perjantai 22. toukokuuta 2015

Vieraalla maalla

Viime viikko oli poikkeuksellinen, sillä sain laitettua viimeisen talvilomapäivän perjantaille ja sitä myöten pidettyä hieman pidemmän viikonlopun. En käyttänyt lomaa kirjoittamiseen, vaan taustatyöhön. Ja niin päädyin reissulle Pohjanmaalle.

Olen syntynyt Pohjanmaalla, joten reissulla tuli myös sukuloitua. Parempaa tapaa tutkia vierasta miljöötä ei olekaan kuin käydä paikan päällä! Haistoin, maistoin, kuuntelin ja katselin ja eläydyin maisemiin parhaani mukaan.

Tiedättekö sen hetken, kun pääsee sisään tarinan maailmaan ja oikea maailma ikään kuin hämärtyy ympäriltä?

Pääsin juuri sellaiseen tunnelmaan viime lauantaina, kun pääsin vierailemaan hiukan erikoisemmassa tarinaan liittyvässä paikassa. Oivalluksia tulvi mieleen valtavasti ja sain jälkikäteen kirjoitella niitä ylös. Se oli täydellisen inspiraation hetki; tarina kertoi minulle itse itseään.

Kyse ei ollut tällä kertaa projekti TH:sta, vaan Portti-novellini maailmasta, joka vaikuttaa laajenevan kokonaiseksi romaaniksi. Kutsukaamme sitä vaikka projekti E:ksi. Sen aika ei ole ihan vielä, sillä se vaatii hirveästi taustatutkimusta. Mutta on tärkeää kylvää siemeniä myös tulevan varalle. Ja olihan TH:llakin yli vuoden itämisaika ennen raakaversion kirjoittamista.

Jos TH olisi esikoiseni, tulisi E:sta se kipuileva toinen romaani. Juuri nyt E:ssa tuntuu olevan kokonainen maailma tutkittavana ja löydettävänä. Se haluaisi kovasti jo työn alle, mutta en päästä sitä vielä tämän lähemmäs. TH on saatava ensin valmiiksi ja maailmalle.

Mitä runoilijan katse löytää?

Vieraiden ympäristöjen tarkkailu edesauttaa myös runoilijan tai kirjoittajan katseen kehittymistä. Tarkoitan ilmaisulla sitä havahtunutta tilaa, jossa kirjoittaja on aina tutkiessaan ympäristöään. Hän näkee yksityiskohdat ja suodattaa niistä mielenkiintoisimmat ja tuoreimmat havainnot tekstiin.

Yli neljän tunnin ajomatkan aikana näki auton ikkunastakin paljon sellaista, jonka olisi joitain vuosia sitten jättänyt noteeraamatta: harmaiden kurkien patsasmaiset hahmot pellon uomissa, istutetun ja luonnometsän siluettien erot, puiden sekaan eksyneen lohkareen kivikasvot, lumesta kaarelle taipuneet koivut, sen kuinka puut eivät kasvaneetkaan perillä enää niin korkeiksi maaperän muuttuessa.

Kirjaan ylös kaiken näkemäni ja jalostan kuvailuksi. Se on kuvausrajoitteiselle kirjoittajalle hyvä työskentelytapa. Maisemista syntyy usein myös runoja, kun yritän pohtia mitä tietynlainen maisema kertoo: millainen mieliala sillä on, mitä se voi heijastella runon kertojassa, millaisia ajatuksia se herättää minussa?

Millainen on sinivuokon sielunelämä?

Tilasin reilusti lähdemateriaalia lähikirjastoon ja löysin kerrankin TH:lle loistavaa taustamateriaalia eräästä kirjasta. Sen keskeinen aihe on hankala tutkia, joten jokainen tiedonmuru on tärkeä.

Ilokseni huomasin, että taustamateriaaliksi päätyi myös kuvakirja. Lainaan niitä harvemmin, vaikka vietän liikaa aikaa Pinterestissä tutkimassa taitelijoita (viime aikoina mm. Gustav Klimt ja Zdzisław Beksiński). Kuva voi olla tärkeä osa mielen prosessia, kuten myös runo. Joskus ne kiteyttävät asioita, jotka lipuvat tajunnan reunamilla ja auttavat ne sanoiksi.

Tällä viikolla löysin yhden runon, joka kiteyttää TH:n ytimen. Outoa kuinka se ei ole tullut vastaan aiemmin? Olen ollut tämän kässärin kanssa hyvin tarkka etten viljele runoja, lyriikoita tai intertekstuaalisuutta huolimattomasti, mutta tämän runon voisin kuvitella kirjaan.

Olen kuullut joskus ajatuksen: "me kaikki seisomme jättiläisten harteilla". Viittaukset itselle tärkeään taiteeseen tuntuvat juuri tältä. Rakennan kaikkien aiempien tarinoiden varaan, mutta lukijalle korostuvat ne viittaukset, jotka tuon itse näkyviksi.

Eri jättiläisillä on erilainen kaiku. Joku voi olla niin rakas, että tuntuu hölmöltä viitata siihen - onhan viittaus tietyllä tapaa kuin sanoisi "minun sanani ja hänen kulkevat rinnakkain." Ne muodostavat dialogin. Rehellinen keskusteluyritys voi näyttää sangen mahtipontiselta jos nousee liian korkean jättiläisen harteille.

Lienee kuitenkin parasta olla röyhkeä taiteilija ja unohtaa yleisö vielä tässä vaiheessa. ;)

Näitä tunnelmia kaipaan ♥  

Vaikka reissussaolo onkin raskasta ja kirjoittaminen jäi, sain matkalta hurjasti eväitä tulevaan. Ikävä kyllä toin reissulta tuliaiseksi flunssan, jonka johdosta tämä viikko on kulunut sängyn pohjalla, kun pelkkä ajattelukin on tuntunut ylivoimaiselta.

Loppuun vielä muutama sivusto, joilta voi löytää vanhaa, vaikeastisaatavaa kotimaista kirjallisuutta ilmaiseksi: Projekti Lönnrot ja Project Gutenberg. :)

tiistai 19. toukokuuta 2015

Parnassoruno

Viime viikko hujahti matkustellessa ja tällä viikolla olen ollut saikulla kevätflunssan iskettyä. Mutta vaikka kirjoittaminen on takkuillut, olen ideoinut sitäkin enemmän.

Tästä kaikesta enemmän sitten kun pääsen oikeasti pois sängyn pohjalta. Juuri nyt energia riittää hädin tuskin tämän viime viikkoisen postauksen julkaisuun.

Louhin taas materiaalia vanhoista Parnassoista ja muista alan lehdistä. Tässä siis kaheli Parnassoruno iloksenne:


Kun sanat lakkaavat tottelemasta
elämän ja kuoleman asioista kirjoitetaan
toisenlainen maailma
Niittäessä elämäntuntoinen ruumis riemuitsee
- sitä Shakespeare ei kirjoittanut

Sanat nokkivat todellisuuden murusia
hallitsijat kerääntyvät etsimään jumalolentoja
Ei mahdotonta, ei pyhää
sielujen matkassa
Minussa oli maailmoja, joista kukaan ei tiennyt

Huomenna tanssin kanssasi
emme usko olevamme aikuisia
keskisormea haudan takaa
niin kasvoi puu
lannistuminen on ajanhaaskausta

--

Syvällistä, eikö? ;)

perjantai 8. toukokuuta 2015

Lopettamisen vaikeus

OK, editointikuukausi ei mennyt nappiin. Suurin osa viime kuusta katosi pakonomaisen runoilun sumuun. Onneksi se tuntuu nyt hetkeksi lakanneen ja ripaus selväjärkisyyttäkin on palannut pöydälle.

Totuus on, että tämä kässäri on saatava kuosiin seuraavan neljän kuukauden sisällä, koska syyskuussa alkaa Viidan kakkosvuosi, joka tuo taas tullessaan koeluettavaa. Kässärille on siis nyt ihan eri lailla aikaa kuin myöhemmin.

Missä kuosissa kässärin on oltava syyskuussa? No ainakin taustatutkimus pitää olla pois alta, kässärillä on oltava kaikki osat olemassa ja toivon mukaan se on joko ollut koeluettavana tai se on menossa koelukuun.

*

Mitä on kesken juuri nyt? Olen hinkannut alkua, mutta se ei ole isoin ongelma. Ongelma on ryppy keskivaiheessa, joka tarvitsisi silottaa. Olen vältellyt sitä, vaikka tiedän tarkalleen mikä ja missä ongelma on. Kun alku ja keskikohta on hiottu oikeaan muotoon, on mahdollista viimein kirjoittaa loppu.

Oloni keveni tänään hieman, kun tajusin mikä ongelmani on ollut tarinan lopun suhteen. Olen jotenkin kuvitellut, että loppu on vain muutaman kohtauksen feidaus ja lopputekstit. Samalla olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei tarina voi loppua näin, koska liian moni asia on yhä auki.

Tosiassa lopun tarvitsee olla kokonainen kolmas näytös.

Kolmas näytös puolestaan tuntuu hankalalta, koska olen kirjoittanut kakkosnäytöksen kliimaksia kuin koko kirjan kohokohtaa. Ja oikeastaan se ei ole - tai ainakaan sen ei tarvitse olla. Kakkonen ja Kolmonen ovat keskenään hyvin erilaisia, joten kai minua pelottaa hieman kirjoittaa realistista Kolmosta, joka vaatii nimenomaan taustatutkimusta. Pelkään sortuvani infodumppaukseen ja epäilen omia ratkaisujani lopun suhteen. Yritän setviä tarinan logiikkaa, jossa olen huomannut aikamoisia hiusmurtumia viime aikoina.

Mutta Kakkonen ei toimi kirjan kliimaksina juuri erikoisuutensa vuoksi. Kolmosen typistäminen muutamaan kohtaukseen on kuin ei antaisi hyökyaallolle tilaa murtua. Ja olen kuitenkin rakentanut tarinaan useamman voimakkaan konfliktin, jotka jäisivät näkemättä ilman tilaa hengittää. Olen vaan pitänyt niitä Kakkosta vähempiarvoisina jostain syystä, ajatellut etteivät ne ole kuin sivujuonia, vaikka tosiassa ne ovat yhtä tärkeitä kuin pääjuoni.

*

Tämän kässärin kirjoitusprosessi on kyllä niin omituinen. Aina kun luulen setvineeni kaiken kuntoon, tulee taas joku kristallinkirkas ajatus, joka vie mennessään. Mutta ehkä kirjoittamisen kuuluukin olla tällaista, vähän kuin hulluutta tai rakastumista tai molempia.

Kumpa se tunne välittyisi myös lukijalle.


VAST - Touched 

tiistai 5. toukokuuta 2015

Väriseikkailu

Olen taas vältellyt editointia ammattimaisella otteella. Tuntuu että hinkkaan kässärin ensimmäisiä lukuja jatkuvasti. En ole varma muuttuvatko ne pahemmin, ainakin sävy muuttuu tummemmaksi. Siispä kässärin luo palaaminen on ollut aika takkuista.

Kun kässäri takkuaa, löytyy onneksi hiukan kaikenlaista harhautusta. Löysin Ruotsista ihanan aikuisten värityskirjan: Millie Marottan Djurens rike.


Eläimiä, sudenkorentoja ja taikametsää ♥  


En ollut lainkaan tajunnut, että aikuisten värityskirjoista on ollut pienimuotoinen buumi vähän kaikkialla. Tutustuttuani tähän tajuan kyllä miksi. Aika lentää värittäessä kuin siivillä! Värittäessä voi tuntea itsensä taas lapseksi. Parasta on tietenkin luova värien käyttö ja mielikuvitus. Ja onhan tietenkin mukava keskittyä yhteen puuhaan ihan rauhassa.

En ole kovin kummoinen piirtäjä, mutta tykkään tuherrella ja värittää kyllä kovasti. Viidassakin piirtelen aina kaikenlaista värikästä tuntien aikana. Ja kotona on hirveästi värikkäitä esineitä, joiden väriskaala riitelee toistensa kanssa. 

Tässä siis maailman kaunein mustekala:

 Sateenkaaritursaat elävät valtameren valottomissa onkaloissa,
eikä niiden värikkyydelle ei ole mitään järkevää syytä ;)

Olisipa minulla jotain järkevää päivitettävää, mutta ei vaan ole. Tällä vauhdilla kässäri ei valmistu koskaan. Mutta onpahan minulla sateenkaaritursaita! ;)