tiistai 25. marraskuuta 2014

Luonteen totuus

Marraskuun synkkyys on nielaissut minut täysin. Puhti on poissa, innostus nolla ja huomaan ärtyväni jokaisesta pikkuasiasta. Näin käy aina marraskuussa.

Yleensä huijaan mielialojani nanowrimolla tai jollain uudella harrastuksella ja unohdan väsymyksen, mutta tällä kertaa minulla ei ole mitään ovelaa juonta hihassa. Joten olen ihan reilusti väsynyt. Teen töissä ranskalaisten viivojen listan, ruksin sieltä työtehtävät, ajan kotiin pimeydessä joka muistuttaa merenalaista syvyyttä ja melkein odotan jonkin katsovan minua takaisin etäisyyden päästä. Kotona jaksan siivota vain pakollisen, syön ja passivoidun sitten sohvalle.

Viita-viikonloput ovat raskaita, sillä olen koko viikonlopun poissa kotoa. Mökillä pimeys tuntuu olevan vieläkin lähempänä, aivan ikkunan takana. Neljän tunnin opiskelusessiot ovat intensiivisiä, ja luettavat tekstit sen verran korkeatasoisia, ettei niistä etsitäkään kuoppia, vaan hädin tuskin silmällä erottuvia hiusmurtumia. On tietenkin hyödyllinen tilanne opiskella kirjoittamista äärimmäisen lahjakkaassa seurassa, mutta välillä on vaikea löytää sanottavaa, kun teksti tuntuu omiin silmiin valmiilta.

Pahinta marraskuussa on se kuinka lämpimässä autossa levy soi ja kuljettaa oikeaan paikkaan. Tie unohtuu, sitä ajaa kuin autopilotilla pujahtaessaan tarinan maailmaan. Samoin käy nukkumaanmennessä: keho halajaa unta, mutta mieli on täynnä ideoiden ilotulituksia, sellaisia hurmosmaisia näkyjä.

Onneksi työhuoneesa on tavallista enemmän valoa. :)

Erityisesti minulle puhuu eräs TH:n hahmo. Hän haluaa tunnustaa ja kertoa päähenkilön tarinasta sen, mitä päähenkilö ei kykene pukemaan sanoiksi. On helpotus, että edes joku haluaa tämän tarinan kertoa, koska päähenkilöni ei tosiaan pysty puhumaan ongelmistaan. Hän valehtelee kirkkain silmin kaikille, jopa itselleen.

Tämä hahmo joka haluaa puhua, ilmeisesti keventääkseen omatuntoaan, on ollut häilyvä aina alusta asti. Kun TH:n ensimmäinen idea syntyi, oli hän puhtaasti hyväksikäyttäjä. Sitten rakastava hahmo. Sitten taas ei. Hänen motiivinsa ovat muuttuneet tarinan aikana niin monta kertaa, että en enää tiedä itsekään mitä hän haluaa. Hän ei edes esiinny tarinassa kuin muutamassa kohtauksessa, joten en edes pitänyt häntä merkittävänä ennen tätä.

Minulla on tapana asettaa hahmot heti moraaliselle akselille. Ei täysin mustavalkoisesti, mutta sen verran kuitenkin, että haluan tietää ovatko hahmot väärinymmärrettyjä, julmia, tietämättömiä vai mitä. Minulle on tärkeää selvittää heidän motivaationsa ja asettaa vasta sitten tarinaan.

Tämän hahmon kohdalla se ei olekaan ollut niin yksinkertaista. Hän on elohopeaa ja korpin sulkia. Hänkin on omalla tavallaan epäluotettava kertoja, mutta alan epäillä, että en tule tietämään totuutta koskaan.

Kuuluko kirjoittajan tietää omien luomustensa perimmäinen luonne? Vai voiko hän vain kirjoittaa ja antaa lukijan tehdä omat ratkaisunsa?

Johtaako tällaisen totuuden metsästäminen yksiulotteisiin hahmoihin? Kirjoitanko pahat hahmot alun alkaenkin tuomitsevasti ja hyvät armollisemmin? Omat tulkintani valuvat tekstiin, olen nähnyt sen aiemmissa teksteissä. Ennen tätä uskoin, että minun kuuluikin kirjoittaa niin: välittää lukijalle oma tulkintani, jotta olisimme yksimielisiä.

Minua häiritsee ajatus siitä, että en näe lainkaan onko hahmon käytös teeskenneltyä vai aitoa. Tunnustaako hän todella vai pyrkiikö manipuloimaan lukijoita. Ehkä minun on vain vaikea luottaa häneen, koska hän oli alusta alkaen siinä rajalla. Aina välillä mietin onko hän jonkinsortin sosiopaatti. Pelottava ajatus.

Toistaiseksi on vain kuultava tämä tunnustus, jotta saan taas joskus unta.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Marko Hautala - Kuokkamummo

Jossain vaiheessa kuluneen vuoden aikana Marko Hautalasta on kehkeytynyt minulle SE kotimainen kirjailija. Olen lukenut häneltä aiemmin Unikoiran ja Itsevalaisevat, joista en kirjoittanut blogiin täydellisen rakastuneita arvioita, mutta jotka kuitenkin vetivät minut aika syvälle Hautalan kulttiin (onko tällaista olemassa? - pitäisi ainakin olla). Kirjailijan uusinta kirjaa Kuokkamummoa olenkin odottanut sen ilmoittamisesta lähtien. 

Ja eikö Mika Tuomisen tekemä kansi ole kaikessa kauheudessaan kertakaikkisen upea? Pelkkä kannen katsominen tekee oloni epämukavaksi.

Marko Hautala, 2014, Tammi, oma ostos

Kuokkamummo on tarina urbaanilegendasta, joka ei ehkä olekaan pelkkää legendaa. Sagal Yusuf kuulee Kuokkamummon tarinan pommisuojassa. "Kukaan ei puhu. Ikinä" Suvikylän nuoret vannovat. Samuel Autio palaa lapsuutensa lähiöön hautaamaan isänsä ja muistaa samalla kuinka rakasti kerran Juliaa ja kuinka menetti hänet. Maisa Riipinen tekee urbaanilegendasta väitöskirjaa ja yrittää ymmärtää mitä hänelle kerran tapahtui. Mutta ihmisiä katoaa ja on kadonnut Suvikylässä ja Kuokkamummon tarina ulottuu syvemmälle historiaan kuin Maisa tajuaakaan. 

Kukkamummoa lukiessa ilmassa alkaa tuoksua maakellarin kostea home ja nurkissa kuulua siellä vaanivien olentojen rapina. Sävy asetetaan jo ensimmäisillä sivuilla, kun nuorille saarnaava Ylipappi kertoo mitä Kuokkamummo tekee (tappaa lapsia, laittaa sydämet perunamaahan ja syö ne) ja miten puussa ennen näkemätön pahka on merkki hirviön läsnäolosta (se saattaa myös maata maassa hengittämättä kuin raato ennen kuin liikahtaa tuntikausia myöhemmin). 

Käy kehoitus puhua Kuokkamummosta pokkana tai ei ollenkaan. Noudattakaamme sitä. 

Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuineiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi. Se odottaa, että joku liikaa kiroillut jää joukosta jälkeen, kuselle tai tekstaamaan tai katsomaan perhosta tai pelastamaan linnunpoikaa. Se odottaa, että sille käännetään selkä. Se humauttaa kuokan lapaluiden väliin niin, että ilmat menee pihalle ja jaloista häviää tunto.

Se kääntää ympäri.

Sillä on musta kieli.

Kuokkamummo on intensiivinen kertomus, jonka jännite ei päästä otteestaan hetkeksikään. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja olisin lukenut sitä monta sataa sivua enemmänkin. Hautala on onnistunut luomaan parhaan lukemani kotimaisen kauhukirjan. Kirjassa on sellaista potkua, että se pärjää jopa monelle ulkomaalaiselle suosikillenikin. Ei siis ihme, että Granny Hatchet suuntaa tulevaisuudessa myös ulkomaille.

Kun kirjaa vertaa Hautalan aikaisempaan tuotantoon, tulee väistämättä tunne, että tämän kirjan kohdalla Hautala on päässyt jonnekin ihan uuteen sfääriin. Muistan sanoneeni aiemmista kirjoista, että niissä kauhu ja kamaluus ei pääse iholle asti, vaikka inhottaakin. Tässä kirjassa ollaan ihan sen ytimessä.

Kuokkamummon onnistuminen johtuu pitkälti siitä, että Hautala kykenee maalaamaan hyvin realistisen maailman. Tämä tarina voisi olla totta - sen tuntee selkäytimessään heti ensimmäisistä sivuista. Maahanmuuttaja Sagal istuu kuvaan täydellisesti ja hänen tuntemansa raadollinen nuorisomaailma myös. Karkea puhekieli istuttaa meidät aitiopaikalle nuorten elämään. Minusta Hautala onkin parhaimmillaan kirjoittaessaan nuorista.

Erityisesti pidin siitä kuinka Hautala vie lukijan Samuelin nuoruusvuosiin "kultaisella" 80-luvulla. Vieras vuosikymmen on maalattu hyvin eläväksi (ainakin 80-luvun lopulla syntyneen lukijan näkökulmasta). Miljöö tuntuu yhtäaikaa vieraalta ja tutulta, siinä on menneen maailman lumoa. Toisaalta sen kuvauksessa on myös huumoria, joka tuudittaa lukijaa väärään turvallisuuden tunteeseen. Kirjan sydän on oikeastaan noissa kohtauksessa. Niissä esiin veistetyt haavoittuvat ja inhimilliset nuoret saavat lukijan jännittämään heidän kohtaloitaan. Tässä aspektissa Kuokkamummo muistuttaa hieman Kingin SE-kirjaa.

Kirjan aikuishahmot Maisa ja Samuel muistuttavat enemmän Hautalalle tyypillistä hahmotyyppiä: kyynisiä, parhaat vuotensa eläneitä ja rikkinäisiä. Hautala on sanonut, että Kuokkamummo on samantyyppinen kirja kuin hänen aikaisempi teoksensa Itsevalaisevat. Aikuishahmoihin peilaten olen samaa mieltä. Tuttuudentunne ei kuitenkaan ole kirjalle haitta, vain mielenkiintoinen lisämaku. Ja kyynisten aikuisten kontrasti idealogisiin nuoriin toimii erinomaisesti.

Hautala herättää kirjan alussa paljon kysymyksiä, joihin kahden aikatason välillä kulkeva romaani voisi kompastua. Eteen tulee hyytäviä tilanteita, jotka ymmärtää vasta myöhemmin. Kirjan sisäinen logiikka pelittää siis oikein mukavasti. Kuten Hautalalta voikin odottaa, osa juonenkäänteistä on ihanan kieroja ja ne tulevat vastaan kuin nyrkki vatsaan. Tässä näkyy Hautalan intuitiivisen kirjoittamisen vahvuus. Vaikka kauhukirjallisuudella on pitkä historia, eivät viittaukset ja samankaltaisuudet tunnu klisheiltä, vaan tarina on voimakkaan omaleimainen.

Samuel sanoi naisen nimen, vaikkei olisi halunnut sanoa. Paleltuvan miehen kuiskaus. Miehen, joka hytisi Jumalan kylmien silmien pinnalla.

Hahmo ei vastannut.

Tuijotti vain yhdellä ainoalla hohtavalla silmällä. Pään oikealla puolella oleva punainen piste. Kylmenneestä tulesta karannut kipinä.

"Piikivet johtivat hänet takaisin sinne", kipinä sanoi, "mistä hän kerran lähti."

Kuten esimerkistä näkyy, Hautala kirjoittaa kauniisti kamalista asioista. Pääasiassa kirjan kieli on yksinkertaista, mutta se vain korostaa niitä hetkiä kun todellisuus venyy ja oikeat sanat oikealla hetkellä luovat unohtumattomia kuvia. Kirjan kauhu on tunne siitä, että piteletkin sylissäsi hirviötä pimeässä. Että puuhun ilmestynyt pahka onkin olkapää. Ja toivo siitä, että jos ukkoselle antaa nimen, ihminen voi jotenkin hallita sitä.

Parasta kirjassa on kuitenkin sen kiero huumori. Kirjan aihe on itsessään naurettava, joten hahmojen suhtautuminen Kuokkamummoon on oikeilla raiteilla. Erityisesti kirjassa naurattaa Pasi, jonka tutkijasuojatti Maisa on. Pasi ei ole hyvä ihminen, mutta toisin kuin Samuel ja Maisa, hän on helvetin hauska, ja se tekee hänestä kaikessa inhottavuudessaankin herkullisen hahmon. Ja jälleen huumori tuudittaa, kunnes mummo tulee ja iskee kuokalla kauhun lukijan sisimpään.

Kuokkamummoa on luettu paljon kirjablogeissa ja olen törmännyt usein ajatukseen siitä, että loppua olisi tarvinnut selittää enemmän auki. Minusta loppu on hyvä sellaisenaan. Kauhussa on nimittäin asioita, jotka kuulostavat ääneen sanottuina niin hulluilta, että ne tappavat pelon. Siksi niitä ei kannata sanoa ääneen.


Minusta kirja kertoo kaiken tarvittavan Kuokkamummon salaisuuden selvittämiseen. Mutta näin kirja tyydyttää myös sellaisia lukijoita, jotka pitävät hämärästä.

Minulle kirja oli ehdottomasti vuoden kohokohta. Se upposi täydellisesti.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Ehjä

TH on tällä erää valmis: 24 725 sanaa, 80 sivua.

Se tuntuu kauhean vähältä, mutta nyt kun tukiranka on koossa ja tiedän millaiseksi tarina on muotoutunut pystyn editoimaan sitä varmemmin. Se pitenee aivan varmasti.

Hahmot ovat ohuita tässä versiossa ja kaikille ei edes suoda tarvittavaa tilaa. Kerronta on pääasiassa dialogia ja toimintaa, joten ajattelua ja muistelua voi lisätä väleihin enemmän. Nyt kun ei enää ole kiire seuraavalle sivulle, asettuvat kohtaukset paremmin omiin uomiinsa. Kieltä voi rikastuttaa, maailmaa maalata esiin paremmin (jokainen luku kuin runo).

Miksi editointi on raakatekstin kirjoittamista helpompaa? Valmis kehikko jotenkin auttaa minua ja selkiyttää ajatukseni. Asenteeni muokkaamista kohtaan on muuttunut tyystin viimeisen parin vuoden aikana.

En kuitenkaan aloita editointia vielä. Annan tarinan levätä. Odotan uusia ideoita, luen ja kuuntelen. Onneksi tämä on taas hetkeksi ohi: kirjoittaminen, pujahtaminen vieraaseen maailmaan, seikkailu, jumaluus.

torstai 13. marraskuuta 2014

Ryppyjä

Samalla tavoin kuin alut ovat hauraita lukijoille, ovat keskikohdat erityisen hauraita kirjoittajalle. Tämä on se hetki, kun moni hyytyy. Kun ideat karkaavat ja juoni riistäytyy käsistä.

TH:ssa on 18 000 sanaa tällä hetkellä, n. 60 liuskaa. Se tuntuu kovin vähältä, vaikka olen jo hyvin lähellä tavoitesanamäärääni. Olenkin panikoinut tällä viikolla sitä, että tarinan aineksia ei ole enää kauheasti jäljellä, jolloin vaihtoehdoiksi jäävät kirjoittaminen rehellisesti loppua kohti tai tarinan pitkittäminen jollain konstilla.

Pitkittäminen on taito, jonka suuri osa kirjoittajista oppii Nanowrimossa ennen pitkää. Monet kirjoittavat tarinoihin turhia seksikohtauksia, ninjoja tai ihan mitä tahansa, kunhan saavat pidettyä juonen liikkeellä. Nämä sitten editoidaan pois lopullisesta.

Lähdin kirjoittamaan TH:ta niin, että suunnitelmassa oli vain pääpointit, koska siten en tulisi vahingossakaan keksineeksi sivujuonia tai muuta täytettä torjuakseni tyhjää paperia. Minulla on paha tapa tehdä täyteenahdettuja synopsiksia, joiden perusteella syntyy täyteenahdettuja kässäreitä. Tällä kertaa en kuitenkaan jahtaa sanamäärää, joten pitkittäminen ei olekaan tarpeellista. Tarinan suvaintokohtiin on tullut täytettä kuin itsestään, mutta väkisin en ole kirjoittanut kohtauksia.

Jäinen ranta häämöttää...

Tuntuu oudolta oivaltaa, että nanoni on kohta jo valmis.

TH on yhtenäinen. Siinä on hassu souda-huopaa liikehdintä, joka syntyy 1000 sanan kirjoitusrytmistä. Hahmot tutustuvat toisiinsa paremmin ja kokevat sitten kitkaa: Leijumista, putoamista, luottamista, epäilystä. Saan siitä varmaan paremmin otteen editoidessani. Nythän luen aika vähän jo kirjoittamaani, joten kohtauksien siirtymät täytyy liittää sulavammin yhteen.

Yksi ryppy erityisesti jäi mieleeni. Minusta tuntui, että kohtaukseen jäi voimakas souda-huopaa tunnelma, ja mietin miten hahmot voivat liikkua kahden tunnetilan välillä niin nopeasti. Minulle päivä oli vaihtunut ja riidat unohdettu, heille se tapahtui samassa hetkessä.

Tarina muistuttaa minua LP:sta. LP:n mytologia oli vierasperäinen, mutta kahdessa kässärissä on silti paljon samaa. Ei sinänsä ihme, sillä kirjoitin niitä alunperin yhtäaikaa, sisarkässäreinä. Kun LP:n ongelmat tulivat selviksi, siirtyi osa siitä selvästi TH:n nahkoihin. Ei mitään radikaalia kuten joku tietty hahmo tai juonenkuvio, vaan pikemmikin elementtejä, samalaisia ratkaisuja ja teemoja. Niissä on hengenheimolaisuutta... tai sitten vain sama ääni, joka on päässyt TH:n kanssa paremmin urilleen, koska kerrontatekniikat ovat minulle sopivammat (minä-kertoja vs hän-kertoja).

Tärkein muualta tullut elementti siirtyi KK:sta, sillä se muutti kässärin luonteen aikalailla, teki sen täydeksi. Jos TH oli aiemmin kuori, antoi tämä idea sille sydämen, niin tärkeä se oli.

TH:lla on monta esikuvaa, tarinoita joiden innoittamana se on syntynyt. Ei siis sellaisella fan fiction meiningillä, vaan pikemminkin kaipuusta kirjoittaa "jotain joka herättää minussa samoja tunteita". Symbolismi on voimakkaasti läsnä tarinassa. Purkamalla hyvän tarinan alkutekijöihinsä voikin tutkailla rakenteita, jotka ovat vapaasti hyödynnettävissä. Ihaninta on se, kun mytologiasta löytyy jatkuvasti uusia palapelinpaloja, jotka sopivat tarinaan täydellisesti ja kertovat samalla sitä syvempää salaista tarinaa.

Aamuaurinkoa talveen valmistautuvalla rannalla.

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki kirjoittamasi tuntuu istuvan yhteen täydellisesti? Se iskee rintaan kuten runo, jota ei ehkä ymmärrä, vaan tuntee ja liikuttuu. Sellainen tunne minulla on TH:sta.

Se sai kypsyä pitkään ennen kuin palaset alkoivat loksahdella paikalleen. Se sai piirteitä KK:sta ja LP:sta ennen kuin tuli täydeksi. Tietyllä tapaa olen kirjoittanut tätä tarinaa viimeiset pari vuotta kahden muun kautta.

Editointirundeilla saatan päättää sivujuonesta tai lihoittaa tarinaa uudella idealla, mutta juuri nyt kirjoitan luurankoa ja rautalankaa. Kielikin on sen mukainen. Luvuissa toistuvat samankaltaiset lauseet, köyhät ilmaisut ja vertaukset. Miksei minulla ole sanoja, miksi kulutan samoja ilmaisuja puhki? Tiedän että kirjan kieli luodaan todella vasta editoidessa, kun on aika miettiä jokaista sanaa.

Mutta TH:ssä on liikaa hengittämistä, katseita, kasvoja, hahmoja ja samankaltaisia fyysisiä reaktioita ärsykkeisiin.

Toisaalta siinä on paljon enemmän kuvausta kuin olen tottunut. TH:n R:n peilikuva on täynnä ristiriitoja. En muista milloin olen viimeksi kirjoittanut hahmosta, joka on niin erilainen - ei kun muistanpas, näin kävi LP:n T:n kanssa. Tavallisesti inhoan hahmojen kuvausta, mutta nämä kaksi ovat poikkeus. Jaksoin katsoa heitä uudelleen ja uudelleen.

Saa nähdä tuleeko TH:n raakavedos valmiiksi jo tämän viikonlopun aikana. Nyt kun tarinan jännite viedään finaaliinsa, on jotenkin orpo olo. Välimatka tekee sille varmasti hyvää.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Tummia säveliä

Nanon ensimmäinen viikko on taas takana. Olen pysynyt kiitettävästi omassa tavoitteessani kirjoittaa 1000 sanaa päivässä. Sanoja on nyt 10 000, eli olen jopa tavoitteesta edellä.

Raukea tahti on toiminut myös kirjoittamisessa, sillä juoni on pysynyt sen ansiosta jäntevänä ja nopealiikkeisenä. Nykimiset ja lihoittamiset voi hoitaa myöhemmin editoidessa, mutta ainakaan ei tarvitse poistaa kappaletolkulla tavaraa, kuten Nanoteksteille on usein tarvinnut tehdä. Tästä tulee hyvä runko.

Olen myös viihtynyt tarinan äärellä paremmin kuin luulin. Jätän kirjoittamisen usein cliffhangeriin ja pohdin työmatkalla miten tarina jatkuu. Ajaessa on hyvä rauhallinen hetki keksiä uutta tapahtumaa. Ja kyllä, superinnostunut suunnittelija ei ole suunnitellut tänä vuonna etukäteen. Tiedän miten tarina loppuu ja keskeisten henkilöiden roolit siinä, mutta keskivaiheen jätin auki.

Keskivaiheen aukijätössä on se hyvä puoli, ettei tämä intuitiivinen kirjoittaminen veny, koska en tavoittele kuin 20-30k sanaa. Minulla on siis raamit, joita tarina ei pääse pakoon, mutta pieni luovuus piristää tarinaa kummasti. Yleensä minulla on tunne, että juonta pitää jarrutella, koska kirjoitan kirjaa. Tällä kertaa olen toteuttanut juonenkäänteet nopealla aikataululla. Se on pitänyt omaakin mielenkiintoa yllä kiitettävästi.

Mutta ei sen enempää Nanosta. Grafomanissa houkuteltiin joku aika sitten kirjoittajia esittelemään työpöytäänsä. Menen tässä askelta pidemmälle ja esittelen myös muuta mikä liittyy kirjoittamisprosessiini. ;)

TH Pinterestissä.

Löysin tieni Pinterestiin oikeastaan vasta viime keväänä. Sittemmin paikasta on tullut tärkeä osa kirjoittamistani. Olen tehnyt suurelle osalle projekteista omat inspiraatiokansiot, joihin kerään tarinan tunnelmista viestiviä kuvia. En oikeastaan etsi esimerkiksi näyttelijöitä, jotka näyttäisivät hahmoilta, vaan pikemminkin paikkoja ja tunnelmia ilmentäviä kuvia. 

Olen hyvin visuaalisesti virittäytynyt kirjoittaja, joten minulle albumit ovat olleet hyödyllinen tapa virittää itseni kirjoitusfiiliksiin ja miettiä millaisia asiat ovat tarinoissa. Välillä albumeihin tulee klassista taidetta, välillä surrealistisia kuvia tai ihan vaan Suomen maisemia. Välillä tutkin hakusanojen eteen tuomia vaihtoehtoja ja löydän kuvia avulla ihan uusia ideoita kirjoittamiseen.  

TH Spotifyssa

Spotify ja soittolistat lienevät itsestäänselvyys. Kuuntelen musiikkia kun kirjoitan. Se blokkaa mukavasti ulkomaailman pois ja saan keskityttyä kirjoittamiseen. 

Uusi musiikki myös vie päänsisäisille matkoille. Soittolistani ovat usein monituntisia ja käytän reilusti aikaa niiden rakentamiseen ennen kirjoittamista. Välillä tämä menee jo hiukan ajanhukaksi, kun uutta musiikkia olisi aina löydettävä, ja sitten se ei olekaan sopivaa jajajajaja - onhan tämä pahimmillaan hullun hommaa! XD 

Inspiroivia sanoja lainassa työpöydällä.

Jossain vaiheessa halusin suosikkilainauksiani näkyville työpöydän yhteyteen, joten raapustin ne muistilapuille. Innoittavia sanoja ovat lausuneet mm. Chuck Palahniuk, Ursula Le Guin, Haruki Murakami ja James Joyce.

"Whatever it is that you're seeking won't come in the form you're expecting." - Haruki Murakami

"People who deny the existence of dragons are often eaten by dragons. From within." - Ursula Le Guin

Kirjailijoilla on loistavia kiteytyksiä elämästä ja kirjoittamisesta.. :)

Itse työpöydän tunnelmia.

Ylhäällä vasemmassa kulmassa on kirjahyllyn sisältöä ja maailman surullisin leijona Lucernesta. Sen alapuolella on suosikkihyllyni, jossa mm. Dantea. Energiajuomat kuuluvat kirjoitusputkien huoltovälineisiin.

Ylhäällä oikeassa kulmassa on tämänhetkinen taustatutkimusmateriaalini, Risto Pulkkisen Suomalainen kansanusko. Kirjaa on selattu innokkaasti lähinnä hakupuolen sanojen perusteella. En ole kauhean paneutunut taustatutkija (vaikka sitä taustamateriaalia on kyllä koneelle kertynyt enemmänkin), mutta on ihanaa omistaa itse kirja, johon voi tehdä merkinnät yms. huoletta. Nytkin olen vilkuillut kirjaa koko viikon.

Viimeisenä seinällä roikkuva kunniakirja 2013 Novasta. Sitä on aina hyvä vilkaista, kun tulee olo, että on täysin paska eikä osaa mitään. ;)

Magneettinen kirjoitustaulu tietokoneen takana.

Nykyisessä työpöydässäni rakastan eniten sitä, että siinä on kirjoitustaulu. Pääasiassa olen pitänyt taululla printtejä ja postikortteja sekä muita kuvia, joita haluan katsoa kirjoittaessani, mutta onhan siellä muistiinpanojakin. Viimeisimpänä taululle ovat tulleet Ylisen ja Alisen maailman kaavio em. lähdekirjasta sekä kirjamessuilta hommattu esite Robustoksen pienoisromaanikisasta. 

Kun lähden rakentamaan tarinoita, tulee minulle niistä usein välähdyksenomaisia lauseita tai sanoja mieleen. Sanat eivät usein näy lopullisessa tai heijasta sen sisältöä enää silloin. Ne toimivat pikemminkin siemeninä, joiden pohjalta lähden luomaan tarinaa. Suurin osa ei aukea muille kuin kirjoittajalleen. Hiukan pohdin kehtaako noita näyttää, mutta tuskinpa ne mitään spoilaavat, kun eivät kerro tarinoistakaan oikein mitään. ;)

Ostin tänään myös toisen taulun, jonka sijoitan seinälle työpöydän viereen. Saan siihen toivottavasti kirjoiteltua ja piireltyä enemmän, nykyinen taulu kun on ikävästi tietokoneen ruudun takana ja siksi hankala kirjoittaa. 

Vaarna esittää: MURMELIBINGO!

Tämä on hiukan hämmentävä juttu. Murmelibingo liittyy viime keväiseen postaukseeni kirjoittajan murmelipäivästä. Pohdin silloin tarinoissani toistuvia elementtejä, asetelmia ja kaikkea vastaavaa. Monet jo julkaisseet kirjailijat kokevat ihan samaa, esimerkiksi Marko Hautalan kirjoissa on usein kaloja ja Tiina Raevaaralla toistuvat kuulemman koirat.

No, minähän tein viime keväänä sitten murmelibingon, jonka avulla ajattelin huomaavani jos jutut menevät liian samankaltaisiksi. Oheisessa listassa on omia toistojani. Osa on teematasolla, osa tekniikoita, osa ihan yksittäisissä kohtauksissa esiintyviä elementtejä. Uuden projektin kohdalla voin raksia sieltä löytyvät ilmiöt ja pohtia tuleeko niitä liikaa. Tai ainakin naureskella omaa mielikuvituksettomuuttani.

Siinä olikin kaikki olennainen. Nyt sitten kirjoittamaan Nanoa eteenpäin. ;D

tiistai 4. marraskuuta 2014

Nano 2014

Olin jo kovasti hylkäämässä Nanowrimon tänä vuonna, mutta sorruin sitten ryhmäpaineen alla. XD

En tähtää perinteiseen 50 000 sanaan vaan 20 000 - 30 000 sanaa on nykyiselle projektille sen oikea mitta. Sanaähkyä ei siis pitäisi tulla, mutta vähän harmittaa jo etukäteen se, ettei tältä vuodelta tule voittoa. Toisaalta tämä on ehkä ihan tervettä aiempien vuosien ylisuorittamisen jälkeen.

Tavaksi on myös muodostunut feikkikannen tekeminen nanoille. TH:n yksi työnimi komeilee siinä (kyllä työnimiä voi olla useampi) ja minusta onnistuin yllättävän hyvin tavoittamaan tekstin fiiliksen.

Aktiviteetit eivät ole pahemmin muuttuneet fandom-ajoista. Silloin rustattiin ficcejä ja niille bannereita, nyt kässäreitä ja niille kansia. Minulla oli aikanaan LJ:ssä grafiikkablogi, jonne tein iconeja, bannereita, mood themeja ja ties mitä. Nykyään olen aika laiska muokkaamaan yhtään mitään (blogia kyllä) ja kuvaaminen on enemmän oma juttu.

Postattavaa olisi varmasti, mutta olin ensin viikonlopun messuilla ja sitten oli heti perään Viitaviikonloppu, joten mehut on puristettu tästä tytöstä. Taidan tyytyä rustaamaan sanani ja simahtamaan heti perään. 

Toivottavasti muilla on enemmän nanotusenergiaa!