torstai 26. marraskuuta 2015

Huomenna meille lauletaan

Hyydyin sitten ihan totaalisesti nanon kanssa. Loppusaldoksi jäi se 24 000 sanaa. Mutta se on aikalailla sama kuin viime vuonnakin, joten en ole hätääntynyt. Tämä on hyvä pohjatyö, jonka päälle voi sitten jossain vaiheessa rakentaa enemmän.

Sen sijaan hyppäsin taas TH:n editoinnin kelkkaan. Pari viikkoa eri kässärin kanssa tosiaan toi heti uuden näkökulman tekstiin. Tallensin uuden tiedoston (tämä lienee jo versio 5.0!!!) ja lähdin tekemään hieman isompia linjamuutoksia.

Pääasiassa karsin tekstiä alkupäästä ja aloitin minua vaivanneen sivujuonen poiston, jonka myötä kaksi sivuhahmoa yhdistyvät. Nythän teen karkealla siveltimellä ja muokkaan lähinnä puhujia ja kuvauksia oikein, jotta pääsen vauhdilla eteenpäin. Voin tehdä mikroeditointia lukuihin myöhemmin. Olen selvästi niitä "isosta pieneen" editoijia ja kirjoittajia. Kirjoittaminen ilman tarinan kehikkoa ajaa minut hulluksi! 

Islantia, Thingavellirin kansallispuisto

Pääsin jo alun ohi ja keskivaiheeseen. Siinä 30 sivun jälkeen on kohta, jossa tekstin luonne muuttuu ja mukaan tulee toinen kertoja. Toisen kertojan teksti muuttui tässä vaiheessa kirjakielisestä puhekieliseksi, mikä teki tekstistä selvästi energisempää.

Mitenhän en ole tajunnut tätä aikaisemmin? Se vaan tuli luonnostaan, lukeminen tökkäsi kirjakieleen ja aloin puhekielistämään lauserakenteita. Toisaalta puhekielisyys sopii paremmin minä-kertojalle, jolla on tosi lyhyitä lukuja (en jaksaisi lukea tätä pitkiä pätkiä). Minulla siis on henkilökohtainen ongelma minä-kertojien kirjoittamisessa, ne eivät oikein sovi maalailevaan tyyliini. O.o'

Keskivaiheen teksti on muuten kamalaa luettavaa. On siis se siis sujuvaa, kieli ihan jees, mutta se tuntuu tyystin erilaiselta kuin loppu ja alku, jotka olen viilannut hyvin nopealiikkeiseksi. Alussa ja lopussa on enemmän sellaista välähdyksenomaisuutta, kun taas tämä keskivaihe eletään tuskallisen paljon tässä hetkessä. Luvut tuntuvat pitkiltä, niissä ei ole samanlaista jännitettä.

Eilen yhdistin kaksi lukua, heivasin yhden kokonaan. Tuntuu että olennaista informaatiota saattoi pudota matkasta, mutta oikeastaan tiedon puutekin luo jännitystä. Päätin pantata sitä vielä hetken, laittaa lukijan arvailemaan yhden hahmon roolia.

*

Näin kokonaisvaltainen editointi on kyllä todella raskasta. Tuntuu ettei tämä valmistu ikinä. Tällaisina päivinä on kiva kuvitella hetkeä, jolloin haaveet ovat toteutuneet.

Hassua kyllä en unelmoi skumpan juomisesta saatuani kustannussopparin. Minun haavekuvani on omistuskirjoituksen kirjoittaminen uunituoreeseen kirjaan ja sen postittaminen eräälle henkilölle, jolle olen oikeastaan jo päättänyt omistaa kirjan. Ajatuksesta tulee lämmin olo.

Kirjoitin tämän tekstin meille.
Ehkä joku päivä hän saa lukea kirjamme kansien välistä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Liebster Award

Lukuhoukka -blogin Bee ilahdutti perjantaitani myöntämällä minulle Liebster Awardin (jonka luen koko ajan Lobster Awardiksi, aivoistani valuu siis yhä mereneläviä O.o'). Kiitos Bee!


Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Välitän palkinnon edelleen huhtikuulle, Afenille, Elinalle ja Kalvakselle.

Kysymykseni teille:

1. Mitä on työn alla juuri nyt?
2. Kuka on tärkein kirjallinen esikuvasi?
3. Onko sinulla teksteissä toistuvia suosikkisanoja?
4. Mietitkö/työstätkö kirjoitustyyliäsi tietoisesti?
5. Mistä haluaisit kirjoittaa muttet uskalla?
6. Millainen oli ensimmäinen tarinasi?
7. Harrastatko muuta kulttuuria kuin kirjoittamista?
8. Mikä fiktionaalinen hahmo on jäänyt ihosi alle?
9. Millä tavoin ruokit muusaasi? Vai onko sinulla muusaa?
10. Käytkö usein kirjastossa?
11. Mikä on suurin ilosi lukijana?


Ja vielä omat vastaukseni Been kysymyksiin.

1. Mitä luet parhaillaan?

Keskeneräisten kirjojen pinoni on valtava! Miten kirjani ovat syntyneet 5, Naiset jotka kulkevat susien kanssa, Kari Välimäen Todensanat, Saima Harmajan Kootut runot sekä päiväkirjat ja kirjeet, Stephen Kingin Christine - tappaja-auto, Anna Ahmatovan Runot ja Kalevala.Nyt (eli nykykielinen).

En tiedä miten pino on taas paisunut noin. Varmaan nanon vuoksi, kun en voi uhrata kokonaisia iltoja kirjojen parissa. Tulee luettua enemmän pienissä pätkissä.  

2. Onko työsi/opiskelusi sellaista / ollut sellaista, että siitä on ollut hyötyä tai haittaa harrastuksellesi? Esim. jos kirjoitat, viliseekö tekstisi näiden inspiroimia juttuja, vai viekö työ harmillisen paljon aikaa esimerkiksi lukemiselta?

Päivätyöni pitää minut järjissäni. Se on aika tylsää ja teknistä, mutta se nollaa aivot loistavasti. Sen mekaanisuus saa syvätajunnan työstämään kirjoitusjuttuja tajuamattani. Varsinaista inspiraatiota en itse työstä saa. En esim. laittaisi hahmoa tekemään minun hommiani, koska ne tylsistyttäisivät lukijoita. Mutta töissä kohtaamani ihmistyypit ovat toki inspiroivia.

3. Odotatko joulua?

En oikeastaan. Ostamme joka vuosi aina vain vähemmän lahjoja. Pidän toki joulunajan rauhoittumisesta, mutta minusta kauppojen sesonkirenkutukset jne. lähinnä ärsyttävät. En kuulu enää kirkkoon, joten juhlan hengellisyys ei kosketa. Pitäisi varmaan kehittää omannäköisiä jouluperinteitä.

4. Kehu jotakin kirjaa.

Luin jokunen viikko sitten Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet vedet ensimmäistä kertaa. Voi, se oli pysäyttävä! Mikä ilmaisuvoima, sellainen väkevä surumielinen lataus. Ihan kuin olisin irtautunut kehostani ja leijunut ilmassa luonnon keskellä. Pidin tästä valtavasti.

5. Mitä kuuntelit viimeksi?

Olen kuunnellut nanowrimo-kässärilleni VH:lle tehtyä soittolistaa. Siellä soi mm. Meg Meyers (Desire), Nick Cave and the Badseeds (Push the sky away), Deftones (Change in the house of flies), Florence + the Machine (Heavy in your arms), Hozier (Arsonist's Lullaby), Garbage (#1 Crush).

6. Jos saisit olla yhden päivän yksi kirjailija, kuka olisit?

En usko, että kirjailijoiden elämä on lähtökohtaisesti kovin paljon omaani ihmeellisempää. Toisaalta kirjoittajana olisi mielenkiintoista kurkistaa johonkin historialliseen maisemaan, vaikkapa Agatha Christien nahoissa.

Itseasiassa tahtoisin olla Christie eräänä tiettynä päivänä: 3. joulukuuta 1926, jolloin Christie katosi kotoaan. Hänen katoamistaan tutkittiin ja poliisit epäilivät jopa Christien aviomiehen murhanneen hänet (ruumistakin etsittiin vapaaehtoisvoimin), kunnes kirjailija löytyi 11 päivää myöhemmin hotellista toiselta puolelta Englantia. Kirjailijan katoamista selitettiin mm. muistinmenetyksellä, julkisuustempulla ja kostona avioeroa kaavailevalle aviomiehelle.

Olisihan se aika jännä saada selville mitä tapahtui. Ehkä joku onkin jo kirjoittanut tästä kirjan?

7. Onko kodissasi kirjallisuuden inspiroimaa taidetta?

Ei oikeastaan. Mutta taide kyllä inspiroi omaa kirjoittamistani. Minulla on hyllyssä taidekirjoja ja työpisteellä taidepostikortteja. Selailen paljon Pinterestia ja etenkin klassisia taideteoksia, sekä surrealismia. Runoissakin pyrin nimenomaan kuvallisuuteen, että runon voisi kokea visuaalisesti, ei vain lukiessaan. Katselen taidetta hyvin mielelläni.

8. Onko mielestäsi kauhistus, jos taittaa kirjojen sivut kirjanmerkiksi?

Teen tätä aika paljon. Etenkin runokirjoille, taustatutkimusteoksille ja proosakirjoille, joissa on erityisen hyvin kirjoitettuja kohtia. Koska kirjat ovat työpisteelläni, voin napata ne käteen koska vain ja lukea sanoja uudelleen. Moni kirjoittaja ei lue mitään kirjoittaessaan, koska pelkää vaikutteita, mutta minä otan ne avosylin vastaan. Editoin kuitenkin suurimman osan pois, kun kässäri hioutuu lopulliseen muotoonsa.


9. Olisitko kiinnostunut menemään Worldconiin 2017, kun se pidetään Suomessa?

Worldcon kiinnostaa ohjelmansa puolesta, mutta on minulle hiukan liian kallis. Etenkin kun en voi ennustaa pääsenkö edes paikalle kahden vuoden päästä. :(

10. Onko sinulla lempigenreä?

Kauhukirjallisuus ja muu spefi. 

11. Oletko jäänyt viime aikoina koukkuun johonkin? (Kirjasarjaan, tv:hen, musiikkiin tms.?)  

Aloin katsoa taas Homeland sarjaa pitkästä aikaa. Sitten katsoinkin kokonaisen kauden neljässä päivässä. Minkäs teet, Carrie on ihanan ristiriitainen ja kiehtova protagonisti. Olen myös toivoton Carrie/Quinn shippaaja. XD

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaamoksen kengänpohjassa

Kässärin täyteläisen tummia tunnelmia Meg Meyersin tahdissa.

Tuntuu kuin olisi miljoona asiaa, joista puhua. Juuri nyt en jaksa.

Jossain vaiheessa pimeä saa minut aina kiinni ja litistää kengänpohjaansa. Se tulee iholle, kun ajan valottomalla tiellä ikkunat huurussa, nauraa kun valoksi kelpaa katuvalojen kelmeän oranssi heijaste märällä asfaltilla. Nukun tismalleen saman verran kuin muulloinkin ja herään aamulla kuin haudasta.

Näen yhtä toistuvaa painajaista. Että olen yhä toinen jalka AMK:ssa. Olen jotenkin valmistunut käymättä kaikkia kurssejani, käyn töissä normaalisti ja yritän siinä sitten suorittaa rästiin jääneitä kursseja. Lintsailen niiltä, koska minua ei kiinnosta, tulen paikalle kerran kuussa enkä ymmärrä mistään mitään. Iso osa kursseista on pitkää matikkaa, jotain niin edistynyttä, että en edes tunne termejä. En osaa laskun laskua.

Unesta herääminen on niin ihanaa, vaikka en yleensä hetkeen muista edes, etteivät ne ole totta.

Osa tästä on varmasti työstressiäkin. Hommani vaihtuivat ja olen joutunut opettelemaan parissa kuukaudessa kaksi kokonaan uutta hommaa. Kolmas alkaa joulukuussa ja sitten teen niistä yhtä aina kuukausi kerrallaan, kunnes vaihdetaan. En tykkää tällaisesta, kaikki on excelöity ja kaikki hommat kiertävät. Tuntuu kuin asiat valuisivat päästäni, kunnes en muista enää yhtään mitä minun piti milloinkin tehdä. Helvetin työelämä.

Pari salaisuutta ja neuroosia lisää ja olen kauhuromaanin päähenkilö. Ehkä Raevaaran Nukkumatti kaivaa minunkin silmäni päästä.

*

Nanowrimo auttaa kaamoksen hillinnässä, onpahan jokin tavoite johon keskittyä ahdistuksesta ja väsymyksestä huolimatta. VH:n kanssa nano on sujunut kuin unelma. Olin viime viikolla vielä yhden päivän tavoitetta edellä, vaikka pidin pari nollapäivää viikossa. Idea oli kypsä kirjoitettavaksi, kehitin sopivan rytmin. Mietin aina työpäivän aikana jonkun täkyn uutta lukua varten, jota en malttanut olla kirjoittamatta. Laitoin kasaan täydellisen soittolistan, katsoin ettei ole pahemmin menoja.

Minulla oli mitä ihanin flow. Luomani maailma kiinnosti, hahmot aukesivat pikku hiljaa, kirjoitin jopa siedettävää tekstiä. Nano alkoi tökkiä vasta, kun minun piti alkaa lopetella tarinaa. Luulin tietäväni oikean tavan lopettaa, mutta juoni kuljetti hahmoja, eivätkä hahmot juonta. Päätin antaa itselleni luvan jättää lopun vielä kirjoittamatta, ihan kuin tein TH:n kanssa viime nanossa.

Viime viikonlopun Viita imi jaksamiseni niin totaalisesti, että jymähdin 24 000 sanaan. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä "vain" puolinano, joten ei sillä niin väliä. Lupasin itselleni vielä 6 000 sanaa. Se on varmaan riittävä runko tarinalle tällä erää.

TH on taas kolkutellut mieleni ovella, enkä malta päästä editoimaan sitä. Se mikä ahdisti pari viikkoa sitten, tuntuu nyt kypsyneen päätökseksi. Tiedän miten korjaan kaiken. Minulla on suunnitelma.

Etsin tänään kaupasta kirkasvalolamppua, mutta ne oli loppuunmyyty. Harmi. Vuosien kärvistelyn jälkeen päätin, että ostan sellaisen työpisteelle. En jaksa tänä vuonna sitä henkistä uupumusta, joka tulee joulun tienoilla.

Onneksi kohta on loma. Lähden viikoksi Kreikkaan joulukuussa, kirjoittamaan runoja. Hassua miten olen soimannut itseäni matkasta kesästä lähtien (koska Kreikassa runoilu on kuin jostain huonosta romskusta) ja nyt olen valtavan huojentunut, kun pääsen valoon.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Tiina Raevaara - Yö ei saa tulla

Ilmoittauduin viime viikolla Orfeuksen kääntöpiiri blogissa pyörivään Hämärän jälkeen lukuhaasteeseen. Tarkoitus olisi lukea vuoden sisään mahdollisimman paljon kauhugenren kirjoja ja blogata niistä. Tämä haaste istuu loistavasti syyspimeisiin ja hyllyssä on paljon mistä valita luettavaksi. Ehkä minäkin ehdin muutaman kirjan lukea vuodessa. ;)

Tiina Raevaara, 2015, Paasilinna, oma ostos

Johannes viettää hiljaista ja pysähtynyttä elämää Helsingissä. Elämän on pysäyttänyt viisi vuotta sitten Johanneksen nuoruuden rakastetun, Aalon, itsemurha. Sitten Aalon kaksoisveli Antti saapuu kaupunkiin. Hänkään ei ole voinut unohtaa Sandvallia, joka ajoi Aalon kohtaloonsa. Johannes ajautuu osaksi Antin kostosuunnitelmaa.  

Samalla Johanneksen rauhallinen todellisuus alkaa murentua. Helsinki itsessään muuttuu ahdistavaksi ja epätodelliseksi, eikä Johannes enää tiedä mikä on totta ja mikä unta. Hän tietää vain, että Nukkumatti odottaa häntä ja kadotettu aika on ottamassa hänet kiinni.  

Aalo kävelee määrätietoisesti olohuoneeseen poninhäntä heiluen. Tumma hahmo seuraa häntä kuin varjo, liukuu huoneen hämärimpään nurkkaan ja pysähtyy siihen. Sen mukana tulee haju, sähkön ja raudan haju. En uskalla liikkua. Huoneen ilma on muuttunut paksuksi ja pisteleväksi. Mihin tahansa koskisin, saisin sähköiskun. Vain Aalo on niin kuin ennenkin, kuin silloin vuosia sitten. Kaikki muu on väärin.

"Voisiko se mennä pois?" sanon lopulta. Mahdollisimman hiljaa. Se ei ole ihminen.

"Ei tietenkään voi", Aalo sanoo ja istahtaa pöydän ääreen. "Ei se enää lähde mihinkään."

Yö ei saa tulla on modernia kauhuromanttiikkaa, jännitystarina joka saa alusta alkaen epäilemään kaikkea ja kaikkia. Raevaara muuttaa tutun vieraaksi ja surrealistiseksi taitavan minimalistisella kielellä ja onnistuu kietomaan lukijan täysin pauloihinsa. 

Tarinan maailma on kylmä ja yksinäinen. Johannes elää kaukana perheestään ja vailla ystäviä. Hänen elämänsä kulta-aika on eletty kahdeksantoistavuotiaana ja nykyisyys on tyhjää muka-elämää. Menneisyyden yksityiskohdat muuttuvat, tarkentuvat ja sumenevat, kunnes Aalo oli onnellinen ja yksinäinen ja peloissaan ennen kuolemaansa, eikä Johannes tiedä itsekään totuutta. Johannes itse on ristiriitaisen kiltti ja tukahtunut persoona, jonka kuvauksessa on uskottavaa psykologista tarkkanäköisyyttä.

Sivuhahmoista jää erityisesti mieleen Sandvallin vaimo, jonka nimeä ei paljasteta, mutta jonka kehon arvet ja saumat Johannes rakastaa perinpohjaisesti. Aalo on eräänlainen Laura Palmer, josta ei tiedä kirjan lopussakaan lopullista totuutta. Antti ja nuorten neljäs kaveri Karoliina jäävät muiden hahmojen varjoon ja ovat oikeastaan mukana kuljettamassa juonta eteenpäin. Pääasiassa hahmoista onkin hankala saada otetta Johanneksen uppovan mielen maisemissa, jolloin lukunautinto painottuu selkeästi kauhukuviin ja niiden herättämiin fiiliksiin.

Helsingin kaduilla vaeltaa öisin silmättömiä hirviöitä, junat kulkevat ylösalaisin ja Nukkumatti saapuu katosta laskeutuen repiäkseen silmät unettomalta. Tämä kauhukuva yksinäisen ihmisen mustasta kaupungista oli todella hyytävä. Toisaalta kirjan epämääräisyys on myös turhauttavaa, kun jokainen hahmo tuntuu puhuvan kryptisiä puolitotuuksia epäuskottavuuteen asti.

Kirjassa on paljon symbolismia: silmät, nuket, unet. Johanneksen unet ovat kauheita, mutta samalla olisin toivonut niihin hieman enemmän unilogiikkaa ja yllättävyyttä. Nyt unet oli selvästi sijoitettu tarinaan antamaan vinkkejä lukijalle.

"Kerro nyt", sanoin hänelle. "Puhu minulle!"

Karoliina uikutti hieman ja käänteli päätään puolelta toiselle. "Se tuli hakemaan minua", hän sanoi lopulta.

"Kuka tuli?"

Siihen hän ei vastannut, haukkoi vain henkeään hetken, kun vesinoro osui hänen suuhunsa. Hain hänelle lasin vettä juotavaksi.

"Minä kuulin sen askeleet portaissa", hän sanoi lopulta. Ääni oli ohut, melkein vinkuva. "Se tuli juuri minua varten. Minä tiesin, etten saa unta, ja lopulta se rikkoisi oven."

"Mikä?" kysyin. Tiesin toki, mistä Karoliina puhui, mutta olisin halunnut hänen sanovan sen. Minä en olisi ollut ainoa. Mutta ehkä hänellä ei ollut nimeä sille.

"Kun se raapi ovea, sen kynnet kuulostivat puukonteriltä."

Raevaaran innoittajana on toiminut E.T.A Hoffmannin kauhukertomus Nukkumatti, johon tarinassa viitataan moneen otteeseen. Toisaalta tästä tuli myös mieleen Edgar Allan Poe. Aalo puolestaan linkittyi mielessäni heti Aino Kallaksen Sudenmorsiammeen. Klassiset kauhuteemat taipuvat hyvin nykypäivän Helsinkiin ja intertekstuaalisuus syventää tarinaa. Demoninen Nukkumatti aiheuttaa kylmänväreitä aina ilmestyessään.

Yö ei saa tulla tasapainottelee realistisen ja yliluonnollisen kauhun välillä. Toisaalta kirjan loihtimat visiot ovat hurjia ja kamalia, toisaalta tarinan maailma on tulkittavissa hyvinkin realistiseksi. Nautin tämän lukemisesta ja innostuin aina vain enemmän, kun lukijan eteen vyörytettiin lisää painajaista.

Kirjan jännite nousee erinomaisesti aina kliimaksiin asti, vaikka epilogiosuus sitookin tarinan lankoja yhteen hieman liian siististi minun makuuni. Kirjan keskivaihe piti minut kuitenkin pihtimäisessä otteessaan, joten loppu ei haitannut niin paljon.

Kokonaisuudessaan Yö ei saa tulla on hyvin nautittava kauhutarina, jota voi suositella lämpimästi tummista mielenmaisemista ja kauhuromantiikasta kiinnostuneille.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kauhuromantiikkaa

Marraskuu on saapunut. Aloitin Nanowrimoni lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka väsymys oli Viitapäivän jälkeen kova. Sain naputeltua jopa viitisensataa sanaa ennen kuin sängyn kutsu kävi vastustamattomaksi. Sen jälkeen sanoja on tullut kevyesti jo 5000. Nano on siis alkanut hyvin.

Luulen kässärin "helppouden" tulevan siitä, että sen idea on peräisin viime vuoden syksyltä. Kirjoitin sitä silloin joitain tuhansia sanoja, turhauduin ja jätin hautumaan. TH:llahan oli myös pitkä, yli vuoden itämisaika, jonka jälkeen se oli helpompi valuttaa nanowrimossa paperille.


Toismaailmallinen Dettifoss Islannissa, 
tuntuu että kuulen yhä sen kohinan kuvissa

Minulla on sellainen utuinen ajatus juonesta, jota seuraan. Luvut ovat lyhyitä tunnelmapaloja, joita saan syventää myöhemmin ja muokata. On outoa kirjoittaa taas raakatekstiä, kun olen lähinnä hinkannut vanhaa kuluneen vuoden. Pientä silmämääräistä editointia olen tehnyt nytkin, ennen kuin aloitan aina päivän sanojen keruun. Poistettavat jutut vedän yli, jotta sanat säilyvät. En jumita toimimattomiin lauseisiin.

Kässärin genre on kai eräänlaista kauhuromantiikkaa. Gotiikka on sydäntäni lähellä, siitä näkyy viitteitä monessa tekstissäni, aina ensimmäisistä lähtien. Kuuntelen synkästä viulumusiikista koottua soittolistaa ja fiilistelen hämäriä öitä, usvaa, kuolleita puita ja ihmisiä, jotka tuntevat syvästi sovinnaisen kuorensa alla. Lokaatio on tarinalle tärkeä ja tunnistan monta muutakin elementtiä, jotka sopivat gotiikan määritelmään.

Muistan että hahmottelin viime vuonna vaarnamaisen kässärin reseptiä. Minusta tuntuu, että se on terävöitynyt kuluneen vuoden aikana entisestään. Olen kirjoittanut lisää ja hahmotan ne langat, jotka kulkevat tekstistä toiseen (sulkeutuneita ihmisiä, puita, ankeriaita, muodonmuutoksia, runoutta, mykkä värimaailma, intohimo ja sen kieltäminen, kyynisyys ja idealismi).

On ihana kirjoittaa jotain uutta, löytää ne kohdat joissa on jo lupaus käsikirjoituksen tarinasta ja hahmoista. Sanat eivät vielä asetu sijoilleen, mutta ne pitävät paikkaa oikeille sanoille. Päivän päätteksi minulla on kylläinen olo.

Ostin kirjamessuilta Naapurini Totoro julisteen ja laitoin sen työpöytäni päälle. Metsänjumala katselee minua sieltä ja käskee sanataimien kasvaa.