tiistai 29. joulukuuta 2015

Editointisekoamispostaus #375

Onpas nyt jotenkin hankala valaa itseensä positiivisuutta. Viimeiset kolme kuukautta ovat olleet aikamoista ylitöiden, stressin ja unettomuuden huumaa. Olen takonut samalla uskollisesti kässäriä, nanoa ja runoja, käynyt Viidassa ja matkallakin.

En vaan ole aikataulussa (kukaan ei yllättynyt). *O*

Jumitan TH:n editoinnissa sivuilla 80-100 (/185). Olen saanut alun ihan hyvään kuosiin ja edistynyt keskivaiheenkin kanssa. Sivut 80-100 vaan ovat yksi tarinallinen musta aukko, johon kärsivällisyyteni ja mielenterveyteni vajoaa! En pääse niistä eteenpäin. :(

Editoinnin ohella olen fiilistellyt sarjismuotoisia Helkavirsiä ♥ 

Vikana on varmaankin se, että tarinassa on iso käänne 80 kohdalla, jonka jälkeen olen kirjoittanut pari lukua filleriä ja nyt nuo filleriluvut tuntuvat kertakaikkisen huonoilta ja typeriltä. Isosta käänteestä ei voi (mielestäni) hypätä suoraan eteenpäin, vaan lukijalle pitäisi antaa suvaintokohta, mutta tarina tuntuu auttamatta venytetyltä. 

Olen miettinyt näiden lukujen leikkaamista. Ongelmana vaan on se, että fillerillä on domino-efekti, joka edistää juonta. Sillä on siis pointti!

Luulen että turhautuminen johtuu osittain siitä, että kässärissä on liian vähän hahmoja. Yksi helmasyntini on kirjoittaa hyvin niukalla hahmogallerialla. Se vaikeuttaa konfliktien keksimistä ja juonen kuljetusta. Etenkin kun kässärissä eletään vahvasti näkökulmahahmon kautta ja sivuilla on vähemmän toimintaa kuin dialogia ja ajattelua.

Huvittavaa sinänsä, minulla oli vielä viitisen vuotta sitten aivan päinvastainen ongelma. Ja kaikissa novelleissani on taas liikaa hahmoja ja uusissa kässäreissä myös liian vähän. Aivoni ovat jotenkin nurinkurin! XD

Kässärin alku-ja loppupäässä teksti tuntuu ilmavammalta, tässä keskivaiheella se tuntuu tervalta. Editointi on kyisen pellon kyntämistä. Teksti tuntuu niin ontuvalta, että harkitsen jopa sen heivaamista ja kokonaan uuden kirjoittamista (enkä jaksaisi tehdä sitä...). O.O'

Nämä on kuitenkin aika isoja päätöksiä. Leikkaamisessa on aina se vaara, että kadotan jotain olennaista juonesta, eikä se virtaa enää loogisesti.

Näkkien ajattelu tekee minut myös onnelliseksi. XD

Onneksi loppu on helpompi editoida. Teksti on rytmillisesti ja tarinallisesti jotenkin nopeampitempoista ja miellyttävämpi lukea. En usko, että sinne tarvitaan näin valtavia muutoksia. 

Muuten minulla on ihan hyvä fiilis editoinnista. Tuntuu että saan asioita aikaan ja olen saanut muut suuret muutokset tehtyä ongelmitta. Olen alkanut taas uskoa tähän, yhdessä vaiheessa yhden hahmon luonne oli hakusessa ja nyt taas sain siitä otteen. 

Vuoden loppuun aikatauluni ei nyt kyllä pidä. Kirottu elämä - aina kirjoittamisen tiellä!!!

(Vapaa-aikaanihan en ole käyttänyt ääliömäisesti esimerkiksi animemaratooneihin, jotta voisin katsoa uudelleen Hellsingiä, Berserkiä, Claymorea, GTO:ta, Utenaa jne. Eeeeehei!) O.o

Suosta ylös tammikuun loppuun mennessä? Tarvitsen personal trainerin, joka kahlitsee minut tietokonetuoliin editoimaan!

keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Mahdoton joululahjatoivelista

Sain Kirjainunelmia blogista hauskan haasteen, jossa listataan 3-5 älytöntä joululahjatoivetta. Siis sellaista, jota ei tosielämässä voi saada (tai ainakaan ilman miljoonia).


1. Kissatorni

Olen ollut lapsesta saakka mieletön kissafani. Allergiat, huonot elämäntilanteet jne. ovat kuitenkin estäneet kissojen hommaamisen. Tämän vuoksi unelmoin kissatornista, vähän samaanmalliin kuin Gormenghastin kreivitär Gertrudella on palatsissaan kissahuone. Kissatornissa kissat saisivat olla omissa oloissaan, mutta tulisivat tietenkin tervehtimään vierailijoita karvattomalle sohvalle.

(Tiedän jo tulevien kissojeni nimetkin... sitä ihmettä odotellessa!)


2. Kirjasto 

Uneksin myös omasta kirjastosta. Sellaisesta Kaunotar ja Hirviö-tyylisestä kirjastosalista, jossa on korkeat hyllyt ja siirreltävät portaikot. Pelkään tosin, että tekisin kirjastolle The Mummyn Eviet. O.o'

Mutta ainakin olisi tekemistä, kun voisin järjestellä kauniita kirjoja, eikä tarvitsisi pinota niitä sinne sun tänne ja aina olisi tilaa uusille kirjoille ja kaikki voisi olla tallessa omassa hyllyssä.


3. Ammattimainen Editoija

Välillä tuntuu, että olen oikeasti unohtunut asumaan laavatunneliin, sillä tämä editointi ei koskaan lopu! Ammattimainen Editoija voisi hoitaa homman puolestani. Lueskella kässäriä ja kääntyä aina välillä puoleeni, katsoa säälivästi ja sanoa, "Ei kai me tätä jätetä tänne? Mitä sä oikein ajattelit?"

Ja vastaisin huokaisten, "Joo ei, poista poista poista. Olin heikko!"

Tai

"En nyt oikein tiedä tästä sun päähenkilöstä. Ja mikä tää sun puupakkomielle on? Voisitko kirjoittaa välillä selkokielellä? Kuule, ehkä tää kirjoittamishomma ei oikein suju sulta. Mitä jos mää kirjoitan ja laitetaan sitten vaan sun nimi alle? Tulee vähemmän huonoa pseudofanfikkiä."

O.O'

Koska ollaan niin lähellä joulua, en haasta muita. ;)

(Tämä on kuulemman ainoa huonekasvi, joka selviää käsissäni. O.O)

Hauskaa joulua kaikille lukijoille!

tiistai 15. joulukuuta 2015

Twitterin vaarat

En ole aloittanut editointia. Tai siis editoin kyllä, mutta en kässäriä vaan urbaaninovellia. Koska jostain syystä en nyt jaksa teinejäni ja tämä täysin hyllylle jäänyt novelli luistaa nyt erinomaisesti.

Tärkeämpää kai, että teen jotain hyödyllistä? En ole oikein lanutuulella tällä hetkellä. Plus, olen pyöritellyt TH:ta yli vuoden päivät aika yhtäjaksoisesti. Pari päivää tuskin tuhoaa minua tai käsistä (joo, elän valheessa).

Asiaa ei oikein auta se, että eksyin YA-sankarin Twitteriin, jossa tämän koko luomakunnan ihanin, komein ja vahvin nuorukainen kertoo mitä todella ajattelee YA-romansseista ja niissä esiintyvistä klisheistä.

Oma kässärinihän ei ole mikään YA-romanssi - tai no, on siinä romanssi, mutta se ei ole pääasia, okei? Kässärissäni on JUONI. Upea, yllättyksellinen ja omaperäinen. Romanttiset kuviot ovat sen rinnalla pientä.

Ja käsishän on täysin klisheevapaa, tyttöjä voimauttava coming of age-tarina, joka on kirjallisesti kunnianhimoinen (ihan totaalisesti olen Finlandia Junior ehdokkaana, katsokaa vaan)!


(TH:ssa juodaan hirveästi kahvia, kuunnellaan musiikkia - onneksi uutta - ja kirjoittaviakin teinejä löytyy. Hups.)


(Pitää varmaan lukea kässäri vielä n-kertaa... O.o')


(Vielä ehtii kadottaa lyriikat helvettiin... mutta onko pakko deletoida runotkin? @.@)


(Totaalirepes XD XD ...Tämä ei tietenkään liittynyt kässäriini millään tavalla!)



(Miksei musiikkimaku muka ole hyvä yhteensopivuusindikaattori???)


(Pakko.Lopettaa.Lukeminen. O.O' O.O')


(Suuteleminen on rankkaa puuhaa!!)


(HAHAA! Poistin ylitsevuotavat ulkonäkökuvaukset jo viime keväänä - jostain syystä niitä on aina raakaversiossa - eikä kenenkään silmänväriä kuvata! VICTORY!!!)


(...kosahdin heti takaisin klisheepaskalistalle! XD)


(APUA!! TÄÄLTÄ ON PÄÄSTÄVÄ POIS!!!)


(Tiedänkö minä? Tietääkö lukija? Apua, saan kässäripsykoosin...)


(Ei ole käsikirjoitusta. Se oli vain unta. Pitkää, kamalaa unta. O.O)


(Päähenkilö katsoi hänen upeisiin, tummiin silmiinsä. Oi, hän oli upota tuohon katseeseen. Se nuoli hänet kauttaaltaan pitkin limaisin vedoin, sai ihokarvat pystyyn-

Hetkinen, rupesinko kirjoittamaan Hevoshoukutuksen jatko-osaa vai mitä? O.o')

[kirjoittajan mielenterveyden turvaamiseksi Twitter on toistaiseksi käyttökiellossa]

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Stephen King - Hohto

Koska Irene on pitänyt lomaa King-postauksistaan, joudun jotenkin paikkaamaan tätä puutostilaa. Ja olihan minulla teemaan liittyvä lukuhaastekin työn alla. ;)

Kyseessä on sen verran vanha ja tunnettu teos, että en välttele spoilereita, vaikka en kyllä koko juonta paljastakaan. Ei liene salaisuus, että kauhutarina huipentuu kamalaan kliimaksiin?

Stephen King, 1977 (suom. 2013), WSOY, oma ostos

Jack Torrancelle tarjotaan työpaikkaa Overlook-hotellin talonvahtina. Jack on toipuva alkoholisti, jolle humalainen raivonpuuska maksoi opetustyön ja sai tönimään omaa poikaakin. Hänen vaimonsa Wendy uskoo, että Jack on kääntänyt elämässään uuden lehden, ja yrittää pitää yllä perheen kulissia. Heidän viisivuotias poikansa Danny kuitenkin aistii pinnan alla muhivat kriisit.

Aikuiset uskovat, että talonvahtikeikka syrjäseudulla voi palauttaa perheen elämän takaisin raiteilleen. Se on Jackin viimeinen tilaisuus, viimeinkin hän voi kirjoittaa näytelmänsä valmiiksi, ja aluksi elämä hotellilla tuntuu sujuvan. Mutta hotellin historiasta muodostuu Jackille pakkomielle, ja Danny löytää Overlookin tyhjistä huoneista kaikuja menneistä ajoista ja niiden tragedioista. Ne tuntuvat imevän voimansa Dannyn erityislaatuisesta kyvystä, hohtamisesta, jota poika ei vielä täysin hallitse. Kun talvi saartaa perheen hotellille, on enää vain ajan kysymys milloin Dannyn enneunet muuttuvat todeksi.

Hohto lienee yksi Stephen Kingin tunnetuimmista teoksista. Yhtä tunnettu on varmasti Stanley  Kubrickin elokuvaversio kirjasta, joka on ainakin itselleni yksi kaikkien aikojen hienoimpia kauhuelokuvia (katson sen vähintään kerran vuodessa). En siis voinut välttyä ennakko-odotuksilta tarinan suhteen.

Aloitin viimeksi Kingiltä Christinen, joka jäi kesken. Siispä otin Hohdon mukaani lentokoneeseen, jossa sain lukea rauhassa monta tuntia putkeen. Suljetussa tilassa lukeminen auttoikin pääsemään helpommin tarinaan, joka käynnistyy hyvin hitaasti. Ensimmäisessä sadassa sivussa ei päästy vielä hotellille. Seuraavat sata kuvasivat saapumista. Seuraavat pari sataa alkuongelmia. Vasta viimeiset parisataa sivua tuntuivat nykivän juonta kunnolla käyntiin.

Jyskis... jyskis... jyskisjyskisJYSKISJYSKIS -
Hän pakeni raskaita, räiskiviä, kajahtelevia ääniä mutkittelevissa, labyrinttimaisissa käytävissä paljaat jalat paksunukkaisessa sinimustassa viidakossa suhisten. Joka kerta kun rocque-nuija rysähti seinään jossain hänen takanaan, häntä halutti kiljaista ääneen. Mutta hän ei saanut. Ei saanut. Kirkaisu paljastaisi hänet ja sitten
(sitten AHRUM)
(Tule tänne ottamaan lääkkeesi, vitun nyyhkyvauva!)
Niin ja hän kuuli, miten noiden äänten päästelijä läheni, läheni häntä, syöksyi pitkin käytävää kuin tiikeri vihamielisessä sinimustassa viidakossa. Ihmissyöjä.
(Tule tänne, helvetin äpärä!)
Jos hän ehtisi portaisiin, jos hän pääsisi pois kolmannesta kerroksesta, hän ehkä selviytyisi. Olihan hissikin. Kunpa hän muistaisi, mikä se unohtunut asia oli. Mutta oli hämärää ja kauhu oli vienyt häneltä suuntavaiston. Hän oli kääntynyt yhdestä kulmasta, juossut käytävää, kääntynyt toiseen, ja sydän oli hypännyt kurkkuun polttavana jääkokkareena, ja hän oli pelännyt, että seuraavassa käänteessä hän saa vastaansa sen riehuvan ihmistiikerin.
Kumahteleva jyske oli nyt aivan hänen takanaan, käheä ääni karjui.
Nuijan pää leikkasi viheltäen ilmaa
(roque... heilaus... roque... teilaus... AHRUM)
ennen kuin räiskähti seinään. Jalkojen pehmeää kahinaa viidakkomatolla. Pakokauhu purskui hänen suussaan kuin karvas mehu.
(Sinä muistat kyllä sen, mikä oli unohtunut... mutta muistaako tuo? Mitä se oli?)

On vaikea olla vertaamatta kirjaa leffaan, josta on karsittu taustajuoni melkein kokonaan ja jonka tapahtumat kasaantuvat hotellin saartavan lumen tavoin. Kirjassa puolestaan kerrotaan aika paljon Wendyn suhteesta tämän äitiin, Jackin lapsuudesta, Jackin alkoholismista, Dannyn kokemuksista hohtamisen kanssa, hotellin lukuisista omistajista ja vieraista...

Toisaalta runsas taustatarina kuuluu vahvasti Kingin tyyliin. Tämän kirjan kohdalla vain tuntui usein, että vähempikin olisi riittänyt. Hahmovat puivat paljon menneitä sen sijaan, että olisivat eläneet nykyisyydessä. Kun kirjassa alettiin kuvailla yksityiskohtaisesti Dick Halloranin, Dannyn "mentorin", paluuta hotellille hädän hetkellä, huomasin skippaavani kappaleita suosiolla, mikä on minulle aika harvinaista.

Hohto on siis hidas kirja. Siitä olisi voinut leikata parisataa sivua. Ymmärrän kyllä miksi Jack ja Wendy uskovat, etteivät voi lähteä hotellilta, vaikka siellä tapahtuu outoja ja kamalia asioita. Vaihtoehtoja ei ole, raha on tiukassa ja perheen yhtenäisyys rakoilee. Häviön tunnustaminen tarkoittaisi myös avioeroa. Se ei kuitenkaan estä turhautumistani Wendyn rationalisoinneille, kun hotelli on jo kerran käynyt poikaan käsiksi. Kirja tuntui etenkin keskivaiheilla venytetyltä.

King viittaa kirjassa moneen otteeseen Edgar Allan Poen novelliin Punaisen surman naamio, jossa riisutaan keskiyöllä naamiot kamalassa kliimaksissa. Overlookin kuvailusta tuli myös mieleen Poen tapa tehdä Usherin talosta oma hahmonsa Usherin talon häviö novellissa. Intertekstuaalisia viittauksia on aina kiva bongailla.

Kingin kirjoittaa uskottavasti viisivuotiaan, hiukan ikäistään kypsemmän lapsen sielunmaailmasta. Wendy on myös huomattavasti aktiivisempi hahmo kirjassa kuin elokuvassa, vaikka aika stereotyyppinen äitihahmo. Jack on vihattava ja säälittävä tyyppi, todentuntuinen ja ahdistava. King on onnistunut erityisen hyvin hänen kanssaan, siinä miten Jack rationalisoi sairaassa mielessään kamalat tekonsa, unohtaa ja sopii totuuden mieluisekseen, ulkoistaa omien tekojensa syyt muille. Hänen sortumisensa hotellin manipulaatioon on kiehtovaa ja kamalaa luettavaa.

Parasta Hohdossa on ehdottomasti tarinan muhiminen, se miten hotellin kiroutunut todellisuus kuoriutuu hiljalleen esiin, kunnes kliimaksi käy aivan sietämättömäksi. King kuvailee hienosti hitaasti hiipivää pelkoa, joka tekee tavallisista asioista, vesiletkusta tai puutarhaeläimistä, uhkaavia. Dannyn näkökulmassa on kauhistuttavaa olla, eihän noin pieni lapsi voi puolustautua kunnolla. Kauhu linkittyy oikeaan elämään, se ei synny yliluonnollisesta, vaan siitä minkä yliluonnollinen nostattaa Jackin ja muiden hahmojen sisimmässä.

 Annoitteko heidän lukita teidät itsenne sinne? Gradyn äänessä oli hillittyä ihmettelyä.  — Voi sentään. Naisen, jolla on kokoa vain puolet teistä ja pienen pojan? Se tuskin todistaa, että teissä on ainesta huippujohtajaksi, vai mitä arvelette?
Suoni alkoi tykkiä Jackin oikean ohimon vieteristössä.  Päästäkää minut ulos Grady. Minä hoidan ne.
— Todellako herra Torrance? jopas jotain. Hillityn ihmettelyn tilalle tuli hillitty säälittely. — Valitan, minun on sanottava, että en oikein usko sitä.  Minä  ja muut  —  me olemme alkaneet epäillä, että te ette oikein paneudu tähän sydämestänne, herra Torrance. Että teillä ei ole... vatsaa tehdä sitä. 
— Minulla on! Jack huusi.  Minulla on! Vannon sen!
— Että toimitatte poikanne meille? 
— Kyllä! Kyllä!
— Vaimonne asettuu vastustamaan moista hyvin päättäväisesti, herra Torrance. Ja hän näyttää olevan... melkoisesti vahvempi kuin mitä olemme kuvitelleet. Melkoisesti kekseliäämpi. Tuntuu ilmeiseltä, että hän on päässyt voitolle ainakin teistä.
Grady hihitti.
— Kuka ties meidän olisi pitänyt käydä neuvotteluja hänen kanssaan kaiken aikaa, herra Torrance.
— Minä toimitan pojan, vannon sen, Jack sanoi. Hänen kasvonsa olivat nyt ovea vasten. Hän hikoili. — Vaimo ei asetu tielle. Vannon ettei asetu. Ei hän pysty.
— Pelkäänpä, että teidän on tapettava hänet, Grady sanoi kylmästi.
— Minä teen mitä minun on pakko. Mutta päästäkää minut ulos.
— Annatte sananne siitä, herra Torrance? Grady penäsi.
— Annan sanani, lupaan, vannon pyhän valan, mitä helvettiä ikinä te haluatte. Jos te-
Kuului ontto naksaus, kun salpa vedettiin syrjään. Ovi nytkähti auki puolisen senttiä. Jackin sanatulva ja hengitys katkesivat. Hetken hänestä tuntui, että itse kuolema oli oven takana.

Luin kirjan jälkimmäistä puoliskoa, kun olin reissussa ja poissa kotoa. Nukuin vieraassa sängyssä, varpaat kylminä peiton sisässä, kuuntelin vieraan kadun ääniä ja yritin olla häiritsemättä kämppistäni. Viimeisen parin sadan sivun kohdalla iltalukeminen alkoi olla niin ahdistavaa, että jouduin laittamaan kirjan sivuun ja ajattelemaan iloisia asioita ennen kuin sammutin valot. Kirjan kliimaksi oli pakko lukea kerralla, koska pelkäsin saavani muuten painajaisia.

Reaktioni kirjan loppuun on hullu. Tiesin mitä oli tulossa, muistan leffan ulkoa. Ja silti koin aitoa kauhua ja ahdistusta, kun hotelli saa Jackin valtaansa. Hänen muodonmuutoksensa tuntui niin aidolta, se ruma otus, joka hänestä tuli alkoholin vaikutuksen alaisena, ja se kauhu, jota lapsi tuntee isänsä edessä. Tunsin ahdistuksen kehossani fyysisenä, kuinka lihakset jännittyivät ja otsa oli kireä. Viimeisen luvun suoma helpotus oli valtava.

Hirveintä oli, kun kirjan luettuani lähdin vielä keskellä yötä vessaan. Ovi oli raollaan ja huone pimeänä. Ja siellä seisoi kämppikseni, minua reilusti vanhempi nainen. Säikähdin todenteolla, sillä uuden painoksen lopussa on Tohtori Unen näytesivuja, joissa Dannya yhä vainoaa yksi Overlookin asukkaista, kylpyammeeseen hukkunut vanha nainen. Missäs muualla kuin kylpyhuoneessa...

Ymmärrän hyvin Hohdon suosion. Olen ehkä liian moderni lukija ja kaipaan nopeampaa juonenkuljetusta nauttiakseni siitä varauksetta. Kirjan juoni ei ole erityisen yllättävä, mutta tieto tulevasta pikemminkin lisää kauhua kuin tappaa sen. Pidän selvästi enemmän Kingin uran keskivaiheen tuotannosta kuin aivan varhaisesta, mutta tämä oli positiivinen yllätys. Hohto onnistui säikyttämään tämän lukijan hitaasta startista huolimatta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ateenassa muusien kanssa

Katosin taas hetkeksi blogimaailmasta, kun jätin Suomen pimeyden ja läksin viikoksi Ateenaan runo-, mytologia- ja filosofiakurssille. Oli muuten ihana viikko! Kreikan aurinko oli täydellinen lääke pahimpaan kaamosahdistukseen, joka minulla on ollut vuosikausiin. Lisäksi sain ajatukset irti kässäristä ja proosasta.

Aamuisin ja iltaisin opiskelimme Kreikan filosofiaa ja mytologiaa. Jälkimmäisen olen aina kokenut läheiseksi, vaikka en olekaan tainnut sitä suoraan käyttää fantasiateksteissäni (tuttuja elementtejä kyllä, esim. Kronoksen kaltainen lapsiaan hotkiva/murhaava isähahmo löytyy). Sen tunteminen myös avaa modernia ja klassista kirjallisuutta, joka vilisee viittauksia kreikkalaisiin myytteihin.

Päivisin teimme pitkiä kävelyretkiä museoihin, paikallisiin nähtävyyksiin, ostoksille jne. On aivan mahtavaa tuntea aurinko ihollaan, juoda vuoriteetä hunajalla ja syödä tuore, kostea mandariini. Meillä oli myös jonkin verran toistemme tekstien käsittelyä, kirjoitustehtäviä ja Kreikasta vaikutteita ottaneiden runojen lukemista. Jaoin muutaman mytologisen runon ja sain hirveästi palautetta. Runous on minulla yksi iso sokea piste, joten palaute on erityisen tärkeää.

Kirjoitin joitain runoja myös paikan päällä, mutta selvästi vähemmän kuin luulin etukäteen. Aikataulu oli aika tiukka, yhtenäkin iltana puimme tekstejä vielä kymmeneltä illalla. Onneksi porukka oli todella motivoitunut ja muutenkin aivan huippu. :)

Kotikatumme. Kreikkalainen talvi ei paljoa palella!

Sfinksi Arkeologisessa museossa.

Minotauros ja Theseus Arkelogisessa museossa.

Arkeologisen museon Jockey of Artemision.

Lysikrateen muistomerkki, joka pystytettiin säilyttämään hänen johtamansa 
kuoron voittamaa palkintoa (omaa palkintotornia odotellessa!)

Paikallisen gallerian ihania Minotauros-veistoksia (toin yhden kotiinkin).
 
Piraeuksen ranta.
 
Akropolis häämöttää kaukaisuudessa.

Herodes Atticuksen odeion

Pathenonin temppeli Athenalle.

Ateenassa oli hirveästi kulkukissoja, sääli kävi pikkuisia. 

Hydrat löytyivät jo kahvikupeistakin.

Bysantin museon koptilainen hautapatsas.  

Keskiviikkoisin on katutori, jossa myydään tuoreita hedelmiä, mausteita,
pähkinöitä jne. todella huokeaan hintaan.

Näkymä asuntolamme kattoterassilta.

Lykeionin gymnasion, jossa Aristoteles opetti.

Nyt palattuani on ollut hiukan sellainen olo, että astuin lämpimältä Olympos-vuorelta suoraan sinisävyiseen Manalaan. Koti-ikävä kyllä oli, niin kivaa kuin matkustaminen onkin. 

Ja minut valtasi mitä omituisin tunne kävellessäni Bysantin museossa. Hetken näin mielessäni mytologisen runokokoelman, runot maalauksina minua koskettaneista myyteistä ja tarinoista. Muistan miettineeni minne sijoitan Jormungandrin, La Loban, Daphnen ja Apollon, minne Kipu-tytön ja Ofelian. Ajatus oli niin visuaalinen, näin runokuvien sävyt ja valaistuksen, maalaukset, patsaat ja vanhat käyttöesineet viileässä ja hiljaisessa holvissa. Mikä lie muusa kävi kylässä... 

Nyt pitäisi palata kuitenkin kässärin äärelle. Edessä on hirveästi työtä ennen joulua. Loppukiri tälle versiolle. Kokonaisuus on melkein kasassa. Ehkä sain Kreikan auringosta jonkun puuttuvan palan ja en vain tiedä sitä vielä.

torstai 26. marraskuuta 2015

Huomenna meille lauletaan

Hyydyin sitten ihan totaalisesti nanon kanssa. Loppusaldoksi jäi se 24 000 sanaa. Mutta se on aikalailla sama kuin viime vuonnakin, joten en ole hätääntynyt. Tämä on hyvä pohjatyö, jonka päälle voi sitten jossain vaiheessa rakentaa enemmän.

Sen sijaan hyppäsin taas TH:n editoinnin kelkkaan. Pari viikkoa eri kässärin kanssa tosiaan toi heti uuden näkökulman tekstiin. Tallensin uuden tiedoston (tämä lienee jo versio 5.0!!!) ja lähdin tekemään hieman isompia linjamuutoksia.

Pääasiassa karsin tekstiä alkupäästä ja aloitin minua vaivanneen sivujuonen poiston, jonka myötä kaksi sivuhahmoa yhdistyvät. Nythän teen karkealla siveltimellä ja muokkaan lähinnä puhujia ja kuvauksia oikein, jotta pääsen vauhdilla eteenpäin. Voin tehdä mikroeditointia lukuihin myöhemmin. Olen selvästi niitä "isosta pieneen" editoijia ja kirjoittajia. Kirjoittaminen ilman tarinan kehikkoa ajaa minut hulluksi! 

Islantia, Thingavellirin kansallispuisto

Pääsin jo alun ohi ja keskivaiheeseen. Siinä 30 sivun jälkeen on kohta, jossa tekstin luonne muuttuu ja mukaan tulee toinen kertoja. Toisen kertojan teksti muuttui tässä vaiheessa kirjakielisestä puhekieliseksi, mikä teki tekstistä selvästi energisempää.

Mitenhän en ole tajunnut tätä aikaisemmin? Se vaan tuli luonnostaan, lukeminen tökkäsi kirjakieleen ja aloin puhekielistämään lauserakenteita. Toisaalta puhekielisyys sopii paremmin minä-kertojalle, jolla on tosi lyhyitä lukuja (en jaksaisi lukea tätä pitkiä pätkiä). Minulla siis on henkilökohtainen ongelma minä-kertojien kirjoittamisessa, ne eivät oikein sovi maalailevaan tyyliini. O.o'

Keskivaiheen teksti on muuten kamalaa luettavaa. On siis se siis sujuvaa, kieli ihan jees, mutta se tuntuu tyystin erilaiselta kuin loppu ja alku, jotka olen viilannut hyvin nopealiikkeiseksi. Alussa ja lopussa on enemmän sellaista välähdyksenomaisuutta, kun taas tämä keskivaihe eletään tuskallisen paljon tässä hetkessä. Luvut tuntuvat pitkiltä, niissä ei ole samanlaista jännitettä.

Eilen yhdistin kaksi lukua, heivasin yhden kokonaan. Tuntuu että olennaista informaatiota saattoi pudota matkasta, mutta oikeastaan tiedon puutekin luo jännitystä. Päätin pantata sitä vielä hetken, laittaa lukijan arvailemaan yhden hahmon roolia.

*

Näin kokonaisvaltainen editointi on kyllä todella raskasta. Tuntuu ettei tämä valmistu ikinä. Tällaisina päivinä on kiva kuvitella hetkeä, jolloin haaveet ovat toteutuneet.

Hassua kyllä en unelmoi skumpan juomisesta saatuani kustannussopparin. Minun haavekuvani on omistuskirjoituksen kirjoittaminen uunituoreeseen kirjaan ja sen postittaminen eräälle henkilölle, jolle olen oikeastaan jo päättänyt omistaa kirjan. Ajatuksesta tulee lämmin olo.

Kirjoitin tämän tekstin meille.
Ehkä joku päivä hän saa lukea kirjamme kansien välistä.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Liebster Award

Lukuhoukka -blogin Bee ilahdutti perjantaitani myöntämällä minulle Liebster Awardin (jonka luen koko ajan Lobster Awardiksi, aivoistani valuu siis yhä mereneläviä O.o'). Kiitos Bee!


Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Välitän palkinnon edelleen huhtikuulle, Afenille, Elinalle ja Kalvakselle.

Kysymykseni teille:

1. Mitä on työn alla juuri nyt?
2. Kuka on tärkein kirjallinen esikuvasi?
3. Onko sinulla teksteissä toistuvia suosikkisanoja?
4. Mietitkö/työstätkö kirjoitustyyliäsi tietoisesti?
5. Mistä haluaisit kirjoittaa muttet uskalla?
6. Millainen oli ensimmäinen tarinasi?
7. Harrastatko muuta kulttuuria kuin kirjoittamista?
8. Mikä fiktionaalinen hahmo on jäänyt ihosi alle?
9. Millä tavoin ruokit muusaasi? Vai onko sinulla muusaa?
10. Käytkö usein kirjastossa?
11. Mikä on suurin ilosi lukijana?


Ja vielä omat vastaukseni Been kysymyksiin.

1. Mitä luet parhaillaan?

Keskeneräisten kirjojen pinoni on valtava! Miten kirjani ovat syntyneet 5, Naiset jotka kulkevat susien kanssa, Kari Välimäen Todensanat, Saima Harmajan Kootut runot sekä päiväkirjat ja kirjeet, Stephen Kingin Christine - tappaja-auto, Anna Ahmatovan Runot ja Kalevala.Nyt (eli nykykielinen).

En tiedä miten pino on taas paisunut noin. Varmaan nanon vuoksi, kun en voi uhrata kokonaisia iltoja kirjojen parissa. Tulee luettua enemmän pienissä pätkissä.  

2. Onko työsi/opiskelusi sellaista / ollut sellaista, että siitä on ollut hyötyä tai haittaa harrastuksellesi? Esim. jos kirjoitat, viliseekö tekstisi näiden inspiroimia juttuja, vai viekö työ harmillisen paljon aikaa esimerkiksi lukemiselta?

Päivätyöni pitää minut järjissäni. Se on aika tylsää ja teknistä, mutta se nollaa aivot loistavasti. Sen mekaanisuus saa syvätajunnan työstämään kirjoitusjuttuja tajuamattani. Varsinaista inspiraatiota en itse työstä saa. En esim. laittaisi hahmoa tekemään minun hommiani, koska ne tylsistyttäisivät lukijoita. Mutta töissä kohtaamani ihmistyypit ovat toki inspiroivia.

3. Odotatko joulua?

En oikeastaan. Ostamme joka vuosi aina vain vähemmän lahjoja. Pidän toki joulunajan rauhoittumisesta, mutta minusta kauppojen sesonkirenkutukset jne. lähinnä ärsyttävät. En kuulu enää kirkkoon, joten juhlan hengellisyys ei kosketa. Pitäisi varmaan kehittää omannäköisiä jouluperinteitä.

4. Kehu jotakin kirjaa.

Luin jokunen viikko sitten Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet vedet ensimmäistä kertaa. Voi, se oli pysäyttävä! Mikä ilmaisuvoima, sellainen väkevä surumielinen lataus. Ihan kuin olisin irtautunut kehostani ja leijunut ilmassa luonnon keskellä. Pidin tästä valtavasti.

5. Mitä kuuntelit viimeksi?

Olen kuunnellut nanowrimo-kässärilleni VH:lle tehtyä soittolistaa. Siellä soi mm. Meg Meyers (Desire), Nick Cave and the Badseeds (Push the sky away), Deftones (Change in the house of flies), Florence + the Machine (Heavy in your arms), Hozier (Arsonist's Lullaby), Garbage (#1 Crush).

6. Jos saisit olla yhden päivän yksi kirjailija, kuka olisit?

En usko, että kirjailijoiden elämä on lähtökohtaisesti kovin paljon omaani ihmeellisempää. Toisaalta kirjoittajana olisi mielenkiintoista kurkistaa johonkin historialliseen maisemaan, vaikkapa Agatha Christien nahoissa.

Itseasiassa tahtoisin olla Christie eräänä tiettynä päivänä: 3. joulukuuta 1926, jolloin Christie katosi kotoaan. Hänen katoamistaan tutkittiin ja poliisit epäilivät jopa Christien aviomiehen murhanneen hänet (ruumistakin etsittiin vapaaehtoisvoimin), kunnes kirjailija löytyi 11 päivää myöhemmin hotellista toiselta puolelta Englantia. Kirjailijan katoamista selitettiin mm. muistinmenetyksellä, julkisuustempulla ja kostona avioeroa kaavailevalle aviomiehelle.

Olisihan se aika jännä saada selville mitä tapahtui. Ehkä joku onkin jo kirjoittanut tästä kirjan?

7. Onko kodissasi kirjallisuuden inspiroimaa taidetta?

Ei oikeastaan. Mutta taide kyllä inspiroi omaa kirjoittamistani. Minulla on hyllyssä taidekirjoja ja työpisteellä taidepostikortteja. Selailen paljon Pinterestia ja etenkin klassisia taideteoksia, sekä surrealismia. Runoissakin pyrin nimenomaan kuvallisuuteen, että runon voisi kokea visuaalisesti, ei vain lukiessaan. Katselen taidetta hyvin mielelläni.

8. Onko mielestäsi kauhistus, jos taittaa kirjojen sivut kirjanmerkiksi?

Teen tätä aika paljon. Etenkin runokirjoille, taustatutkimusteoksille ja proosakirjoille, joissa on erityisen hyvin kirjoitettuja kohtia. Koska kirjat ovat työpisteelläni, voin napata ne käteen koska vain ja lukea sanoja uudelleen. Moni kirjoittaja ei lue mitään kirjoittaessaan, koska pelkää vaikutteita, mutta minä otan ne avosylin vastaan. Editoin kuitenkin suurimman osan pois, kun kässäri hioutuu lopulliseen muotoonsa.


9. Olisitko kiinnostunut menemään Worldconiin 2017, kun se pidetään Suomessa?

Worldcon kiinnostaa ohjelmansa puolesta, mutta on minulle hiukan liian kallis. Etenkin kun en voi ennustaa pääsenkö edes paikalle kahden vuoden päästä. :(

10. Onko sinulla lempigenreä?

Kauhukirjallisuus ja muu spefi. 

11. Oletko jäänyt viime aikoina koukkuun johonkin? (Kirjasarjaan, tv:hen, musiikkiin tms.?)  

Aloin katsoa taas Homeland sarjaa pitkästä aikaa. Sitten katsoinkin kokonaisen kauden neljässä päivässä. Minkäs teet, Carrie on ihanan ristiriitainen ja kiehtova protagonisti. Olen myös toivoton Carrie/Quinn shippaaja. XD

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kaamoksen kengänpohjassa

Kässärin täyteläisen tummia tunnelmia Meg Meyersin tahdissa.

Tuntuu kuin olisi miljoona asiaa, joista puhua. Juuri nyt en jaksa.

Jossain vaiheessa pimeä saa minut aina kiinni ja litistää kengänpohjaansa. Se tulee iholle, kun ajan valottomalla tiellä ikkunat huurussa, nauraa kun valoksi kelpaa katuvalojen kelmeän oranssi heijaste märällä asfaltilla. Nukun tismalleen saman verran kuin muulloinkin ja herään aamulla kuin haudasta.

Näen yhtä toistuvaa painajaista. Että olen yhä toinen jalka AMK:ssa. Olen jotenkin valmistunut käymättä kaikkia kurssejani, käyn töissä normaalisti ja yritän siinä sitten suorittaa rästiin jääneitä kursseja. Lintsailen niiltä, koska minua ei kiinnosta, tulen paikalle kerran kuussa enkä ymmärrä mistään mitään. Iso osa kursseista on pitkää matikkaa, jotain niin edistynyttä, että en edes tunne termejä. En osaa laskun laskua.

Unesta herääminen on niin ihanaa, vaikka en yleensä hetkeen muista edes, etteivät ne ole totta.

Osa tästä on varmasti työstressiäkin. Hommani vaihtuivat ja olen joutunut opettelemaan parissa kuukaudessa kaksi kokonaan uutta hommaa. Kolmas alkaa joulukuussa ja sitten teen niistä yhtä aina kuukausi kerrallaan, kunnes vaihdetaan. En tykkää tällaisesta, kaikki on excelöity ja kaikki hommat kiertävät. Tuntuu kuin asiat valuisivat päästäni, kunnes en muista enää yhtään mitä minun piti milloinkin tehdä. Helvetin työelämä.

Pari salaisuutta ja neuroosia lisää ja olen kauhuromaanin päähenkilö. Ehkä Raevaaran Nukkumatti kaivaa minunkin silmäni päästä.

*

Nanowrimo auttaa kaamoksen hillinnässä, onpahan jokin tavoite johon keskittyä ahdistuksesta ja väsymyksestä huolimatta. VH:n kanssa nano on sujunut kuin unelma. Olin viime viikolla vielä yhden päivän tavoitetta edellä, vaikka pidin pari nollapäivää viikossa. Idea oli kypsä kirjoitettavaksi, kehitin sopivan rytmin. Mietin aina työpäivän aikana jonkun täkyn uutta lukua varten, jota en malttanut olla kirjoittamatta. Laitoin kasaan täydellisen soittolistan, katsoin ettei ole pahemmin menoja.

Minulla oli mitä ihanin flow. Luomani maailma kiinnosti, hahmot aukesivat pikku hiljaa, kirjoitin jopa siedettävää tekstiä. Nano alkoi tökkiä vasta, kun minun piti alkaa lopetella tarinaa. Luulin tietäväni oikean tavan lopettaa, mutta juoni kuljetti hahmoja, eivätkä hahmot juonta. Päätin antaa itselleni luvan jättää lopun vielä kirjoittamatta, ihan kuin tein TH:n kanssa viime nanossa.

Viime viikonlopun Viita imi jaksamiseni niin totaalisesti, että jymähdin 24 000 sanaan. Tarkoitus oli kuitenkin tehdä "vain" puolinano, joten ei sillä niin väliä. Lupasin itselleni vielä 6 000 sanaa. Se on varmaan riittävä runko tarinalle tällä erää.

TH on taas kolkutellut mieleni ovella, enkä malta päästä editoimaan sitä. Se mikä ahdisti pari viikkoa sitten, tuntuu nyt kypsyneen päätökseksi. Tiedän miten korjaan kaiken. Minulla on suunnitelma.

Etsin tänään kaupasta kirkasvalolamppua, mutta ne oli loppuunmyyty. Harmi. Vuosien kärvistelyn jälkeen päätin, että ostan sellaisen työpisteelle. En jaksa tänä vuonna sitä henkistä uupumusta, joka tulee joulun tienoilla.

Onneksi kohta on loma. Lähden viikoksi Kreikkaan joulukuussa, kirjoittamaan runoja. Hassua miten olen soimannut itseäni matkasta kesästä lähtien (koska Kreikassa runoilu on kuin jostain huonosta romskusta) ja nyt olen valtavan huojentunut, kun pääsen valoon.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Tiina Raevaara - Yö ei saa tulla

Ilmoittauduin viime viikolla Orfeuksen kääntöpiiri blogissa pyörivään Hämärän jälkeen lukuhaasteeseen. Tarkoitus olisi lukea vuoden sisään mahdollisimman paljon kauhugenren kirjoja ja blogata niistä. Tämä haaste istuu loistavasti syyspimeisiin ja hyllyssä on paljon mistä valita luettavaksi. Ehkä minäkin ehdin muutaman kirjan lukea vuodessa. ;)

Tiina Raevaara, 2015, Paasilinna, oma ostos

Johannes viettää hiljaista ja pysähtynyttä elämää Helsingissä. Elämän on pysäyttänyt viisi vuotta sitten Johanneksen nuoruuden rakastetun, Aalon, itsemurha. Sitten Aalon kaksoisveli Antti saapuu kaupunkiin. Hänkään ei ole voinut unohtaa Sandvallia, joka ajoi Aalon kohtaloonsa. Johannes ajautuu osaksi Antin kostosuunnitelmaa.  

Samalla Johanneksen rauhallinen todellisuus alkaa murentua. Helsinki itsessään muuttuu ahdistavaksi ja epätodelliseksi, eikä Johannes enää tiedä mikä on totta ja mikä unta. Hän tietää vain, että Nukkumatti odottaa häntä ja kadotettu aika on ottamassa hänet kiinni.  

Aalo kävelee määrätietoisesti olohuoneeseen poninhäntä heiluen. Tumma hahmo seuraa häntä kuin varjo, liukuu huoneen hämärimpään nurkkaan ja pysähtyy siihen. Sen mukana tulee haju, sähkön ja raudan haju. En uskalla liikkua. Huoneen ilma on muuttunut paksuksi ja pisteleväksi. Mihin tahansa koskisin, saisin sähköiskun. Vain Aalo on niin kuin ennenkin, kuin silloin vuosia sitten. Kaikki muu on väärin.

"Voisiko se mennä pois?" sanon lopulta. Mahdollisimman hiljaa. Se ei ole ihminen.

"Ei tietenkään voi", Aalo sanoo ja istahtaa pöydän ääreen. "Ei se enää lähde mihinkään."

Yö ei saa tulla on modernia kauhuromanttiikkaa, jännitystarina joka saa alusta alkaen epäilemään kaikkea ja kaikkia. Raevaara muuttaa tutun vieraaksi ja surrealistiseksi taitavan minimalistisella kielellä ja onnistuu kietomaan lukijan täysin pauloihinsa. 

Tarinan maailma on kylmä ja yksinäinen. Johannes elää kaukana perheestään ja vailla ystäviä. Hänen elämänsä kulta-aika on eletty kahdeksantoistavuotiaana ja nykyisyys on tyhjää muka-elämää. Menneisyyden yksityiskohdat muuttuvat, tarkentuvat ja sumenevat, kunnes Aalo oli onnellinen ja yksinäinen ja peloissaan ennen kuolemaansa, eikä Johannes tiedä itsekään totuutta. Johannes itse on ristiriitaisen kiltti ja tukahtunut persoona, jonka kuvauksessa on uskottavaa psykologista tarkkanäköisyyttä.

Sivuhahmoista jää erityisesti mieleen Sandvallin vaimo, jonka nimeä ei paljasteta, mutta jonka kehon arvet ja saumat Johannes rakastaa perinpohjaisesti. Aalo on eräänlainen Laura Palmer, josta ei tiedä kirjan lopussakaan lopullista totuutta. Antti ja nuorten neljäs kaveri Karoliina jäävät muiden hahmojen varjoon ja ovat oikeastaan mukana kuljettamassa juonta eteenpäin. Pääasiassa hahmoista onkin hankala saada otetta Johanneksen uppovan mielen maisemissa, jolloin lukunautinto painottuu selkeästi kauhukuviin ja niiden herättämiin fiiliksiin.

Helsingin kaduilla vaeltaa öisin silmättömiä hirviöitä, junat kulkevat ylösalaisin ja Nukkumatti saapuu katosta laskeutuen repiäkseen silmät unettomalta. Tämä kauhukuva yksinäisen ihmisen mustasta kaupungista oli todella hyytävä. Toisaalta kirjan epämääräisyys on myös turhauttavaa, kun jokainen hahmo tuntuu puhuvan kryptisiä puolitotuuksia epäuskottavuuteen asti.

Kirjassa on paljon symbolismia: silmät, nuket, unet. Johanneksen unet ovat kauheita, mutta samalla olisin toivonut niihin hieman enemmän unilogiikkaa ja yllättävyyttä. Nyt unet oli selvästi sijoitettu tarinaan antamaan vinkkejä lukijalle.

"Kerro nyt", sanoin hänelle. "Puhu minulle!"

Karoliina uikutti hieman ja käänteli päätään puolelta toiselle. "Se tuli hakemaan minua", hän sanoi lopulta.

"Kuka tuli?"

Siihen hän ei vastannut, haukkoi vain henkeään hetken, kun vesinoro osui hänen suuhunsa. Hain hänelle lasin vettä juotavaksi.

"Minä kuulin sen askeleet portaissa", hän sanoi lopulta. Ääni oli ohut, melkein vinkuva. "Se tuli juuri minua varten. Minä tiesin, etten saa unta, ja lopulta se rikkoisi oven."

"Mikä?" kysyin. Tiesin toki, mistä Karoliina puhui, mutta olisin halunnut hänen sanovan sen. Minä en olisi ollut ainoa. Mutta ehkä hänellä ei ollut nimeä sille.

"Kun se raapi ovea, sen kynnet kuulostivat puukonteriltä."

Raevaaran innoittajana on toiminut E.T.A Hoffmannin kauhukertomus Nukkumatti, johon tarinassa viitataan moneen otteeseen. Toisaalta tästä tuli myös mieleen Edgar Allan Poe. Aalo puolestaan linkittyi mielessäni heti Aino Kallaksen Sudenmorsiammeen. Klassiset kauhuteemat taipuvat hyvin nykypäivän Helsinkiin ja intertekstuaalisuus syventää tarinaa. Demoninen Nukkumatti aiheuttaa kylmänväreitä aina ilmestyessään.

Yö ei saa tulla tasapainottelee realistisen ja yliluonnollisen kauhun välillä. Toisaalta kirjan loihtimat visiot ovat hurjia ja kamalia, toisaalta tarinan maailma on tulkittavissa hyvinkin realistiseksi. Nautin tämän lukemisesta ja innostuin aina vain enemmän, kun lukijan eteen vyörytettiin lisää painajaista.

Kirjan jännite nousee erinomaisesti aina kliimaksiin asti, vaikka epilogiosuus sitookin tarinan lankoja yhteen hieman liian siististi minun makuuni. Kirjan keskivaihe piti minut kuitenkin pihtimäisessä otteessaan, joten loppu ei haitannut niin paljon.

Kokonaisuudessaan Yö ei saa tulla on hyvin nautittava kauhutarina, jota voi suositella lämpimästi tummista mielenmaisemista ja kauhuromantiikasta kiinnostuneille.

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kauhuromantiikkaa

Marraskuu on saapunut. Aloitin Nanowrimoni lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, vaikka väsymys oli Viitapäivän jälkeen kova. Sain naputeltua jopa viitisensataa sanaa ennen kuin sängyn kutsu kävi vastustamattomaksi. Sen jälkeen sanoja on tullut kevyesti jo 5000. Nano on siis alkanut hyvin.

Luulen kässärin "helppouden" tulevan siitä, että sen idea on peräisin viime vuoden syksyltä. Kirjoitin sitä silloin joitain tuhansia sanoja, turhauduin ja jätin hautumaan. TH:llahan oli myös pitkä, yli vuoden itämisaika, jonka jälkeen se oli helpompi valuttaa nanowrimossa paperille.

 
 
Toismaailmallinen Dettifoss Islannissa, 
tuntuu että kuulen yhä sen kohinan kuvissa

Minulla on sellainen utuinen ajatus juonesta, jota seuraan. Luvut ovat lyhyitä tunnelmapaloja, joita saan syventää myöhemmin ja muokata. On outoa kirjoittaa taas raakatekstiä, kun olen lähinnä hinkannut vanhaa kuluneen vuoden. Pientä silmämääräistä editointia olen tehnyt nytkin, ennen kuin aloitan aina päivän sanojen keruun. Poistettavat jutut vedän yli, jotta sanat säilyvät. En jumita toimimattomiin lauseisiin.

Kässärin genre on kai eräänlaista kauhuromantiikkaa. Gotiikka on sydäntäni lähellä, siitä näkyy viitteitä monessa tekstissäni, aina ensimmäisistä lähtien. Kuuntelen synkästä viulumusiikista koottua soittolistaa ja fiilistelen hämäriä öitä, usvaa, kuolleita puita ja ihmisiä, jotka tuntevat syvästi sovinnaisen kuorensa alla. Lokaatio on tarinalle tärkeä ja tunnistan monta muutakin elementtiä, jotka sopivat gotiikan määritelmään.

Muistan että hahmottelin viime vuonna vaarnamaisen kässärin reseptiä. Minusta tuntuu, että se on terävöitynyt kuluneen vuoden aikana entisestään. Olen kirjoittanut lisää ja hahmotan ne langat, jotka kulkevat tekstistä toiseen (sulkeutuneita ihmisiä, puita, ankeriaita, muodonmuutoksia, runoutta, mykkä värimaailma, intohimo ja sen kieltäminen, kyynisyys ja idealismi).

On ihana kirjoittaa jotain uutta, löytää ne kohdat joissa on jo lupaus käsikirjoituksen tarinasta ja hahmoista. Sanat eivät vielä asetu sijoilleen, mutta ne pitävät paikkaa oikeille sanoille. Päivän päätteksi minulla on kylläinen olo.

Ostin kirjamessuilta Naapurini Totoro julisteen ja laitoin sen työpöytäni päälle. Metsänjumala katselee minua sieltä ja käskee sanataimien kasvaa. 

torstai 29. lokakuuta 2015

Nanowrimo lähestyy!

Kuten tavallista Nanowrimon aika on ovella. Olen työstänyt TH:ta aika nonstop viime marraskuusta lähtien, joten palkitsen itseni uudella kässärillä. Ja mikäs hauskempaa kuin tehdä siitä puolinano marraskuussa!

Kyseessä on viime syksynä ideoitu projekti VH: kauhu- tai jännitystarina, jossa on yliluonnollisia olentoja, traagisia hahmoja ja muita vaarnamaisuuksia. Tapanani on myös ollut tehdä Nanowrimo-tarinoille feikkikannet. Siispä esittelen VH:lle tuunaamani taideteokset:

 

Tein tyttöversion ensin, kunnes pysähdyin ja tajusin miksi se näyttää niin tutulta (alitajunta on varkaista pahin!) O.O Sitten tein kiirellä kakkosversion, joka on toivottavasti hiukan omaperäisempi. Taisin viime vuonnakin tehdä epäilyttävän samankaltaisen kannen toisen nanottajan kanssa. Ugh, miksi näin käy aina???

En varsinaisesti tähtää feikkikansissa "kansimaisuuteen", vaan sellaiseen kässärin tunnelman hakuun, vähän kuin vaikkapa leffajulisteiden kanssa. Tällä kertaa varioin Hilda Doolittlen runoa Lampi, koska en halunnut laittaa kässärin kokonimeä näihin.

Elätkö sinä?
Kosketan sinua.
Sinä värähtelet niin kuin meren kala.
Peitän sinut verkolla.
Mikä olet - saalisko?

(suom. Pertti Nieminen 
& Tuulia Toivanen)

Ihanaa kun nykyään löytyy niin komeita Creative Commons Zero lisenssin kuvia! Vaikka en näilläkään rahaa tee, yritän kyllä tarkistaa, että kuvia on lupa käyttää yleiseen häröilyyn. :)

Nanowrimo on tärkeä osa kirjallista uraani. Kaikki blogissa esitellyt kässärit ovat saaneet alkuunsa siitä: I, M, KK, LP, TH ja nyt VH. Nanowrimo opetti minulle kärsivällisyyttä ja työrytmiä ja kasvatti itseluottamustani kirjoittajana. Nanowrimon foorumeilla oli minulle tärkeä kirjoittajayhteisö silloin kuin sellaista ei minulla muuten ollut.

Tapahtuman varjopuolena on kuitenkin se, että moni kirjoittaja aktivoituu vain marraskuussa. Pelkkä sanamääriin tuijottaminen ei tee hyvää kässärille ja tahti on tappava. Pahimmillaan Nanowrimo voi lamaannuttaa oman luovuuden. 50k/kuussa tahdilla minulla syntyi kieroja kässäreitä. Etukäteen suunnittelukaan ei auttanut, sillä kässäreille ei jäänyt aikaa mietiskelyyn, jolloin ongelmatilanteita tuli ratkottua klisheillä ja huonoilla ratkaisuilla. Niiden editointi oli tuskaa.

Nanoon pätee siis sama kuin muihinkin kirjoittamisjuttuihin. Tulee ottaa siitä se mikä itselle hyvää ja hylätä loput. Minulle hyvää on kannustus ja kirjoittamisen juhlistaminen. Minulle hyvää on oman tekemisen seuraaminen. Asetan kuitenkin itse tavoitteeni, enkä lannistu jos en pysy siinä. En myöskään hukkuttaudu enää nykyisin foorumeille, koska minulla on perseellepotkijoita omastakin takaa. ;)

Paras kässärini tähän asti on syntynyt kirjoittamalla sitä pikkuhiljaa vuoden ajan. Nanowrimossa tehty runko muodostui kässärin sydämeksi, mutta sitäkin on editoitu paljon. Ajattelin kokeilla josko tämä olisi minulle hyvä työskentelytapa jatkossakin.

Sain viime nanoon suurta lohtua Marko Hautalan toteamuksesta: "Joitain kirjan lukuja on kirjoitettava yksin puolipsykoosissa pimeässä mökissä." 

(Hän tosin tuskin tarkoitti kokonaista kuukautta puolipsykoosia pimeässä kirjoituskammiossa. O.o')

Onnea kaikille nanottajille! Toivottavasti pääsette tavoitteisiinne. :D :D

maanantai 26. lokakuuta 2015

Vaeltava kirjoittaja


Dario Marionelli & Jack Liebeck - Wandering Jane

Viime viikolla oli ihania hetkiä kirjoittamisen kanssa. Makasin sängylläni ja katsoin 2011 Jane Eyrea ja kirjoitin samalla runoja (oi Dario Marionellin soundtrack!). Oli lämmintä ja leppoisaa.

Runoja on alkanut taas valua, kesällä en niitä pahemmin kirjoitellut. Seitsemään kymmeneen on mahtunut noin 15 hyvää tai lupavaa runoa. En tiedä miksi lasken niitä. Ehkä siksi, että Kreikan runokurssilla runoja on varmasti jaettava muillekin ihmisille. Olen huolissani ja innoissani matkasta. Saa nähdä mitä siitä tulee.

*

Kässäri on edistynyt. Loppu siitä puuttuu edelleen. Itseasetetun kalmanrajan mukaan tässä olisi vielä viikko aikaa. Tajusin kuitenkin jo kesällä, että kässärissä on yksi sivujuoni, joka häitsee minua. Se ei jotenkin resonoi emotionaalisesti. Se on kylmä kun kosketan sitä. Jotenkin etäinen, kuin kaiku toisesta tarinasta.

Nyt ajatus on kypsynyt jo sellaiseksi, että aion poistaa tämän hyvin näkyvän ja isossa roolissa olevan sivujuonen. Se ei vaan tunnu sopivan enää tarinaan.

Yritin vältellä tämän ajattelemista monta kuukautta, laitoin tunteet jonkin hermostuneisuuden piikkiin. En pääse ajatuksia enää karkuun. Aika on tehnyt epäilyksen terästä vain vahvemman ja minä olen alkanut uskoa näihin tuntemuksiin entistä enemmän. Ehkä tiedän paremmin mitä haluan romaanilta, tekstiltäni, kirjoittamiseltani?

Päätös syntyi, kun keksin viimein miten korjaan juonen poistaminen muodostaman aukon keskelle tarinaa. On yllättävän hankalaa poistaa kokonainen henkilöhahmo (#1) tietystä roolista, kun tämä ajaa tarinaa aktiivisesti eteenpäin. En siis poistakaan häntä tyystin (#1), vaan siirrän toiseen rooliin (#1.5), jossa oli aiemmin toisenlainen hahmo (#2).

Kahdesta hahmosta tulee siis yksi uusi. Editoinnista tulee varmaan painajaista.

Minulla on kuitenkiin niin vahva fiilis, että näin tarvitsee tehdä, että olen sitoutunut tähän. Ja minähän en osaa kirjoittaa eteenpäin jos tarinassa on liian iso ryppy keskellä. Loppu se vaan karkaa silmieni edessä. No, yhden sivujuonen poistaminen tekee tilaa toiselle, joka olisi ehkä muuten jäänyt alikehittyneeksi.

Harmi kyllä #2 hahmoa, joka nyt katoaa #1.5 tieltä. Pidin tästä hahmosta hirveästi, hänelle vaan ei ole mitään funktiota tarinassa, koska #1 pitää olla tarinassa jossain roolissa.

*

Perustin myös joku aika sitten salablogin, sellaisen johon kirjaan asioita ylös prosessista ihan vain itselleni. Huomaan että tällainen sensuroimaton analyysi on ollut hyödyllistä. Tätä blogia varten seulon aiheita ja pyrin puhumaan kirjoittamisestani enemmän kollektiivisesta näkökulmasta. Salablogiin tunnustan henkilökohtaisuuksiakin.

Luulen että lyhyitä postauksia on mielenkiintoista lukea joskus vuosien päästä ja muistaa millaista romaanin kirjoittaminen oli, päiväkirjaa kun en enää varsinaisesti pidä.

Minussa vahvistuu koko ajan ajatus, että oma etsikkoaikani olisi ehkä ohi. Että tässä kässärissä on viimein aineksia oikeaan kirjaan: syvällisyyttä, tunnetta, kantava ajatus, oma kirjoittajan ääneni. Se ei ole sataprosenttista varmuutta, vaan sellaista mystistä ja lämmintä utua, haaveilua.

Tähän verrattuna minulla on ollut suorastaan kylmä olo viime vuodet.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Helsingin kirjamessut 2015

Helsingin messut ovat taas omalta osaltani takana päin. Tätä vuotta väritti ehdottomasti oma väsymiseni tähän sirkukseen. Aiempina vuosina olen jaksanut juosta paneelista toiseen intoni voimalla ja raportointikin on sujunut muistiinpanojen avulla yksityiskohtaisesti. Tänä vuonna messut tuntuivat aika koetuilta, eikä ohjelmakaan innostanut niin paljon.

Tämä lienee ihan luonnollista. Esim. julkaisuun tähtääville kirjoittajille suunnatut paneelit jätin tänä vuonna kokonaan väliin. Olen omassa tekemisessä sellaisessa vaiheessa, että vastaukset on kuultu jo monta kertaa (kirjamessut tunnisteella pääsee lukemaan edellisvuosien raportit näistä). Yritin sen sijaan keskittyä enemmän kirjoihin ja kirjailijoihin sekä runouteen.

Perjantai

11.30 - 12.00 Naisten aika
13.00 - 14.00 Historian viettelys
15.00 - 16.00 Runo-nonstop
16.00 - 17.00 Runo-nonstop
17.00 - 17.30 Menestyksekäs omakustantaminen

Lauantai

14.00 - 14.30 - Yliluonnollinen dekkari

Messuille sopiva kirjakassi. ♥  

Perjantai sujui aika väsyneissä merkeissä. En ottanut yhtään kuvaa tai tehnyt muistiinpanoja. Jaksoin kuunnella paneeleitakin heikommin kuin normaalisti. Mutta ajattelin jakaa muutaman mieleenjääneen jutun siitä huolimatta. :)

Kuuntelin aamulla ohimennen pätkän Naisten aika (valkoinen varis ja muita oppineita naisia) paneelia, jossa keskusteltiin Gaudeamuksen uudesta tietokirjasta. Kirja keskittyy Suomessa 1800-luvulla eläneisiin naisiin, jotka olivat tavalla tai toisella uraauurtavia. Aihe oli hyvin kiinnostava, mutta paneeli oli ihan täynnä, joten laitoin tämän itselleni lukuvinkiksi ja jatkoin matkaa.

Kiertelin paljon ja tein oikeastaan päivän ostokset jo heti. Messuilla oli hyvin levoton tunnelma ja väentungosta, etenkin koululaisten toimesta. Kävin ostamassa J.S. Meresmaan Mifongin kätkemän, Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla, Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, Johanna Sinisalolta Kädettömät kuninkaat ja Sankarit, D.H. Lawrencen Kun ihmiset ovat olevinaan jumalia ja kirpparilta Eeva-Liisa Mannerin Kuolleet Vedet.


Tuntemattoman tekijän jääkaappimagneettiruno Louhi-lavalla

Tästä jatkoin Historian Viettelys paneeliin, jossa esiintyivät Kirsti Ellilä, Kristiina Vuori, Mikaela Strömberg, Martti Linna, ja Taavi Vartia, sekä Taija Tuominen haastattelemassa. Kirjailijat esittelevät uutuuskirjojaan jonkin verran, mutta kertoivat myös työskentelytavoistaan.

Erityisesti mieleen jäi Ellilän kertomus siitä kuinka hänen oman sukunsa vaiettu historia synnytti Tuntemattomat romaanin. Hän löysi vahingossa isoisänsä kirjoittaman kirjeen Tammisaaren vankileiriltä, joka toimi alkusysäyksenä kirjalle. Tämän lisäksi Ellillälle selvisi, että isoisä oli ottanut kasvattilapsekseen punaorvon, vaikka olikin valkoisten puolella sisällissodassa. Kasvattilapsi oli koulutettu jopa yliopistossa, mutta hän kaatui talvisodassa ja hänet tavallaan pyyhittiin pois suvun kollektiivisesta muistista. Ellillä leikittelee romaanissa ajatuksella, että kasvattilapsi olisikin jäänyt henkiin.

Martti Linnan Kaksi hautaa saarella  kirjan juoni sai puolestaan inspiraationsa Haminan Majasaaresta löytyneistä ruumiista. Heidät tunnistettiin punakomentaja Aleksei Osopoviksi ja Maija Rasilaiseksi, joka oli Aleksein rakastettu. Ilmeisesti kaksikko piilotteli saarella valkoisten etsintäpartioilta. Ei tiedetä riistivätkö he itse oman henkensä vai saavuttivatko etsijät heidät. Linnaa tarinaa vainosi, kunnes hän pääsi kertomaan oman versionsa.

Taavi Vartia kertoi hiukan erikoisesta tavastaan tehdä taustatutkimusta. Kirjoittaessaan Viikinkipoika Kaspar kirjaa, hän hahmotteli ensin viikinkipojan matkan Euroopan halki ja tutki sitten mitä matkakohteissa oli kussakin tapahtunut tarinan tapahtuma-aikaan. Näin hänen ei tarvinnut tutkia koko Euroopan historiaa, mikä vähensi taustatyön määrää. Hän myös sijoitti tarkoituksella uusimman kirjansa Varastetun vaimon tapahtumat samaan aikaan viikinkipojan seikkailut, jotta voisi hyödyntää jo aiemmin tekemänsä taustatutkimuksen.

Taustatutkimusta kirjailijat tekivät ekstensiivisesti. He lukivat artikkeleita, väitöskirjoja, katsoivat dokumentteja, olivat yhteydessä asiantuntijoihin, kävivät tapahtumapaikoilla (Kristiina Vuori usein oppaan kanssa, jonka puheet hän nauhoitti myöhempää kuuntelua varten) ja ottivat kuvia.

Takaumalla oli Anna Ahmatova-näyttely

Tämän jälkeen vietin pari ihanan meditatiivista tuntia kuunnellen Nuoren Voiman järjestämää Runo-nonstoppia, jossa kuultiin runoilijoiden runonlausuntaa. 15.00 - 16.00 esiintyivät Vesa Etelämäki, Kaija Rantakari, Asko Künnap, Kätlin Kaldmaa, sekä Miki Liukkonen ja 16.00 - 17.00 esiintyivät Silja Järventausta, Olli Heikkonen, Outi-Illuusia Lilja, Henri Hirvenoja ja Ville Hytönen.

Etenkin Asko Künnapilla ja Kätlin Kaldmaalla oli hyvin eläväistä runonlausuntaa - verrattuna ainakin  kotimaisten lausujien hillittyyn esiintymiseen (poikkeuksena tietenkin Miki Liukkonen, joka vetää ilmesti ihan omanlaistaan show:ta). Jälkimmäisestä setistä jäi erityisesti mieleen Outi-Illuusia Lilja, joka luki kiehtovia otteita kirjastaan Värillisiä ihmisiä. Runoissa oli jotenkin maaginen tunnelma.

Pitää mennä toistekin kuuntelemaan runonlausuntaa livenä. Suljettu sali tarjosi myös tilana ihanan levähdyksen messuhulinasta.

Divaripöytien seasta löytyi oikea Doctor Who aarrearkku!

Lopuksi kävin Wine Cornerilla kuuntelemässä Menestyksekäs omakustantaminen ohjelmaa. Ajattelin ettei markkinointivinkeistä ole koskaan haittaa, vaikka en olekaan tällä hetkellä kiinnostunut omakustantamisesta. Paneelissa esiintyi Books on Demandin kautta kirjojaan julkaissut Eeva-Maria Lisko. Pitää sanoa, että paneeli oli kyllä yllättävän konkreettinen ja varmasti hyödyllinen kuulijoilleen.

Lisko tarjosi esikoiskokoelmansa Kahvilan novelleja ilmaiseksi luettavaksi Tampereen kahviloille. Yhteistyö toi hänelle lukijoita ja auttoi indiekirjailijaa markkinoinnissa, sillä hänestä tehtiin tämän perusteella lehtijuttu. Hän onnistui myymään esikoisensa nimeltämainitsemattomalle firmalle, joka osti kirjoja yrityslahjoiksi asiakkailleen. Lisko suositteli perustamaan kirjailijalle omat kotisivut, koska niiden avulla kirjailija hallinnoi julkista kuvaansa parhaiten. Kirjailijalle pitäisi myös olla edustava kuva itsestään esillä, koska lukijat ovat kiinnostuneita kirjoittajasta. Sen ei tarvitse olla poseerauskuva, mutta sellainen siisti.

Hän kertoi myös ostaneensa mainostilaa eräällä sivustolla. Kyseessä oli banneriin liitetty linkki. Mainostila oli personoitu kirjan kohderyhmälle (25-44 vuotiaille naisille) ja linkki vei suoraan kirjailijan omaan verkkokauppaan. Oman verkkokaupan perustaminen on kuulemman helppoa. Kohderyhmästä vielä sen verran, että sen määrittely on olennainen osa mainostamista. Se määrittelee parhaat kanavat markkinoinnille (eri ikäryhmät käyttävät nettiä eri tavoin) ja vaikuttaa viestinnän sävyynkin.

Lisko kertoi pommittaneensa eri medioita sähköpostilla. Hän laittoi esikoiskirjasta lähemmäs 300 sähköpostia. Tässä yhteydessä Lisko korostaakin sen merkitystä, että kirjailija osaa tiivistää kirjansa idean yhteen lauseeseen. Kirjailijalla ei usein ole mahdollisuutta myydä kirjaa pidemmällä puheella, vaan sähköposteista luetaan vain alku. Jos se ei nappaa, ei sähköpostien lähettely hyödytä mitään. 

Hän myös kannatti ammattimaisen graafikon palkkaamista kirjan kantta varten. Se mikä näyttää meidän silmiimme kivalta, ei ole sitä välttämättä muille. Lisko teki esikoiseensa itse kannen, mutta käytti toiseen kirjaansa graafikkoa. Omakustanteiden kannet kilpailevat kuitenkin kustantamoiden ammattigraafikoiden kansien kanssa ja kirja jää usein myymättä jos kansi ei tue sisältöä.

Lisko oli hinnoitellut esikoiskokoelmansa 13 €, koska se oli hinta, jonka hän olisi itse valmis maksamaan tuntemattoman kirjailijan teoksesta. Kyseessä on pehmeäkantinen kirja, toisin kuin hänen seuraava teoksensa, joka on kovakantisena hieman hintavampi. Lisko mainitsi, että suuria myyntivoittoja kirjoittamisesta ei näin heti synny, mutta kirjailijuutta voi ajatella pitkällä tähtäimellä ja pyrkiä rakentamaan näin tiettyä lukijakuntaa.

Sanoisin, että kirjailijalla oli poikkeuksellisen hyvä ja ennakkoluuloton ote kirjojensa markkinointiin.

(vas) Katariina Souri, Jenna Kostet, Jussi Katajala

Lauantai kului suurimmilta osin hengaillen. Minua kiinnostavia paneeleja oli hyvin vähän ja nekin joita menin kuuntelemaan sivukorvalla, eivät herättäneet kauheasti ajatuksia. Ainoana esille nousikin Yliluonnollisen dekkarin paneeli, johon osallistuivat Jussi Katajala, Jenna Kostet ja Katariina Souri. 

Jussi Katajala on julkaissut vastikään novellikokoelman Korpin silmät kaiken näkevät, joka kokoaa yhteen kauhunovelleja. Kostetilta ilmestyi syyskuussa toinen kirja Marrasyöt, jossa tapahtuu murha Nauvon jatulintarhalla. Sourin Musta mandala sarjassa mosaiikkitaitelija lukee ihmisten sielujen syvimpiä salaisuuksia heidän piirtämistään mandaloista ja joutuu keskelle murhatutkimuksia. 

Panelisteja pyydettiin kertomaan miksi realististista dekkareista kiinnostuneiden lukijoiden kannattaisi lukea myös yliluonnollisia dekkareita. Katajala myönsi, että hänen tarinansa ovat aika suoraviivaisesti spefiä, mutta hän ei rajoita itseään lukijana ja että kaikki lukeminen avartaa. Kostet ja Souri kertoivat, että heidän tarinoissaan on enemmän tulkinnanvaraa ja yliluonnollisuus on mahdollista lukea myös realismina, jolloin oudot elementit menevät psykologian piikkiin. 

Millaista taustatutkimusta kirjailijat tekivät teksteihinsä? Souri kertoi tutustuneensa etenkin Jungilaiseen psykologiaan ja jopa käyneensä psykoterapiassa. Hän oli myös itse piirrellyt ja tulkinnut mandaloita, eli universumia esittäviä ympyränmuotoisia kuvia. Kostet oli lukenut paljon lähdekirjallisuutta jatulintarhoista, eli kivistä ladotuista labyrinttikuvioista. Hän oli myös haastatellut asiantuntijoita ja käynyt itse katsomassa jatulintarhoja, etenkin Nauvossa sijaitsevaa. 

Tässä vaiheessa kovalevyni alkoi olla aika täysi ja koska en tehnyt muistiinpanoja, en muista kauheasti enempää keskustelusta. Tykkäsin kyllä paneelista valtavasti ja kiinnostuin kolmesta esillä olleesta kirjasta.

Siinä olikin tällä erää kirjamessujeni anti minulta. :)

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Taiteilijatreffeillä Helsingissä

Tälle viikolle tuli taas liian monta postausta, mutta aivoni ovat käyneet ihan ylikierroksilla, selvästi. Lauantai erityisesti oli aktiivipäivä, jolloin lähdin pois kammiostani, vaikka mieli olisi tehnyt editoida ja kirjoittaa. Olimme liikenteessä äitini ja siskoni kanssa. Söimme hyvin, kävimme Kiasmassa ja lopuksi Oopperatalolla katsomassa Oopperan Kummituksen.

Suttuinen kuva Rinteen triptyykistä.

Olin lukenut edellispäivänä Ylen sivuilta mielenkiintoisen artikkelin Nora Rinteen Biofobia-teoksesta ja onnistuin innostamaan myös seuralaiseni siitä. Biophobia kertoo nimensämukaisesti ihmisten luontoon liittyvistä peloista. 

Teokseen kuului neljä lyhytttä tarinaa ja hieman pidempi triptyykki. Jokaisessa tarinassa esitetään lyhyt ja toistuva videonpätkä, jonka taustalla Rinne lukee tarinaa pelon takaa, ja triptyykissä on esillä kolme videota ja yhteinen kerronta, jossa peloista kerrotaan lomittain. Tarinoissa pelon kohteena ovat tuuli, perhoset, pilvet, hyönteiset, vesi ja puut. 

Lyhyet videopätkät ovat usein kauniita, mutta niiden toistuvuus luo uhan tuntua. Rinteen rauhallinen ääni ja esimerkiksi tuulen humina luovat mielenkiintoisen pahanenteisen rytmin. Videoita kuunnellaan kuulokkeiden avulla, joten muu maailma katoaa tyystin ja jokaiseen tarinaan ja sen tunnelmaan pääsee sisään rauhassa. 

Pidin teoksesta valtavasti. Aihe kiinnosti minua jo ennestään, sillä kirjoitin (tai yritin) kirjoittaa pari vuotta sitten hydrophobiasta lyhyttä novellia. Tarinat olivat sopivan lyhyitä ja mukaan valitut yksityiskohdat saivat kylmät väreet juoksemaan pitkin selkää. Taitelija oli itse myös paikalla ja saimme keskustella hänen kanssaan teoksesta. :)

Mieleen jäi erityisesti perhospelostaan kertova nainen, jolle perhosen siipien kevyt kosketus oli muuttunut elinikäiseksi arveksi, ja äiti jonka lapsi pelkää luontoa niin paljon, että he joutuvat kävelemään käsi kädessä puiden ohi toistaen mantraa "kukat eivät voi vahingoittaa minua". 

Ikävä kyllä näyttely oli Suomessa vain tämän viikonlopun ja jatkaa matkaansa ulkomaille seuraavaksi. Taiteilija kuitenkin kartuttaa yhä luontopelkoon liittyviä kokemuksia ja niitä voi käydä jakamassa hänen nettisivuillaan.

Markus Heikkerön surrealistinen triptyykki.

Samalla tsekkasimme pari muutakin Kiasman näyttelyä. Markus Heikkerön surrealistista taidetta oli esillä Elämä on turhaa baby... näyttelyssä, joka jatkuu aina tammikuulle asti. Olen suuri surrealismin ystävä ja näyttely oli hyvin vaikuttava. 

Kieltämättä oli huvittavaa astua heti ensimmäisenä huoneeseen, jossa erotiikan surrealistiset ulottuvuudet huipentuvat mm. maalaukseen jossa Mikki Hiiri panee Jeesusta (jep, olin äitini kanssa liikenteessä XD). Ymmärrän hyvin miksi Heikkerö aiheutti teoksillaan pahennusta 70-luvulla (häntä ilmeisesti vaadittiin sensuroitavaksi). 

Heikkerön värinkäyttö on todella upeaa. Maalaukset kannattaa ehdottomasti nähdä livenä, sillä ne ovat valatavia ja täynnä yksityiskohtia. Minulle tuli joistain maalauksista eittämättä mieleen H.R. Giger, vaikka Heikkerön tyyli on kieltämättä pehmeämpää ja värikylläisempää. Kuvissa on painajaismaisuudesta huolimatta jonkinlaista tyyneyttä. Näyttelyyn kuului myös paljon unenomaisia ja kauniita maalauksia. 

En muista enää teoksen nimeä, mutta se näyttää
jonkinlaiselta painajaismaiselta Cthulhu-kaupungilta. 

Kävimme myös Eri mieltä - nykytaiteen toisinajattelijoita näyttelyssä. Se on ehkä enemmän linjassa sen kuvan kanssa, joka minulla on nykytaiteesta. Huomasin että minun oli hankala käsittää monta teosta taustoituksenkin kanssa. Välillä olin ärtynyt siitäkin, että esittelyissä tarjottiin valmis tulkinta. Tunnelma näyttelyssä oli levoton ja poistuin pääasiassa ahdistuneena ja väsyneenä. 

Poliittinen taide vaatii ehkä erilaista mielentilaa, luulen. Se vaatii taustoitusta ja kärsivällisyyttä. Lisäksi minun on hyvin hankala keskittyä yhteen taideteokseen, kun kahdessa viereisessä huoneessa pauhaa jokin videoinstallaatio. Melun sietokykyni tuntuu laskevan vuosi vuodelta (olen töissä avokonttorissa), jolloin mieli teki usein vaan jatkaa eteenpäin rauhallisempaan osaan näyttelyä. 

Tämä ei siis kolahtanut kauheasti minuun. Poikkeuksena mainitsen Suopanhterrorin internetmeemeistä ja tunnetuista taideteoksista muunnellut propagandajulisteet. Ne olivat ajatuksia herättäviä, eivätkä tarvinneet taustoitusta. Ehkä vaan pidän mahdollisimman vähäliikkeisestä taiteesta, tai ainakin sellaisesta, josta voin nauttia rauhassa?

Kolmiodraama Kuva: Stefan Bremer  / Kansallisooppera

Ennen kuinvoin sanoa mitään Kansallisoopperan esityksestä, on minun pakko valottaa omaa historiaani kyseisen musikaalin kanssa. En noin yleisestiottaen välitä musikaaleista, mutta tämä on poikkeus. Äitini toi Amerikasta 90-luvun lopulla CD:n 1987 esityksestä. Kuuntelimme sen puhki. Päässäni Sarah Brightman ja Michael Crawford ovat siis näiden hahmojen äänet. Muistan jokaisen äänenpainon ja sävyn vieläkin ulkoa, vaikka en ole edes kuunnellut levyä vuosikausiin. 

Lapsena käsityksemme juonesta muodostui puhtaasti biisien perusteella (tämä oli aikaa ennen internetiä). Sisareni piirsi jopa vihkosen, jossa on kuvina juonen pääkohdat. Hänelle oli jäänyt virheellinen käsitys, että lopussa oopperatalo romahtaa ja Christine valitsee kuoleman Kummituksen rinnalla. Totuus selvisi minulle joskus ala-asteen loppupuolelle, kun tein musikaalista esitelmän ja luin ensikerran juonitiivistelmän. Olen sittemmin nähnyt myös elokuvan, josta en niin paljon välittänyt (koska tavallisesti semikarismaattinen Gerald Butler ei ollut lainkaan karismaattinen Kummitus). 

Eli sellainen parinkymmenen vuoden odotus saattaa luoda hiukan ennakko-odotuksia. Varasimme liput heti viime syksynä, joten itse esitystäkin on odotettu vuoden päivät. Meidän esityksessämme Hanna-Liina Võsa esitti Christine Daaéta, Ilkka Hämäläinen Kummitusta ja Olli Tuovinen Raoulia. 

Pariisin Oopperaa terrorisoi Kummitus, joka on päättänyt tehdä suojatistaan Christine Daaésta tähden. Christine ei tiedä salaperäisen laulunopettajansa murhanhimosta ja hulluudesta, ennen kuin oudot onnettomuudet muuttuvat murhiksi ja pelko valtaa oopperatalon. Kummituksen tekojen taustalla on tietenkin rakkaus kauniiseen Christineen, mutta kuvioissa on myös Christinen lapsuudenystävä Raoul, joka haluaa suojella tätä. 

 Masquerade, Kuva: Stefan Bremer / Kansallisooppera

Olin aivan kikseissä jo ensimmäisessä kohtauksessa, kun kattokruunu alkaa nousta ja Overture soi (ajattelin tosin aina, että kruunu nousisi kohtisuoraan ylös). Biisien teho ei selvästikään ole kadonnut mihinkään. Laulu sujui komeasti, vaikka kuulinkin useassa kohtaa päässäni alkuperäisen ääniraidan. Joidenkin esiintyjien kohdalla mietin englannin lausumista, mutta onhan vieraalla kielellä esiintyminen aina haasteellista.

Pidin kovasti tuotannon lavastuksesta ja puvustuksesta. Ihastelin Christinen ja tanssijoiden pukuja moneen otteeseen. Kummituksellekin oli päivitetty rokkaripojan nahkakynsikkäät. Ja liekö en vain ole tottunut silmieni edessä muuttuvaan lavastukseen, mutta haukoin kyllä useaan otteeseen henkeäni, kun yksi lavaste katosi toisen tieltä ja kohtaus vaihtui - etenkin Christinen ensimmäisen matkan aikana oopperatalon syövereihin Phantom of the Operan tahdissa. Myös Wishing you were somehow here again Christinen isän haudalla ja All I ask of you oopperatalon katolla olivat ehdottomia kohokohtia. Tunnelmallinen valaistus teki suurille lavasteille oikeutta.

Võsan oli Christine juuri sellaisena kuin olin kuvitellutkin. Upea ääni, upea heittäytyminen rooliin. Hän oli sopivan ristiriitainen ja omapäinen. Hämäläisen Kummitus lauloi komeasti, mutta hän oli ehkä hiukan jäykkä joissain näyttelemistä vaativissa kohtauksissa. En tiedä, olin kuvitellut hahmon jotenkin fyysisemmäksi. Toisaalta sisareni mielessä Kummitus on traaginen ja väärinymmärretty romanttinen antisankari, joten tulkintoja on monia. ;)

Olin iloisesti yllättynyt kuinka sivuhahmot toivat goottisen tragedian keskelle myös komiikkaa. Oopperan uudet omistajat, Firmin & Andre (Juha Eskelinen ja Juha Riihimäki) ilahduttivat sanailullaan. Myös syrjäytetty primadonna Charlotta (Hanna-Leena Haapamäki) nauratti moneen otteeseen. 

Sympatiani Kummitusta kohtaan on kuitenkin laantunut vuosien varrella aika paljon. Olin paljon innostuneempi Raoulin ja Christinen rakkaustarinasta kuin olisin uskonut. Lisäksi huomasin vasta nyt kuinka paljon Christine pelkää Kummitusta (esimerkiksi Point of no returnin aikana). Ehkä elämänkokemuskin vaikuttaa siihen, miten suhtautuu murhanhimoisiin ja intohimoisiin vainoajiin. Siskoni tosin uskoo yhä, että Christine ja Kummitus ovat jotain hyvin erityistä toisilleen (samoin puolet fan fiction.netin kirjoittajista). 

Gotiikka on aina viehättänyt minua, joten ei liene ihme, että tämä musikaali uppoaa kuin häkä. Esityksen loppuessa käteni olivat kipeät aplodeista.

Syksyn ja kevään näytökset on loppuunmyyty, mutta Kansallisooppera tarjoaa vielä kolme lisäesitystä, joiden lipunmyynti alkaa 20.10. klo 10:00. Nopeat voivat siis vielä saada lippuja usiin näytöksiin tai napata peruutuspaikkoja. :)