keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Katse menneeseen

Pari viime päivää ovat kuluneet vauhdilla. Ikävä kyllä vapaa-aika on mennyt suoraan likakaivoon, sillä en ole tehnyt mitään hyödyllistä.

Minun piti kirjoittaa kässäriä, mutta lankesin vanhanaikaiseen: Eräs hyvä ystäväni nimittäin laittoi viestiä, että oli lueskellut uudelleen viimeistä ficciäni, eikä ollut muistanut lainkaan kuinka helvetin hyvä se on... huoh...

Rakas inhotus, jos tunnistit itsesi äskeisestä kuvauksesta, olepa hyvä ja heitä itseäsi sipulilla naamaan!

OK, eihän se hänen vikansa ole, että ajatukseni hyppäsivät automaattisesti kyseiseen tarinaan, jonka tietenkin luin heti (n. 50 000 sanaa), ja sitten yhden toisen ficin (30 000 sanaa), ja toisen (70 000 sanaa), ja sitten suurinpiirtein kaikki 2007 vuoden jälkeen kirjoitetut (helvetisti sanoja).

Ja sitten olinkin jo suurinpiirtein kirjoittamassa tuon ensiksi mainitun tarinan loppuun, sillä se jäi aikoinaan kesken, kun lopetin ficcaamisen. Ai miksikö? Koska ilmeisesti sitä luetaan yhä, ainakin arvosteluja on tiputellut sinne joitain kymmeniä lopettamisen jälkeenkin (fandomini eivät ole koskaan olleet suuria).

Muita tarinoita lukiessani aloin pohtia josko käyttäisin pari tuntia niiden editoimiseen (tai lähinnä delete-napin hakkaamiseen), koska olen kehittynyt auttamatta eromme aikana. Tyhmäkin tosin osaa arvata millainen aikasyöppö olisi editoida vaatimattomat 450 000 sanaa varhaista tuotantoani.

Onneksi tulin järkiini. O.O

Vaarnan arkistojen kätköistä: julkaisematon Thor-ficci kesältä 2012.

Episodi kuitenkin muistutti minua ficcaamisen ja romaanin kirjoittamisen eroista. Siinä missä kirjoittaminen on minulle nykyään hyvin yksityistä, eikä teksti kohtaa lukijaansa kuukausienkaan puurtamisen jälkeen, oli ficcaaminen asumista fandomin olohuoneessa. Kirjoitin silloin tyystin erilailla, suhtauduin tekstiin erilailla.

Arvostelut ficcimaailmassa ovat suurinpiirtein huumetta kirjoittajan aivoille. Niissä on 1% kritiikkiä (huomasin kirjoitusvirheen / asiavirheen) ja loput 99% on auttamatonta hehkutusta. Lukijat eivät tule tarinoiden lue purkaakseen niitä osiin, vaan kokeakseen suosikkielokuvansa, -sarjansa, -pelinsä, -hahmonsa jne. aivan uudella tavalla.

Jokainen kirjoittaja kaipaa palautetta. Julkaisuun tähtäävässä kirjoittamisessa ihkutuksen osuus on häviävän pieni, koska tekstiä ei usein lue sen kohderyhmä, eikä tilanne varmasti anna lukijalle samanlaista mahdollisuutta rakastua siihen. Ei siis ihme, että tarinasta innostuneiden lukijoiden rakastuneet kommentit tuntuvat roskaruuan ahmimiselta. Ainoa tapa lopettaa kirjoittaminen oli kieltää tiedotteet ja pitää arvostelut kaukana omasta sähköpostista, koska kaksi vuotta lopettamisen jälkeenkin, joku keksii ficin jostain, ja rakastuu, ja laittaa viestiä josko sittenkin vielä jatkaisin.

Tarinoiden lukeminen uudelleen altistaa pakostakin myös arvosteluille. Siinähän sitten istuin ja luin huultani purren, kuin olisin kiskonut yhden ihoon takertuneen laastarin irti kerrallaan. Onhan kehuja aina mukava lukea, vaikka itse tunnistaisikin tarinoiden puutteet.

Samalla sitä tietenkin miettii, kuinka ei tule enää ikinä kuulemaan mitään vastaavaa mistään kirjoittamastaan. Vaikka kirjoittaisin sormeni verille ja saisin kirjoja julki, vastaanotto ei tule koskaan olemaan samanlainen. Ei siis ihme, että moni pysyy menossa mukana paljon kauemmin kuin vaatimattomat 10 vuottani. Ihailusta on aika rankkaa pudota tänne kuolevaisten tasolle ja aloittaa taas alusta.

Ensimmäinen fan fiction tarinani vuodelta 2002.
Tämän katsominen palauttaa minut usein järkiini. XD

Ei sen olisi pakko olla joko tai. Totesin vain jo varhain, että en pysty molempiin yhtä aikaa. Päivitin tarinoita kerran viikossa, usein pyöritin jopa kahta kerrallaan. Tuollaisen aikataulun kanssa tarinoille tulee vakilukijansa, kirjoittamiseen muodostuu rutiini, arvostelut ruokkivat luovuutta ja pyörä pyörii kuin itsestään. Nyt ei ole samanlaista aikataulua, sanat eivät tule yhtä helposti, enkä myöskään rakastu omaan tekstiini yhtä helposti. On kuin olisin muuttanut metropolista erakonmökkiin keskelle korpea.

Tunsin helpotusta, kun lopetin. Pidin kyllä kirjoittamisesta, mutta siinä oli oma vastuunsa. Se tarkoitti myös leikkimistä hyvin rajatun laatikon sisällä. Julkaisu ei ollut vaihtoehto, eivätkä hahmot olleet omia, vaikka kirjoitit niihin sielusi ja vähän enemmän. Kunnianhimo ajoi minut uusiin haasteisiin.

Ehkä aika on kullanut muistot? Muistan ainakin kirjoittaneeni vapaammin: silloin ei ollut samanlaisia odotuksia, joten estotkin olivat poissa. On mennyt monta vuotta, että olen kyennyt saavuttamaan saman omien ideoideni kautta. Ja totta kai TH:ssa kimaltaa samoja teemoja, ajatuksia ja asetelmia kuin ficeissänikin. On vain vaatinut oman aikansa, että sain riisuttua kirjoittamisen siihen mikä on vain minun.

Saisin tästä aiheesta varmasti romaanin kasaan, mutta tuossa oli varmaan olennainen. Ficcaamisessa palkinnot ovat välittömät ja siihen jää nopeasti koukkuun. Kässärin työstäminen on siihen verrattuna suossa tarpomista. En edes halua tietää juuri nyt helpottuuko mikään jos kässärin saa julki (tuskinpa).

Mutta joo. Olen näköjään säästänyt koneellekin osan arvosteluista –  siis siltä varalta, että sivustot vain katoavat joku päivä (U.U). Voin sitten lueskella niitä suurimmalla epätoivon hetkelläni ja tietää, että kykyjeni multihuipentuma oli huono porno ihmissuhdedraama. ;)

Ja loppukevennys. XD

PS: Jottei kenellekään tule paha mieli, haluan korostaa, että en pidä fan ficcejä laaduttomana paskana tai sen kirjoittajia jotenkin huonompina tai laiskempina. Se on vain erilaista kirjoittamista erilaisilla tavoitteilla. Minulla oli hirveän hauskaa kaikki ne vuodet, kun sitä harrastin. Siksi kai sitä aina välillä kaipaankin. ;)

sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Maria Carole - Tulen Tyttäriä

Huoh, miten aika on kulunut! Tämäkin kirja minun oli tarkoitus lukea jo syksyllä, sillä olin sitä hartaasti odottanut, mutta syystä tai toisesta aina löytyi joku kirja, joka täytyi lukea tätä ennen. Toisaalta tämä kirja tarvitsi kiirettömiä ja hiljaisia lukuiltoja viltin alla, eikä se olisi oikein onnistunut aiemmin. Ja hyvää kannattaa aina odottaa. ;)

Maria Carole, 2014, Osuuskumma, oma ostos

Melenjan valtakunnassa elementtejä hallitsevat jumalat elävät eristäytyneinä vuorellaan. Heitä palvelevat jumalten puoliveriset lapset, joiden arvostus riippuu pitkälti siitä, miten paljon perimässä on jumalaa ja miten paljon ihmistä. Tarina alkaa tulensukuisesta Naarnista, joka sotii jo toistakymmentä vuotta jumalten kahakoissa. Auttaessaan loukkaantunutta ystäväänsä Naarni kohtaa ihmisnaisen, Emman, ja rakastuu palavasti. Miten raskas on jäljellä olevien palvelusvuosien hinta, nyt kun tulevaisuudessa onkin jotain mitä odottaa? 

Naarni päätyy auttamaan myös teini-ikäistä Liviaa, joka pakenee järjestettyä avioliittoa ihmisten luo. Livia päätyy asumaan Emman ja tämän pojan luo, vaikka tulensukuinen puolituinen herättääkin ihmisten seassa kummastusta. Sitten on vielä Naarnin kumppani Vanja, joka ihastuu auttamatta Liviaan, mutta ei saa tunteilleen vastakaikua.   

Maria Carole on minulle tuttu bloginsa kautta ja kuulin kirjasta ensimmäisen kerran jo sitä kautta. Emman ja Naarnin ensikohtaaminen oli oikeastaan minulle aikamoinen takauma, sillä muistan lukeneeni sen aiemmin novellimuodossa spefilehti Ursulasta. Pidin novellista jo silloin, mutta olin unohtanut sen tyystin! 

"Ei kai me metsässä nukuta?" Livia sanoi knameirojen askeleita seuratessaan.

Jokin äänensävyssä kai juorusi sotilaille, ettei ajatus ollut viimeisen päälle mieluinen. Heidän katseensa kohtasivat nopeasti.

"Eiköhän tuota jonkinlainen laavu saada kehitettyä. Vai pelkäätkö susia? Tai ehkä pelkäät brontosauriita?" Vanja sanoi.

"Mitä ne on?"

"Julmia harmaakarvaisia otuksia ajalta ennen jumalten loistoa. Niitä nähdään silloin tällöin Reijanmetsän syvyyksissä. Saattavat hyökätä varoittamatta, eivätkä pelkää edes tulta..."

"Onko sellaisia oikeasti?" Livia vingahti ja törmäsi edessään nousevaan pajuntaimeen, jota ei säikähdyksissään ollut osannut varoa. Se rävähti ilkeästi poskelle. Hän etsi turvaa Naarnista, joka oli nostanut katseensa taivaalle piirtyviä tähtiä kohden ja yritti selkeästi olla nauramatta.

"Ruoja! Onko tuollainen muka kivaa?"

Tulen tyttäriä oli minulle miellyttävä lukukokemus. Kirja on ihanan lämminhenkinen, maanläheinen ja kaikinpuolin helppolukuinen. Tarinahan on romanttinen kertomus, joka sijoittuu fantasiamaailmaan. Sen suurempaa maailmanpelastusjuonta ei ole, vaan kokonaisuus on henkilövetoinen.

Kirjassa on jotain samanlaista kuin Jane Austenin tuotannossa. Sankarittaret etsivät rakkautta, mutta arjen käytännöllisyys on ajattelussa vahvasti mukana. Vaihtoehtoja mietitään ilman hermoja raastavaa angstia, eli aiheeseen on astetta kypsempi ote. Romanttisissa kirjoissa tuppaa olemaan paljon ärsyttäviä piirteitä, mutta tässä kirjassa en joko huomannut niitä, tai ne eivät vain haitanneet lukemista. 

Pidin erityisesti siitä, miten homopareihin suhtauduttiin fantasiamaailmassa tismalleen samoin kuin heteroihinkin. Tuntuu että keksityissä fantasiamaailmoissakin nojataan aika usein oman maailmamme ennakkoluuloihin, vaikka olisi mahdollista aloittaa puhtaalta pöydältä. Naarnin ja Emman vastoinkäymiset johtuvat ihan muista asioista ja hyvä niin.

Hahmot olivat kukin omalla tavallaan mieleenpainuvia, ja vaikka Naarni mainitaan päähenkilönä takakannessa, oli kaikilla neljällä tasapainoisesti näkökulmalukuja. Jokaista haluaa ainakin kerran heittää rätillä naamaan, mutta meno ei äidy viha-rakkaussuhteeksi missään vaiheessa.

Menossa on sopivasti mukana eroottisempaakin tavaraa. Mitään korsetinrepimisiä ei nähdä, vaan ihanan rentoa ja rakastavaa läheisyyttä pienenä mausteena. Aistillisuuden kuvaus on virkistävän luonnollista, kun genressä on tapana kuvata se maailmanräjäyttävänä.

Emma tuli viimein paikalle ja jäi seisomaan keskelle pukuhuonetta.

Naarni astui lähemmäs. "Luulisi sinun minua varten pukeutuneen", hän kuiskasi. Mekko ei ollut mikään arkivaate, miehustasta sinisillä silkkinauhoilla kiristetty.

"Niin pukeuduinkin. Tänä aamuna herätessäni minä tiesin. Minä vain tiesin. En tosin tiennyt, että teitä olis kolme. Olet selityksen velkaa."

Naarni tunsi hengityksensä tihenevän ja avasi siniset nauhat. "Ihan kohta, anna minulle pieni hetki."

Hän vei molemmat kämmenensä mekon helman alle nostaen siitä ylöspäin, auttoi vaatteen pois Emman päältä. Alta paljastui houkutteleva pari pyöreitä rintoja. Naarni olisi halunnut haukata palan niiden vaaleudesta. Hän kumartui ja otti toisen punertavista rinnankärjistä kevyesti hampaidensa väliin. Emma naurahti hiljaa ja irrottautui hänen otteestaan, avasi saunan oven ja katosi hämärään kuumuuteen.

Kirjassa näkyy paljon sympaattista ja massasta erottuvaa murredialogia. Carole käyttää myös paljon käänteistä sanajärjestystä, joka saattaisi tehdä kirjasta vaikealukuisen, mutta tässä se vain tekee kerrontaan omanlaisensa soinnun. Ratkaisu sopii tähän maailmaan ja näille hahmoille. Kannesta pidän myös, se on kirjan näkönen: vähäeleinen ja tyylikäs.

Kirjassa ei ole perinteistä lukujakoa, sen sijaan kohtaukset ovat yhdessä ketjussa. Tämän parissa meneekin helposti ajantaju, kun valkoista sivutilaa ei tule missään vaiheessa lukemisen paussiksi.

Toimintaa on aika vähän, ja kirjassa tosiaan oleillaan pääasiassa ruohonjuuritasolla fantasiamaailman asioissa. Fantasiamaailmaa ei kauheasti tutkita, mutta tarinan kattamat alueet on rakennettu uskottavasti. Matkaan mahtuu toki yllätyksiä. Loppuratkaisun pystyy  ennustamaan, mutta se kuuluu kyllä romanttisiin tarinoihin, ja olisin ollut aika pettynyt toisenlaiseen lopetukseen. Välillä on hyvä lukea tällaisia hyvänmielen tarinoita, joista tietää tismalleen mitä saa.

Erittäin viihdyttävää romanttista fantasiaa sympaattisilla hahmoilla. Kokonaisuus toimii, ja tässä on yksi tyytyväinen lukija. ♥ 

torstai 19. helmikuuta 2015

Kuilun ylitys

Minun piti kirjoittaa pitkä ja rönsyilevä postaus ties mistä, mutta en voi viipyä kauaa. Olen saavuttanut flow:n ja näen tähtiä ja tarina vaatii tulla kirjoitetuksi nythetisamantien. Sanottavani kutistuu siis yhteen oivallukseen.

Olen keksinyt mikä kaikissa aiemmissa kässäreissä oli vialla, miksi ne piti hylätä ennen kuin ne kunnolla alkoivatkaan. Kirjoittaakseen jotain, joka todella puhuttelee, täytyy kohdata se mistä kirjoittaa.

Minä kyllä kirjoitin paljon, mutta en koskaan kohdannut, en pysähtynyt miettimään, en antanut tilaisuutta. Oli tekstiä vailla sielua, se niissä oli vialla.

Kuinka oudosti tämän kässärin kanssa palat tuntuvat vain loksahtelevan paikoilleen, kuin ne olisivat aina olleet siinä, hieman näkymättömissä, mutta olemassa kumminkin, odottamassa löytäjäänsä. Tunnen niin suurta riemua kirjoittaessani, se on minulle täysin epätyypillistä. Olen tottunut ruoskimaan itseäni kuin kunnon perfektionistin kuuluukin, joten on outoa, kun ruoskan iskuista ei koidu kipua vaan riemua.

Anteeksi lukijat, kehun tätä tunnetta maasta taivaisiin ja se tulee varmasti jo korvista ulos, mutta mielessäni minä synnytän galakseja ihoni läpi, teen kivistä kultaa ja syöksen tulta!

On mahdotonta kuvailla sitä suunnatonta riemua, kun oma teksti tuntuu järkyttävän upealta kuukausi toisensa jälkeen. En ole kokenut yhtä intensiivistä rakkautta sitten teini-iän. Koska aina muulloin teksti tuntuu kyllä mielenkiintoiselta, mutta tunnistan sen tylpät reunat ja tylsät lauseet ja kalutut ideat. Petyn itseeni niin valtavasti ja myöhemmin en halua enää edes katsoa tekstiä uudelleen.

Löysin yksi päivä Goodreadisista aivan loistavan kirjoittamista koskevan lainauksen, joka tiivistää varmaan tunteeni aika hyvin:

“Nobody tells this to people who are beginners, I wish someone told me. All of us who do creative work, we get into it because we have good taste. But there is this gap. For the first couple years you make stuff, it’s just not that good. It’s trying to be good, it has potential, but it’s not. But your taste, the thing that got you into the game, is still killer. And your taste is why your work disappoints you. A lot of people never get past this phase, they quit. Most people I know who do interesting, creative work went through years of this. We know our work doesn’t have this special thing that we want it to have. We all go through this. And if you are just starting out or you are still in this phase, you gotta know its normal and the most important thing you can do is do a lot of work. Put yourself on a deadline so that every week you will finish one story. It is only by going through a volume of work that you will close that gap, and your work will be as good as your ambitions. And I took longer to figure out how to do this than anyone I’ve ever met. It’s gonna take awhile. It’s normal to take awhile. You’ve just gotta fight your way through.” ~~Ira Glass

Tuntuu kuin olisin ensimmäistä kertaa päässyt tuon kuilun yli, kuin voisin oikeasti sanoa tekstistäni jollekin: "Tämä on hyvä. Lukisitko sen?"

Ehkä puolen vuoden päästä poden jo henkistä krapulaa, mutta juuri nyt kaikki on oikein ja väärin ja täydellistä silti. ♥

tiistai 17. helmikuuta 2015

Mia Vänskä - Musta kuu

Luin viime keväänä Mia Vänskän esikoisen, Saattajan. Kirja ei aivan vakuuttanut, mutta halusin kuitenkin lukea häneltä lisää, joten lukulistalle päätyi myös Musta kuu.

Mia Vänskä, 2012, Atena, oma ostos

Joukko erilaisia matkailijoita päätyy Kapeenkärjen lomamökeille: perheestään lomaa pitävä äiti, julkisuutta pakeneva bändi ja sen kaulahahmon uusin hoito, isä ja hänen tyttärensä, sekä kuherruskuukauttaan viettävä vanha pariskunta. Ilma sähköistyy jo heti heidän saapuessaan, mutta todelliseksi käännekohdaksi muodostuu lomailijoiden käynti läheisellä uhrikivellä. Sillä on kauaskantoisia seuraamuksia heille kaikille. 

Kapeenkärjen metsissä kuu loistaa keskellä päivää, tummat perhoset liikkuvat sankoissa pilvissä, ja kielletyt halut ja lomailijoiden pimeä puoli nousevat pintaan, kunnes on liiankin selvää, että kammottava historia toistaa itseään. 

Vänskän toinen kirja on ensimmäistä huomattavasti varmaotteisempi. Vaikka asetelma toistaa kauhukirjallisuuden klisheitä, onnistuu Vänskä tekemään hahmoistaan astetta omaleimaisempia ja heidän kohtalostaan kiinnostuu. Annukka ei koe itseään äidiksi kaikkien vuosien jälkeenkään ja tarjoaa virkistävän vilkaisun äitiyden pimeälle puolelle. Lapsuudenkaverit Jake ja Erkka yrittävät avata yhteen kietoutuneita elämiään ja pelastaa bändinsä. Kaksikon läheisriippuvainen suhde on ehdoton koukku kirjan alkumetreillä. 

Muut hahmot jäävät pääkolmikon rinnalla auttamatta sivuun, mikä on harmi, sillä olisin lukenut mielelläni lisää etenkin Aurorasta, joka tempautuu Jaken mukana mökkilomalle sattumalta. Auroraa ympäröi salaperäisyyden aura, eikä kysymyksiin tarjota lopuksi lainkaan vastauksia. Muut hahmot jäävät aika pintaraapaisuiksi.

Annukka pysähtyi ja pidätti henkeään. Ääni kuului edelleen: sisään mennessä lyhyempi, ulos tullessa pidempi. Selvää huohotusta. Hän katsoi rannan suuntaan vaikka ymmärsi, ettei ääni voinut tulla sieltä. Se tuntui olevan kaikkialla.

Pian alkoi kuulua muutakin: huutoja ja kiljahduksia, sanoja joista ei saanut selvää. Katkeilevien oksien risahduksia ja vaatteiden kahinaa. Annukka haroi hiljaa vettä käsillään ja tuijotti eteensä, antoi silmiensä painua hitaasti kiinni.


Kuin jotakuta olisi ajettu metsässä takaa.



Tarinan mytologia on mielenkiintoinen sekoitus vanhoja kansanuskomuksia ja Raamatusta lainattua. Aivan tarinan kliimaksissa oli sellaista selittämätöntä, johon olisin kaivannut enemmän vinkkejä. Muuten lukijalle annettiin minusta sopivasti tietoa yliluonnollisen pahan luonteesta. Pidän edelleen siitä miten vaivattomasti Vänskä käyttää visuaalista kauhukuvastoa ja luo vähäeleisellä kielellä nopeasti etenevää toimintaa, joka tekee kirjasta varsin nopealukuisen. En löytänyt juonesta tyhjäkäyntiä, vaan tarina etenee tasaisesti ja jännite nousee kliimaksiin asti.

Kirjan loppu oli minulle ehkä liian nopea. Tuntui että hahmot unohtuivat toiminnan tieltä ja heidän henkilökohtaiset matkansa jäivät vajaiksi. Tietyllä tapaa alun antamat odotukset jäivät siis lunastamatta. Erityisen pettynyt olin tarinan epilogiin, jossa vihjailtiin kauhuleffatyylisesti jatko-osaa, eikä puitu henkiinjääneiden hahmojen kokemuksia. Toisenlainen vaihtoehto olisi ehkä auttanut kliimaksin epätasaisuutta.

Loppujen lopuksi Musta kuu on selvästi edeltäjäänsä parempi, mutta ei kuitenkaan tarjonnut mitään kauhean tuoretta näkökulmaa tai pureutunut riittävän syvälle lukijan epämukavuusalueelle. Pidän kauhussa nimenomaan siitä, että se kääntää tutun uhkaavaksi, koskettaa jotain salaista lukijassaan. Tässä oli herkullinen asetelma, ja tarina uskalsi mennä vaikeisiin aiheisiin. Ikävä kyllä käsittely jäi pintapuoliseksi.

Varsinaiset kauhukohtaukset jäivät myös epätyydyttäviksi. En yksinkertaisesti jännittänyt hahmojen selviämistä. Toisaalta tällaiselle kevyemmälle kauhulle, jossa kauheudet tapahtuvat suurimmilta osin sivujen ulkopuolella, on varmasti lukijoita. Minä kaipaan ehkä kierompia juonenkuvioita ja pysäyttävämpiä kauhukuvia.

Aion tutustua Vänskän tuotantoon edelleen, ja kohtuullisilla odotuksilla tästäkin kirjasta saa tunnelmallisen lukuhetken. 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Valas sanameressä

Olen piirrellyt juonikaavioita viime päivinä. Siitä on ilmeisesti tullut tapa siinä vaiheessa, kun kässäri uhkaa hajota käsiin. Kirjoitan selvästi liian monimutkaisesti. O.o

Juonikaaviot ovat oiva keino hahmottaa rakennetta hieman paremmin tai selventää mitä juoni voisi olla. Kirjoitusblogeissa juteltiin 2012 juonen "valaskalamallista", joka lähti liikkelle Marken maailma blogista. Siksi kaaviossani on valas - en enää osaa ajatella mitään muuta eläintä samassa funktiossa. XD

Katsokaa: Yksisarvisjuonivalas!

Hyperupea Paint-juonivalaani! :D

Yksisarvisjuonivalas yhdistelee nousevan jännitteen kaavaa ja kolmen näytöksen rakennetta. Kolmen näytöksen rakenne onkin uponnut kallooni aika lähtemättömästi. Toki varioin sitä jonkin verran erilaisilla kertojaratkaisuilla ja epälineaarisuudella, mutta pääasiassa kässärit seuraavat tuota.

Kässärit alkavat usein sellaisesta kohdasta, jossa päähenkilön maailmankuva joutuu ulkoisen uhan kohteeksi ja päähenkilölle syntyy tämän seurauksena tavoite. Aloitetaan siis tarinan käynnistävällä tapahtumalla. Samaan aikaan esitellään päähenkilöitä, maailmaa ja viritellään lukijaa tunnelmaan. Alku päättyy ensimmäiseen käännekohtaan, hetkeen jossa päähenkilö joutuu juonen imuun, eikä voi enää palata tavalliseen arkeen (hän esimerkiksi päättää lähteä mukaan seikkailuun). 

Keskikohtaa ei voi kauheasti yleistää. Pointtina olisi kuitenkin rakentaa tarinan jännitettä ja koukuttaa lukija entistä syvemmin tarinaan. Jännite rakentuu päähenkilöiden tavoitteiden ympärille. Jos lukija välittää päähenkilön tavoitteista, kokee hän kasvavaa jännitystä, kun päähenkilöt yritykset saavuttaa tavoitteensa vaikeutuvat. Kliimaksissa juoni kulminoituu ja päähenkilö saavuttaa tavoitteensa (tai lakkaa tavoittelemasta niitä jne). 

Lopun saapuessa jännite alkaa laskea ja viimeiset sivut sitovat tarinan langat yhteen. Päähenkilö hengähtää, kokoaa ajatuksensa ja antaa lukijalle pohdittavaa.

Luin eräs syksy Christopher Voglerin kirjan Writer's journey, jossa puhuttiin monomyytistä. Sen syksyn jälkeen olenkin löytänyt kaavan jokaisesta kässäristäni. Projekti M:ssä niitä oli muistaakseni kolme. Jaiks. O.o'

Rakennekokeilijan suosikkityökalu: Scrivener

Kuten syksyllä totesin, on projekti TH:sta tullut mitä omituisin tilkkutäkkitarina. Se sopii valaskalamalliin loistavasti, vaikka tarina pomppii jonkin verran ajassa ja kertojien välillä. Ikävä kyllä monimutkainen rakenne alkoi olla jo rasite itse kirjoittamiselle. Olen pääasiassa ollut perinteinen Wordin käyttäjä, mutta nyt mentiin sietorajani yli.

Scrivener on kirjoittajille tehty ohjelma, joka auttaa organisoimaan kässärin, muistiinpanot ja kaiken niihin liittyvän. Hommasin ohjelman aikoinaan Nanowrimon alennuksella, mutta käytto on jäänyt. Sekä projekti M että KK päätyivät ekan luonnoksen jälkeen Scriveneriin rakennemuutoksia varten. Kun niiden editointi sitten jäi, palasin Wordiin. 

Eilen siirsin TH:n Word-tiedostot Scriveneriin ja aloin taas pyöritellä sitä ohjelmassa. Kokonaisuuden hahmottuminen helpottui heti! 

Monet kirjoittajat ovat ylistäneet Scriveneriä juuri siksi, että se tekee rakenteen tutkailun ja muuttamisen äärimmäisen helpoksi. Copypaste saa painua unholaan, kun Scrivenerissä kohtaukset, luvut ja kokonaisuudet saa raahata uuteen paikkaan ilman ongelmia. Uutta sisältöä on helppo lisätä keskelle ja vanhaa poistaa (tai laittaa talteen). 

Oikolukuahan ohjelmassa ei ole, mutta se ei onneksi ole vielä ekan version ongelma. Kässärin voi katsoa suurinpiirtein kuntoon ja koota sitten tekstitiedostoksi mihin muotoon haluaa. 

Katsotaan mitä tästä vielä tulee. ;)

perjantai 6. helmikuuta 2015

Synkronisiteettia sisäpinnalla

Minut on vallanut mitä kummallisin olo: 
kuin kässäri olisi yhtäkkiä kääntynyt nurinkurin.

TH on vuoropuhelua kahden maailman välillä, sanotaan niitä vaikka sisäpinnaksi ja ulkopinnaksi. Koko projektin olemassaolon aikana sisäpinta on ollut se oleellisempi, tarinan liha ja luut. Ulkopinta on ollut lähinnä iho-ja rasvakudoksena tukemassa tarinaa ja ankkuroinut sen lukijalle ymmärrettävään muotoon.

Kirjoitettuani Nanowrimossa projektin selkärangan olen siirtynyt tarinan lihoittamiseen. Kuvittelin alunperin, että pääpaino olisi sisäpinnalla, mutta ulkopinta tuntuukin olevan se tarinan osio, joka laajenee pyytämättä.

Sinisenä hetkenä kaikki näyttää oudolta.

Ajattelin pitkään, että tarinassa on kaksi keskeistä henkilöä. Sitten mukaan tuli kolmas, suorastaan raivasi itselleen tilaa sisäpinnalta, vaikka ei ole edes fyysisesti läsnä! Minusta oli ihan OK, ettei tarinassa voi esittää jokaisen hahmon näkökulmaa, mutta ehei, nämä hahmot eivät halua olla vaiti.

Ulkopinnalle on suorastaan tunkua, etenkin hahmoilta, jotka eivät edelleenkään ole fyysisesti läsnä. Sallittakoon läsnäolo heille, se syventää muitakin hahmoja, vaikka olisikin taustatarinaa. Siinä on muuten yksi toistuva elementti tarinoissani: taustatarina on aina ladattu täyteen ja käsikirjoitus alkaa vasta lähellä päähenkilön murtumispistettä.

Ehkä viime aikojen pohdiskeluilla on ollut merkitystä? Kävin läpi tarinan olennaisia teemoja ja niitä tunteita, joita haluan herättää lukijassa. Samalla mietin vertailukohtia omasta elämästäni: koska olen tuntenut samoin? Löysin kiinnekohdat näille tunteille, ja sen jälkeen ulkopintaa on alkanut pommittaa varsinainen ideatulva. En pohdi asioita tietoisesti, mutta jokin on nyt napsahtanut kohdilleen.

Ovat raja-aidat todellisia vai vain itserakennettuja?

Samalla olen alkanut kokea synkronisiteettia, eli merkitseviä yhteensattumia.

Olen lueskellut blogeja ja niissä on tullut vastaan kässärin aihepiiriä koskevia linkkejä, uutissivuilla uutisia jne. Tavallisesti olen löytänyt lähdemateriaalia vain ankaran googlettamisen kautta, joten ilmiö hämmentää. Ilmeisesti se on kuitenkin aika yleistä kirjoittajille, ainakin Johanna Sinisalo ja Tiina Raevaara tunnustivat kokeneensa sitä viime vuoden Finnconissa.  

Täytynee vain hyväksyä, että sisä-ja ulkopinta eivät ole yhtä eriytyneitä kuin luonnosvaiheessa, vaan ne tulevat lipumaan yhteen entistä rajummin. Itseasiassa sisäpintakin on lipunut ulkopinnalle, nyt kun asiaa tarkemmin ajattelen. Ei ehkä yhtä selkeästi kuin ulkopinta sisäpinnalle, mutta sen symboliikka on kyllä läsnä, kenties vielä tunnistamattomana. 

Jos puhuin pari kuukautta sitten kollaasikirjasta, tarkoittaa tämä, että palaset alkavat sulautua yhteen. Kohta rajapintaa ei enää erota. Se lienee tarkoituskin. 

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Tutkijan luonto

Minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa taustatutkimuksesta, mutta aihe on jäänyt. Katrin postaus aiheesta kuitenkin muistutti, että tähän voisi palata.

Minusta tuntuu, että mitä vakavammaksi kirjoittaminen menee, sitä vankemmin siihen tuntuu kuuluvan perusteellinen taustatyö (poikkeuksiakin toki on). Olen aina ihaillut tutkijaluontoisia kirjoittajia, jotka pureutuvat aiheeseensa ja tutustuvat siihen perinpohjin oli kyse sitten lehtiartikkeleista, kirjoista, haastatteluista tai matkustelusta ja asioiden kokemisesta itse.

Hiljaisena introverttina on ollut helpompi pitää taustatyö puhtaasti kirjojen ja internetin puolella. Pelkkä ajatuskin haastatteluista ja ihmisten kohtaamisesta ahdistaa. Toimittajataustaisilla kirjoittajilla on tässä selkeä etulyöntiasema, he kun ovat kouliintuneet tiedonhankintaan ruohonjuuritasolla.

Yksi tämän vuoden tavoitteistani onkin opetella taustatyön tekemistä myös oman mukavuusalueen ulkopuolella. On oltava rohkeampi, muuten tärkeistä asioista jää vain sumuinen kuva.

Hyllyyn onkin kertynyt vähän kaikenlaista kirjaa taustatutkimusta varten.

Projekti TH on taustatutkimusinnostuksen alku ja juuri. Kiinnostuin suomalaisesta kansanperinteestä kesällä 2013. Aluksi taustatutkimus oli lähinnä wikipedian selaamista ja netin tonkimista. TH jäi silloin hyllylle LP:n tieltä, mutta jatkoin taustatutkimuksen tekemistä ja annoin ideoille aikaa itää. 

Hommailin hiljalleen hyllyyn kirjoja, joiden uskoin olevan yleishyödyllisiä, vaikka en niitä kyseistä kässäriä varten hyödyntäisikään. Esim. kirjamessut ja nettikauppojen alennuskorit ovat erinomaisia tietokirjojen hommaamiseen vähillä varoilla. 

Siirtyessäni kirjoihin olisi ollut helppoa vaan poimia niistä haluamani yksityiskohdat ja unohtaa muu. Sen sijaan aloin lukemaan niitä kannesta kanteen. Mielenkiintoisimmat ideat tulivat usein asioista, jotka mainittiin yhdessä lauseessa tai kappaleessa. TH:n selkäranka alkoi muotoutua juuri tällaisen tiedonmurusen ympärille, kun huomasin, ettei siitä löytynyt yhdessäkään kirjassa sen enempää tietoa. Mielikuvitus lähti laukkaamaan. 

Jonkin verran jouduin varmasti turvautumaan myös kirjastoon, vaikka lainausajat eivät oikein toimi näin pitkäjänteisen homman kanssa. Kirjastosta lainaan usein selailtavia kirjoja, joista luen vain tietyt kappaleet. 

Kirjojen lukemiseen on mennyt aikaa tuhottomasti, tietoa kun on vaikea sisäistää. Puoli tuntia ennen nukkumaanmenoa on hyvä konsti saada kirjoja luettua. Tällaisen projektin jälkeen tosin seuraava kirja on sitten proosaa, ettei pää hajoa. ;)

 Työpöydälleni on eksynyt vähän kaikenlaista inspiraatiotavaraa,
jota silmäilen blokin iskiessä. 

Em. taustatutkimus on oikeastaan mytologian luomista. Rakentelen palapeliä valikoimalla minulle mieleiset palat. Jonkin verran lainaan makrotasolla myös muiden maiden mytologiasta, mutta yksityiskohdat olen pyrkinyt pitämään mahdollisimman uskollisena esikuville. Rima on korkealla, sillä kässäri menee todennäköisesti luettavaksi aiheeseen hyvin perehtyneille ihmisille.

Mytologian luominen on varmaan se tyypillisin taustatutkimuksen muoto spefikirjoittajien parissa. Muistan ainakin notkuneeni jo lapsena kirjastossa etsimässä kirjoja Antiikin jumalista tai vampyyreistä. Teini-iässä minulla oli pitkä vaihe, jossa olin innostunut enkeleihin liittyvästä mytologiasta. Paneuduin siihen niin innokkaasti, että muistin pitkään ulkoa eri lähteiden enkeli-ja demonihierarkioita nimineen päivineen. O.O 

Omalla kohdallani muiden kulttuurien mytologioista on kuitenkin nähty jo niin monta versioita, etten oikein innostu niiden varioimisesta. Suomalainen kansanperinne sopii paremmin tekstieni luonteeseenkin. Olemme aika melankolista kansaa. Myös uskomusten vahva side luontoon miellyttää. 

Olisin varmaan innostunut folkloristiikan opiskelusta jos olisin lähtenyt yliopistolinjalle. Onneksi asioihin voi perehtyä myös omin päin ja ihan rauhassa. :)

Ei teillä olisi suosituksia uusien kirjojen suhteen? Monipuolisempi luettava on aina tervetullutta. 

 Yllättäen runohyllystä on tullut erittäin tärkeä TH:lle.
'
Oudoin piirre TH:n taustatutkimuksessa on ehdottomasti runous. Tarinassa on hahmo, joka elää ja hengittää runoutta, joten minun on ollut pakko tutustua siihen lähemmin ja saavuttaa sen henki, jotta pääsen sisälle hahmon sielunelämään. 

Jos faktan tankkaaminen on ollut hidasta, on runouden lukeminen vielä hitaampaa. Pidän usein taukoja kirjoittamisesta, joissa pysähdyn lukemaan runoja. Selaan kirjat usein läpi nopeasti ja käännän mielenkiintoiset sivut hiirenkorville. Niihin on sitten helppo palata, kun fiilis iskee. Minulle runojen lukemisessa tärkeää on toisto. Runot avautuvat niin hitaasti, jäävät uimaan jonnekin aivokuoreen ja putkahtavat sitten joku hetki ilmoille...

Viimeinen TH:n taustatutkimuksista on faktapuoli. Kuten LP:ssäkin, on TH:ssa teini-ikäinen päähenkilö. Maailma on muuttunut aikalailla omista teinivuosista, joten eteen tulee jatkuvasti selvitettäviä pikkujuttuja, sellaisia yksityiskohtia, jotka voivat kaataa koko jutun ellen katso niitä kuntoon. 

Yksi TH:n käsittelemistä aiheista on myös sellainen, että en saa siitä tietoa tarpeeksi internetistä ja kirjoista. Tämä on se juttu, johon haastatteluangstini liittyy. En halua puhua siitä vielä tämän enempää. Minulle on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, että en sivuuta työlästä taustatutkimusta. 

Faktojen on oltava totta. Se on minun vastuuni kirjoittajana. 

Olen kuitenkin päättänyt kirjoittaa ensimmäisen version kässäristä valmiiksi, ennen kuin lähden tutkimaan tätä nettiä ja kirjoja pidemmälle. Tätä koskevat kohtaukset ovat vielä pitkälti kirjoittamatta, joten syvempi taustatutkimus nyt olisi aikamoista hakuammuntaa. Konkreettisempi versio käsikirjoituksesta antaa minulle varmuutta uusissa haasteissa - tai niin toivon! 

Aivan varmasti joudun editoimaan kohtauksia myöhemmin, mutta se on loppujen lopuksi pieni vaiva.