjoittaa.

Tietenkin tilanne vaivaa minua. Käsiksen piti valmistua syksyksi. Sen piti lähteä maailmalle. Keksinkö vain tekosyitä ja onko koko juttu vain päässäni? Menen kuitenkin niin pahaan solmuun, kun yritän kirjoittaa, että se ei ole terveellistä. Joten en kirjoita.

Siinä mielessä projekti P tuli juuri oikeaan aikaan. Se tarjoaa todellisuuspakoa. Se on niin kaukana minua vaivaavista asioista, että sen kanssa on turvallista olla.

Haluaisin mennä monessa muussakin asiassa eteenpäin. Vaihtaa työpaikkaa, ostaa omakotitalon, hommata koiranpennun, saada käsiksen rundille. Sen sijaan elän murmelipäiviä hammasta purren. Joten yritän olla ajattelematta sitä.

Ehkä tilanne muuttuu jossain vaiheessa. Saan jonkin oivalluksen ja pääsen yli tästä asiasta. En tiedä, tuntui oudolta olla hiljaa monta viikkoa selittämättä miksi. Joku kysyy aina hyväntahtoisesti miten kirjoittaminen sujuu ja syyllisyys tulee takaisin.

Kirjoitan kyllä muuten ahkerasti. Projekti P:ssä on 55 000 sanaa jo. Etenemme hurjaa vauhtia ja sen kirjoittaminen on todella mukavaa. Pääsen juonimaan, tekemään kauhujuttuja ja kirjoittajatoverini maaninen vauhti pitää minutkin liikkeessä. Uskon projektiin ihan tosissani, vaikka huomaankin toistavani tismalleen samoja dynamiikkoja kuin muissakin käsiksissäni. En selvästikään osaa kirjoittaa kuin tiettyä settiä kerrallaan.

Olipa masentava postaus. Mitään akuuttia hätää minulla siis ei ole, prosessoin vaan tapahtuneita aina hitaasti ja olen uupunut ja loman tarpeessa. Se varmasti heijastuu myös kirjoittamiseen. Ja koska olen niin kunnianhimoinen TH:n suhteen, en tahtoisi tuhlata aikaani, kun en selvästikään ole oikeassa mielentilassa sen työstämiseen. That's all.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Salarakkaan paluu

Blogin kesätauko osui vaihteeksi heinäkuulle. Yleensähän olen pitänyt lomani elokuussa ja tyhjentänyt samalla pääni. Tänä vuonna väsymys iski aikaisemmin. Bloggaamistauko tekee hyvää. Välillä analysointi ja jäsentely eivät yksinkertaisesti auta eteenpäin ja tarvitaan pelkkää tekemistä.

Mutta mitä kesä olisi ilman kesäkäsistä?

Aivan, ei taas mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Hups. 

En muista kerroinko blogissa eräästä sunnuntaiaamusta muutama kuukausi sitten, kun parantelin pientä krapulaa energiajuomalla ja aloimme kirjoittajakaverin kanssa keskustelemaan eräästä mytologisesta hahmosta, josta molemmat halusivat kirjoittaa, ja hedelmistä ja teineistä ja päädyimme jotenkin tekemään yhteistyötä. Syntyi projekti P.

P on toiminnallinen nuorten kirja, jossa on oma spefimaailmansa, tyypillinen romanssikuvio, 80-lukulaisuutta ja kauhuvaikutteita. 100% darling, jota en aio lahdata.

Alkuun puimme P:tä hiukan sivusilmällä, tarkoitus kun oli vähän keräillä ideoita ennen kuin aloittaisimme. Tämä ei ollut kummankaan ykkösprojekti, joten heittelimme ideoita ja teimme Pinterestejä.

Kolmisen viikkoa sitten rikoskumppanini yhtäkkiä ilmoitti, että oli kirjoittanut ensimmäisen luvun. Noin vain. Ei meillä ollut edes hahmoja vielä, pelkkiä hahmotelmia. No, tsekkasin luvun Drivesta ja ryhdyimme puhumaan ja minäkin aloin kirjoittamaan...

Ja sitten kävikin niin, että Whatsapp täyttyi, Drive täyttyi ja Pinterest-albumit räjähtivät käsiin!

Tämä on saattanut soida jonkin verran viime viikkoina. XD

Kolme viikkoa myöhemmin sanoja on n. 35 000, juonen suuret linjat on mietittynä, pääviisikko on on aika selkeä, sivuhahmot varastavat itselleen sivutilaa (vaikka suhde heihin muistuttaisi enemmän inhoihastusta), salablogimme on täynnä kirjoituksia aiheesta kuin aiheesta ja hahmojen nimet on ollut pakko excelöidä, jotta pysymme kärryillä.

P laittaa minut monessa suhteessa täysin uusille urille. Tutustun itselleni vieraaseen kieleen ja kulttuuriin ja opettelen sitä mukaa kun kirjoitan. Pääsen tekemään toiminnallista käsistä, mitä en ole tehnyt aikoihin. On yllättävän rentouttavaa vain latoa tekstiä ja kirjoittaa laajaa hahmokaartia ja useaa näkökulmaa ilman minimalismin vaatimuksia. Tämä ei myöskään ole minulle tyypillinen angstikässäri, mikä on on plussaa!

Yhdessä kirjoittaminen on helvetin koukuttavaa. Toistaiseksi olemme pääasiassa kirjoittaneet aina molemmat erillisiä kohtauksia, mutta tarkoitus on siirtyä editointivaiheessa yhteiskirjoittamiseen, jotta tekstistä tulee tyyliltään yhtenäisempää.

Meillä on ollut hyvä fiilis. Täydennämme toisiamme siinä mielessä, että toinen on loistava kirjoittamaan dialogia ja teinejä ja toinen on spefipainotteinen juonittelija. Makumme osuu pääasiassa yhteen ja pääsemme toteuttamaan yhteisiä kiinnostuksenkohteita tässä käsiksessä. Innostamme toisiamme. Se tuntuu helvetin upealta, kun on tottunut hautomaan käsiksiä yksin pitkiäkin aikoja.

Toki nyt ollaan häämatkalla, paluu arkeen on vielä edessä. Ainakin kirjoittaminen on upeaa, kun on flow ja raakatekstivaihe. Ehkä pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, etten juuri nyt työstä jotain muuta, mutta en aio mennä sille polulle. Tämä on liian kivaa.

Tavoitteenammehan ovat vaatimattomasti myyntimenestys, trilogia ja maailmanvalloitus. ;)

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Finncon '16 - "Valitse vanhempasi viisaasti" ja muita neuvoja (osa 2)

Onneksi sunnuntai oli hieman viileämpi päivä kuin lauantai. Kyllä hiki edelleen virtasi kierrellessä, mutta kuumuus oli huomattavasti siedettävämpää. Sunnuntain paneelit olivat hiukan vieraampia, joten pallottelin enemmän ohjelmien välillä ja menin vähän arvalla kuuntelemaan, mikä ei ollut lainkaan huono strategia.

Finncon jatkui siis sunnuntaina osaltani oheisesti:

11:00 - 12:00 Trans representation in Science Fiction and Fantasy
14:00 - 15:00 Music in Science Fiction and Fantasy: Bowie & Prince

Kävin myös Morren Fantastisessa Sparrauksessa. :)

(vas) Cheryl Morgan & Suzanne van Rooyen

11:00 - 12:00 Trans representation in Science Fiction and Fantasy

Morgan ja Van Rooyen olivat minulle etukäteen tuttuja 2014 Finnconin LGBT-paneelista, joten tiesin saavani tiukkaa asiaa selkeässä paketissa. Suomenkielinen termistö tosin saattaa olla minulla kateissa, joten toivottavasti käännöksistä saa selvää. Morgan ja Rooyen tarjoavat hyvän näkökulman seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen maailmaan: Morgan on transnainen ja Rooyen muunsukupuolinen eli genderqueer. Morgan huomautti heti alkuun, että he käyttävät trans-sanaa tässä keskustelussa yleisterminä. 

Morgan on iloinen on siitä, että kirjallisuus on monipuolistunut vuosien varrella. Aiemmin keskustelu pyöri pitkälti sen ympärillä, miten transhahmot on kirjoitettu väärin, kun nykyisin representaatiota alkaa olla jo sen verran, ettei hän itsekään ole aina kartalla kaikista kirjoista. Moni kirjailija myös kirjoittaa transhahmoista hyvin, eli ei jaa väärää tietoa, levitä haitallisia stereotypioita tai esitä transhahmoja yksiulotteisina.

Van Rooyen on myös huomannut transhahmojen lisääntyneen kirjallisuudessa, etenkin sivuhahmojen kohdalla. Suuri osa representaatiosta tosin keskittyy binäärisiin hahmoihin, eli heidän sukupuoli-identtiteettinsä on selkeästi jommassakummassa päässä mies-nainen akselilla. Toisaalta hän arvelee tämän johtuvan siitä, että hän lukee paljon nuorten kirjoja (koska on itsekin nuortenkirjailija) ja nuorille tuntuu olevan tärkeää jaotella asiat selkeästi ja laittaa ne omiin lokeroihinsa. Nuorten maailma on aika ehdoton paikka, joten hän on erityisen ilahtunut, kun kirjoissa ei tehdäkään selkeää ratkaisua suuntaan tai toiseen. Jotkut ihmiset ja hahmot vain ovat olemassa jossain kohti sukupuolijanaa.

Esimerkkinä kirjoista, jotka ovat näennäisesti transpositiivisia, Morgan kertoo kirjasta, jossa lapsien sukupuoli testataan ja jos huomataan, ettei heidän fyysinen kehonsa vastaa "oikeaa sukupuolta", laitetaan lapset sukupuolenkorjausleikkaukseen. He eivät siis saa itse valita, vaan heidät pakotetaan seuraamaan yhteisön päätöstä. Morgania tämä muistutti anti-transpropagandasta, jonka mukaan lapset pakotetaan sukupuolenkorjaukseen lääkärien toimesta, mikäli he eivät koe kehoaan ja sukupuoltaan oikeaksi.

Van Rooyen mainitsee, että samassa kirjassa lapsilla on "sukupuoliopetusta", josta voi saada hylätyn arvosanan. Eli tässä maailmassa on olemassa "oikea tapa" olla nainen tai mies ja muuta ei suvaita. Ne nuoret, jotka eivät istu kaksinapaiseen mies-nainenjakoon, saattavat kadota täysin maailmassa. Ei-halutut elementit siis eivät ole yksinkertaisesti olemassa. :(

(En saanut kirjan nimeä ylös, enkä nähnyt sitä Morganin lukulistallakaan, ikävä kyllä.)

Vaskikirjojen myyntipöydällä Katri Alatalon komea novellikokoelma.

Sukupuoltaan synnynnäisen sukupuolensa mukaisesti ilmaisevat ihmiset eli cis-sukupuoliset (heidän vastakohtanaan siis transsukupuoliset) kohtaavat usein ongelmia, kun he lähtevät kirjoittamaan transhahmoista. Morgan mainitsee, että osa kirjailijoista on yhteydessä translukijoihin tai -kirjoittajiin ja saa näin työhönsä oikeasti kriittisen näkökulman. 

Van Rooyen komppaa ajatusta "sensitivity readingeistä", joissa koelukija tutkii tekstiä nimenomaan seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmasta. Hän on ollut itsekin lukemassa käsikirjoituksia tällä ajatuksella ja kokenut pettymyksiä. Eräs genderqueer-hahmosta kertova teksti kertoikin oikeasti cis-hahmon järkytyksestä, kun hänen läheisensä paljastui transsukupuoliseksi. Paljastuminen tapahtui nimenomaan shokeeraamalla (shock reveal), jolloin tilanne esitettiin pelottavana, outona ja transhahmon sijaan keskityttiin sivuhahmon tunteisiin. Eli todellisuudessa cis-kirjailija halusikin kertoa oman kokemuksensa, ei transhahmon. Shokkipaljastukset ovat yksi problematiivisimmista transhahmoihin liittyvistä juonikuvioista. 

Cis-kirjoittajien transtarinat tuppaavat olemaan myös siirtymävaihe eli transitiokeskeisiä (transition). Tarinoissa siis keskitytään siihen, miten transhahmot eroavat muista ihmisistä eivätkä sovi luonnollisesti yhteisöönsä. Molemmat kirjailijat toivoisivatkin tähän muutosta. Transhahmot ovat yhtä mielenkiintoisia siirtymävaiheen ulkopuolellakin, kun heidän sukupuolensa ilmaisu on vakiintunut, eikä sitä salata muilta. Van Rooyenilla oli mielessä fantastinen artikkeli, jossa neuvotaan cis-kirjoittajia transhahmojen kirjoittamisessa. Hän aikoi kaivaa linkin esiin blogiinsa/twitteriin jossain vaiheessa. 

Kaksikko suositteli erityisesti Seannan McGuiren kirjaa Every Heart a Doorway, jossa lapset katoavat maailmastamme Ihmemaata muistuttaviin taikamaailmojen ja tarvitsevat apua palatessaan niistä takaisin omaan maailmaamme. Kirjan päähenkilöihin kuuluu mm. aseksuaali mutta ei aromanttinen hahmo (eli hahmo ei koe seksuaalista vetovoimaa muihin hahmoihin, mutta voi rakastua ja kokea romanttista vetovoimaa) ja transhahmo. 

Morgan otti esille myös sen, että ihmiset antavat huonon representaation helposti anteeksi sillä perusteella, että "transihmisiä on ollut vasta vähän aikaa", mikä täysin absurdi ja epätosi väite! Transihmisiä on ollut olemassa kautta historian ja heitä on myös ollut fiktiossa, joskin heitä on pääasiassa tulkittu cis-hahmoiksi. Esimerkkinä Morgan käytti Shakespearen näytelmää Myrskyä, jonka tuulenhenki Ariel ei ole binäärihahmo. Myrskystä onkin tehty 2010 Julie Taymorin elokuvasovitus, jossa naispuolista Prosperoa esittää Helen Mirren. 

 Sir Roin myyntipöydällä jälleen kaikkea loputtoman ihanaaaa. 

Panelistit mainitsivat Netflixin Sense8-sarjan hyvin transpositiiviseksi ja toimivaksi paketiksi (ja jäivät uneksimaan sateenkaaridildoista?). Van Rooyen mainitsi myös Penny Dreadful-sarjan, joka esitteli 2. kaudella transhahmon. Alussa hahmo vaikutti hyvin lupaavalta ja tätä kohdeltiin hyvin, mutta pieleen mentiin loppujen lopuksi. Hollywoodissa on inhottavan yleistä, että transhahmojen tarinat ovat traagisia ja ahdistavia. Morganin inhokkitrooppeja on se, miten hyvin esitetyt transnaishahmot pakotetaan jossain vaiheessa juonta ilmaisemaan itseään jälleen miehinä.

Yleisöstä tuli kysymys koskien transfetissejä. Esimerkiksi pornoala esineellistää ja seksualisoi transihmisiä jonkinlaisena rankempana vaihtoehtona jatkuvasti uusia virikkeitä etsiville pornonkatselijoille. Morganin mukaan lääkärit kehottivatkin joskus transsukupuolisia välttämään seurustelua transitiovaiheessa, sillä he todennäköisesti tapaisivat vain ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet heistä "vääristä syistä". Van Rooyen on sitä mieltä, että fetisoinnin ja seksipositiivisuuden välillä aika ohut raja. Transihmisiä esitetään usein mediassa alasti ja heidät "paljastetaan" shokeeravilla tavoilla katsojille.

Panelistit puhuivat myös hieman intersukupuolisuudesta, eli ihmisistä joiden sukupuolta ei voida aina määritellä sukupuoliominaisuuksien perustella (keho voi olla esim. ulkoisesti naisellinen, mutta henkilöllä on XY-kromonosomit). Van Rooyen ei lähtisi heti rinnastamaan intersukupuolisuuden selviämistä (discovery) transsukupuolisten transitioon. Transiohan oli yleinen ja jonkin verran kulunutkin aihe transtarinoissa, kun taas intersukupuolisuuden selviäminen hahmolle ja uuden identiteetin luominen ei ole. Intersukupuolisuudesta kertovien tarinoiden ongelmana on enemmän juuri shock reveal, jossa hahmon sukupuoli paljastetaan nöyryyttävällä ja julmalla tavalla ja kerronta keskittyy siihen miten epäluonnollista intersukupuolisuus on.  

Morganin mukaan kaikki ei kuitenkaan riipu kirjoittajasta, vaan kustantamoilla on paljon valtaa sen suhteen, miten transhahmoja käsitellään ja mitkä tarinat päätyvät julkaistaviksi. Tällä hetkellä moni kustantamo on hypännyt "transtrendin" kelkkaan ja etsii kirjoja, jotka "selittävät transsukupuolisuutta" lukijoille. Van Rooyen kiteyttää tämän hyvin: moni kustantamo haluaa representaatiota ja transhahmoja, mutta he eivät halua hyvää representaatiota, vaan kiintiöhahmoja todisteeksi monimuotoisuudestaan.

Ohessa Cheryl Morganin Trans panel reading list, josta voi bongata hyviä (ja huonoja) esimerkkejä kirjoista, joissa on transhahmoja.

Foxfire Courtin myyntipöydällä mm. Raistlinin tehtäväkirja XD

Pidin tässä vaiheessa jo taukoa ja kiertelin myyntipöytiä, joista hommasin mm. Anne Leinosen Vaskinainen kirjan. Sain siihen myöhemmin myös signeerauksen kirjailijalta. 

Tarkoitus oli mennä kuuntelemaan Leinosen kunniavieraspuhettakin, mutta eksyin kahville Afenin ja Namin kanssa (joita saatoin "stalkata" pitkin conia - minulla kun on paha tapa tulla kiskomaan hihasta, kun tunnistan bloggarin). Kiitos kahviseurasta!

Leinosen kunniavieraspuhe on kuitenkin luettavissa hänen blogissaan, Toimittajan spekulatiivisessa lokikirjassa. :)

(vas) Cheryl Morgan, Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja J.Pekka Mäkelä

14:00 - 15:00 Music in Science Fiction and Fantasy: Bowie & Prince

Päädyin tähän paneeliin vahingossa. Tarkoitus oli seurata grimdark fantasia-paneelia, mutta huone oli vaihtunut ja siitä ilmoitettiin, kun olin jo istunut alas. Sitten alkoi soida - mikäs muukaan - kuin Bowien "Starman" ja panelistit ja yleisö alkoivat laulaa mukana ja tehdä laineita... ja siihen jymähdin. Tiesin että tulee hyvä paneeli. :)

David Bowie teki useita scifi konseptialbumeja ja otti useita toismaailmallisia ja androgyynejä roolihahmoja uransa aikana. Morgan tunnustaa, että Bowie oli tärkeä osa hänen nuoruuttaan. J.Pekka Mäkelä tutustui Bowieen jo 10-vuotiaana saatuaan Ziggy Stardust and the Spiders from Mars kasetin syntymäpäivälahjaksi, ja Valente kertoo myös kuunnelleensa Bowieta paljon. Oikeastaan vain Van Rooyen löysi Bowien vasta aikuisiällä.

Valentea kiehtovat Bowiessa tämän upeat musiikkivideot, jotka muistuttavat pikemminkin lyhytelokuvia. Esimerkiksi Bowien viimeisen albumin Black Starin nimikkoraidan musavideo on aivan huikea: vainoava musiikki yhdistettynä avaruusmaisemaan, jossa Bowien alku-uralta tutun Major Tomin kallosta on tullut palvottava esine. Koko albumi on kuin scifi kirja. Bowie oli aina kukin roolihahmoistaan täydellisesti, hän ei jättänyt eläytymistään puolitiehen.   

Van Rooyen tunnustaa, ettei hän alun perin tiennyt David Bowien ja Ziggy Stardustin olevan sama henkilö. Kun hän keksi heidän välisen yhteytensä, oli kokemus tajunnanräjäyttävä (myös hänen mikkinsä reagoi tähän). Van Rooyen on musiikin opettaja ja hän tunsi lapsuudessaan lähinnä klassisen musiikin tiukan, matemaattisen ja kurinalaisen maailman. Bowien myötä musiikistakin tuli tarinankerrontaa. Van Rooyen käyttääkin Bowieta opetuksessaan esimerkkinä musiikin transformatiivisesta luonteesta.

Virallinen con-kuvittaja Taina Koskinen eli Myrntai oli myös messissä.

Mäkelä kuuli ensin Bowien musiikin ja näki sitten vasta artistin itsensä. Bowie oli hänelle "jotain muuta", "ei mies eikä nainen". Morgan näytti yleisölle tässä vaiheessa Bowien Man who sold the world levyn UK:ssa julkaistun kannen, jossa Bowie poseeraa pitkin kiharin hiuksin mekossa. Tällä oli suuri vaikutus 70-luvulla elävälle transtytölle. 

Valente on suuri Labyrintti-fani (Bowien 1986 fantasiaelokuva, jossa laulaja esittää Peikkokuningas Jarethia). Jopa hänen täysin tavallinen äitipuolensa tunnustautui aikanaan Bowie-faniksi ja tutustutti Valenten Bowien musiikkiin, kun he näkivät elokuvan ensimmäistä kertaa. Bowie oli ainutlaatuinen kanava sukupuolinormien ulkopuolisten identiteettien ymmärtämiseen, hän tavoitti jopa ne ihmiset, jotka eivät muuten olleet kiinnostuneita androgyniyydestä.

Valente muistaa hyvin äitipuolensa kysymyksen, "Is he look like a man or a woman?", johon Valente ei osannut vastata. Äitipuolen vastaus empimiseen oli vain, "Good."

Van Rooyen löysi Labyrintin yliopistossa ja sai jonkinasteisen valaistumisen (gender revelation) Bowien hahmosta. Van Rooyen koki ahdistusta ja masennusta, eikä ollut tyytyväinen sukupuoleensa teini-ikäisenä (eli koki sukupuoli-dysforiaa). Siksi Bowie olikin genderqueerille nuorelle tärkeä hahmo. Van Rooyen huumaantui laulajan esityksestä Jarethina ja koki yhteyden tähän.

Ihana spefikirppis, josta tein löytöjä!

Panelistit puhuivat myös lyhyesti Princestä. Morganin mukaan "kaikki pitävät Princeä avaruusolentona, vaikka hänen tuotantonsa ei ollutkaan kovin scifivaikutteista". Van Rooyen piti Princeä aina oudompana kuin Bowieta, etenkin kun kasvoi apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa. 

Valenten mukaan Prince teki amerikkalaisten olon hyvin epämukavaksi. Bowien erikoisuuden saattoi selittää sillä, että Bowie oli brittiläinen, mutta Prince tuli omalta mantereelta ja naapurustosta. Prince tihkui seksiä ja naisellisuutta ja häiritsi amerikkalaisten perinteistä käsitystä maskuliinisuudesta. Morgan on samaa mieltä siitä, että Princen laulut kertovat kaikki seksistä. Mäkelän mielestä Prince ei ollut selkeästi feminiininen tai maskuliininen.

Morgan mainitsee, että Princelläkin oli scifi konseptialbumi, Art Official Age. Siinä päähenkilö herää horroksesta tulevaisuudessa ja yrittää sopeutua muuttuneeseen yhteiskuntaan.

Morren fantastinen sparraus

Päivän viimeinen stoppi oli Morren fantastinen sparraus, johon varasin etukäteen neuvonta-ajan. Luetutin Morrella yhden novellini, johon kaipasin hiukan ulkopuolista näkökulmaa. 20 min keskustelu oli oikein mainio: sain konkreettisia neuvoja ja ideoita, jotka tunnistin hyödyllisiksi ja päätin toteuttaa aikalailla sellaisenaan. Keskustelu oli hyvin positiivinen ja rento (muutkin hermostuneet kirjoittajat poistuivat huoneesta hyvillä mielen), joten tässä varmaan näkyy Morren oma kirjoittajatausta jonkin verran. Aika kului ihan siivillä. 

Voin siis suositella muillekin kiinnostuneille. :)

Kirjoja kertyy aina näistä jonkin verran... ainakin minulle! O.o'

Ostin tänä vuonna kirjoja aiempaa maltillisemmin, vaikka annoinkin itselleni luvan ostella enemmän, kun en kerran pääse syksyllä kummallekaan kirjamessuista (ostan tapahtumista suurimman osan vuoden kirjoista, koska lähimpään hyvin varusteltuun kirjakauppaan on jonkin verran matkaa). Mukaan lähti:
  • Seija Vilenin Pohjan Akka (jossa dementiakodin vanhus väittää olevansa itse Louhi!) 
  • Helena Wariksen Vuori (joka tulkitsee uudelleen skandinaavisia myyttejä, jee) 
  • Haruki Murakamin Sputnik - rakastettuni (tästä en kauheasti tiedä, mutta minulle riittää Murakami) 
  • Anne Leinosen Vaskinainen (tässä mennään kotimaiseen mytologiaan ja Tuonelan maisemiin) 

Kotiin lähti myös tällaisia siivekkäitä kavereita Myrntain kojusta (niin on tainnut käydä joka kerta, kun olen ollut Finnconissa... hups). Korpit ainakin pääsivät jo lentelemään työpisteelleni. 

Kokonaisuudessaan siis erittäin mukava Finncon-reissu. Ensi vuonnahan Finncon on taas tauolla Worldconin vuoksi, mutta 2018 homma jatkuu... Turussako? Ehkä näemme taas silloin. ;)

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Finncon '16 - "Valitse vanhempasi viisaasti" ja muita neuvoja (osa 1)

Edellisestä Finncon-raportista on ehtinyt vierähtää jo pari vuotta! En käynyt viime vuonna Archipelagonissa, joka järjestettiin Finnconin sijasta, joten tämäntyyppistä tapahtumaa olikin jo ikävä. Välivuoden jälkeen Finncon palasi Tampereelle ja sinne suunnisti tämäkin kirjoittaja.

Osallistuin oheisesti lauantain paneeleihin:

11:00 - 12:00 Suomalainen mytologia
12:00 - 13:00 Lukutuokio ja haastattelu: Laura Luotola & Elina Pitkäkangas
13:00 - 14:00 From Writer to Author

(vas) Eeva-Liisa Tenhunen, Anne Leinonen, Tiina Raevaara ja Juha Jyrkäs

11:00 - 12:00 Suomalainen mytologia

Kunniavieras Eeva-Liisa Tenhunen oli hieman myöhässä, mikä sai pj Matti Järvisen aloittamaan spekulaation siitä, mikä hirviö Tenhusen on vienyt. Panelistit ehdottivat mm. horkasta, Iku-Tursoa ja staaloa syypääksi. Lopullinen totuus ei kuitenkaan selvinnyt, kun Tenhunen lopulta ilmestyi paikalle. :)

Panelistit suosittelivat erilaisia lähdeaineistoja suomalaisesta mytologiasta kiinnostuneille lukijoille ja kirjoittajille. Jyrkäs suositteli Suomen kansan laulurunoutta ja Itämeren suomalainen mytologia- kirjaa. Raevaara pitää Heikki Lehikoisen tietokirjoista, joissa käsitellään mm. metsästykseen, eläimiin ja kuolemaan liittyviä uskomuksia. Leinonen turvaa Lauri Simonsuuren kirjoihin Myytillisiä tarinoita sekä Kansa tarinoi - Tutkielmia kansantarinoiden salaperäisestä maailmasta. Hän kertoi myös löytävänsä vanhoihin tarinoihin ja uskomuksiin liittyviä kirjoja tutkimalla kirpputoreja ja antikvariaatteja. Leinonen kertoo myös tutkivansa murresanakirjoja ja sitä millaisia sanoja on ja on ollut olemassa. 

Tenhunen otti toisen näkökulman ja kehotti kuulijoita käymään museoissa ja tutkimaan muinaisesineitä, sekä museokaupoissa myytäviä kirjoja niistä. Hän pitää visuaalisuutta erittäin tärkeänä osana kokonaiskuvaa. Tenhunen tutkii usein arkeologisia piirrustuksia ja shamanistisia luolamaalauksia, jotka antavat hyvän kuvan muinaismaailman maailmankuvasta. Erityisesti kalliomaalaukset kiehtovat Tenhusta. 

Raevaara uskoo, että suomalaisen mytologian käyttäminen ei ole mitään uutta, vaan on kausia, jolloin sitä tapahtuu vähemmän ja epäsuoremmin. Viime vuosina on tapahtunut kotimaisen mytologian uusi esiintulo. Myös kansainväliset trendit vaikuttavat, kuten Da Vinci Koodin aiheuttama mytologioiden uudelleentulkinta dekkarihengessä. Suomessakin on etsitty totuutta Kalevalan takaa ja tulkittu Lönnrotin jättämiä salaviestejä. 

Maya Hahto - satukuvitusnäyttelyn satoa

Leinonen lukee paljon kotimaisia julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja ja hän on huomannut, että kotimaisen mytologian käyttö on voimistunut viimeisen 10 vuoden aikana. Tällä hetkellä kotimaiseen mytologiaan nojaavia kirjoja julkaistaan paljon, esim. Mervi Heikkilän Louhen liitto, Johanna Sinisalon Sankarit ja Jari Tammen Kalevan solki. Tenhunen kokee, että kotimaisen kirjallisuuden pitkä realismin perinne on vaikuttanut siihen, että myyttien soveltaminen ei näy niin selkeästi ulospäin, vaikka niitä hyödynnettäisiinkin metaforina. Hän mainitsee kotimaisista kirjoista etenkin Marja-Liisa Vartion tuotannon.

Seuraavaksi keskusteltiin kotimaisen mytologian ominaispiirteistä. Leinonen uskoo, että myyttien perusaines on sama, mutta niihin tulee aina jotain paikallispiirteitä. Esimerkiksi Juvalla horkkaa paetaan lantakasaan. Raevaara on huomannut, että suomalainen mytologia ei ole yhtä jumalakeskeistä kuin muualla, vaan jumalat ovat kuolevaisten kanssa tasavertaisempia. Tarinat kerrotaan ihmisten näkökulmasta ja maailmankäsitys on animatistinen. Suomalaisella mytologialla on oma estetiikkansa, joka tosin on pitkälti Lönnrotin luoma. Kun sitä vertaa vaikkapa Eddan jylhiin kuviin (esim. Naglfar, kuolleiden kynsistä tehty laiva) tuntuu suomalainen kovin vaatimattomalta. Toisaalta on kirjoittajan tehtävä päivittää mytologian estetiikkaa.

Jyrkäs pitää mytologiamme käyttöä omien juurien kunnioittamisena. Mytologiaa on kulttuurissame kaikkialla, mm. sanonnoissa ja nimissä. Myyttien avulla pureudutaan johonkin syvään suomalaisuuden alkujuureen. Raevaaraa puolestaan kiehtoo mytologian kehitys ja muutos, sen synteesit muiden mytologioiden kanssa. Leinonen kannattaa myös mytologian päivittämistä. Esimerkiksi Kalevalan Sampo on luonteeltaan jo valmiiksi scifistinen elementti, joka taipuisi hyvin esim. steampunk-koneeksi. Myös Lemminkäisen kasaaminen kokoon Tuonelan virtaan hukkuneista paloista voisi päivittyä esimerkiksi lääketieteen tai geeniteknologian avulla tehtäväksi uroteoksi. Tenhunen ideoi paneelissa myös sci-fi Lemminkäistä, joka voisi seikkailla eri planeetoilla ja hurmata naisia.

(vas) Elina Pitkäkangas, Morre Matilainen ja Laura Luotola

12:00 - 13:00 Lukutuokio ja haastattelu

Morre haastatteli kahta kirjailijaa, joiden teoksia on kustannustoimittanut. Elina Pitkäkankaan Kuura on ollut tässäkin blogissa luettavana, mutta Laura Luotolan Suoja: Kaupungit ja paluu oli minulle uudempi tuttavuus. 

Pitkäkangas luonnehti Kuuraa Suomeen sijoittuvaksi tummaksi paranormaaliksi romanssiksi, jossa on ihmissusia ja häilyvä hyvän ja pahan raja. Kuuran kohdeyleisönä olevat nuoret lukijat ja nuorten kirjoista nauttivat aikuiset. Kirjan kahdesta päähenkilöstä Aaron on perinteisempi nuortenkirjahahmo, kun taas manipuloiva Inka tarjoaa kiehtovan poikkeaman. 

Luotolan Suoja ilmestyy vasta elokuussa. Se sijoittuu kaukaiselle An-planeetalle, jota hallitsevat perustajahenget, Mahdit. Kirjan päähenkilö Tian kuuluu alempaan yhteiskuntaluokkaan ja tempautuu seikkailuun, kun hän saa erikoisen kutsun tiedemieheltä. Luotola luonnehtii kirjaansa pohdiskelevaksi seikkailutarinaksi, joka on eeppistä scififantasiaa. Sarja on suunnattu enemmän aikuisille, sillä siinä on myös erottiikkaa. 

Pitkäkangas kertoo kirjoittaneensa muutaman raakakäsikirjoituksen ennen Kuuraa. Alun perin Kuura oli vain harjoitustyö, mikä varmasti vähensi suorituspaineita kirjoittamisen suhteen. Pitkäkangas ajattelee ihannelukijaansa YA-romanssien parissa viihtyvänä henkilönä, joka on kuitenkin valmis poikkeamaan genren kaavasta. Hän kirjoitti Kuuraa sykleissä ja paljon öisin. Taukojen aikana Pitkäkangas luetutti Kuuraa koelukijoilla ja teki muokkauksia palautteen perusteella, jonka jälkeen hän laittoi käsiksen kustantamokierrokselle. Kustantamokin vaati suuria muutoksia, joten Kuuran nahka on luotu useaan otteeseen. 

Luotola aloitti Suojan ensimmäisen version kirjoittamisen 2005. Sitä ennen hän työsti kauan omaelämäkerrallista tekstiä, jonka koki kuitenkin ahdistavaksi. Kirjoitusilo palasi vasta, kun hän siirtyi sci-fin pariin. Suojan kirjoitusprosessiin kuului pitkiä taukoja ja paljon uudelleenkirjoittamista. Hän kirjoitti välissä myös muita käsikirjoituksia. Luotola ei suunnittele kirjoittamistaan, vaan seikkailee. Hän koki prosessissa vaikeimmaksi tekstistä luopumisen, kun se meni viimein painoon. 

Luojola markkinoi Suojaa kuvassa keskellä näkyvällä kortilla.
Oikeassa yläkulmassa conista ostamani Eeva Nikusen taidekortti
(josta tulee mieleen Crimson Peak ♥)

Myös Pitkäkangas koki hankalaksi kirjan päästämisen painoon. Työ ei kuitenkaan tule valmiiksi ennen kuin sen päästää käsistään. Kirjoittamisen aloittaminen on aina hankalaa, mutta tekeminen helpottuu ennen pitkää. Pitkäkangas luonnehtii itseään nopeaksi ideoijaksi, mikä tuli tarpeeseen, kun hän lähti muuttamaan kustannustoimittajan pyynnöstä toisen päähenkilönsä sukupuolen. Suuri osa kohtauksista piti ideoida uusiksi, koska hahmojen välinen dynaamiikka muuttui niin paljon. 

Pitkäkangas sanoo esikuvakseen Stephen Kingin. Molempia kiinnostavat kauhuaiheet ja he ovat tyylillisesti jaarittelijoita, eivät minimalisteja. Luotola tunnustaa myös olevansa jaaritteleja, Suojastakin tuli 430-sivuinen kirja nykyisellä taitolla. Hänen suosikkikirjojaan ovat William Gibsonin Neurovelho ja Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö

Pitkäkangas kertoo olevansa laiska tekemään pohjatyötä, minkä vuoksi hän valitsi urbaanin fantasian genrekseen. Tulevaisuudessa hän ei kuitenkaan halua rajoittaa itseään vain spefiin, vaan saattaa hyvinkin kirjoittaa myös realismia. Pitkäkangas lukee kuitenkin lanua ja kirjoittaa todennäköisesti jatkossakin samalle kohderyhmälle. Hän on huomannut, että realistinen kirjallisuus on nousussa, eikä Kuura osunut paranormaalin romantiikan suurimpaan aaltoon. Pitkäkangas kuitenkin uskoo, että spefillä on valoisa tulevaisuus. On hyvä uida hieman vastavirtaan.

Luotola on iloinen, että Suomessa on myös pieniä spefikustantamoita. Spefiä käännetään suomeksi vähän ja sitä käännetään suomesta maailmalle vielä vähemmän. Viime vuosina on kuitenkin nähty hyviä menestystarinoita. Suoja julkaistaan omakustanteena, sillä Luotola haluaa tehdä asiat omalla tavallaan ja pitää langat käsissään. Suoja sai myös kustantamoilta palautetta, mutta hän ei enää harkinnut muita vaihtoehtoja sen jälkeen, kun yhteistyö Morren kanssa alkoi. 

Suojan lukunäyte löytyy kirjan nettisivuilta 
ja Kuuran Myllylahden nettisivuilta

Luotola jakoi myös kiinnostuneille kortteja kirjastaan, joissa on samalla kutsu kirjan julkkareihin. Siinä onkin hyvä markkinointivinkki indiekirjailijoille. :)

(vas) Mikko Rauhala, Jasper Fforde, Saara Henriksson(in otsa) ja Artemis Kelosaari

13:00 - 14:00 From Writer to Author

Paneeli koostui kahdesta kokeneesta kirjailijasta, Jasper Ffordesta ja Saara Henrikssonista, sekä kahdesta aloittelevasta kirjoittajasta, Mikko Rauhalasta ja Artemis Kelosaaresta. Fforde ja Henriksson ovat molemmat julkaisseet useamman kirjan, Rauhala ja Kelosaari puolestaan novelleja kotimaisissa sf-lehdissä ja antologioissa. Henriksson mainitseekin kotimaisten novellien julkaisukanaviksi erityisesti Nova ja Portti-novellikilpailut. 

Fforde pitää tärkeänä, että kirjoittajat kirjoittavat heitä kiinnostavista aiheista. Monen kirjailijan tuotannossa toistuvat usein samat teemat eri näkökulmista. Kirjoittajan koko tuotantoa katsomalla näkyy tämä mielenkiintoinen jatkumo ja sen kehitys. Välillä kirjoittajien mielipiteet toistuvista teemoista muuttuvat pitkin matkaa. Paras kirjoitusneuvo Fforden mielestä onkin, että kirjoittajan pitää tehdä "omaa juttuaan" tai kokeilla uusia asioita, kunnes sen löytää. Oma pää kannattaa täyttää rakastamillaan asioilla ja antaa sitten alitajunnan työskennellä, kunnes tarina tulee ulos. Lukijat tietävät aina, kun kirjoittaja on tosissaan ja intohimoinen aiheestaan. 

Rauhala kertoo käyvänsä kirjoittajapiirissä Helsingissä ja pitää sitä pääasiassa positiivisena asiana. Kokemattomalle kirjoittajalle on kuitenkin vaikeaa työstää ristiriitaisesta palautteesta toimintasuunnitelma tekstin editoimiseksi. Fforde pitää ryhmäpainetta motivoivana tekijänä kirjoittajalle. Kelosaari on myös kirjoittajapiirissä Turussa ja hän on opiskellut kirjoittamista Oriveden opistolla. Hän on pitänyt Turun kirjoittajapiiriä hyödyllisenä ja kertookin kirjoittaneensa erään novellin useampaan otteeseen muiden palautteen perusteella.

Fforde suosittelee kirjoittamaan suoraan käsikirjoitusta muistiinpanojen sijaan jos tuntuu, että kirjoittaminen ei etene, mutta muistiinpanoja kertyy. Hänelle valmis käsikirjoitus on vain hyvin yksityiskohtainen muistiinpano. Rauhala sanoo, että hän yrittää ajatella kirjoittamista miellyttävänä asiana, jonka pariin haluaa mahdollisimman pian. Kirjoittamista ei pitäisi ajatella liiaksi velvollisuutena tai rasitteena. 

Hurmaava mustekala taidekujalla.

Fforde uskoo ajatukseen: "No great writers, just great rewriters". Hän on joskus kirjoittanut käsikirjoituksen alusta asti uudelleen. Fforde on myös hidas kirjoittaja, nykyisessä romaanissa on kestänyt jo 2 vuotta ja siitä puuttuu edelleen viimeinen neljännes. Koska hän kirjoittaa intuitiivisesti, vaativat käsikirjoitukset jatkuvaa uudelleen kirjoittamista, jotta alku ja loppu täsmäävät. Välillä kirjan todellinen idea paljastuukin vasta aivan loppumetreillä. 

Kelosaari tekee jonkin verran muistiinpanoja, mutta ei mitään yksityiskohtaista suunnitelmaa. Rauhalalla on usein aika selkeä ajatus siitä mihin tarina menee, vaikka hän saakin välillä yllättäviä ideoita. Liian tarkat suunnitelmat aiheuttavat välillä motivaatio-ongelmia, sillä hän ei jaksa välttämättä kirjoittaa tarinaa, kun tietää jo juonenkulun. 

Henriksson kertoo, ettei kirjoittamisesta ole tullut yhtään helpompaa, vaikka kokemusta on kertynyt. Kritiikin vastaanottamisesta tulee oikeastaan vain vaikeampaa ajan myötä. Hän kuitenkin kokee, että hänen taitonsa ovat kehittyneet. Fforde komppaa Henrikssonin ajatusta; tunne johtuu siitä, että vaikka kirjoittaja kehittyy, hän tiedostaa samalla koko ajan paremmin millä tasolla hänen taitonsa voisivat olla ja miten hyvä hänen pitää olla menestyäkseen. Kirjoittajan tavoitteena onkin aina oltava parhaan mahdollisen kirjan kirjoittaminen. Rauhala on sinut sen kanssa, ettei ole heti mestari. Hän tietää kehittyvänsä kirjoittajana ja se riittää. 

Henriksson pitää kustannustoimittajia olennaisena osana kirjoitusprosessia. He toimivat tekstin portinvartijoina. Rauhala luonnehtii kustannustoimittajaa "kirjoittajan hyvin pelottavaksi ystäväksi". Hän on huomannut heidän tärkeytensä etenkin liian hämäräksi jäävien ideoiden tunnistamisessa. 

Fforde painottaa luottamusta kustannustoimittajan ja kirjoittajan suhteessa. Kustannustoimittajan on ymmärrettävä kirjoittajaa hyvin syvällisellä tasolla. Kun side on vahva, Fforde ymmärtää kustannustoimittajansa neuvoja ja on niistä samaa mieltä, vaikka ei pidä niistä. Kustannustoimittajan valinnasta hän sanoo: "Choose wisely - like you did with your parents". 

Kymppikin oli mukana menossa. :D

Minun oli tarkoitus jatkaa vielä paneelien parissa, mutta Tampereen yliopistolla oli todella huono ilmastointi (ainakin käytävillä, jossa myyntipöydät olivat) ja helle kävi aivan armottomaksi ihmisvilinässä, joten en ehtinyt kierrellä kauheasti, kun en yksinkertaisesti enää pystynyt jäämään conin kuumuuteen. Onneksi ehdin hiukan shoppailla ennen kuin lopetin lauantain reissun lyhyeen. :)

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Vinokuvien suoristamista

Kirjoittaminen on lähtenyt taas sujumaan tämän kuun aikana. Goottinovelli venähti muutamassa viikossa 18-sivuiseksi ja laitoin sen tauolle, jotta saisin perspektiiviä editointiin. Novelli muistutti minua kirjoittamisen ilosta ja nautinnosta, siitä miten ihanalta tuntuu kun sanat soljahtavat paikoilleen ja teksti etenee sujuvana virtana.

Novellin kirjoittamisella oli kuitenkin myös kääntöpuolensa. Siitä tuli nopeasti eräänlainen peilikuva, jota vasten saatoin tarkastella TH:ta. Olen miettinyt palautteita ja editointisuunnitelmaa aika kauan ja yrittänyt pukea ajatuksiksi sitä outoa tunnetta, joka minulla käsiksessä on. Käsis on ikäänkuin... vinossa?

Ryhdyin seuraavaksi editoimaan rivitason kommentteja, koska halusin saada tuntumaa tekstiin. Tuntuma tuli, mutta ei ehkä sellainen kuin halusin. Lepoaika on selkeästi antanut perspektiiviä, sillä tajusin tekstin kertovan kyllä haluamaani tarinaa, mutta jotenkin sen vierestä, sen varjosta. Tunne vain voimistui mitä enemmän luin ja lopulta tunsin vain ahdistusta.

TH vastaa tasoltaan aika pitkälti sitä missä minä olin ehkä vuosi sitten, ei niinkään sitä minne olen sen jälkeen kehittynyt. Olen kirjoittanut etupäässä kirjaa, kehitellyt tapahtumia "koska tässä nyt on tää luku ja jotain sit niinku tapahtuis". Tämä ajattelumalli tuntuu kierouttaneen käsistä. En pääse eroon ajatuksesta, että keskityn siinä epäolennaiseen.

Käsiksessä on pätkiä, joita en jaksa edes lukea. Eikä kyseessä ole nyt mikään pieni siivu käsiksestä. Oikeastaan käsiksessä on aika vähän sellaisia lukuja, joista pidän jos ollaan rehellisiä.

On kammottavaa herätä näihin tunnelmiin, kun pitäisi työstää käsis kustantamokierrokselle...

Kokkoon vaan, tuli puhdistaa.

Kävikin niin, että päätin tehdä uuden version. Aloittaa alusta.

Pidätte minua varmaan hulluna itse-sabotoijana, joka keksii joka vuosi uuden tavan välttyä kustantamokierrokselta. En voi kieltää, etteikö tuo ajatus pyörisi minunkin päässäni. Olen kovin vaativa, enkä halua päästää käsistäni tekstiä, josta en itsekään pidä.

Mutta kirjoittamisessa minua ei motivoikaan pääasiassa julkaisu. Minua motivoi ajatus tekstistä, jossa on täydellinen virtaus. Se on tavoitteeni ennen julkaisua, jolloin  on turha stressata aikarajoista tai menetetyistä tilaisuuksista. Hiomaton teksti ahdistaa minua huomattavasti enemmän.

Aloittelin jo uutta TH:ta. Se on erituntuinen: uusi näkökulma, uusi tapahtuma-aika, uusi rytmi. Monet tapahtumat säilyvät ennallaan, mutta supistan edellisen version keskiosuutta ja laajennan sen takaumaosuudet reaaliaikaiseksi kerronnaksi, josta tulee käsiksen uusi selkäranka.

Liekö pelkäsin aikanaan kirjoittaa "reaaliosuuksia" ja kirjoitin mielummin fantasiasisältöä. Nyt se pelko on hälventynyt. Olen oikeastaan innostunut tästä radikaalista nahanluonnista. En pelkää vanhasta tekstistä luopumista, sillä pääsen näin konfliktin ytimeen paremmin, eikä minun tarvitse miettiä millä saan lukijan ymmärtämään päähenkilöäni ajavan kauhun. Kerroin aiemmin vain sen jälkeensä jättämästä varjosta, nyt näytän sen synnyn.

Tarina on tullut minulle fragmentteina, uusi suuntaus tuntuu ehdottoman oikealta. Olen taas innostunut käsiksestäni. Eikä minun tarvitse heittää kaikkea pois - vain se mikä tekee epämukavan olon. Kuulen hahmojeni äänet selvemmin kuin aiemmin.

Alusta aloittaminen vie kuitenkin aikaa. Edellinen TH vei 1,5 vuotta. En tiedä yhtään miten nopeasti saan uuden version tehtyä. Suunnitelma kustantamorundista 2016 alkaa siis vaikuttaa jälleen epärealistiselta, mikä toki harmittaa, mutta ei saa minua muuttamaan mieltäni.

Jos edellinen versio oli siniharmaata, on tämä varovaisen punaista. Aion ainakin yrittää tätä suunnanvaihdosta. Kyllä tarina paljastaa itsensä minulle luku luvulta.

Välillä puhutaan kirjoittajan vaistosta. Vaistoni sanoo, että tämä on oikea ratkaisu. :)

Valerie Martin - Isäntäni Tri Jekyll

Postaukset näyttävät taas valahtaneen enemmän kirjapostausten puolelle, vaikka kirjoitankin aika aktiivisesti tällä hetkellä. Nyt vain sattui sellainen vaihe, että olen lukenut paljon sellaisia kirjoja, joista haluan ehdottomasti kirjoittaa. Eiköhän tämä taas vähene jossain vaiheessa. :)

Postaus sisältää jälleen jonkin verran spoilereita.

 Valerie Martin, 1990, Gummerus (1995),
käännös Helene Bützow

Mary Reilly on palvelustyttönä tohtori Jekyllin talossa. Työ on raskasta aamusta iltaan: siivoamista, tulien sytyttämistä, avustavia töitä, ruuan viemistä talon herralle. Marylle talo on kuitenkin turvasatama aiempien palveluspaikkojen ja synkän lapsuuden jälkeen. Hän on olemassa herra Jekylille, joka kiinnostuu Marysta ja pyytää tätä kirjoittamaan tarinan arvistaan. Samalla Mary alkaa myös kirjoittaa ylös päivistään ja kohtaamisistaan herra Jekyllin kanssa.

Talon ilmapiiri muuttuu, kun Jekyll ottaa itselleen apulaisen, herra Hyden. Hydessä on jotain epäherrasmiesmäistä ja villiä. Hän on saanut herra Jekyllin oudolla tavalla pauloihinsa ja isäntä joutuu korjaamaan Hyden sotkuja talossa ja sen ulkopuolella. Mary yrittää olla rohkea isäntänsä vuoksi ja kohdella Hydea isännän toiveiden mukaisesti. Kunnes Hyden temput tulevat liian lähelle ja muuttuvat liian verisiksi.

Isäntäni Tri. Jekyll on kauhusävytteinen rinnakkaistarina Robert Louis Stevensonin klassikkokirjaan Tohtori Jekyll ja herra Hyde. Stevensonin kirja kertoo lakimies Uttersonista, joka tutkii Lontoossa riehuvan herra Hyden väkivaltaisia kohtaamisia kaupungin asukkaiden kanssa. Martin tuo lukijan lähemmäs herra Hydea ja Jekylliä siirtämällä näkökulman heidän taloonsa. Martinin kirja mukailee alkuperäistä tarinaa ja pyrkii elämään mutkattomasti sen kyljessä, mikä varmasti miellyttää alkuperäisen faneja.

Tarinaa kerrotaan Maryn päiväkirjamerkintöjen kautta, jotka kattavat noin vuoden ajanjakson. Maryn kertojanääni tuntuu todella autenttiselta aina hänen ajatusmalleihinsa asti. Isännän ja palvelijan välille muodostuu syvä luottamus heidän syntyperästään ja koulutuksestaan huolimatta. Martin rakentaa suhdetta hitaasti lyhyiden keskusteluiden ja arjen kohtaamisten kautta.

"Minua ei väsytä lainkaan", isäntä sanoi.
"Ehkä te olette keksinyt konstin selvitä ilman unta, sir", minä sanoin. "Mutta enemmin tai myöhemmin se kostautuu teille, ja sitten te taas sairastutte."
Isäntä söi hetken sanomatta mitään, ja kun minä seisoin hänen takanaan en nähnyt hänen kasvoja. "Moititko sinä minua, Mary?"
Isännän äänensävyssä oli jotakin niin kuin paheksuvaa, ja minä säikähdin niin etten puhunut mitään vaan seisoin ja tuijotin hänen selkää, kunnes hän kääntyi tuolissa ja katsoi minua päästä jalkoihin kasvoilla se lempeän kiinnostunut ilme, joka saa minut aina sanomaan mitä minulla on sydämellä, ja hän puhutteli minua lauhkeasti ja sanoi: "Onko minusta sinulle liiaksi vaivaa, Mary? Toivotko, että sinulla olisi säännöllisempi isäntä, joka menisi joka päivä oikeuteen tai ehkä pankkiin, ja söisi päivällisen aina samaan aikaan jos ei sitten nauttisi sitä kerhollaan?"
Kun isäntä puhui, minä pudistelin päätäni, ja heti kun hän vaikeni, minä puutuin puheeseen ja sanoin: "Voi ei, sir. Minä en ikinä halua palvella ketään muuta kuin teitä."
"Sinun on tietysti pakko sanoa niin, Mary. Mutta sinä olet hyvin nuori ja hyvin rehellinen, kuten varmasti itsekin tiedät. Kuinka sinä voisit saada mitään sen vastineeksi, että uhraat nuoruutesi palvelemalla tällaista vanhaa ja kuivaa ja ikävää elämää kuin minun?"
Isännän sanat järkyttivät minua, ja sain kielen takaisin. "Mitä muuta minun pitäisi tehdä, sir?" minä sanoin. "Pitäisikö minun mieliä taloon mikä on täynnä muodikkaita rouvia, etsimään leluja ja kenkiä ärtyisille lapsille, kuuraamaan lattioita ja kantamaan hiiliä herrasväelle mikä ei edes vilkaise minuun muuten kuin nähdäkseen, olenko hoitanut työni huonosti? Ei, sir, kiitos vain. Minä olen saanut maistaa sitä jo ennen kuin tulin tänne."
Isäntä hymyili minun purkaukselle. "Sinä esität asiat kärkevästi, Mary"
"Suokaa anteeksi, sir", minä sanoin. "Minä puhun suoraan, sillä minä en kärsi ajatella, että te luulette minun haikailevan jotakin muuta elämää kuin tätä täällä. Jos minä torun teitä, se johtuu vain siitä että pelkään teidän terveyden puolesta — niin me kaikki pelkäämme, kun te vetäydytte erilleen ja olette syömättä ja nukkumatta päiväkausia yhteen menoon."
"Minullakin taitaa olla oma isäntäni", isäntä sanoi. "Ja minun isäntäni, Mary, jos voit sen ymmärtää, on vaativampi kuin sinun." 

Maryssä minua viehättää hänen positiivinen elämänkatsomuksensa, vaikka Maryn elämä on ollut ja on yhä rankkaa. Mary osaa lukea ja kirjoittaa, mikä ei ole itsestäänselvyys hänen asemassaan. Hän onkin asemansa ja halujensa jatkuvassa ristipaineessa. Jekyllin kiinnostus rohkaisee Marya puhumaan ja tulemaan kuulluksi varmaan ensimmäistä kertaa hänen elämässään. Maryn halu auttaa isäntäänsä viekin hänet mukavuusalueensa ulkopuolelle, lähemmäs tukahdutettuja ajatuksia, lähemmäs herra Hydea.

Jekyll tuntuu ymmärtävän Marya yllättävän hyvin, kenties hänen menneisyydessään on samankaltaisia kaltoinkohtelun ja väkivallan kokemuksia? Mary on Jekylille peili, josta hän näkee rehellisen kuvansa ja yrittää ymmärtää sisällään olevaa pimeyttä. Yleensä Jekyllin ja Hyden adaptaatiot tekevät Jekyllistä jotenkin surkean ja tasapaksun otuksen, mutta Martin onnistuu näyttämään Jekyllin uskon ihmisten hyvyyteen ja analyyttisen mielen, joka ei tee Hydestä heti paholaista. Pidin hahmosta yllättävän paljon! Mielenkiintoisen lisän tuo viittaus hänen sairauteensa, jonka en usko olevan Hyde, vaan jokin tauti, jota Jekyll yrittää seerumillaan parantaa.

Hyde ilmestyy kirjaan aika myöhään, oikeastaan lähempänä puolta väliä, ja vaiheittain, jolloin häneen latautuu paljon odotuksia. Hän ja Mary ovat loppujen lopuksi aika vähän tekemisissä, mutta heidän kohtaamisensa ovat voimakkaita ja jännittyneitä. Martin kirjoittaa hyvin siitä, miten Hyden arvaamattomuus luo syvää pelkoa tytössä, joka on kohdannut samanlaista pimeyttä ennenkin. Hydesta minulle jäi vaikutelma, että hän tunnistaa Maryn raivostaan huolimatta ja kykenee pidättelemään itseään edes vähän hänen seurassaan. Hahmon lyhyet esiintymiset ja minimalistinen, eläimellinen kuvaus sopivat häneen hyvin. Rinnastus Maryn inhottavaan isään tuo hahmoon lisävivahteita. Alkoholi tekee Maryn isästä sadistisen, kun taas seerumi tuo esiin murhanhimoisen herra Hyden.

Mary on muita palvelijoita paremmin selvillä Hyden liikkeistä talossa, mutta hänkään ei uskalla vaatia selityksiä mieheen liittyviin outoihin tapahtumiin. Minulle alkuperäisteos on tuttu, joten tiedän Hydeen liittyvät pahoinpitelyt ja murhat, mutta sokkona tarinan maailmaan astuva lukija ei varmaankaan osaa selittää kaikkia Maryn huomioita. Esimerkiksi keskellä yötä kirjoitettu shekki jää selittämättä.

Minä keräsin kaiken rohkeuteni ja katsoin häntä taas ja näin, että hän oli ottanut teekupin ja pyöritteli sitä käsissä, mutta hänen kylmä katse oli vieläkin kiinnittynyt minuun. Minä ajattelin, että hän aikoo heittää minua sillä kupilla, mutta kuulin heti samassa räsähtävän äänen ja näin, miten kuppi särkyi palasiksi hänen käsissä.
"Olipa harmi", hän sanoi mutta ei vieläkään liikkunut. Minä en saanut silmiä irti hänen käsistä, hän kun puristi ne yhteen terävien sirpaleiden ympärille ja painoi kämmenet vastakkain, ja kun hän sitten avasi kädet, minä näin että sirpaleet oli viiltäneet häntä, ja valkoisissa pirstaleissa oli  veritahroja ja haavoista vuoti vielä lisää. "Onnettomuuksia sattuu", hän sanoi ja avasi kädet vielä enemmän levälleen niin että särkyneet palaset putosivat matolle ja päästivät hyvin hiljaisen kilahtavan äänen, mutta minun päässä se kuulosti hirveältä kolinalta. Minä en tiennyt mihin minä silmät panisin tai mitä tekisin. Minun teki tietysti mieli juosta pois, mutta hänen verisissä käsissä ja hänen äänen karkeassa kuiskauksessa oli jotain niin kammottavaa, että minut valtasi samanlainen kylmä ja nihkeä olo kuin silloin kun kuume nousee. Minä seisoin ihan hiljaa, kun hän nousi ylös ja otti ne muutamat askeleet mitkä oli meidän välillä. Kun hän kumartui pöydän yli ja nosti verisen käden minun kasvoja päin, minua kouristi rinnasta ja suusta purkautui nyyhkytys, mutta en vieläkään siirtynyt kauemmas. Kyyneleet valuivat minulta virtanaan, mutta en pystynyt nostamaan kättä edes sen vertaa, että olisin pyyhkinyt ne pois. Minä painoin silmät kiinni, kun hänen käsi kosketti minun kasvoja ihan suupielestä, ja pidin silmät kiinni kun hän veti verisiä sormiaan hitaasti minun suun yli ja veti huulet erilleen. Minä puristin hampaat yhteen ja yritin vetää henkeä, minusta kun tuntui että kohta tukehdun, että huone on täynnä veren lemua eikä ilmaa voi hengittää kun se on niin paksua. Minä kuulin hänen matalan naurun ja sitten hänen hirveän kuiskaavan äänen. "Mary, etkö sinä tiedä, kuka minä olen?" hän sanoi.

Jännitys on loppua kohti todella huipussaan, tosin Martinin päätös myötäillä alkuperäteosta kahlitsee tarinaa jonkin verran. Mary ei pääse vaikuttamaan tapahtumiin kovin paljon vaan on ikävien olosuhteiden vanki, mikä toisaalta tuo tarinaan voimakasta kohtalontuntua. Tarinan suuret hetket tuntuvat tapahtuvan sivujen ulkopuolella, kuten alkuperäisteoksessakin. Mietin välillä olisiko jotain kohtauksia voinut pidentää ja esimerkiksi Maryn ja Hyden suhdetta kehittää enemmän. Toisaalta on uskottavaa, että Mary selviää, koska ei altistu Hydelle niin paljon.

Tämäntyyppisessä kirjassa jotenkin odotin pidempää tarinaa, 260 sivua tuntui todella lyhyeltä! Kirja kuitenkin onnistuu luomaan kutkuttavan tunnelman. Sitä melkein odottaa näkevänsä herra Hyden jokaisessa pimeässä nurkassa vaanimassa. Kirjan kauhuelementit ovat hienovaraisia ja ne sopivat viktoriaanisen kirjallisuuden jatkumoon paremmin kuin 2000-luvulle.

Kirjan vahvuus on myös sen heikkous: tuntuu että paljon jää rivien väliin. Jekyllin ja Maryn tuntema kaipaus jää täyttymättä, Hyden murhanhimo ei puhkea täyteen kukkaansa lukijalle, jopa kirjan kliimaksi on tunteiden taistoa, jonka aikaansamat teot tapahtuvat sivujen tuolla puolen. Mary näkee vain lopputuleman ja selvittää viimein Jekyllin ja Hyden salaisuuden. Viimeisillä sivuilla olo on kuitenkin helpottunut, kun Mary lakkaa välittämästä muiden mielipiteistä ja rakastaa isäntäänsä viimein avoimesti.

Kirjasta on tehty myös elokuva, Mary Reilly, jossa Julia Roberts ja John Malkovich tulkitsevat hahmoja. Elokuva menee syvämmälle tarinaan, lisää nimenomaan Hyden ja Maryn kohtauksia ja tekee pieniä muutoksia juoneen siellä sun täällä. Filmaus on minusta onnistunut, se lunastaa kirjan asettamia odotuksia enemmän ja sitoo tarinan voimakkaammin alkuperäisteokseen näyttämällä enemmän Hyden tekoja.

Kauhuklassikot viktoriaaniselta ajalta tuppaavat olemaan kerronnaltaan aika raporttimaisia ja olen aina inhonnut Jekyllissä ja Hydessä sitä, ettei tarinaa kerrota heidän näkökulmastaan. Siksi pidänkin tästä kirjasta: se tuo tarinan lähemmäs ja tekee ikonisista hahmoista ihmismäisempiä. Martin on tiivistänyt hahmojen keskusteluissa hyvin hahmoihin liittyvää moraalipohdintaa ja kirjoittanut sekaan kuitenkin tarpeeksi uutta juonta, jotta tarina toimii myös omillaan. Isäntäni Tri Jekyll on vetävä uudelleentulkinta klassikosta.