maanantai 27. huhtikuuta 2015

valo huhtikuun puissa

Ahmun hienon runopostauksen inspiroimana. Kuvat ovat Nyköpingistä. 




Puut kantavat valoa


Puut kantavat valoa,
mutta hiljaisuus kevyt lintu
liitää vesiä pitkin.
Puut kantavat valoa,
mutta harmaa siipi jo viistää vettä ja taivasta
hiljaisuus, kevyt lintu, 
asettuu puihin ja sytyttää pesänsä,
tulena valo nousee taivasta kohti
eikä kukaan voi kantaa sydäntään kevyesti
koska kauneus on rakastamista

koska kauneus on tuskallista
niin kuin linnun ainoa laulu


Kirsi Kunnas (Vaeltanut 1956)




perjantai 24. huhtikuuta 2015

Välähdyksiä

Blogi on ollut vähän pidemmällä tauolla. Ensin olin kipeäni, sitten kiepahdin viikoksi Ruotsiin työkomennukselle. Minulla oli romanttinen ajatus siitä, kuinka kirjoittaisin Ruotsissa illat. Eihän se tietenkään toteutunut, pää surisi vierasta kieltä, silmät paloivat kesälämmöstä ja kukkivasta luonnosta.

No, joskus käy näin. Kuukausi vain katoaa johonkin.

Runstener i Nyköping - tällaisia tuli metsästettyä

Ruotsissa kesä tuntuu olevan hieman lähempänä. Lämmöt olivat mukavasti 15-18 tienoilla ja luonto oli vihreää. Kenties siis fiksumpaakin hieman kierrellä kaupungilla ja nollata hotellihuoneessa kirjan kera (Luin Maailmakaikkeuden huonoimman elokuvan, se oli hauska!).

En voi sanoa, että huhtikuu olisi mennyt editoidessa, vaikka aluksi kovasti uhosin. On nimittäin käynyt niin, että viattomasti alkanut runostelu on vienyt ihan kaiken kirjoittamisajan. En oikein ymmärrä mitä on tapahtunut!

Tänä keväänä aloin kirjata ylös välähdyksiä. Sitä se ensin oli. Saatoin olla auton ratissa ja nähdä jotain kuin ensimmäistä kertaa. Sanat järjestyivät mieleeni, kotona kirjoitin ne paperille. Huomioita kertyi, niiden perään ketjuuntui muitakin ajatuksia. Tuntui olevan paljon sanottavaa, asioita joita saatoin kertoa vain runomuodossa.

Niitä on tullut viimeisen kuukauden aikana koko ajan. Olen kirjannut niitä ensin muistilapuille, sitten paperille, sitten runokirjaan ja sitten koneelle. Jonkin verran on aina muuttunut matkan varrella, mutta sen enempää en ole niitä editoinut.

Hällristningar eli kalliokaiverrukset löytyivät 
epäilyttävästi päiväkodin takapihalta ;)

Eivät nämä ole oikeita runoja. Ne vain vuotavat paperille ja jälkikäteen en tiedä mitä tekisin niille. Mikä niissä on väärin ja oikein? Kunhan kirjoitan, kunhan vuodan.

Kuin olisin ollut tätä ennen supussa koko elämäni. Silmäni tuntuvat avautuneen, niin dramaattiselta kuin se kuulostaakin.

Tarkemmin ajatellen näiden edeltäjiä on ollut kyllä proosani seassa. Sellaisia hieman sekavia vuodatuksia, jotka eivät istu muuhun tekstiin, eikä niistä voi varmaksi sanoa mitä ne ovat.

Olen kuitenkin alkanut kirjoittaa runoja. Hyviä ja huonoja. Mitä niille pitäisi tehdä? Julkaisu tuntuu ajatuksena ahdistavalta - kenties kirjoitan niitä juuri siksi, että proosan kanssa pitää olla julkaisu koko ajan mielessä. En tunne runoutta kauhean syvällisesti, en osaa sanoa onko niissä oikeasti mitään vai jäävätkö sanahelinäksi.

Tämä on sen ensimmäisen riimukiven kaveri. Aika surullisen näköinen?

Olen yleensä hyvin järkevä ihminen, joten ajattelin oppivani runokurssilla. Silloin törmäsin Hämeen kirjoittajakoulun runokurssiin Kreikassa: Antiikin mytologia ja filosofia runouden inspiraation lähteenä. Jokin napsahti. Varmastin töistä ja kotoa ja ilmoittauduin. Noin vain. Kreikkaan asti, minä, aloittelija. O.o

Ihan kuin olisin lukenut cinemaattista elämänopasta oikeasti ja unohtanut, etten pidä matkustamisesta. Mutta näin kävi, lähden matkalle joulukuussa (olettaen että kurssi saadaan järjestettyä).

Hämmennyksestä huolimatta on viime aikoina ollut poikkeuksellisen vapautunut ja innostunut olo. Tuskinpa runoilusta mitään haittaa on, vaikka jäisivät pöytälaatikkoon. Pääni tuntuu kevyemmältä jo siksi, että moni siellä uinut asia on nyt paperilla.

Ehkä tauko kässäristä on ihan tarpeellinen. Lukeminen ja kaiken muun puuhastelu on antanut valtavasti ideoita kässäriin. Röpelöt hioutuvat pois ja tarina syvenee. Vieläkin ahdistaa vähän se, etten tiedä miten kirja loppuu. Ehkä jo parin kuukauden päästä?

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Pasi Ilmari Jääskeläinen - Harjukaupungin Salakäytävät

Luin 2013 Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta, ja kirja teki minuun syvän vaikutuksen. Päätin kuitenkin säästää kirjailijan seuravaa kirjaa hieman myöhemmäksi, jotta lukisin mahdollisimman monipuolisesti, enkä vain niitä juuri itseen kolahtavia erityistapauksia. Muuten voi iskeä joku päivä kauhea epätoivo, kun kaikki helmet onkin luettu.

Tänä keväänä tunsin viimein, että oli aika ottaa kirja hyllystä ja sukeltaa. Ja jollain maagisella tavalla ajankohta ei olisi voinut olla oikeampi...

Pasi Ilmari Jääskeläinen, 2010, Atena Kustannus, oma ostos

Kustantaja Olli Suomisen arki soljuu eteenpäin luotettavana ja itseään toistavana. On vaimo ja lapsi, luottamustoimet, sateenvarjojen ostaminen kadotettujen tilalle, uusien Facebook tuttavien lisääminen...

Yllättäen kaikki tuntuvat lukevan kirjailija Kerttu Karan Elokuvallistä elämänopasta, ja Kerttu tunkeutuu Ollin uniin. He olivat rakastavaisia puoliksi unohtuneessa nuoruudessaan ja jotain kuplii yhä pinnan alla. Olli hyväksyy Kertun kaverikutsun Facebookissa ja saa sovittua tämän seuraavan teoksen julkaisemisesta kustantamossaan.

Samalla hän lipuu aina vain kauemmas arjestaan ja kohti cinemaattisempaa olemassaoloa, jossa on elämää suurempaa rakkautta, salaisuuksia ja tavallisille ihmisille näkymättömiä salakäytäviä.

Tätä kirjaa ei voi kuvailla neutraalisti. Lukukokemus sekoitti minut täydellisesti: aistini ovat vieläkin epävarmat ja ilmassa leijuu M-hiukkasia ja puoliksi muistettuja unia. Harjukaupungin Salakäytävät osui sellaiseen hetkeen, kun näen itsekin pakottavan todellisia unia ja elämä tyrkyttää cinemaattisia tilaisuuksia tylsän jatkumohakuisuuteni sijaan.

On kuin kirjailija olisi kävellyt haudallani ja heittänyt maahan jäätävän kylmän varjon. Se puristaa rintaani, minulla oli lukiessani hetkiä, jolloin sain hädin tuskin henkeä! Olen kirjoitellut viime vuosina kaikenlaista, jossa on ollut ripauksia tästä tarinasta: samanlaisia hahmoja, unikuvia. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta jonkinlainen déjà vu tai life imitates art kuvaa tätä tunnetta parhaiten.

Olisin ehkä halunnut suhtautua tähän kirjaan väliinpitämättömämmin. Sen vaikutus oli kuitenkin fyysinen hurmio, epätodellisuus. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen kuvailin kirjaa sen lukeneelle kaverilleni Lumikkoa "tavanomaisemmaksi". Mutta jos vertailukohta onkin aivan mikä tahansa muu kirja, ei tässä olekaan enää mitään tavanomaista.

Juuri äsken päärynämekkoinen tyttö oli ollut hänen sylissään. He olivat suudelleet, näykkineet, itkeneet ja kuiskineet suloisia järjettömyyksiä. Hän oli nuollut tuytön poskea ja kaulaa ja maistanut suolan tämän iholla. Tyttö oli hyväillyt, suudellut ja imenyt häntä, puraissutkin hellästi, ja katsonut samalla vihreillä silmillään niin, että Olli lauennut tämän mekolle ja tyttö oli sulkenut silmät ja kuiskannut rakastavansa häntä.

Sitten jokin oli muuttunut.

He olivat katsoneet toisiaan ymmärtäen, että jotain pahaa tapahtuisi. Ei aikaa hyvästeihin: uni repäistiin pois kuin viltti ja tyttö sinkoutui olemattomuuteen.

Hän itse jäi vapisemaan keskelle elämää, jota ei tunnistanut omakseen muutamaan pitkään minuuttiin.

Sydämentykytyksien, pakahduttavan rakastumisen ja tuttuuden tunteiden alla on tarina keski-ikäistyvästä miehestä, joka haikailee takaisin idealisoituun nuoruuteen. Jääskeläinen on kirjoittanut Ollin elämän realistiset kohtaukset imperfektiin ja unet ja kohtaamiset Kertun kanssa preesensiin. Tämä siksi, että Olli on todella elossa vain uneksiessaan tai Kertun kanssa. Todellinen elämä on hänelle epätodellisempaa kuin uni.

Jääskeläinen vyöryttää alun tapahtumia hitaasti, tutustuttaa meidät Jyväskylään ja Ollin tavanomaisuuteen. Unet vyöryvät salakavalasti aina vain syvemmälle tarinan kudokseen. Niissä on nurinkurista logiikkaa, lentämisen tuntua ja kaikkea sitä, mikä tekee unista niin valloittavia, kun uneksimme niitä.

En tunne itse Jyväskylää, joten otteet Kertun uudesta käsikirjoituksesta, Maagisesta kaupunkioppaasta, ja kirjassa muuten esitelty kaupunki jäivät etäisiksi. Luulen paikallisten kuitenkin pitävän tästä aspektista. Muistan aiemmin lukemistani arvosteluista, ettei osa lukijoista pitänyt fiktiivisten tekstien lainauksista, mutta minusta ne valottivat Kertulle tärkeää cinemaattisuutta ja hahmojen jakamaa rakkautta Jyväskylään.

Facebook on myös kirjassa suuressa roolissa, ja luulin ensin, että kirja oli julkaistu pari vuotta aiemmin kuin olikaan. Palasin itse ainakin ihan 2008 vuoteen, kun palvelu oli vielä uusi ja outo vähän kaikille. Hassua miten kirja saa sen vaikuttamaan niin... pelottavalta. Kuin kaverikutsun hyväksyminen voisikin olla kohtalokas virhe. Toisaalta, kyllä kirja heitti kehiin aivan loistavan kiteytyksen Facebookin luonteesta:

Facebook kuitenkin kutisti välimatkat pariin klikkaukseen ja pakotti ihmiset olemaan yhteydessä toisiinsa ikuisesti. Sellaisena se oli kuin Danten ideoima helvetillinen rangaistus.

Elokuvalliset viittaukset olivat elokuvista innostuneelle lukijalle hyvin mieluisia, vaikka pääosin viitattiin minulle ei-niin-tuttuihin klassikoihin.

Olli ei ole päähenkilönä erityisen mielenkiintoinen, mutta hänen muistoistaan avautuu polku Kerttu Kaaraan. Kerttu on hahmona ristiriitainen, elokuvallinen, pateettinen, rohkea ja tyylikäs. Toisin kuin Laura Lumikon kanssa, selviävät Kertun salaisuudet ajan kuluessa. Minusta hänen tarinansa on hyvin koskettava, vaikka sen myöhemmät vaiheet nousevat aika hurjiin sfääreihin Jääskeläisen sinfoniassa. Toisaalta olen surullinen, että Kertun kaltaisilla hahmoilla tuntuu usein olevan vain tämänkaltainen polku. Lukisin niin mielelläni erilaisia ratkaisuja.

Pienessä roolissa on myös Ollin lapsuuden kaveriporukka, Tourulan Viisikko: Anne, Leo, Riku, Karri ja nuori Olli itse. Lapsien seikkailut olivat suosikkikohtauksiani, koska heidän mukanaan pääsee tutkimaan Jyväskylän salakäytäviä. Salakäytävät ovat ahdistavia ja maagisia, aikalailla selittämätön elementti tässä tarinassa. Melkein maistan mullan suussani vieläkin. Melkein muistan ryömineeni itse niissä...

Olli ryömii.

Kun salakäytäviin vain onnistuu pääsemään sisälle, eteneminen muuttuu helpommaksi. Mieli lakkaa räpistelemästä, avautuu M-hiukkasille ja alkaa muuttua.

Sitten salakäytävät alkavatkin houkutella aina vain syvemmälle.

Todellisuudesta tulee Rubiikin kuutio, jolla näkymättömät kädet leikkivät. Olli alkaa taas muistaa asioita, jotka on unohtanut, ja unohtaa samalla osia siitä elämästä, jonka jätti maan päälle hetki sitten - tai ehkä satoja vuosia sitten, ajalla ei ole täällä merkitystä. Salakäytävissä menneisyys ja nykyisyys koskettavat toisiaan, samoin todellinen ja se mikä vain voisi olla. Salakäytävissä voi muistaa kaikki eteensä tulleet valinnat ja niiden myriadeista risteyskohdista levittäytyvät vaihtoehtoiset jatkumot. Pitää vain osata kuunnella M-hiukkasten musiikkia.

Karri varoitti aikanaan, että salakäytävien maaginen tunnelma on vaarallisen voimakas ja voi huuhdella mielen niin puhtaaksi kaikista inhimillisistä yhteyksistä, ettei paluuta enää ole.

Lyhytkin vierailu muuttaa ihmisestä aina jotain.

Jääskeläisen kirjoissa on vahva tarinamaisuus ja elokuvamaisuus. Ne tuntuvat hyvin epätodelta, vaikka ovatkin nautittavia kirjoja. En nyt tarkoita epätodella maagisuutta. Maagisuus on hänen kirjojensa realistisin elementti.

Hahmoille todellisuus on kaukainen, pelkkää likaista lasia. Ollin talon seinät eivät ole suorat ja hänen Jyväskylässään on kolme sateenvarjokauppaa. Pienet yksityiskohdat saavat lukijankin miettimään, että todellisuudessa on jotain pielessä, siinä missä uni soljuu virheettä eteenpäin.

Tuntuu etten löydä kokemukseenikaan punaista lankaa. Tämä on hyvin hämmentävää. Tajuan kyllä, että kirjassa oli etenkin loppua kohden epäuskottavia juonenkäänteitä. Tajuan etten erityisesti pitänyt kirjan hahmoista tai vaihtoehtoisista lopuista (joissa ei loppujen lopuksi ollut suurta eroa). Kaikki nämä kauneusvirheet tuntuivat kuitenkin loppuun asti harkituilta. Melkein kuin Kerttu olisi itse kirjoittanut elämänsä elokuvallisen elämänoppaan opein elokuvaksi, joka on todellisuutta mahdottomampi, kiinnostavampi ja kiihottavampi.

Taidan muistaa liian hyvin ajan, kun olisin kaivannut Elokuvallista Elämänopasta omaan elämääni. Kun elokuvat tuntuivat todellisemmilta kuin oma harmaa arki. Ymmärrän täydellisesti miksi nämä hahmot hulluuntuvat kohtalontunnusta ilmassa, M-hiukkasten värinästä.

Harjukaupungin Salakäytävät on kirja täynnä kaihoa. Se joko saavuttaa lukijan tai ei. Jos se saavuttaa, pyyhkäisee tarina mukaansa kuin salakäytävä. Lukiessaan ehkä unohtaa itsensäkin. Tai muistaa jotain tärkeää.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Sana-avaruuden vanki

Päässäni on sotkuista (milloin tosin ei olisi?).

Torstaina aloitin Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin Salakäytävät, joka lienee nitkauttanut jotain arjessani pois tolaltaan. Unohdin kirjan viikonlopuksi kotiin, kuten sen päähenkilö Olli unohtelee sateenvarjojaan joka paikkaan.

Olen muuten hyvin tuohtunut, että Jääskeläinen on jo kirjoittanut tällaisen kirjan, sillä alitajunnassani on muhinut jotain hyvin samanlaista! Suuntaan tämän turhautumisen kuitenkin runoiluun, enkä ahdistu. Näin taitaa käydä kirjoittajille hyvin usein. ;)

Siispä menin perjantaina kirjakauppaan ostamaan Pablo Nerudaa, koska sitä on aina hyllyssä, vaan tällä kertaa sitä ei ollutkaan hyllyssä, joten ostin pinon alekirjoja: Miina Supisen Säde, Paula Havasteen Tulen Vihat, Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: Sairaus, Siiri Enorannan Nokkosvallankumous ja Torsti Lehtisen Sanojen avaruus - opas luovaan kirjoittamiseen (joka ei kyllä ollut alessa, ja jota en edes selaillut - luin vain Viitaopettajamme suosituksen takakannessa ja jokin napsahti).

Kirjoittamisopas ja runomuistikirjani sulassa sovussa.

Sanojen Avaruus on kyllä kiehtovan antineuvova. Siinä pikemminkin esitellään filosofisia ajatuksia kirjoittajalle ja kehoitetaan kyseenalaistamaan omat havainnot ja uskomukset. Saattaa kuulostaa vastenmieliseltä, mutta minusta tuo on oudon syvällinen ja virkistävä opas.

Muistan joskus miettineeni blogissakin, että sanavarastoni ei ole tarpeeksi laaja. Selvisi ettei vika ole sanavaraston suppeudesta vaan ajattelun. Vasta kun oman ajattelun perusolettamukset voi hylätä, avautuu kirjoittajalle oikeasti uusia tapoja katsoa asioita ja lähteä kauemmas omasta itsestä. Kirjoittaminen on parhaimmillaan eräänlaista henkivaellusta vieraissa maissa ja nahoissa.

Lehtinen siteraa esimerkiksi Vladimir Solovjovia: "Vain se, joka rakastaa, näkee maailman oikein."

Eikö meille usein opeteta täysin päinvastaista? Että rakastuneet ovat sokeita tai ainakin näkevät maailman vaaleanpunaisten lasien läpi (vaaleanpunaisten, kuvitelkaa, pöyristyttävää!). Kirjoitan juuri nyt hahmosta, joka uskoo täysin päinvastaista. Se on niin kaukana minusta kuin olla ja voi.

Lauantaina oli Viitapäivä, kesäinen auringonpaiste, auton stereoissa Florence + The Machine ja jokainen kuva autonikkunasta kirkui muutosta runotuokioksi. Viidassa oli rentoa keskustelua ja mielenkiintoista runoanalyysia. Alan hahmottaa runojen rakennetta paremmin, nyt jo osaan tehdä parannusehdotuksiakin, kun syksyllä en vielä mitään.

Lauantai-ilta oli uupumusta. Kirjoitin kässäriin yhden ajatuksen, se pitää viimeistellä myöhemmin.

Sunnuntaiaamuna heräsin unesta liian aikaisin ja nukkumisen sijaan kirjoitin post-it lapuille runoja sängyssä tunnin. Unilogiikka sopii runoihin. Joitain asioita ei voi pukea selkeämmin sanoiksi. Unissa aivot kertovat meille runoilla asioita, joita emme halua kuulla tai joita tahtoisimme kiihkeästi kuulla. Uneni eivät ole koskaan intohimottomia.

Jatkuisipa tämä aamu pitempään. Huomenna on taas työpäivä ja työvastuut. Pitää käydä äänestämässä, etten unohda. Pitää siivota ja stressata kuun lopun työmatkaa. Aikaa kirjoittamiselle olisi, mutta tuo kaikki on sille myrkkyä.

Jospa edes post-it lapuille?

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Tähdet kiskovat hiuksistani

Pääsiäinen on sujunut pitkälti kirjoittamisen merkeissä. Olen ottanut muutaman illan ihan vain kirjoittamiselle ja lähtenyt purkamaan editointisuunnitelmassa esitettyjä muutoksia.

Viikonlopun editointisaldo:

1. Kirjoita uusi ensimmäinen luku
2. Korjaa printtieditoinnin korjaukset kässäriin
4. Lisää A:han kohtaus ennen kliimaksia


"I’m restless. Things are calling me away. My hair is being pulled by the stars again." — Anaïs Nin


Eilen kävin kässärin läpi luku luvulta ja korjasin printtiversioon tekemäni muutokset kässäriin. Alkuun puuha ei ollut erityisen miellyttävää, mutta loppua kohden korjauksia oli koko ajan vähemmän, joten sain urakan hyvissä ajoin valmiiksi. Kumma kyllä en huomannut korjattavia kohtia edelleenkään lukiessani ruudulta, kun taas paperilla ne hyökkäsivät heti silmiin.

Lauantaina paneuduin kässärin uuteen ykköslukuun. Päätin aloittaa tarinan hieman aikaisemmin kuin olin alun perin ajatellut, sillä liian moni asia jäi pohjustamatta ensimmäisessä ykkösluvussa. Uusi ykkösluku tuntuu vielä hiukan hassulta, mutta sain ujutettua sen juuria paremmin muihin alun lukuihin. Tekstin täydentämisestä tuli yllättävän hauskaa ja helppoa, kunhan keksin mitä sinne lisätään. En katsonut missään vaiheessa sanamääriä, mutta joitain tuhansia sinne tuli uutta (sis. myös muihin lukuihin tehdyt lisäykset).

Pitää katsoa seuraavan lukukerran yhteydessä, miten silottelen muutkin Alun luvuista yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Alku on kirjoitettu niin monessa erässä, että kerrostumat näkyvät vielä - ainakin minulle. En ole tyylistäkään satavarma, pelkään että kahden kertojan äänet ovat liian samanlaisia, vaikka toinen on minä-kertoja ja toinen hän-kertoja.

Uuden Alun tunnelma on erilainen, positiivisempi. Onko se ristiriidassa muun tarinan sävyn kanssa?


And the day came when the risk to remain tight in a bud was more painful than the risk it took to blossom.” — Anaïs Nin


Aivan viimeisenä kirjoitin viime yönä uuden kohtauksen ennen Kliimaksia. Tämä on vasta ihan raakaluonnos, se tarvitsee lisää siveltimenvetoja, jotta siihen tulee syvyyttä. Siinäkin mietin onko sävy väärä vai pitäisikö mennä positiivisempaan. Menin kohtausta kirjoittaessa aika synkkiin tunnelmiin. Onneksi myöhemmin voi tasoittaa tunteenpurkauksia ja totuuksia ja piilottaa ne subtekstiin sen sijaan, että sanoisi suoraan.

Kässäri tuntuu yllättäen taas ihan erilaiselta kuin viime viikolla. Miten muutama pieni muutos voi vaikuttaa koko tarinaan niin dramaattisesti?

Siinä missä oli ennen tasaista tyhjyyttä rinnassa onkin nyt auringosta säkenöiviä aaltoja. Siinä missä oli epäilyksen siemen onkin nyt valtava konflikti.  Myös tarinan maailma levisi uuteen suuntaan, hahmot ottivat harha-askeleen ja melkein jäivät sille tielle.

On niin outoa, miten nämä muutokset sopivat tarinaan, kuin olisivat aina olleet siinä.



"The role of a writer is not to say what we all can say, but what we are unable to say." — Anaïs Nin


Olin jo unohtanut kuinka kauas itsestään on matkustettava, jotta tarina alkaa tosissaan elää. Aina kun unohdan ennakkokäsitykseni jostain tarinan aspektista, löydän niiden sijaan sivuilta totuuden. Oma käsitykseni murenee ja tarina muuttuu todemmaksi, hahmoni tulevat todemmiksi.

En voi sanoa heille "ei", vain koska minusta tuntuu siltä. Liian usein peilaan valintaa johonkin omissa kokemuksissani. Ei heillä ole sellaisia kokemuksia. Eivät he pelkää kuten minä. Ja siksi viihdynkin heidän ensirakkauksissaan, unissaan ja toiveissaan.

Mitä pidemmälle pääsen, sitä epävarmemmaksi tulen. Olenko oikea ihminen kirjoittamaan tästä? Kuinka paljon syvemmälle minun on mentävä? Kuinka perustelen ratkaisuni kertoa tästä tällä tavoin? Olen niin kaukana oman kokemukseni ulkopuolella, tarina on ottanut vallan ja se tukee kirjoittamistani.

Tuntuu että löydän uutta taustamateriaalia niin vaivattomasti juuri nyt. Ne ovat säikeitä toisten tarinoiden kudoksissa ja neulon niistä uuden tarinan, näin ristiriitaisista väreistä. Kummasti ne tuntuvat sopivan yhteen.

Luomani kosmos on yksi taipuneen logiikan linna kiemuraisine käytävineen. Välillä on ravistettava itseäni, jotta muistan symboliikan keskellä konkretian.

Päässäni on tämä surrealistinen kuva, aukeaako se kenellekään muulle?

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Briitta Hepo-oja - Siilin Kuolema

Olen tavannut Siilin jo, kun se ensimmäistä kertaa nousi unisena talvipesästään ja aloitti kustantamokierroksensa. Tämä kieltämättä vaikuttaa jonkin verran lukukokemukseeni. :)

Briitta Hepo-oja, 2015, Myllylahti, oma ostos

Siilin Kuolema kertoo 15-vuotiaasta Artusta, joka on ollut muiden mielestä aina vähän outo. Poika ei oikein istu perinteiseen miehen malliin monien pelkovammojensa ja tunteellisuutensa vuoksi. Hän on luokassa se, joka jää ilman ystävää, eikä kotoakaan tunnu löytyvän sympaattista korvaa - varsinkaan kun isä ajaa lomareissulla siilin yli, ja Arttu ei pääse tapahtuman yli eikä ympäri.

Asiaa auta myöskään eläimiä rakastava Neatta, joka jakaa Artun näkemykset eläinten olojen surkeudesta ja patistaa Arttua kyseenalaistamaan asioita rankemmalla kädellä. Kun kukaan muu ei tunnu kuuntelevan mitä Artulla on sanottavana, ei auta kuin ryhtyä eläinaktivistiksi.

Synkästä kannesta huolimatta Hepo-ojan esikoisteos on oikeastaan aika huumoristinen nuorten kirja, joka käsittelee vakavia teemoja virkistävän positiivisella otteella.

Tarinaa kerrotaan Artun silmin, jolloin muut hahmot vaikuttavat aluksi karikatyyliseltä. Minusta ratkaisu toimii hyvin nuorten kirjassa, sillä nuoret tuppaavat olemaan ympäristöstään aika tuomitsevia. Hahmot ovat kuitenkin Artun näkemystä syvällisempiä ja karistavat ennakkoluulot pois harteiltaan ajan mittaan.

"Minä en enää jaksa", äiti sanoi. "Sinä saat pitää pojan hyvänäsi, minä en osaa olla hänen kanssaan. Hän ei edes ole pahoillaan. Eivät muut tee tuollaista. Miten hänestä tuli tuollainen? Olen saanut tarpeekseni näistä päähänpistoista! Minä en tiedä mikä häntä vaivaa!"

"Mitä sä oikeestaan musta tiedät?" kysyin.

"Ole vaiti", äiti sanoi. "Eero, kai sinä tiedät mihin tämä johtaa? Seuraavaksi hän polttaa kirkon!" Mitään sellaista en suinkaan suunnitellut, mutta kun äiti sai jotain päähänsä, se yleensä myös pysyi siellä.

"Ja sitten hän kahlitsee itsensä puuhun, eikö niin?" äiti jatkoi. Se alkoi kuulostaa hysteeriseltä. "Kyllä minä tiedän. Hän tahtoo kettutytöksi, vaikka on poika, eihän se käy päinsä! Hänelle käy huonosti. Minä käskin hänen keksiä harrastuksen ja hän päätti kaikista maailman asioista ryhtyä eläinaktivistiksi!"

Tapahtumien ylidramatisointi on tietoinen tyylivalinta. Tästäkin aiheesta olisi saanut hyvin angstisen kirjan, mutta sen sijaan Siilissä on ehdottoman positiivinen pohjavire. Minun on vaikea keksiä kirjalle esikuvia, kun luen niin vähän realistista nuorten kirjallisuutta, mutta huumorinsa puolesta kirja muistutti minua Roald Dahlin lasten kirjoista ja Lemony Snicketin Surkeiden Sattumusten sarjasta.

Artun perheen sisäiset konfliktit venyvät usein mielettömäksi absurdiksi sanalliseksi tykitykseksi, jolle ei voi kuin nauraa. Isä ja äiti ovat konservatiivisia uraihmisiä, isoveli Oliver peruskiltti ja lahjakas tyyppi, toinen isoveli Make urheilullinen naistennaurattaja ja pikkusisko Lotta kirjatoukka. Arttu itse on herkkä ja kimmastuu itselleen tärkeistä asioista helposti, mutta hän pysyy sympaattisena hahmona kaikkien ylilyöntiensäkin keskellä.

Kirja on henkilö-ja dialogivetoinen, mutta 300 sivua kuluvat lukiessa todella nopeasti. Kirjassa loistavat poissaolollaan Helsinki-keskeisyys, koulun klikit ja romantiikka. Artun ja Neatan välille ei roihahda siis missään vaiheessa dramaattista kiellettyä rakkautta. Arttu ei muutenkaan vaikuta kauhean kiinnostuneelta romantiikasta, mikä on epätavallinen ratkaisu nuorten kirjalle.

Kirja pohdiskelee myös jonkin verran miehiin ja poikiin liittyviä odotuksia esimerkiksi armejasta, tunteellisuudesta ja sopivista kiinnostuksen kohteista. Arttu on aikalailla kaikkea mitä ei pitäisi, eikä hänen anneta unohtaa sitä. Yksi erilaisuuden seuraamus on yksinäisyys, joka alkaa lieventyä vasta, kun Neatta ilmestyy kuvioihin.

Äiti teki jotain ennen kuulumatonta nähdessään konnan. Se kirkaisi ja tiputti kasan ruudullisia paitoja käsistään, nosti kätensä ja osoitti lakatulla kynnellä kilpikonnaa. Äidin ääni värisi, kun se kysyi, mikä se oli.

"Se on Kurt Cobain", vastasin.

"Kurt Cobain on kuollut", äiti sanoi. "Mikä tuo on ja mistä se on tullut?"

"Se löytyi roskiksesta."

Heti kun äiti kuuli sanan "roskis", se menetti malttinsa ja alkoi huutaa. "Vie se pois! Vie se heti pois minun talostani! Sillä on kaikenmaailman tauteja!"

"Ei sillä ole tauteja. Eläinlääkäri on tarkistanut sen."

Mua ärsytti, että äiti loukkasi niin Kurt Cobainia. Kurtissa ei ollut mitään vikaa. Vika oli äidin korvien välissä. Äiti oli selvästi tunne-elämältään häiriintynyt.

Suosikkihahmokseni muodostui Artun äiti, joka on aivan hulvaton (kuten lainauksista näkyy). Tämä siisteyttä ja selkeyttä arvostava menestyjä on poikansa kanssa ihan hukassa, mutta jaksaa silti yrittää ymmärtää tämän tempauksia. Ja kyllähän äiti lopuksi rauhoittuu, kunhan löytää ensin poikansa omituisuudelle diagnoosin. XD

Luulen että olisin tykännyt tästä kirjasta nuorempana, kun olin itsekin liian outo suosittujen seuraksi ja etsin kovasti paikkaani maailmassa. Siili on perinteinen kasvutarina, joka tarjoaa synkkyyden sijasta sympatiaa nuorille ja nostalgisia fiiliksiä aikuislukijoille.

Lila luonnehtii Siiliä "hyvänmielen kirjaksi", ja olen tästä aivan samaa mieltä. Kirjan synkänpuhuva kansi on minusta täyshuti, mutta niihin mahtuva sisältö täysi kymppi. :)

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Editointikuukausi

Kellojen kääntäminen näyttää laittaneen sisäisen kelloni ihan sekaisin. Pari viime iltaa olen kivunnut sänkyyn jo kymmenen aikoihin, vaikka tavallisesti valvon yhteentoista. Pidemmät yöunet ovat kyllä tulleet tarpeen, aamuista kun ei voi joustaa mahdottoman työviikon keskellä. Onneksi on edes lyhyempi viikko.

Viime viikon lusmuilun jälkeen kävin taas Viidassa ja sain editoitua printatun TH:n raakaluonnoksen läpi. Ei siis ihme, että väsyttää kun huilipäiviä ei ole pahemmin ollut. Oli kuitenkin hyvä juttu, että pidin kässäristä etukäteen taukoa, sillä editointi sujui nyt paljon sutjakammin.

Olen sekoittanut kohtausten järjestystä ja luin ne nyt ensimmäistä kertaa uusilla paikoillaan. Lukiessa sai hyvän kuvan jatkotoimenpiteiden tarpeellisuudesta. Alkupuolella on enemmän epäloogisia lauseita, poistettavaa, toistoa ja huonoja sanavalintoja, kun taas loppupuolella näkyy selvemmin kohtausten siirtely ja tarvittava sidosteksti.

Tabletti + kynä ja muistiinpanotkin pysyvät tallessa ♥  

Kirjoittajakavereiden innostamana julistankin huhtikuun editointikuukaudeksi. Olin elätellyt haaveita Camp Nanowrimosta, mutta uuden kässärin kirjoittamisesta ei tule juuri nyt yhtään mitään. Miksen siis haastaisi itseäni editoimaan?

10 kohdan editointisuunnitelma:
  1. Kirjoita uusi ensimmäinen luku
  2. Korjaa printtieditoinnin korjaukset kässäriin
  3. Kirjoita T:lle muutama kohtaus lisää (Näytä J lukijalle ja anna enemmän tilaa tulkinnalle)
  4. Lisää A:han kohtaus ennen kliimaksia
  5. Korjaa A:n kökkötrilogia (kolmen kohtauksen suma, joka on unettavaa paskaa)
  6. Tee IT:stä enemmän läsnä kliimaksissa (koska nyt on puhtaasti statisti)
  7. Laita R näyttämään enemmän tunteitaan
  8. Laajenna P:n ja Ä:n kohtaamista eeppisempiin mittoihin
  9. Tsekkaa jokaisen kohtauksen hahmojen/ympäristön jne. kuvailu. 
  10. Kirjoita lopusta uusi raakaversio

En toki oleta, että kaikki on tehty kuun lopussa (tuossa on nimittäin aivan hirveästi duunia), mutta jos edes alkuun pääsisi. Ja onhan blogissa kiva tuulettaa, kun saa jotain tehtyä. :)

On aika todennäköistä, ettei kässäri ole näidenkään muutosten jälkeen valmis, mutta onpahan valmiimpi. Paikkailen vuotokohtia, kun niitä näen. Paras testi on koelukija, joten toivottavasti heidänkin aikansa koittaa pian.