torstai 30. heinäkuuta 2015

Unessa ei ole pyykkiä

Kirjoittaminen on sujunut todella hyvässä vireessä viime viikon, mitä nyt kirjoitusaikaa on täytynyt varastaa vähän sieltä sun täältä, ehkä tunti tai puoli kerrallaan. Sain kirjoitettua TH:n uusia kohtauksia melkein 8 sivun edestä.

Minulla tuntuu olevan aina tahmeaa loppujen kanssa, ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun hyydyn loppumetreillä ja tarvitsen kirjoitussuunnitelmaa saadakseni homman tehtyä. Kirjoitussuunnitelma kuulostaa ehkä turhan dramaattiselta, oikeastaan vain selasin kässärin läpi ja kirjoitin ylös jo kirjoittamani luvut (koska en ikinä muista niiden paikkoja) ja sitten jatkoin listaa luvuista, jotka ovat vielä kirjoittamatta.

Angstaan selvästi kässärin loppuratkaisua sen sijaan, että antaisin hahmojen tehdä mitä heidän täytyy. Hahmot harvoin miettivät omien valintojensa moraalia lukijan silmissä. He vain tekevät. Lukija voi olla jälkiviisas, kokeneempi.

*

Sitten kun angstikässärini kanssa alkoi taas ahdistaa, vaihdoin kevyempään kohteeseen, eli urbaaninovelliin. Se on paisunut 4000 sanaan ja siitäkin puuttuu loppu. Minulla tuntuu olevan taipumusta pitkiin novelleihin, joita sitten yritän epätoivoisesti tiivistää. Kirjoitan hahmot edellä, juoni on minulle enemmän sivutuote.

Tällä viikolla mokasin ja kirjoitin uutta tekstiä väärään Wordiin. Eihän siinä sitten auttanut kuin yhdistää uusi ja uusi-vanha tiedosto ja tsekata muutokset käsin. Hirveä työ tyhmän pään takia, ugh. Samalla huomasin, että kertojaäänet kuulostavat vielä liian samanlaisilta ja lähdin miettimään tapoja, joilla voisin erottaa ne paremmin toisistaan.

Tyypillisesti olen valinnut sellaisia kertojapareja, jotka täydentävät toisiaan. Ihmisen parina on ollut yliluonnollinen olento, pessimistin parina optimisti jne. Kun kahden hahmon ajatusmaailmat ovat mahdollisimman kaukana toisistaan, on helpompi kirjoittaa heille selkeästi erilaisia reaktioita ärsykkeisiin. Dialogi on ehkä helpoin tapa erotella kertojia.

*

Mutta miten kertojien tulisi erottua kielellisesti? Minusta minä-kertojien äänten eron pitäisi näkyä enemmän lauserakenteissa ja kielen rytmissä. Mutta entä hän-kertojat? Miellän niiden kirjoitustyylin ehkä hiukan homogeenisemmäksi. Kertojiin pysyy tietynlainen etäisyys ja kirjoittajan oma ääni on kannatteleva voima, jonka läpi kertojat suodattuvat. Ja tässähän tulee heti konflikti, kun kirjoittajan oma tyyli on tyystin erilainen hahmon olemuksen kanssa.

Olen joutunut miettimään novellin kanssa sanavalintoja entistä enemmän, sijoittuuhan tarina nyky-Suomeen. TH:n kanssa synkähkö ja runollinen tyylini luo (toivottavasti) eräänlaisen suodattimen, jonka läpi tarinan nykymaailmaa katsotaan. Novellissa en koe kirjoittavani yhtä vahvasti suodattimen läpi. Se on naturalistisempi.

Vähän kuin maalaustaiteessa on omia tyylisuuntauksia. TH on sellainen ekspressionistinen (tyylitelty, suttuinen, tunteikas) taulu, kun taas novelli on lähempänä realistista tyylisuuntausta. Siinä pyykätään, riidellään ja juodaan kaljaa helteessä, kun taas TH:ssä kesäpäiviin liittyy haikeus, intensiivisyys ja unenomaisuus. Todellisuus on jotenkin korostettua. TH:ssä asiat ovat salaperäisiä ja selittämättömiä, novellissa taikuus "on niin tätä".

Tarinoiden synopsiksia lukemalla ne vaikuttaisivat olevan samaa genreä, mutta eivät ne taida olla. Onneksi eivät ole, TH:n korostunut todellisuus on välillä todella uuvuttavaa. Siksi onkin hauskaa kirjoittaa välillä tavallisemmista asioista.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Kirjoittajan intuitio

Kävin viikonloppuna reissussa Jyväskylässä. Reissulla oli mukavan kirjallinen teema, eli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Kaverini oli lueskellut kirjaa ja katsonut siinä esiintyvistä paikoista meille kävelykierroksen. Tämä oli kyllä hieno tapa viettää iltaa ja tutustua kaupunkiin. :)

Kirkkopuiston kahvila oli hauska levähdyspaikka

Illan aikana tuli tietenkin juteltua kirjoittamisjuttuja. Tajusin etten ole luetuttanut kavereilla yhtään mitään melkein vuoteen! Viidassakin viimeisin luetuttamani teksti on tammikuulta. Olen kyllä lukenut ihan hirveästi muiden kässäreitä ja tekstejä, mutta TH on syönyt kaiken ajan ja motivaation, enkä ole halunnut luetuttaa keskeneräistä. 

Viime viikon angstihetken jälkeen tajusin, että kässäristä puuttuu oikeasti vain 4-5 lukua, eli hyvin lähellä loppua ollaan. Jos vaan kirjoitan, niin saan sen valmiiksi elokuun loppuun mennessä. Pitää vaan keskittyä. 

Eihän kässäri tietenkään valmis ole silloin, mutta raakaversio kylläkin. Olen elänyt sen kanssa kohta vuoden ja alan olla eksyksissä sen uumenissa. Hahmotan joitain korjaustarpeita, mutta en mitenkään kaikkea. Haluan jo puhua tästä jollekulle. 

En ole edes kertonut mistä se kertoo, koska haluan koelukijoiden menevän tarinaan sokkona. Muuten olisi hankala hahmottaa kerronko tarpeeksi vai sorrunko esoteerisyyteen. Tavallaan olen elänyt kässärin kanssa jossain pimeässä onkalossa ja alan olla lähellä maan pintaa. Valo sokaisee silmät. 

Harjun portaat esiintyivät muistaakseni kirjan Rouge lopussa.

Kysyin kavereilta onko heillä ikinä aavistuksia kässärin suhteen, sellaisia epäilyksiä sisällöstä, joista vaan miettii "ei tätä varmaan tarvitse korjata". Ja sitten jok'ikinen koelukija mainitsee juuri sen asian palautteessaan. On kuuleman. Ihan jatkuvasti.

Kai asiaan liittyy epävarmuus. Ihan kuin kirjoittajan äänenkin kanssa, vaatii aikansa oppia kuuntelemaan omaa intuitiotaan. Sitä että tietää jotenkin mystisesti mitä pitää tehdä ja miten, eikä tuntemuksella ole välttämättä järjen kanssa tekemistä.

Sitä on väsynyt ja kahden vaiheilla ja valmis tyytymään epäloogisuuksiin tai huonoihin valintoihin. Omat tuntemukset kuitataan jonkinlaisena vainoharhana. Ainakin perfektionisti kuittaa.

Näen mielessäni kässärissä ongelmakohtia. Mutta en taida korjata niitä juuri nyt. Juuri nyt kaipaan jonkun toisen mielipidettä, kannustusta ja ohjausta. Säästämällä nämä jutut saatan myös helpottaa editointia. On nimittäin helpompaa aloittaa sellaisista jutuista, joiden ongelmallisuuden aistii itsekin.

Harjun puilla oli korvat! O.O'

Olo on taas vaihteeksi paljon selkeämpi kuin vaikkapa kuukausi sitten. Tuntuu että saan paremmin otetta lopusta, joka minun pitäisi kirjoittaa tarinalle. Aiemmin kamppailin sen sävyn kanssa, nyt taidan tietää miltä lopun kuuluu tuntua. Ja sitä voi aina korjata myöhemminkin. 

Olen lukenut aika monta kässäriä, jossa oli reilusti korjattavaa. Ei kässäriä saa mitenkään sellaiseen kuntoon, ettei olisi mitään korjattavaa. Eikä keskeneräisessä ole mitään pelättävää. Hyvä koelukija osaa kannustaa ja tehdä ehdotuksia. Ehdotukset voivat olla täysin vääriä ja auttaa silti löytämään oikean vaihtoehdon. Jutteleminen saa aivot liikkeelle. 

Hassua miten aika muuttaa asioita. Yhtenä päivänä ahdistaa, toisena uskoo täysin tulevaan. Kirjoittaminen on aikamoista aaltoliikettä. Onneksi olen perusluonteeltani aika kärsivällinen. Ei tätä hullunmyllyä muuten jaksaisi vuodesta toiseen. 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Mistä saan toivoa

Törmäsin hauskaan haasteeseen, joka osui kohdalle juuri sopivasti viime postauksen angstaamisen jälkeen. Löysin tämän suljetusta blogista, joten en nyt linkkaa alkuperäiseen. ;)

Kirjoittaja: listaa kuusi asiaa, joista saat toivoa silloin kun tuntuu siltä, että kaikki menee pieleen!

1. Luen vanhoja tarinoitani. Niitä joita kirjoitin ennen julkaisuhaavetta. Tai vaihtoehtoisesti kaivan esille muistivihkolaatikkoni, jossa on 20 vuoden ajalta kaikki muistivihkoni. Niitä lukiessa tulee sellainen lämmin ja nostalginen olo, ja muistan, että en enää osaa olla kirjoittamatta.

2. Treffaan Motivaatiovalasta!

3. Laitan valot pois, otan kynän käteen ja kuuntelen klassista soittolistaa. Näiden sisältö vaihtelee aina hieman, mutta leffamusiikki ja klassinen vievät minut aina oudon keskittyneeseen mielentilaan. Juuri nyt soittolistalla on mm. Clint Mansell Stay with me, Max Richter Written on the sky, Somei Satoh BifuGeorge Fenton It comes like the tide, Hans Zimmer Mountains ja Dario Marionelli Wandering Jane.

4. Hölmöilen:

PS. Älkää ottako tätä tosissanne! O.O

5. Luen runoja. Ne muistuttavat minua siitä, miten vähällä voi luoda huikean kuvan ja ajatuksen. Sanoja ei tarvita tuhatta, tarvitaan vain oikeat sanat.

Tässä ote Aale Tynnin runosta Sinä:

"Sinä täytit rintani tyhjyyden, sinä avasit linnun suun,
sinun armosi varassa viserrän oksalla elämänpuun.
Voit huomenna kurkkuni murskata, minut särkeä
kokonaan,
mutta suuruuttas minä viserrän niin kauan kuin saan."

6. Postaan blogiin aiheesta kuin aiheesta. Välillä joku postaus jää ikuisesti luonnoksiin, mutta ongelmista kirjoittaminen auttaa analysoimaan niitä ja keksimään keinoja niiden ratkaisuun. Ja jos en postaa, niin juttelen kirjoittajakavereille angstistani. Joku keksii aina oikeat sanat, joilla pääsen eteenpäin. :)

torstai 16. heinäkuuta 2015

Takapakkia?

Olen todennut, ettei kirjoittaminen taida muuttua enää koskaan "helpoksi". Blogia pitkään lukeneet ovat saaneet pyöritellä silmiään soutamiselle ja hupaamiselleni jo kohta kolme vuotta, eikä sekään taida muuttua mihinkään. :)

Pidän blogimaailman kirjoittajayhteisöstä aivan valtavasti, mutta välillä on liian helppoa hukkua liiaksi siihen mitä muut tekevät ja miten. Ohjeet, tsempit ja vinkit ovat tärkeitä, sitä en kiistä. Olen kuitenkin huomannut, että muiden menestys aiheuttaa itsessä eräänlaista kärsimättömyyttä. Sen kun yhdistää vielä perfektionistin luonteeseen, alkavat kirjalliset muurahaiset juosta pääkopassa todenteolla.

Olen hirveän ylpeä kirjoittajakavereistani ja heidän saavutuksistaan. Muiden rinnalla tulee kuitenkin pakostakin sellainen olo, että pitäisi edistyä nopeammin. Sillä välin kun muut kirjoittavat 2-3 kässäriä, julkaisevat, tekevät novelleja jne. paisuu omien epäonnistuneiden tekeleiden vuori.

Olen yrittänyt ottaa mallia muiden työmoraalista ja aikatauluttaa tekemistäni. Kummasti kalmanrajat vaan karkaavat, suunnitelmat muuttuvat ja kässäri pysyy jonkinlaisessa limbossa. Se on hiukan masentavaa.

Työpöydälläni on leppäkerttukirkko.

Luulen että em. mieliala sai minut kaipaamaan vaihtelua. Novellia ei kuitenkaan huitaista kasaan viikossa. Ehei, sekin vaatii perehtymistä, pureskelua, editointia, syventymistä. Ja yhtäkkiä mielen valtaa syyllisyys, koska aika pitäisi käyttää siihen kässäriin, jota yrittää vältellä.

Seuraava pakokohteeni oli luonnollisestikin fikkaus. Kevään leffauutuudet saivat minut lukemaan fikkejä innokkaasti, sitten aloin kierrellä taas sivustoilla, seuraavaksi vilkaisin vanhoja fikkejäni ja luin lukijoiden kommentteja... ja sitten tunsin taas syyllisyyttä siitä, että jätin aikanaan yhden tarinan kesken (se oli minulle järjettömän tärkeä ja ilmeisesti sen perään kysellään edelleen...). Lopulta päässäni oli jo suunnitelma, miten kirjoittaisin sen loppuun.

Mutta edes fikkaaminen ei ole nopeaa ja vaivatonta. Taidan muistella liian usein vain sitä raakatekstin oksentamisen ihanuutta, en 1 luku viikossa päivitystahtiani, en pinoiksi koottuja muistivihkoja, en sitä kuinka tapitin elokuvaa ja DVD-extroja tuntikaupalla, jotta pääsisin sisään tarinan maailmaan. Pitkää fikkiä kirjoitetaan aika lailla samoin kuin romaania, sitä vain editoidaan hieman vähemmän.

Ja kuten romaaniraakileessakin ovat fikkien ykkösluvut usein huonoimpia. Hahmoista tarvitsee kirjoittaa tarpeeksi, jotta heihin pääsee sisään. Ei siihen flow'n voi vain hypätä 2,5 vuoden tauon jälkeen. Jokaisella tarinalla on myös oma äänensä, sitä on melkein mahdotonta kopioida ilman samanlaista syventymistä kuin aikanaan.

Kyse ei ole siitä, että arvostaisin fikkaamista jotenkin vähemmän. Kyse on siitä, että tiedän mitä minun pitäisi tehdä, enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun samalla intensitiivisyydellä ennen kuin se kässäri on valmis. Ja toisaalta se keskeneräinen fikki ei näytä lähtevän ajatuksistani, koska päädyn lukemaan sen pari kertaa vuodessa ja miettimään miksi jätin sen aikanaan kesken. 

Jostain syystä siirryin jopa keittiöön roinieni kanssa kirjoittamaan.

Ehkä tämä on joku pimahtaminen? Tahdon mennä eteenpäin, vaan en mene. Tahdon kirjoittaa hyvän kirjan, mutta samalla haluan lukita sen pöytälaatikkoon ikuisesti. Kirjoittaminen syö aikaa ja alan olla todella kärsimätön siihen käytetyn ajan suhteen.

Yksi tekijä tässä on varmasti se, että opiskelu Viita-akatemiassa alkaa taas syyskuussa. Silloin alkaa myös kurssikavereiden tekstien koelukeminen ja aika on entistä enemmän kortilla. Olisin voinut ottaa enemmän irti kesästä, mutta olen buukannut ohjelmaa jokaiselle viikonlopulle sen sijaan, että oikeasti editoisin kässäriä. Lähden ilmeisesti taas matkalle kesälomalla (ainakin ajatus olisi lähteä Islantiin), eli en kirjoita.

Olipa taas avautuminen. En voi uskoa, että viimeisessä kolmessa vuodessa on ollut näin vähän eteenpäin liikettä. Pitäisi uskoa. Kirjoittaminen on hidasta. Siksi kärsivällisyys on välttämätön hyve kirjoittajalle. Sitä joko jaksaa jatkaa eteenpäin tai sekoaa.

Onneksi kaverit muistuttavat, että kirjoittivat esikoisteoksiaan vuosikausia. Sen rinnalla yksi vuosi on lyhyt aika. Minä en ole edes laittanut yhtään kässäriä vielä kustantamoon. Perfektionismi ja kunnianhimo ovat pirullinen yhdistelmä - asiasta puhuminen yleensä auttaa ja murheet katoavat.

Onneksi viikonloppuna on terapiareissu kaveiden luo. Booli tuhoaa aivoista angstisoluja. ;)

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Taiteilijatreffit ja sanoittaminen

Kävin viikonloppuna Ateneumin Tarujen Kansat näyttelyssä, jossa on esillä Pohjoismaalaisten taiteilijoiden teoksia luonnosta ja mytologiasta. Esillä olivat erityisesti 1800 ja 1900-lukujen taitteen taiteilijat Akseli Gallen-Kallela, Theodor Kittelsen, Edvard Munch ja Hugo Simberg. Aika kului näyttelyssä kuin siivillä, juttelimme kirjoittajakaverini kanssa teoksista innokkaasti.

Tunnustan etten ole aina ollut varsinkaan kotimaisen taiteen suuri ystävä, mutta pidin näyttelyä hyvin inspiroivana. Esillä oli paljon tuttua Kalevalaa, mutta myös minulle tuntemattomampia teoksia. Erityisesti norjalaiset taitelijat ja myytit olivat kiinnostavia.

Näyttely pyörii vielä 27.09.2015 asti. Tässä olisikin kirjoittajalle hyvä tilaisuus lähteä "taitelijatreffeille"!

Museolta tuli ostettua taidepostikortteja työpisteelle: 
Vasemmalla Ellen Thessleffin lumoava omakuva,
oikealla Magnus Enckellin Fantasia.

Novellin kirjoitus jatkuu. Tunnen virkistyneeni tämän myötä aivan valtavasti! Sanoja on kertynyt vasta vaatimattomat 2500, mutta tarina on hyvin käynnissä, olen tutustunut hahmoihini ja luulen saavani tämän ekan version viikon sisällä valmiiksi.

En nauti enää nykyään raakatekstin tuottamisesta yhtä paljon kuin ennen. Yritän suhtautua siihen eräänlaisena tarinan opaskarttana ja tukirankana editointia varten. Juuri nyt tekstissä ei ole oikeanlaista virtausta, motivaatiot ja tapahtumat eivät saa tarpeeksi pohjustusta. Näkökulmahahmon luonnetta tarvitsisi valottaa enemmän ja tahtoisin loihtia miljööstä elävämmän.

En tiennyt miten tarina loppuu, kun aloitin, mutta minulla oli tuuria. Tarinoissa tulee pakostakin keksittyä uutta termistöä kuvaamaan asioita, joita ei todellisessa elämässä ole. Keksin yhden vahingossa, se oli vain sivulauseessa. Sitten siitä kehkeytyikin koko jutun juoni ja kliimaksi. Hullua miten näin käy!

Työpisteelle pääsi myös Kittelsenin Näkki (Nøkken).

On muuten yllättävän hankalaa kehittää asioille uusia nimiä. Fantasiatarinoissa on aina kehitettävä jonkin verran omaa sanastoa, jotta monimutkaisia asioita kykenee välittämään lukijalle tiiviimmässä muodossa. Usein kirjoittajat käyttävät kollektiivista sanastoa, mutta välillä on tarpeen heijastaa sanavalinnoissa myös luomaansa mytologiaa. Sanavalinnat määrittävät tarinan sävyjä. Toisaalta välillä tarinoissa näkee, että sanastoa on yritetty uudistaa turhaan, vaikka hyvä sana on jo olemassa.

Jouduin keksimään tämän tarinan siivittämiseksi useamman termin. Lainailin paljon olemassaolevaa, yritin katsoa että termistö on linjassa. Osa on vieraita sanoja, osa vähemmän tunnettuja käännöksiä, osa ihan suomalaisia yhdyssanoja, joita ei arkielämässä käytetä.

Haasteena on kuulostaa uskottavalta, saada tekstiin sopivasti outoutta ja tuttuutta ja pitää homma loogisena. Esimerkiksi vieraskieliset termit outouttavat ja antavat tarinalle maagisuutta, mutta en halua käyttää vain niitä. Kirjoittaminen on sanoittamista, välillä tahmeaa, välillä vaivatonta.

Olen muutenkin todennut, että inspiraatiota voi löytää yllättävistä paikoista, ja että synkronisiteetti on kesäaikaan huipussaan. Löysin Helsingin reissuilla antikvariaatista Elina Vaaran ja Aale Tynnin vanhoja runokirjoja 40- ja 50-luvuilta. Kun selatessa osuu kohdalle runo, joka puhuu tismalleen samasta aiheesta kuin oma novelli, on olo äkkiä maaginen. Jotkut runokuvat jäävät verkkokalvolle, vaikkei sanoja lukisi turhan huolellisestikaan.

Ehkä löydän ne tekstin seasta muuttuneina joku kerta?

torstai 2. heinäkuuta 2015

Kesäperinne(kö)

Helteet ovat saapuneet sopivasti työstressin huipentumaan. Sen sijaan, että nauttisin auringosta, paistun elävältä autooni aina kotimatkalla. Kotona raahaudun koneelle, totean että ruutu heijastaa valoa liiaksi voidakseni viedä konetta pihalle ja sulkeudun pimeyteen.

Tätä se on, kirjoittajan kesä.

Kummallista kyllä, kesärituaalini ovat pitkälti kammioon sulkeutumista. Helteellä tahdon aina katsoa Hellraiserit ja laittaa Christopher Youngin säveltämän soundtrackin soimaan. Tai sitten luen ko. sarjan sarjakuvia & Clive Barkeria. Siinä taitaa olla yksi tarina, johon en kyllästy ikinä. ♥

Jokaiselle kirjoittajalle sallittakoon muutama klishee...

TH on edistynyt malttilisesti. Samalla olen tehnyt mielenkiintoisia havaintoja. Olen aika esteetti luonne, haluan että asiat ovat visuaalisesti tietynlaisia. Kässäreiden kohdalla olen huomannut, että pitkä kässäri alkaa ahdistaa minua nopeasti. Tekee mieli palata alkuun, lukea ja korjailla. 

Onnistun huijaamaan itseäni jatkamaan parhaiten, kun kirjoitan käsin seuraavan kohtauksen. Käsin kirjoittaminen on hidasta, en edes odota tuottavani valmista tekstiä, mutta kohtausta edeltävää tekstimassaa ei ole tyhjällä paperilla. Aivoni kuvittelevat, ettei sitä ole olemassakaan. Etenen pala palalta, raapustelen. 

Muistutan itseäni jatkuvasti siitä, että vuosi on todella lyhyt aika työstää romaania. On ammattilaisia jotka saavat romaanin tehtyä vuodessa, mutta minulla ei ole heidän kokemustaan. Minun ei tarvitse pusertaa tarinaa, eikä valmistua liian pian. Saan edetä kaikessa rauhassa. 

Huomasin alkavani miettiä syrjähyppyä työmatkalla. Päähäni tuli täydellisen valmis juoni, olin jo laskemassa montako päivää sen kirjoittamiseen menisi ja kirjoitin synopsista. Kyse oli fan ficistä, josta luovuin loppujen lopuksi, mutta pelkkä jonkin muun suunnittelu oli sykähdyttävää. 

Jotenkin päädyin miettimään, olisiko minulla idea STK:n urbaanin fantasian antologiaan.

Olen huomannut etten innostu pelkästä kisasta, vaan minulla on oltava tarinan aihio jo olemassa jollain tasolla. Keväällä istutin pienen tarinan siemenen, josta on nyt versonut novelliaihio. Se on kenties ihan tervetullut tauko romaanin maailmasta, jossa olen ollut liki vuoden yhtäjaksoisesti.

Genre tuo minulle lähinnä mieleen nahkaan puetut adonikset ja pararomanssit, mutta on hauskaa soveltaa mytologiaa kotimaiseen ympäristöön. Maailmanpelastustarinat eivät jotenkin istu Suomen profiiliin, joten keksin mielenkiintoinen leikkauspisteen mytologialle ja nykypäivälle varsin vaarnamaisella tavalla. Olen mielenkiintoista löytää uusia hahmoja, tutustua heihin, löytää novellin keskeinen ristiriita (kaikki lähtee halusta) ja särkeä heidän sydämensä.

Toistaiseksi aion työstää novellia. Aikaa on lokakuun loppuun, joten tämän saa hyllyllekin jos TH:n kutsu käy ylivoimaiseksi. Olen myös kaivannut novellin kirjoittamista prosessina.

Uusien ideoiden kanssa pelehtiminen on vähän kuin avaisi tällaista. ;)

Uuden novellin myötä tulin lukeneeksi vanhoja novellejani - miten aika kirkastaakin niiden virheet päivänselviksi. Viime kesänä kirjoitin kaksi novellia: Stepanin koodeksi-novellin ja Portti-novellin. 

Koodeksinovellin ongelma oli kisan sivurajoitus, tarina oli siihen nähden liian monimutkainen. Kisastahan ei tullut menestystä, mitä en ihmettele. Sitä oli kuitenkin hauska kirjoittaa ja tarina oli sinänsä mielenkiintoinen. Sain irrotella sen parissa. :)

Portti-novellihan laajeni myöhemmin projekti E:ksi, eli siinäkin yritin tehdä liian monimutkaista sivumäärään nähden. Novellin kirjoittaminen oli opettavaista, intohimoista ja lopputuotos oli taas minun mittapuullani askel kohti kehittymistä. Tällä en koskaan nähnyt realistisia mahdollisuuksia menestyä, koska aika loppui kesken, mutta en kadu sen kirjoittamista. 

Nova-novellin vaiheita olen jauhanut blogissa kyllästymiseen asti (ainakin itse olen kyllästynyt siihen), mutta sekin oli tärkeä askelkivi. Kisamenestys teki hyvää kirjoittajaitsetunnolle ja armoton editointi oli todella opettavaista. 

Urbaaninovellista on vaikea sanoa tuleeko menestystä, mutta juuri nyt olen vain iloinen, että pääsen kirjoittamaan jotain uutta. Olen iloinen, että on lyhyen ajanjakson päämäärä, pieni kokonaisuus ja erilainen fokus kirjoittamisessa. TH:ssa on oltava vakava, vaadin siinä itseltäni hirveästi. Tämän kohdalla ei ehkä tarvitse olla niin vaativa. 

Tietyssä mielessä novellin kirjoitus muistuttaa eniten ficcaamista. Novellini ovat olleet pinnallisempia kuin romaaniraakileeni. Nautin viihteen kirjoittamisesta, klisheistä ja tarinallisuuden tunnusta novelleissa. Romaaneissa tuppaan ankkuroimaan tarinan voimakkaammin realismiin, kun taas novellissa saa irrotella. 

Johtuuko se siitä, että novellimitassa harvoin ehtii rakentaa mitään todella omaperäistä? Huomaan inspiroituvani novelleissa selvemmin olemassaolevista tarinoista, jolloin ne ehkä liikkuvat liian tuttuja polkuja ja käyttävät enemmän samoja olemassa olevia arkkityyppejä. En tiedä, minusta novellit ovat tarinallisempia kuin romaanit. Tai sitten olen vain lukenut pääasiassa viihdenovelleja. 

En myöskään tiedä vielä päätyykö novelli koskaan kisaan vai jääkö pöytälaatikkoon. Juuri nyt tämä yllätyksellisyys tuntuu ihanalta. Ei liene ihme, että kirjoitan novelleja pääasiassa kesäisin; mikäpä olisi kirjoittajalle novellia parempi kesäromanssi? ;)