keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessut 2014: Sunnuntai

Viimeinen messupäivä oli täynnä kaikenlaista. Nyt kirjoittajabloggaajia tuli eteen joka puolelta ja joukkomme kasvoi parhaimmillaan aika monipäiseksi.

Syystä tai toisesta suurin osa kirjailijahaastatteluista kasaantui tälle päivälle. Sunnuntaina olisi ollut vielä yksi kustantamopaneeli - Kustantamon kulisseissa - mutta jo edellispäivien paneeleissa oli niin paljon samaa, että jätin kulissit paikoilleen. ;)

11:00 Lautturi - Jenna Kostet
12:00 Kuokkamummo - Marko Hautala
14:00 Paranormaali romanssi
16:00 Susikuningatar - Magdalena Hai

Jenna Kostetin Lautturia lausutaan (kirjailija oikealla). 

11:00 Lautturi - Jenna Kostet

Jenna Kostet kertoo olevansa kansantieteilijä ja opiskelleensa folkloristiikkaa. Hän on usein miettinyt, mikseivät kirjoittajat hyödynnä suomalaista kansanperinnettä tarinoissaan. Häntä kansanperinne on kiinnostanut aina. Suomen lisäksi Kostet on kiinnostunut etenkin Iso-Britannian, Islannin ja Norjan mytologioista. Hän ei kuitenkaan kirjoittaisi niistä itse, sillä ei tunne niitä riittävän hyvin.

Haastattelijat kyselivät millaista elämä Tuonelan virralla on, mutta Kostet ei halua selitellä tätä kirjaa enempää, sillä emmehän me voi tietää millaista virralla on. Hän mainitsee myös, että Tuonelan virta esiintyy monissa muissa mytologioissa. Se sijoittuu usein maan alle, pimeään. Lautturit poimivat kuolleiden sielut virrasta ja vievät ne perille. Suomalaisessa perinteessä lautturi on Tuonelan Tytti. Kostetin kirjassa lautturi voisi yhtä olla myös nainen, mutta tarinan lautturit sattuivat olemaan miehiä. Lautturit eivät näe minne sielut lopulta menevät.

Kostet kertoo, ettei halunnut mennä liiaksi Kain ja meidän maailmamme eroihin, vaikka hän olisi voinut ammentaa niistä enemmänkin. Näin lukijalle jää myös tulkittavaa. Toisaalta Lautturi voisi myös kertoa maahanmuuttajasta, joka saapuu vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Kostet uskoo, että koulujen uudet ja erilaiset nuoret joutuvat usein syrjinnän ja kiusaamisen kohteeksi. Hänestä kiusatun ei kuitenkaan tarvitse olla uhri.

Lautturia on luonnehdittu myös paranormaaliksi romantiikaksi. Kostet näkee paranormaalin romantiikan aika kaavoihinsa kangistuneena ja sen kuva suhteista harmittaa aina välillä. Hän halusi kääntää genren tavallisen asetelman ympäri kirjassaan. Hiljaisen tytön ja komean pojan sijasta Lautturissa on itsevarma ja suosittu Ira ja erikoisuutensa vuoksi kiusattu Kai.

Lautturi esillä Robustoksen myyntipisteessä.

Kostet halusi, että Ira on intohimoinen. Runot ja sanat muodostavatkin hänelle ja Kaille yhteisen kiinnostuksen kohteen. Kai puolestaan tarjoaa Iralle mahdollisuuden katsoa asioita toisin. Hänen ei tarvitse olla kuin muut. Ira hämmentyy, kun Kai on kiinnostunut nimenomaan hänen ajatuksistaan. Kostet luonnehtii Kain ja Iran suhdetta ystävyydeksi, joka olisi voinut muuttua myös muuksi. Kai ei ehtinyt tutustua Iraan täydellisesti, mutta Lautturina hän näkee jo valmiiksi aika syvälle ihmisiin.

Kostetin mielestä lasten ja nuorten kirjallisuudessa saisi olla muutakin kuin romantiikkaa. Hän kokee jo rakkauden roolin tarinoiden keskipisteenä uuvuttavaksi. Toisaalta nuoret itse pitävät muita aiheita usein masentavina. Hän toivoisi paranormaaleihin tarinoihin enemmän ystävyyden käsittelyä. Onneksi realismissa on paljon muutakin.

Kostet kertoo, ettei Kain kaipaus pois Tuonelan virralta perustu mihinkään yksittäiseen asiaan. Moni nuori kaipaa elämässään uusia kokemuksia ja paikkoja juuri tällä tavalla. Sisimmässä on tunne, "tämä ei riitä". Kain setä Eero koki samanlaista kaipuuta. Hänelle ei ollut virralla mitään. Toisaalta hän ei löytänyt onneaan myöskään meidän maailmassamme.

Kostet ei koe, että maailma olisi ollut Kaille pettymys. Hän on kirjan lopussa edelleen vapaa tekemään omat valintansa. Usein paranormaalissa romantiikassa korostetaan uhrausta, josta palkitaan rakkaudella, mutta Lautturissa jokainen hahmo tekee itse omat ratkaisunsa.

 
Marko Gustafsson haastattelee Marko Hautalaa.


12:00 Kuokkamummo - Marko Hautala

Hautala kertoo, että viimeisin kirjoitettu kirja tuntuu aina uran parhaalta. Etäisyys sitten murentaa nämä kuvitelmat. Kuokkamummo on olemassa oleva urbaanilegenda hänen lapsuudestaan. Lasten tarinoissa ei ikinä selitetty mikä se tarkalleen ottaen oli, mutta se kyllä jahtasi lapsia. Aikuisena olikin mielenkiintoista kirjoittaa mummolle kasvot ja historia. Kuokkamummo ei kuitenkaan ole sellainen aihe, jonka kirjoittamista hän olisi odottanut kovasti vuosikausia. 

Hautalan vaimo keräilee aavetarinoita ja Hautala itse muisti Kuokkamummon vasta kun vaimo erikseen kyseli häneltä kotipaikkakunnan urbaanilegendoista. Kuokkamummon kaltaiset tarinat syntyvät lapsen peloista, joita ei kyetä käsittelemään. 

Kauhugenren kannet valmistavat lukijoita kammottaviin asioihin aivan liikaa. Tällöin kirjailijan on hieman kieroiltava ja aloitettava kirja esimerkiksi ihmissuhdekuvauksilla, jotta lukija unohtaa lukevansa kauhua ja tuudittautuu hahmojen arkeen. Hautala ei itsekään ajatelle kirjoittaessaan kirjoittavansa kauhua. Hän nautti kirjassa erityisesti palaamisesta lapsuuden 80-luvulle. Maailma on muuttunut viime vuosikymmeninä valtavasti. Ennen asuttiin sumpussa ilman nettiä ja lasten leikeissä oli Kärpästen Herran meininki. 

Hautala on huomannut, että lukijat ovat tykänneet hänen hirtehishuumoristaan etenkin Kuokkamummossa. Hänellä on itsekin tapana kirjoittaa työn alla olevista kirjoista synopsiksia ja nauraa sitten niille. Kirjojen juonet ovat aina groteskeja ja synkkiä, mutta kerrassaan naurettavia ääneen luettuina. Joitain kirjan lukuja on kirjoitettava yksin puolipsykoosissa pimeässä mökissä. Hautalan prosessille on tärkeää kaoottinen, täysin intuitiivinen kirjoittaminen. 

Gustafsson mainitsee Kuokkamummosta mieleen jääneen yksityiskohdan: suuhun tarttuvan uistimen. Hautala kertoo kuulleensa tarinan kalastusonnettomuudesta mökkinaapuriltaan ja tämä valui kaikessa kauheudessaan romaaniin. Hän kirjoittaa itse pääasiassa vähän väkivaltaa, sillä se ei pelota kirjallisuudessa. Väkivallan uhka on huomattavasti pahempi. 

Yksi osa Hautalan tyyliä on elokuvallinen, episodimainen kerronta. Elokuvat ovat iso vaikute monelle nykykirjailijalle, jotka ovat kasvaneet elokuvien parissa. Hautala pitää hahmojen sisäisen maailman kuvausta tärkeänä. Kauhuelokuvat ovat usein kirjoja huonompia, sillä niiden kauhu on ulkoista. Hautala kirjoittaa ensin kohtaukset ja täyttää lopuksi niiden välit. Hänen logiikkansa kuitenkin joustaa intuition tieltä. Kirjan ei tarvitse olla umpiuskottava. Hän kuvaileekin kirjojensa logiikkaa melkein fantastiseksi. Vähän kuin Edgar Allan Poella on todellisuutta hurjempaa realismia. 

Kuokkamummon Suvikylä muistuttaa Vaasan todellista Suvilahtea, joka oli aikanaan täydellinen huvilaparatiisi. Sitten kerrostalot tuhosivat sen ja lapset leikkivät hylätyissä huviloissa. Hautala meni romaania varten Suvilahteen paikan päälle ja valokuvasi sen maisemia. Näin hän sai kiinni maiseman tunnelmasta. Hautalalla on myös karmivia muistoja autiotaloista. Niissä majaili mm. asunnottomia, joiden kanssa lapsilla oli toisinaan kohtaamisia. Ja onhan se jännittävä hetki, kun autiotalo ei olekaan autio. 

Hautalan mukaan ihmisten unista suurin osa on painajaisia. Hautalalla itsellään on ollut mieleenpainuva kuupainajainen, jota hän käytti aineistona Unikoirassa. Hautala on myös huomannut, että hänen tuotannossaan toistuvat tietyt asiat, kuten kuu ja kalat. Hän ei enää yritä kamppailla niitä vastaan, mutta ei myöskään tiedä vielä mitä ne tarkoittavat.

Haastattelemassa Saara & Veera, sitten Maria Petterson, Ulla Huopaniemi-Sirén,
Salla Simukka, Vilja-Tuulia Huotari ja Jussi Tiihonen.

14:00 Paranormaali romanssi

Vilja-Tuulia Huotarin mielestä paranormaalissa romantiikassa on kyse ihmisen ja yliluonnollisen olennon romanssista. Genren houkutus on siinä, että yliluonnollinen olento saa olla kaikkea sitä mitä tavallinen ihminen ei. Salla Simukka näkee, että hahmojen välille luodaan voimakas ero ominaisuuksien kautta. Toiseudesta tulee hyvin konkreettista, kun se näkyy jo ulkoisesta olemuksesta. Maria Petterson huomauttaa, että myös tavallisesta hahmosta voi löytyä tarinassa yliluonnollinen ominaisuus tai molemmat hahmot voivat olla vaikkapa vampyyrejä. Hänestä paremmin toimii määritelmä "romanttinen kertomus jossa on yliluonnollisuutta".

Ulla Huopaniemi-Sirén on huomannut, että tarinoissa tavallisella hahmolla on myös paljon annettavaa. Tavis voi esimerkiksi olla paljon yliluonnollista osapuolta rohkeampi. Petterson tarttuu paranormaalin romantiikan tyypilliseen kuvioon, jossa tavistyttö rakastuu vaaralliseen olentoon. Tarinoissa on usein uhka, että uusi poikaystävä vahingoittaa fyysisesti. Hänestä se on aika kieroa. Jussi Tiihonen pohtii, mikseivät lukijat ahmi realistisia kirjoja, joissa on sama uhka? Ehkä väkivallan uhka on helpompi kohdata mytologiassa?

Tiihonen jatkaa. Hänestä pitää olla lupa kiehtoutua pahuudesta ja vaarasta. Paranormaalit romanssit ovat häpeämättömän seksuaalisia. Hän rinnastaa ne Antiikin ajan muodonmuutostarinoihin, joissa jumalat raiskasivat kuolevaisia ja toisia jumalia eläinten hahmossa ja toisaalta myös pakenivat toisiltaan muodonmuutoksen avulla. Ne olivat keinoja käsitellä sukupuolisuuden ongelmia. 

Simukan mielestä Länsimaissa ei ole enää pahemmin säätyeroja tai kiellettyä seksuaalisuutta samassa mittakaavassa kuin ennen. Kiellettyjä romansseja on kehityksen vuoksi yhä vaikeampi kirjoittaa, jolloin turvaudutaan yliluonnollisiin olentoihin. Rakastaminen on aina vaarallista, sillä rakkauden kohde on aina erilainen kuin itse. Rakastaessaan toista, tälle avaudutaan ennen näkemättömällä tavalla. Tämän pelon rinnalla ihmissuhden raatelukynnet ovat pieni asia. 

Petterson uskoo, että naisille on aina myyty pahoja poikia. Paranormaaleissa romansseissa sankarittaren hyvyys voittaa sankarin pahuuden ja pahispoika pelastuu. Huotari on kyllästynyt pahuuttaan itkeviin pahispoikiin. He voisivat edes yrittää olla mukavampia! Tiihosen mielestä sama peruskuvasto on toistunut halki historian: hyvä voittaa pahan, taivas helvetin. Kuviossa on jotain hyvin keskiaikaista ja kristillistä. 

Louhi-lavan kuvat olivat ehtineet muuttua aika lailla perjantaista.

Simukka näkee Punahilkan paranormaalina romanssina. Punahilkan ja Suden välillä on heti jännite. Susi edustaa tarinassa ulkomaailmaa ja toiseutta. Hän on Punahilkan turvallisen perheen vastakohta. Huotari näkee pararomansseissa mahdollisuuden paeta arjen ongelmia. Niissä seikkailevat usein orvot. Tarina hankkiutuu eroon perheestä ja kodin piiristä. Tiihonen on huomannut saman Harlekiineissa (XD). Tyypillisessä tarinassa nuori jatko-opiskelija kohtaa vaarallisen lordi Grayn ja romanssi kuvittaa nuoren naisen vapauden kaipuun.

Pettersonia naurattavat pararomanssien sankarittarien ongelmat. Onko se nyt oikeasti ongelma jos kaksi hyvännäköistä sankaria on rakastunut sankarittareen? Häntä tämä kuvio on alkanut tympiä. Simukka näkisi mielellään asetelman toisinpäin: mies voisi olla tavoiteltu osapuoli. Huotari on huomannut, että kirjoissa etsitään aina tosirakkautta. Sankarittarien kieltäytyminen hipoo uskonnollisuutta.

Simukan mielestä on vaarallista sanoa, että genrellä on oma kaava. Nytkin paneelissa on käsitelty vain suosituimpia pararomansseja, kun taas vähemmän tunnetuissa kirjoissa on aina kaavan rikkojia. Huopaniemi-Sirén kertoo, että Twilight inspiroi 50 kirjaa, mutta avasi samalla tietä myös omaperäisemmille kirjoille. Petterson mainitsee Draculan ensimmäiseksi paranormaaliksi romanssiksi. (Olen itse eri mieltä. Bram Stokerin Dracula ei ole pararomanssi, ellei puhuta Coppolan elokuvaversiosta.) Pararomansseilla on siis pitkä perinne.

Simukka uskoo, että kirjoittajan on tunnettava oman genrensä traditiot. Genressä voi myös olla piirteitä, joita ei pysty poistamaan. Eikö Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi ole pohjimmiltaan pararomanssi?

Tiihonen pohtii minkä perusteella pararomansseihin löytyy uusia trendejä. Olennon on ainakin oltava inhimillisyyden peilikuva: joillain tavoilla parempi, joillain tavoilla pahempi. Pararomansseissa tutkitaan fiktion keinoin mitä on olla ihminen. Simukan mielestä pararomansseissa ei vain puhuta helpommin vaikeista asioista, vaan myös suoremmin. Tarinoita voi peilata omaan elämäänsä. Tiihosen mielestä pararomansseissa huonoimmillaan paetaan todellisuudesta, vaikka ongelma on rakkaus itse. Parhaimmillaan taas näytetään kuinka mahdotonkin rakkaus voi toimia. Rakkaus ei tyhjene aiheena koskaan.

Simukasta tarinoissa pohditaan missä asioissa rakastuneet ovat yhtä ja missä erilaisia. Nykyään ihmiset ovat hyvin yksilökeskeisiä. Toisen ihmisen vieraus pelottaa. Romanssit antavat ehkä apua siihen, miten toinen kohdataan niin, ettei rakkaus tuhoa molempia.

Pettersonin mielestä paranormaali romantiikka asettuu yleisesti kirjallisuuden kuvitteellisessa hierarkiassa aika alas. Lasten ja nuorten sekä naisten kirjallisuutta on perinteisesti pidetty yhteiskunnalista realismia vähempiarvoisena. Hänen ikäluokassaan monet tuomitsevat Twilightin roskaksi edes lukematta sitä. Simukka uskoo, että jokaisen genren sisällä on myös kuraa. Ei genreä voi kuitenkaan tuomita vain huonoimman kautta. Hänestä on hienoa, että kirjallisuus herättää suuria tunteita!

Pettersonin mielestä eri genret palvelevat eri tarkoituksia. Moni ihminen lukee genrejä sekaisin. Dissaaminen on ihan turhaa. Antaa lukijoiden nauttia. Pararomanssi voi olla myös sisäänheittäjä muihin genreihin. Se saa nuoret lukemaan. Huotarin mielestä paneelin keskustelu osoittaa miten syvällistä paranormaali romanssi onkaan. Hän ei tajunnut, että genre on mukamas suunnattu vain nuorille tytöille. Hän ei ymmärrä ajatusta, että lukija voi samaistua vain samankaltaiseen päähenkilöön. Tiihonen näkee tässä kirjoittajan taidon: hyvä kirjoittaja saa kenet vain samaistumaan hahmoihin.

Simukka näkee tässä myös lukijan hyvyyttä. Lukijalla on oltava taito heittäytyä tarinaan, oli se mitä vain. On typeryyttä etsiä vain itsensä kaltaisia hahmoja.

Magdalena Hain Susikuningattaren lausumista Louhi-lavalla.


16:00 Susikuningatar - Magdalena Hai

Gigi ja Henry sarja kertoo vaihtoehtotodellisuudesta, jossa Grönlannin mannerjää on sulanut. Gigi on valtansa menettäneen kuningasperheen nuorin lapsi. Magdalena Hai näkee trilogian viimeisen osan Suurena Suomalaisena sotaromaaninaan. Tarinassa eletään lasten aikuisuuden alkua. 

Sarjan genre on steampunk, joka on 1800-lukulaista science fictionia ja toisinaan myös fantasiaelementtejä. Steampunk on aika uusi genre Suomessa ja Hain kirjat ovat sen ainoita romaanipituisia edustajia tällä hetkellä. Tälläkin hetkellä kirjoitetaan kyllä steampunk kirjoja, mutta kirja-ala on hidas. Ne tulevat esiin ehkä 3-4 vuoden päästä. Steampunk oli aiemmin synkkä genre aikuisille, mutta vakavuus on alkanut karista siitä 2000-luvulla. 

Steampunk on ihan kaikkea: musiikkia, kirjoja, elokuvia, muotia jne. 2000-luvun alussa goottipiirit nostivat sen muodin kautta paremmin esille. Sittemmin genre on levinnyt ahkerasti, vaikka se on vasta tulossa Eurooppaan. Gigi ja Henry sarjaa ei ole vielä käännetty, mutta Hai oli Saksalla koulukierroksilla näytekäännöksen kanssa viime kesänä ja se upposi siellä yleisöönsä. 

Tarina lähti liikkeelle hahmoista ja lasten kirjallisuus oli luontevaa kasvutarinalle. Gigi ja Henry sarjan jokaisella kirjalla on hiukan eri kohderyhmät: ensimmäinen osa on selvästi nuoremmille lukijoille kuin viimeisin. Gigi itse kasvaa kirjoissa 11-vuotiaasta 15-vuotiaaksi. Kerjäläisprinsessa osuu siihen hetkeen, kun lapsuus loppuu ja Gigi kasvaa aikuiseksi raadollisessa maailmassa. 15-vuotiaana hän on vastuussa kokonaisesta kansasta. Hai mieltää sarjan sekä tytöille että pojille. Hai kirjoittaa tytölle, joka on ollut. Tytöilläkin on levoton rähinäpuoli ja pojilla herkkä puoli. 

Sarja leikittelee ajatuksella "mitä jos?". Euroopassa oli pitkään Umbrovian kaltaisia syrjäisiä valtioita. Mitä jos Euroopassa olisi säilynyt tällainen omalaatuinen valtio ilman valloittajaa? Vaihtoehtohistoria sopii Haille erinomaisesti, sillä hän on jo valmiiksi historianörtti. Erityisesti häntä kiinnostavat pienien asioiden vaikutukset. Ihmissudet ovat Haille erityisen rakkaita ja häntä on harmittanut niiden jäämisen vampyyrien suosion jalkoihin. 

Hailla oli pitkään mielikuva, jota kohti hän kirjoitti: Nuori tyttö komentaa ihmissusilaakson armeijaa. Tämä mielikuva toteutui lopulta Susikuningattaressa. Hän ei itse osaisi olla yhtä erityinen 15-vuotiaana. Gigihän oli aluksi ihan tavallinen tyttö. Haista on tärkeää, että hahmot tekevät välillä vääriä valintoja, mutta niistä selviydytään lopulta. 

Hai ei halua jatkoa tarinalle, vaan suunnittelee kirjoittavansa seuraavaksi jotain muuta. Hän on kuitenkin miettinyt, josko kirjoittaisi esimerkiksi novellimuodossa tarinoita toisen ja kolmannen kirjan välisestä ajasta. Hai ei suostu paljastamaan mitä hänellä on seuraavaksi työn alla tai onko se edes steampunkia. Pari projektia kumminkin on vireillä.

Ja viimein myös sunnuntain ostokset.

Viimeisenä messupäivänä budjettini oli jo aika olematon, mutta onneksi tiesin etukäteen mitä kirjoja hain. Marko Hautalan Kuokamummoa olen odottanut jo kauan, joten oli ihanaa saada se viimein käsiini. Kansikuva on kertakaikkisen upea. Magdalena Hain Susikuningatar päättää ihastuttavan trilogian ja on myös ihan must.

Annika Lutherin Kodittomien Kaupungista en ollut kuullutkaan, mutta kirjan idea vaikuttaa hurmaavalta. Sinisaloa oli myös tullut lisää Teoksen pöydälle, joten poimin mukaan Auringon Ytimen

Viimeinen ostos oli Kirjoittaminen Taide ja Taito, jota metsästin jo aiempina päivinä, kunnes muistin että se on Ateenan kirja ja haravoin heidän myyntipöytänsä. Kirjan sisällysluettelo vaikutti lupaavalta. :)

Ja niin messut ovat taas ohi. Kivaa oli, nyt väsyttää. 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessut 2014: Lauantai

Lauantaina jätin jo suosiolla kiinnostavia ohjelmia väliin, kun kaipasin tilaa hengittää. Ei-niin-yllättäen lauantaina messut olivat täydessä hulinassa, viikonloppu kun houkuttelee messuille huomattavasti enemmän porukkaa kuin arkena.

Tällä kertaa messuseuralaisekseni tuli Unelmat ja tummat tarinat blogin Lila, jonka kanssa saimme ihmetellä messuhulinaa ja metsästää kirjoja. Saimme myös neronväläyksen käydä syömässä jo ennen puolta päivää, jolloin jaksoimme pinnistää kolmen peräkkäisen paneelin läpi. :)

12:00 Mitä on suomikumma?
13:00 Miten tullaan kirjailijaksi?
14:00 Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus


 Anne Leinonen ja J.Pekka Mäkelä

12:00 Mitä on suomikumma?

J. Pekka Mäkelä tunnustaa, ettei käytä itse suomikumma-termiä. Kirjastaan Muurahaispuu hän puhui maagisena realismina, mutta kustantajan mielestä maaginen realismi on Etelä-Amerikan oma genre. Lopulta kirjaa kuvailtiin "reaalifantastisena tarinana Kontulasta". Reaalifantasia termi juontaa juurensa 2006 vuodelta, kun joukko kirjailijoita huomasi, etteivät he oikein sovi mihinkään kategoriaan.

Leinonen kertoo, että fantasiaa ja seikkailutarinoita on ollut jo 1800-luvulta lähtien. Suomessa on fantastisen fabuloinnin perinne, vaikka kirjoilta on vaadittu pitkään ankaraa realismia. Spefiä on tullut Suomeen käännöskirjamuodossa jo 80-luvulla, mm. klassikoita kuten Asimov. Silloin spefi nähtiin vahvasti viihteellisenä, vaikka siinä olikin yhteiskunnallista sanomaa. Johanna Sinisalon Finlandia-voitto avasi portit vakavalle ja korkeakirjalliselle spefille 2000-luvun alussa.

Mäkelän mukaan Suomessa on hieno spefilehtien perinne, joka on kasvattanut spefikirjoittajamme. Harjoittelu novellien parissa on kypsyttänyt kirjoittajista kirjailijoita. Leinonen uskoo, että nyt spefiä on virallisesti lupa kirjoittaa. Yleisesti mielikuva spefistä on ikävä kyllä avaruusscifiä ja high fantasiaa, joka tekee spefin markkinoinnista haastavaa. Mäkelä uskoo, että kirjailija on huono kategorisoimaan teoksiaan itse.

Reaalifantasian perustanut kirjailijaryhmä koostuu J.Pekka Mäkelästä, Anne Leinosesta, Juha-Pekka Koskisesta ja Pasi Ilmari Jääskeläisestä. Mäkelän mukaan termillä haluttiin saada tilaa omalle ilmaisulle, ei niinkään erottautua fantasiasta. Reaalifantasiaa pidetty alkuun kirjoittajaryhmäkohtaisena, mutta se on sittemmin paisunut omaksi genrekseen. Leinonen kuvailee reaalifantasiaa ajattelutavaksi, jossa ei välitetä olemassa olevista laatikoista. Esimerkiksi hänen teoksessaan Viivamaalari oli fantasiaa, realismia ja sci-fiä. Myös Mäkelän kirja Nedut sisältää hiukan kaikkea (kuten shamanismia), vaikka sitä onkin mainostettu sci-finä.

Leinonen kertoo, että suomikumma, eli finnish weird, syntyi oikeastaan, kun kotimaisia kirjoja vietiin ulkomaille. Johanna Sinisalo keksi termin katsoessaan Rare Exports elokuvaa, jossa oli "outoa suomalaisuutta". Suomikumma on kätevä yleistermi, jolla markkinoidaan tarinoitamme maailmalle.

Voi lautapelien ihanuus!

Mäkelän mukaan taas uuskumma on syntynyt maailmalla, aivan urbaanin fantasian kyljessä. China Miéville on suuntauksen suurin nimi. Mäkelä suomensi hänen kirjojaan jokunen vuosi sitten. Tällöin työn alla oli Miévillen romaani Toiset, jossa samassa kaupungissa asuu kahden eri todellisuuden ihmisiä. He välttelevät toisiaan, hieman kuten hyväosaiset välttelevät meillä kerjäläisiä ja muita huono-osaisia.

Mäkelä suositteli myös muita suomikumman teoksia: Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa, jossa on suomikumman ilmapiiri dystopiasta huolimatta, ja Johanna Sinisalon Sankarit kirjaa, jossa on kuvattu moderni nyrjähtänyt Kalevala. Leinonen ihmettelee, että Sankarit on jäänyt jotenkin kokonaan huomiotta, vaikka on erinomainen kirja. Mäkelä paljastaa kirjan inspiroineen Nedut kirjan päähenkilön. Siinä missä Väinämöinen eli musiikillaan, asuu Nedutin rokkilegenda Korsussa ja on pahasti velkaantunut. 

Mäkelä näkee suomalaisen melankolian osana kirjallisuushistoriaamme. Tähän Leinonen lisää luonnon tärkeän roolin. Esimerkiksi Tiina Raevaaran kirjat henkivät luontoa, kun taas muualla maailmassa luonnon rooli on pienempi. Mäkelä suosittelee myös Jenny Kangasvuon Sudenverta ja Leinonen puolestaan Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta kirjaa. Mäkelän mielestä Lumikon ihanuus on siinä, ettei omituisuuksia selitetä puhki. 

Leinonen kertoo myös Maarit Verrosen Karsintavaihe kirjasta, jossa ihmiset on jaettu A, B, C ja D luokkiin. Esimerkiksi D-ihmiset saavat tehdä vain tietynlaisia töitä ja asua tietyillä alueilla. Heidän on tyydyttävä omaan lokeroonsa. Myös Helena Wariksen Vuori saa kiitosta Leinoselta. 

Mäkelä siirtyy seuraavaksi pohtimaan suomikumman ominaispiirteitä. Hänestä meillä on taipumus käsitellä asioita ilman ääripäitä, jolloin hyvän ja pahan mustavalkoisuus puuttuu. Ymmärrämme pahan valtakuntia. Leinonen epäilee tämän olevan perua Kalevalan antisankaruudesta. Tarinoissamme ahertavat usein tavalliset duunarit. Mäkelä kertoo joskus sanoneensa, että "on kiinnostunut ihmisistä, jotka siivoavat sankareiden jäljet". Tässä on myös hänen Karsta romaaninsa peruste. 

Kuvassa Aurinko Kustannuksen ihana myyntikoju.

Leinonen mainitsee suomikumman ominaisuudeksi myös toiseuden ja sivustakatsomisen. Mäkelä uskoo, että Suomessa kirjoitetun Sormusten Herran sankarit olisivat olleet armeijoiden jalkoihin jääviä siviilejä tai örkeistä ulospotkittu jengi. Leinonen kertoo, että Amerikassa pedot tulevat metsistä, kun taas Suomessa metsä on ollut turva ja pakopaikka. Mäkelä jatkaa, että vaikkapa Englannissa metsät on hakattu pois, eikä niille ole tilaa. Siispä metsä voidaan nähdä kostonhimoisena.

Leinonen pitää talven ja lumen kuvausta myös ominaisena suomikummalle. Mäkelä haluaisi nähdä spefitapahtuman Pohjois-Suomessa keskellä talvea. Siinä olisi tunnelmaa!

Mäkelän mielestä kirjallisuutta on vaikea ennustaa. Näemme vasta 50 vuoden päästä miltä nykyiset suomikumman vuodet oikeasti näyttivät. Esimerkiksi musiikissa on jäänyt elämään moni aikalaisten parjaama teos. Leinosen mielestä suomalaiset kirjat ovat vasta nyt breikkaamassa maailmalla. Meistä ollaan aidosti kiinnostuneita.

Mäkelä haluaisi madaltaa kynnystä spefin ja valtavirran välillä. Leinosesta on hienoa, kun hän saa narutettua lukijan spefin pariin. Spefin innostuneet lukijat ovat välillä niin perehtyneitä genreen, ettei heille ole samanlailla yllätyksiä. Mäkelästä on mahdollista kutitella asioita, joita lukijat eivät tiedä kaivanneensa. 

Leinonen näkee suomikummassa yhteiskunnallisia sävyjä. Tarinoissa on usein vahva sanoma. Mäkelän mielestä spefi heijastelee aina alastomasti oman aikansa pelkoja ja toivoja - ehkä jopa enemmän kuin realismi. Parhaat tarinat pitävät sisällään sellaistakin, jota kirjailija ei tarkoittanut. Tarina ei aina ole se, josta kirja kertoo. 

Molemmat ovat huomanneet toistavansa samanlaisia teemoja ja elementtejä. Leinosella toistuu asetelma, jossa yksilö on ympäristöään vastaan. Mäkelä puolestaan on fiksoitunut parviälyihin. Hänen päähenkilönsä haluaisivat kuulua yhteisöihinsä, mutta eivät ehkä aina pysty siihen.

Paula Havaste, Antti Arnkill (Otava), Nelli Hietala, 
Touko Siltala (Siltala) ja Katja Leino (Gummerus).

13:00 Miten tullaan kirjailijaksi?

Touko Siltala kertoo Siltalan saavan käsikirjoituksia paperilla ja sähköpostilla. 3-4 ihmistä käsittelee näitä käsikirjoituksia. He julkaisevat vuodessa noin 30 kirjaa. Siltalalla on myös poisluettuja genrejä kuten lasten ja nuorten kirjallisuus ja fantasia, sillä kustantajalla ei ole niihin asiantuntemusta. Antti Arnkill sanoo Otavan saavan n. 1000 käsikirjoitusta vuodessa. He käyvät porukalla tarjonnan läpi kerran viikossa. Kaikkiin teksteihin tutustutaan, mutta silmäillen näkee jo tekstin laadun. Vain osa käsikirjoituksista valikoidaan lähempään tarkasteluun.

Katja Leino kertoo Gummeruksen saavan samoja määriä ja varmasti myös samoja käsikirjoituksia. Hän toivoo, että kirjoittajat ilmoittaisivat kustantamoihin jos saavat sopimuksen muualta. Arnkillin mielestä kustantamisen sirpaloituminen on hyvä asia, sillä se monipuolistaa tarjontaa. Nyt jokainen voi julkaista kirjan tai olla kriitikko, eikä kirjallisuus ole enää "10 äijän käsissä".

Siltalan mielestä hyvä teksti on harvinainen. Siinä on usein omaperäisiä havaintoja ja tuoreus on puettu taitavasti sanoihin. Suurin osa kirjoittaa odotusten mukaan. Hyvän ja huonon tekstin ero näkyy pienissä asioissa. Jokaisen kirjan on oltava lajissaan kiinnostava, sillä genret ovat keskenään hyvin erilaisia.

Arnkill kertoo, että lukeminen alkaa tunteella. Hän ei lue käsikirjoituksia kustantajan hattu päässä, vaan etsii tekstejä, jotka koskettavat häntä. Lukiessaan hän miettii usein "näenkö minä itseni esittelemässä tätä eteenpäin innostuneena?" tai "Kuka tätä lukee?". Prosessiin ei liity laskelmointia. Leino kertoo, että kirja on myytävä montaa jo ennen kuin se saavuttaa lukijan: kustannuspäällikkö, markkinointi, kirjakaupat, media.

Paula Havaste kertoo lähettäneensä ensimmäiset käsikirjoituksensa kustantamoon, kuten kuka tahansa. Hänestä kirjailijan kirjoittajan erottaa siitä, että kirjailija on valmis näkemään tekstin eteen vaivaa, vaikka se tuntuisi itsestä jo valmiilta. Kehityshaluinen kirjoittaja ja ammattilukijat (kustannustoimittaja) luovat yhdessä valmiin kirjan. Nelli Hietalan esikoinen julkaistiin 2009. Hän lähetti käsikirjoituksensa neljään kustantamoon ja lähestyi Nemon sattumalta juuri oikeaan aikaan, sillä he halusivat juuri silloin kotimaisia kirjailijoita.

Messuilla esiteltiin myös valeMuumihahmoja.

Leino muistuttaa, ettei kielteinen päätös tarkoita aina huonoa käsikirjoitusta, vaan hylkäämisen syy voi myös olla täydessä kustannusohjelmassa. Siltala kertoo saavansa paljon kiinnostavia ja riittävän hyviä käsikirjoituksia, mutta ne eivät vain sytytä lukijaansa. Innottomuus käsikirjoitukseen puolestaan kantaa läpi sen koko elämän. Kyllästymisen ilmapiiriä ei voida hyväksyä. Aina ei myöskään ole resursseja käsitellä kaikkia ehdokkaita ja muovata niistä mestariteosta. Tässä taloustilanteessa ei voi kasvattaa henkilökuntaa ja kustannusohjelmaa, kun kirjojen myynti koko ajan laskee.

Arnkillille on aina tähtihetki soittaa kirjoittajalle, jonka kirja valitaan kustannusohjelmaan. Välillä voi mennä vuosiakin, kun kirjalle sovitaan aikataulu, tutustutaan ja muokataan tekstiä yhdessä. Kirjoittajat ovat onneksi avoimia palautteelle. Hänestä kirjan kanssa ei saa hätiköidä, vaan hyvästä on tehtävä vielä parempi. Työn jaossa kustannustoimittaja kommentoi ja kirjailija työstää käsikirjoitusta. Seuraavan kirjan kohdalla voi olla vain idea tai synopsis, jonka pohjalta työstetään kirja mahdollisimman pitkälle.

Havasteen mielestä kommentointi parantaa tekstiä. Kirjailijalla kuitenkin säilyy valta valita mitkä kommentit hän ottaa vastaan ja mitkä hylkää. Kirjailijan on voitava luottaa ja arvostaa kustannustoimittajaansa. Havaste haluaa käsikirjoituksensa ensimmäiseksi lukijaksi ammattilukijan. Hietala näyttää myös käsikirjoitukset vasta kustannustoimittajalleen, eikä käytä muita esilukijoita.

Yleisiä messutunnelmia...

Arnkillin mielestä hyvä kustannustoimittaja osaa sekoittaa kritiikkiä ja kiitosta. Kiitos tulee ensin, koska kritiikki nostaisi kirjailijan defenssit. Havaste pitää tärkeänä, ettei kirjailija niele kaikkea saamaansa palautetta. Arnkill pitää myös kirjailijan varmuutta hyvänä juttuna, onhan kustannustoimittajan mielipide vain yksi muiden joukossa. Täytyy olla jämpti. 

Siltala sanoo, että luottamuksen on oltava molemminpuolista. Nykyään meillä on jo maineeseen nousseita kustannustoimittajia. Toisaalta kustannustoimittajankin ideat voivat olla huonoja. Aina kemiat eivät osu yhteen ja tulee kustannustoimittajan vaihtoja. Niihin ei kuitenkaan liity suurta dramatiikkaa, sillä konfliktit kuuluvat asiaan. 

Ennen kustannustoimittajien ja kirjailijoiden yhteistyö salattiin tiukasti, nykyään tarinoita kuulee kaupungilla. Tätä hän pitää huonona kehityksenä; Yhteistyö ei voi olla semijulkista. Havaste lisää, että kaupungilla kerrotaan myös hyvistä kustannustoimittajista. Kirjailijamyytti yksinpuurtajasta on muuttunut. 

Leino näkee kustantajan kirjan laadun takeena. Havaste ei haluaisi tehdä omakustannetta, sillä siihen liittyy auttamattomasti oman kirjan konkreettinen myyminen yhteistyökumppaneille, eikä se ole hänen ydinosaamistaan. Arnkill luettelee kustantajan työt: kirjan kansi, taitto, kirjapainon palveluiden ostaminen. Kustannustoimittaja on kirjailijan ja kustantamon välinen tulkki. Leinosta kirjan teko on tiimityötä. Arnkillin mielestä omaa kirjaa on vaikea hehkuttaa - tämä lienee suomalainen ilmiö. Hänestä on hyvä, että joku muu myy kirjan.  

Panelistit antoivat vielä lopuksi neuvoja kirjailijoiksi haluaville. Havaste kannustaa intohimoisuuteen ja vaivannäköön kirjan suhteen. Arnkillin mielestä tekstiä kannattaa kirjoittaa reilusti uudelleen, eikä aina vain muokata samaa versiota. Sanoista on uskallettava luopua, karsiminen vain vahvistaa kokonaisuutta. Kirjoittajan on oltava sinnikäs. Siltala kehottaa kirjoittajia soittamaan käsikirjoitusten perään. Kustantamoiden hiljaisuudesta ja penseydestä ei kannata lannistua!

 Markus Nummi ja Riikka Pulkkinen haastateltavana.


14:00 Ensimmäisen kirjan huuma ja katumus

Markus Nummi kertoi kirjoittaneensa esikoiskirjaansa 7 vuotta salassa. Hän ei juurikaan puhunut ihmiselle kirjoittamisesta. Nummen esikoisromaani Pariisi katoaa ilmestyi vuonna 1994. Pulkkinen kirjoitti esikoisromaaninsa Rajat vuonna 2006. Hän luonnehti itseään silloin "20-vuotiaaksi tytöksi hybriksessä". Oma kirja oli ilman muuta parasta ikinä. Tämä tunne kuuluu hänestä ei-julkaisseille, kun taas julkaissut kirjailija löytää realismin ja nöyryyden.

Nummi tunnustaa olevansa hidas kirjoittaja. Jokainen uusi kirja on kokonaan uusi maailma. Ensimmäisen kirjan kohdalla oli paljon näyttämisen halua ja myös pelkoa. Kirja sai näyttävät positiiviset arvostelut, joista tuli myös suuren huomion synnyttämä "missiovuoden humu". Nummi liiteli silloin aika korkealla, pitihän Juice Leskinenkin kirjasta esitelmän! Arkiset kohtaamiset kuitenkin palauttivat kirjailijan maan pinnalle.

Pulkkisen mielestä julkaisusta alkaa ammattivarmuus. Hänen kohdallaan kävi kuitenkin niin, että hän putosi 2008 eräänlaiseen "häpeäkuoppaan". Julkisuudella oli oma osansa tämän kanssa. Itsetunto olikin koottava uudelleen, kuten myös romaanin maailma oli rakennettava taas tyhjästä ja vanha räjäytettävä pois.

Nummi kertoo, että haluaisi muuttaa esikoisestaan yhden sanan, jonka kirjan ruotsinnos teki paremmaksi. Mutta jos hän kirjoittaisi kirjan nyt, olisi se tyystin erilainen. Maailma on muuttunut ja internet-aikana teemaa voisi käsitellä eri tavalla. Pulkkisella on ristiriitainen suhtautuminen esikoiseen. Rajan menestystä seurasi häpeän kokemus, sillä hänellä oli kirjan taholta hyvin voimakkaita kohtaamisia. Välillä näihin liittyi tytöttelyä ja hänen mitätöintiään.

Tämä kenties siksi, että Pulkkinen oli nuori naiskirjailija, jonka tekstissä oli voimakasta seksuaalikuvausta. Toisinaan tämä luo uhkakuvia ihmisille. Kirja hämmensi joitain lukijoita. Pulkkisen mielestä kirjassa yhdistyivät filosofisuus ja seksuaalisuus uudella tavalla. Kun markkinoinnissa vielä korostettiin hänen nuoruuttaan ja tyttömäistä olemustaan, syntyi kirjaan outo kirjailijalähtöinen koukku.

Nummen esikoinen osui J.H Erkon romaanipalkinnon loppumiseen ja Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon alkuun, jolloin huomiota oli normaalia enemmän tarjolla. Samalla menossa oli muutos mediassa, jossa kirjoja alettiin myydä voimakkaammin kirjailijan kautta ja julkisyysmylly keskittyi heihin.

Pulkkinen ajatteli, että julkisuuteen kuuluu heittäytyä. Hän ei osannut ajatella etukäteen millaista siitä tulisi. Äkkiä hän olikin seurassa, jossa hänen ulkonäöllään oli väliä. Hänellä kesti 4 vuotta aikaa kirjoittaa seuraava kirja. Välimatka ja kokemus auttoivat selviämään eteenpäin. Hän on iloinen, ettei voittanut aikanaan Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoa, sillä se olisi saattanut lamaannuttaa hänet.

Tällä kertaa muutama uusi kirja ja pari kauan kaivattua.

Kakkospäivänä kävin noutamassa J.S. Meresmaan Mifongin Mahdin ja Kari Välimäen Todensanat (hurmaavan absurdia lyhytproosaa ja mikä kansi!!!). Nyt pääsen viimein lukemaan miten Mifongin Ajan cliffhanger ratkeaa. :)

Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja (jossa esiintyy mm. Garuda, Behemot, Khimaira, Lamiat...) ja Johanna Sinisalon Enkelten Verta olivat heräteostoksia, ja Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa kirjaa etsin erityisesti Ateenan pöydältä. Olen lukenut Sinisalolta vain Ennen Päivänlaskua ei voi, joten olin onnessani kun löysin hänen uudempia kirjojaan. Jääskeläisen kanssa olen todennut, että kemiamme kohtaavat pelottavan hyvin. 

Ja kuvitteellisia olentoja tunnen liian hyvin! Kirjassa oli vain kourallinen täysin uusia tuttavuuksia. XD

maanantai 27. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessut 2014: Perjantai

Taas on oltu kirjamessuilla. Tällä kertaa messut tuntuivat erityisen rankoilta, kun en ajanut illan päätteeksi kotiin vaan olin yötä muualla. Osallistuin messuille kolmena päivänä, eikä yksikään niistä ollut kauhean lyhyt.

Onneksi sain messuille ilmaislippuja töistä sekä Ja kaikkea muuta blogista. Iso kiitos! :)

Perjantai oli päivistä pisin, mutta onneksi valitsin vaihtelevaa ohjelmaa. Sain seurakseni Lukuhoukka blogin Been ja kohtasin messuilla myös Kirjainunelmia blogin R.S.M.R:n. 

Hanna Matilainen haastattelee Maria Carolea.

11:00 Tulen Tyttäriä - Maria Carole
12:00 Miten ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä?
13:00 Käsikirjoituksesta kirjaksi
17:00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa
18:00 Maailmoja luomaan!
18:30 Kuvastaja-palkinnon jako

11:00 Tulen Tyttäriä - Maria Carole

Ensimmäinen ohjelmanumero oli Osuuskumman ständillä. Kävin ostamassa Maria Carolen esikoisromaanin ja kuuntelin kirjailijan haastattelun. Huomasin ilokseni, että Tulen tyttäriä on Osuuskumman aiempia teoksia selvästi tuhdimpi, mikä on fantasiakirjalle hyvä juttu. Ikävä kyllä esiintymistä ei voinut seurata istualtaan, joten muistiinpanoja minulla ei ole haastattelusta.

Tulen tyttäriä on fantasiamaailmaan sijoittuva romanttinen tarina kahden naishahmon välillä. Kirjan maailma muistuttaa etäisesti suomalaisia maisemia. Carole ei lähtenyt rakentamaan tarinasta tietoisesti feminististä, mutta näitä piirteitä tuli tarinaan. Hänestä tämä on helpompaa fantasiatarinoille, joita ei kahlitse historiamme naiskuva. Odotan lukemista innolla!

Leena Vähäkylä, Jukka Mäkelä, Taija Heino ja Riikka Hohti
(olin sekoittanut nimiä muistiinpanoissani, joten luotan messulehteen näissä)

12:00 Miten ehkäistä lasten ja nuorten syrjäytymistä?

Jukka Mäkelä määritteli syrjäytymisen kasautuvaksi kokemukseksi siitä, ettei merkitse mitään muille ihmisille. Taija Heinon mielestä syrjäytymiseen kuuluu osallisuuden tunteen puute. Yhteiskunnalla on suuri rooli osallistumisen mahdollistajana. Riikka Hohti puolestaan otti mukaan valtion näkökulman, jossa ei mitata yksilöiden kokemuksia, vaan mittareiden osoittamaa osallistumattomuutta. 

Vähäkylä nosti esiin sen, että syrjäytymisestä puhuttaessa puhutaan usein sen hinnasta. Mitä koulu- tai työelämäpudokkaat maksavat muille? Hohti kokee tämän huonoksi. Pitääkö nuorten tehdä tiettyjä yhteisesti sovittuja asioita, jotta he eivät ole hintalappuja? Mäkelä näkee hintalappupuheessa myös valoisan puolen, sillä hinnan logiikka herättelee vallanpitäjiä. Esimerkiksi huostaanottojen määrä vähenee, kun sosiaalityöntekijöitä on enemmän – näin ollen sosiaalityöntekijän palkka voidaan rinnastaa huostaanoton kustannuksiin.

Heinon mielestä ei saisi miettiä ensimmäisenä kustannuksia. Huostaan otettujen lasten perheitä verrataan usein "tavallisiin" perheisiin, vaikkeivät ne ole vertailukelpoisia. Parempi vertailukohde olisi lapsen elämä ennen huostaanottoa ja sen jälkeen. Tilanne paranee 86 prosentissa tapauksista. 

Mäkelän mielestä käytämme liian vähän perheiden tukimuotoja ennen huostaanottoa. Hohti mainitsee "varhaisen puuttumisen" eli tilanteet, joissa havaitaan heikkoja signaaleja ja tullaan tueksi ennen kuin ongelmat muodostuvat ylitsepääsemättömiksi. Heino pelkää, että tämä muuttuu riskien tunnistamiseksi ja leimaamiseksi. Mäkelä pitää termiä huonona, sillä se on aggressiivinen. "Oikea-aikainen tuki" on paljon myönteisempi. Jokainen tarvitsee ympäristön tukea ja yhteisö on velvollinen sen antamaan.

Heinon mielestä yksityiseen elämään puuttuessa tulisi näkyä myös hyväntahtoisuus. Palautetta on otettava vastaan. Esimerkiksi sosiaalitoimi ei onnistu aina toimimaan oikein käytössään olevilla resursseilla. 

Vähäkylä mainitsi oppivelvollisuuden pidentämisen vuodella, jota on ilmeisesti ehdotettu ratkaisuksi väliinputoajien kitkemiseksi. Hohti ei usko, että pakollisella lisävuodella ei ratkota niin laajaa ongelmaa kuin syrjäytyminen. Jollekin yksilölle se voi olla kuitenkin tarpeellinen apu.

Heinon mielestä lisävuosi ei auta erityisesti peruskoulun keskeyttäjiä, jotka ovat jo pudonneet aiemmin kelkasta. Mäkelän mielestä koulurakenteissa on paljon sellaista, joka työntää nuoria syrjään. Osa nuorista esimerkiksi tarvitsee erilaisia oppimisympäristöjä, koska oppii tekemällä. Heille koulumaailma voi olla turhauttavaa ja vaikeaa aikaa, jolloin oppivelvollisuuden pidentäminen vain pahentaa heidän ahdinkoaan. 


(vas) Katja Leino (Gummerus), Niina Karjalainen (Nemo),
Anna-Riikka Carlson (WSOY) 
ja Mari Koli (Schilds & Söderströms)

13:00 Käsikirjoituksesta kirjaksi


Katja Leino on Gummeruksen viestintä- ja markkinointijohtaja. Hän etsii kirjojen lukijat ja paikat joissa kirja näkyy, kuten arvostelut, messut ja haastattelut. Työhön liittyy paljon suunnittelua toimituksen, myynnin ja kirjailijan kanssa. Hän järjestää kustantamon katalogia, kirjamessuja, kirjakauppavierailuja jne. Joka sesongilla on eri kustannusohjelma, jolloin myös sesongit ovat erilaisia.

Niina Karjalainen on Nemo Kustannuksen kustantaja. Nemolla on 5 työntekijää, eikä Karjalaisella ole tyypillistä työpäivää. Hän tekee kaikki kustannuspäätökset yhdessä työparinsa kanssa. Työhön kuuluu myös agenttien ja kustantamoiden tapaaminen, kuvittajien valitseminen ja kirjan tekeminen ryhmätyönä kustantamossa.

Anna-Riikka Carlsson on WSOY:n kustannuspäällikkö. Hän kommunikoi kolmen ryhmän kanssa: kirjailijat, toimitus ja talon muut työntekijät. Carlsson osallistuu hieman kaikkien kirjojen toimitukseen. Hän ei lue kaikkia taloon saapuneita käsikirjoituksia alusta loppuun, sillä WSOY:llekin on tullut tänä vuonna n. 1300 käsikirjoitusta. Mari Koli mainitsee, että suomenruotsalaiselle Schilds & Söderströmsille saapuu vuodessa n. 250-300 käsikirjoitusta.

WSOY:lla on Carlssonin mukaan 5 ihmistä, jotka lukevat käsikirjoituksia. Usein jo sivulta 2 näkee, onko käsikirjoitus kielellisesti tarpeeksi vahva ja kannattaako sitä lukea eteenpäin. Hän uskoo, että Suomessa on kustantamoita tarpeeksi ja joku muu nappaa aina helmen jos se jää heiltä huomaamatta. WSOY yrittää vastata puolen vuoden sisään käsikirjoituksen lähetyksestä.

Karjalainen kertoo, että Nemo saa todella paljon käsikirjoituksia, etenkin sähköpostilla. Hänellä on usein huono omatunto, kun käsikirjoitusten perään kysellään, eikä niitä ole vielä ehditty lukea. On kuitenkin parempi käsikirjoitukselle, että se luetaan läpi rauhassa ja ajatuksella kuin hirveässä kiireessä ja huonolla tuulella. Nemossa kaikki lukevat käsikirjoituksia, toisinaan he myös palkkaavat lisäapua lukemiseen. Monta kertaa löydetyt käsikirjoitukset on jo kustannettu toisaalla, kun ne huomataan.

Leino kertoo, että Gummerukselle saapuu samoja määriä käsikirjoituksia. Hän toivoo, että kirjoittajat ilmoittaisivat myös muihin kustantamoihin, kun saavat sopimuksen. Näin työaikaa ei mene turhaan kustantamossa tekstin puimiseen.


Kirjakallion Louhilavan alati muuttuva taideseinä.

Leino pitää saatekirjettä erityisen tärkeänä. Carlssonin mielestä hyvä saate on lyhyt, selkeä ja suomenkielinen. Kielioppivirheet saatteessa eivät anna hyvää kuvaa kirjoittajan osaamisesta. Saatteessa kannattaa kertoa omasta kirjoitusharrastamisesta sekä omista taustoista. 

Koli uskoo, että hyvän käsikirjoituksen aistii nopeasti. Carlssonille pysäyttävässä käsikirjoituksessa on vahva ilmaisu ja hyvä kieli. Jopa juonen keskeneräisyys ja aukot unohtuvat, kun ilmaisusta näkee käsikirjoituksen potentiaalin. Hänestä saatekirjeessä ei ole kyse kirjan myynnistä, vaan kirjan arvon tarjoamisesta kustantajalle. Saate myös paljastaa kirjoittajan kyvykkyyden ja innostuksen muokata tekstiä. Koli mainitsee, että tekstin valmiudella on taso, jonka jälkeen keskeneräinen ei mene läpi, vaikka olisikin lupaava. Kustantamo ei usein voi antaa lainkaan palautetta. 

WSOY on muuttamassa käytäntöään. Jatkossa he ottavat yhteyttä vain jos yhteistyötä jatketaan. Perusteluita käsikirjoituksen hylkäykselle ei anneta, koska kustantamo ei sitoudu tekstin kehitykseen. Työaika on käytettävä omiin käsikirjoituksiin, jotka tuovat kustantamolle tuloja. He eivät aio siis lähettää jatkossa edes vakiohylsyä. 

Karjalainen ei halua antaa kirjallista palautetta, sillä ”ei” on mahdotonta sanoa oikein. Hylsyjen kirjoittaminen on henkisesti raskasta, jonka vuoksi niiden lähettämistä voidaan viivytellä. Leinon mielestä koruton hylkäyskirjekin on parempi kuin ei mitään. 

Gummeruksella kustannuspäätökset tehdään kirjan toimituksessa, ellei kyse ole tietokirjasta. Silloin myös markkinointipuoli osallistuu tai jopa kirjakaupat, joilta voidaan tiedustella heidän näkemystään potentiaalisista ostajista. WSOY:n kaunopuoli tekee kustannuspäätökset itsenäisesti. Nemolla katsottiin joku vuosi sitten 5 henkilön voimin päätöksiä, mutta käytäntö ei toiminut. Nykyään päätökset tehdään kaksin. 

Karjalainen pitää kirjoja hankalasti ennustettavina. Esimerkiksi Harry Potter torpattiin useissa kustantamoissa ennen läpimurtoa. Ennustamattomuus tekee kustantamisesta kummallista työtä. Kolin mielestä tämä kuitenkin pitää kirjan liikkeessä ja on hyväksi kirjoille. 

Kirjakallion lukusuosituksia sai lukea messuilla vapaasti. :)

Kun kirja on hyväksytty osaksi kustannusohjelmaa, muokataan sitä usein vielä ennen julkaisua. Carlsson kertoo, että teksti voi mennä kirjailijalta kustannustoimittajalle ja takaisin kustannustoimittajan muutosehdotuksilla jopa 20 kertaa. Tyypillisesti muokkausta on 4-5 tällaista rundia. Leinon kokemuksen mukaan käsikirjoitusta voidaan työstää kustannustoimittajan kanssa 2-3 vuottakin. 

Koli kysyy panelisteilta kustantamon roolista omakustanteiden tultua markkinoille. Leino ei usko kustantamoiden roolin muuttuneen. Kustantamo takaa yhä tekstin laadun ja etsii sille lukijat. Moni ovi on yhä omakustanteille kiinni, eli sillä on suuri ero tarjotaanko kirjakaupoille omakustannetta vai kustantamon kirjoja. Kustantamoilla on kumminkin pitkä myyntikokemus yhteistyökumppaneille ja heihin luotetaan. 

Karjalainen valottaa kustantamoiden kirjamyyntiä. On tärkeä tietää kirjan kanavat. Myyntiä harjoitetaan ammattimaisesti, eikä lyödä esimerkiksi kaikkia vaihtoehtoja tiskiin, vaan valikoidaan myytäviä kirjoja ostajan perusteella. Hän kertoo esimerkin kirjailijasta, joka oli tehnyt omakustanteen ja huomannut, miten paljon kustantajat loppupeleissä huolehtivat kirjailijoista. Hän ei esimerkiksi tiennyt, että haastattelija täytyy palkata etukäteen esiintymistä varten. 

Carlsson on samaa mieltä kustantamoiden kirjojen laadusta. Osa kirjoittajista esimerkiksi luulee, ettei tekstiä tarvitse muokata lainkaan, kun taas kustantamoissa sitä työstetään ja hiotaan viimeisen päälle. Omakustannetta ei myöskään voi ostaa messuilta. Kustantamot seisovat kirjailijoidensa rinnalla. Moni kirjailija aloittaa heikosti ja lyö läpi vasta vuosia esikoisen jälkeen. Kustantamon panostus kirjailijaan mahdollistaa tämän kehittymisen. Jossain omakustanteissa on selvästi nähty vaivaa, mutta omakustanteen tekijä ei ole käynyt keskustelua sisällön kehittämisestä. Carlsson saa käsikirjoituspinoissa paljon myös omakustanteita, joista haluttaisiin sittenkin kustantamon kirjoja. 

Karjalainen muistuttaa, että kustantamo hoitaa myös kirjojen viennin ulkomaille. Omakustanteelle tämä on paljon vaikeampaa kuin kustantamolle, jolla on valmiit kontaktit. Leino mainitsee sen, että arvostelukappaleiden lähettämisessä mm. kirjapalkintojen raadeille on hirveä työ. 

Yleisöstä tuli muutama kysymys ja kommentti. Mm. kommentointiin sitä, että kustantamot näkevät kirjan laadun kahdesta sivusta. Carlsson tarkentaa, ettei kaksi sivua riitä kaikkien kirjojen arviointiin. Jos he alkaisivat lukea kaikki käsikirjoitukset kannesta kanteen, tarvittaisiin 10 henkilöä pelkästään lukemaan nuo 1200 käsikirjoitusta. Tämä ei ole järkevää ajan ja rahan käyttöä kustantamoissa, joten heidän on tehtävä nopeita päätöksiä. 

Eräs kysymys koski kirjailijan palkkiota. Carlssonin mukaan haarukka on 18-25%. Leinolla on enemmän laskelmia. 10% menee tuotantoon ja logistiikkaan, ALV on 10% (sähkökirjalla korkeampi), välitys 30%, jolloin kirjailijalle ja kustantamolle jää yhteensä 50%. Carlsson muistuttaa, ettei työn kate ole oikeasti korkea näin pienellä kielialueella. 

WSOY:n uutta hylsypolitiikkaa myös kommentoitiin: vakiohylsykin on parempi kuin täysi hiljaisuus. Carlsson lupasi ottaa tämän harkintaan. 


(vas) Olli Löytty, Jussi Matilainen, Anne Leinonen ja Outi Oja.

17:00 Yhteisöllinen kirjoittaminen muuttuvassa kirjallisuusmaailmassa

Olli Löytyn mielestä yhdessä kirjoittaminen on vaikeaa, koska porukalla ei ilmaista itseä, vaan kaikki ratkaisut on alistettava demokratialle. Toisaalta tekstistä hioutuvat pois särmät ja syntyy turvatekstiä.

Anne Leinonen kuvailee yhdessä kirjoittamista kolmannen äänen etsintänä. Tässä prosessissa lopullinen teksti ei kuulosta kummaltaan kirjoittajalta, vaan joltain kolmannelta henkilöltä. Hän on kirjoittanut yhdessä Eija Lappalaisen kanssa jo ylä-asteella. Aikuisiällä heidän prosessinsa muotoutui aika selkeä: molemmat saavat editoida tekstiä kuten haluavat. Isoista muutoksista keskustellaan toki yhdessä, mutta pääasiassa teksti on vuorotellen toisella ja sille tehdään yhdessä sovittuja asioita. 

Jussi Matilaisella on myös ollut kimppaprojekteja, joissa on ollut samankaltaisia periaatteita kuin Leinosella. Matilainen näkee Internet ajan merkittävänä syynä yhteisöllisyyden lisääntymiseen. Vertaistoiminnan villissä maailmassa persoonallisuus voi myös karista tekstistä ja siitä tulee oman yhteisön näköistä. Hänestä on tärkeää, että kirjoittajalla on oma tahto ja sitten vasta sen tukena ryhmän palaute. 

Leinonen pitää sähköpostia elintärkeänä osana yhteisöllistä kirjoittamista. Aiemmin työkaluina olivat foorumit ja sähköpostilistat, kunnes tuli Facebook. Viime aikoina hän on havainnut, että kirjoittajat haluavat nimenomaan fyysisiä tapaamisia. Foorumit kaipaavat aina käytöspoliiseja, sillä joukkoon mahtuu myös kiusaajia. Toisaalta kirjoittajaryhmä voi hitsautua niin tiiviiksi, ettei salli enää uusia jäseniä, vaikka ryhmä tarvitsisi niitä. 

Leinosen mielestä yhteisöllistä kirjoittamista on ollut aina. Kirjoittamiseen liitetään mielikuva yksinäisyydestä, mutta onhan kirjailijallakin kustannustoimittaja, esilukijat ja aiemman kirjan palaute. Matilainen uskoo, että sosiaalinen media saavuttaa ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua luokkaopetukseen. 

Leinonen kertoo työstäneensä novelleja Petri Laineen kanssa. He tapasivat aikoinaan Portin palkintojenjakotilaisuudessa ja alkoivat lähetellä sähköposteja. Viimeisen 10 vuoden aikana he ovat kirjoittaneet 6 yhteisnovellia. Ideat vaativat usein hauduttelua ja yhteistyö hitaita aikatauluja. Leinonen ja Laine sekoittivat iloisesti rooleja ja Leinonen saattoi hyvinkin olla se, joka kirjoitti taistelulentäjistä ja Laine ihmissuhteista. 

Seuroihin vaan verkostoitumaan!

Matilainen kertoo, että hänen kirjoitusryhmissään on pääasiassa vapaata opetusta. Jopa annettujen aiheiden kanssa kirjoittajille annetaan liikkumavaraa. Hän on saanut hienoja palautteita, joissa esim. dekkaristi on löytänyt iloa ja hyötyä runoilijan tekstien lukemisesta. Löytty pitää kirjoittajan ja tekstin suhdetta tiiviinä. Aina välillä kirjoittaja loukkaantuu palautteesta. Olisikin tärkeää tehdä yhteinen sopimus siitä, miten kritiikkiä annetaan ryhmässä. 

Matilainen on nähnyt projekteja, joihin on lähdetty yhdessä innostuneena, mutta kirjoittaminen on jäänyt, sillä kukaan ei ole ryhtynyt projektin moottoriksi, joka ajaisi kirjoittamista eteenpäin. Leinonen kertoo, ettei olisi kyennyt kirjoittamaan kolmessa vuodessa kolmea kirjaa yksin. Yhdessä työskennellessä toinen oli tukena vaikeissakin paikoissa. Hän saattoi myös jättää hankalia kohtia Lappalaiselle kirjoittaviksi. Matilainen pitää kirjoittajan vastuuta suurempana projekteissa kuin yksin työskennellessä. 

Leinonen kertoo järjestäneensä kirjoittajille leirejä kotonaan. Niillä ihmiset kirjoittavat, keskustelevat ja ideoivat. Joskus leireille tuodaan erityisesti tekstejä ja syntyy ateljeekriitikkopareja. Hänestä verkostoituminen on tärkeä osa kirjailijaksi tulemista. Löytty pitää yhteisöllisyyttä hyvänä metodina kehittää itseä. Oja pohtii, josko myös kouluissa voitaisiin tuottaa tekstejä muillekin kuin opettajan silmille. 

Lopuksi osallistujat kuitenkin myöntävät, että yhdessä kirjoittaminen on kivaa ja enimmäkseen hienoa. Matilaisesta viestijuoksu kuvaa hyvin yhteisöllisen kirjoittamisen huumaa. Leinonen myöntää, että oma sydänveri ei ole yhtä paljon paperilla yhteisprojekteissa, jolloin myös kritiikki sattuu vähemmän. 


Paneelissa luotiin mm. kuvan kiehtova fantasiamaailma

18:00 Maailmoja luomaan!

Helsingin Science Fiction Seura järjesti tähän väliin hauskan työpajan, jossa luotiin vieraita maailmoja. Yleisö sai heitellä tyhjästä luotuun maailmaan mitä erikoisimpia ominaisuuksia. Tästä syntyikin aikamoinen ideasoppa! 

Puoleen tuntiin mahtui kaksi maailmaa: fantasiamaailma ja sci-fimaailma. Onneksi yleisö oli aktiivinen ja uskalsi kertoa ideoitaan. Itseäni ainakin jännitti sci-fi, sillä maailman sisäisen logiikan tulisi kantaa, eikä tiettyjen perusasioiden jälkeen voinutkaan enää huudella ristiriitaisia ideoita. Sitä paitsi tunnen maantietoa ja biologiaa hävettävän huonosti. Fantasiamaailman rakennus sujui paljon helpommin! 

Paneelin sci-fimaailmassa ilmaston lämpiäminen oli muuttanut maankaltaisen planeetan veden valtaamaksi. Planeetalla elelivät merenneidot, jotka yhteyttivät ja söivät satunnaisesti. Heidän kansallaan oli myös kolme sukupuolta ja vedenalaisissa kaupungeissa hallitsivat naiset. Maailmaa uhkasi merien rehevöityminen. 

Fantasiamaailmassa taikuutta porattiin merenpohjasta ja sen käyttöä säänneltiin byrokratiassa. Maailmassa asui ihmisiä ja muurahaisia. Ihmiset asuivat lentävissä kaupungeissa. Muurahaiset uskovat lentomuurahaisjumalaan ja halusivat siksi valloittaa ihmisten kaupungit. Tarinan päähenkilö oli myös lentomuurahainen. 

Oli kyllä virkistävän hauska paneeli! :)

Helena Waris ja haastattelijana Marianne Leikomaa.

18:30 Kuvastaja-palkinnon jako

Suomen Tolkien Seuran jakaman Kuvastaja-palkinnon sai Helena Waris romaanillaan Talviverinen. Pohjankontu-trilogian aiemmat osat ovat voittaneet palkinnon, joten jopa allekirjoittaneella oli tästä ennakkoaavistus. 

Waris paljasti olevansa puutarhuri, joka ei aikonut kirjailijaksi. Toisin kuitenkin kävi. Tällä hetkellä TAMKin opiskelijat tekevät Pohjankontu-trilogialle lyhytelokuva spin offia nimeltä Noidantuli. Samalla porukalla olisi innostusta tehdä myös Uniin piirretystä polusta elokuva, mutta rahoitus tarvitsisi vielä järjestää. Waristakin on pyydelty projektin käsikirjoitustiimiin. Hän on kuitenkin tyytyväinen siihen, että uudet kirjoittajat tuovat tuoreita näkökulmia hahmoihin ja maailmaan. Waris ei aio kirjoittaa sarjaa lisää. 

Ensimmäiset trilogian versiot sijoittuivat Irlannin kelttimaailmaan. Waris siirsi tarinaan Suomeen, sillä hän ei uskonut osaavansa tehdä mytologialle kunniaa, ellei olisi itse asunut Irlannissa. Toistaiseksi sarjaa ei ole käännetty ulkomailla. Hänestä trilogiassa on paljon kliseitä, joiden uskoo vetoavan myös ulkomaalaisiin lukijoihin. 

Hän paljastaa kirjoittaneensa teininä lähinnä ihmissuhdehuttua. Sormusten Herrakin olisi kuuleman parempi intohimoisten rakkaussuhteiden kera! Trilogiaa varten Waris luki kirjastosta kaikki löytämänsä folkloristiikan kirjat ja reilusti Suomen historiaa ennen keskiaikaa. Hän odotti kritiikkiä lukijoilta uusimman romaaninsa Vuoren vuoksi, sillä se on hyvin erilainen kirja kuin hänen aiemmat kirjansa. Kritiikkiä ei ole tosin kauheasti tullut. Vuorelle on myös kyselty jatkoa, eikä sitä ole luvassa. 

Tällä hetkellä Wariksella on kesken kolme romaania: veijariromaani, kirjaprojekti yhdessä puolison kanssa ja kivikaudesta kertova kirja, johon tosin ilmestyi aikamatkaaja. Enempää Waris ei vielä uskalla paljastaa.  

Päivän saldo: kauhua, romantiikkaa ja taustatutkimusta.

Onneksi päivän puolessa välissä oli useamman tunnin paneelitauko. Silloin ehti myös shoppailemaan! Ostin hyllyyn lisää Stephen Kingia Piinan ja Julman Leikin merkeissä, Clive Barkerin Veren kirjat 5 ja Maria Carolen Tulen Tyttäriä

Tämän lisäksi löysin messuilta tuleviin projekteihin taustatutkimusmateriaalia Suomalainen kansanuskonto ja Suomalainen Shamanismi kirjoista. Olen jotain vastaavaa aika kauan metsästänytkin. 

Ostan messuilta aina reilusti kirjoja. Minusta on ihanaa, että kirjat ovat kerrankin esillä ja helposti saatavilla. Haluan hypistellä kirjoja ja messuilta tekee löytöjä, joihin ei muuten kiinnittäisi huomiota. Ja kotipaikkakunnallani ei muuten ole edes kirjakauppaa - muuten tukisin mielelläni paikallista yrittäjää. Kirjoja saattaa tulla pinoiksi asti, mutta pidän siitä, että minulla on valinnanvaraa, kun haluan lukea jotain. Lisäksi lainaan ja lahjotan kirjoja ahkerasti muille. 

Kauhea avautuminen! XD

Mitä voin sanoa? Rakastan kirjoja ja minulla on niihin varaa. Ne ovat aikalailla elämäni tärkein harrastus. Siksi kai viihdyn messuillakin niin ahkerasti. :)

torstai 23. lokakuuta 2014

Kirjadystopia

Helsingin Sanomat ilmoitti tänään avaavansa digitilaajilleen HS Kirjaston, tablettilaitteilla toimivan sähköisen kokoelman, jonne tulee viikottain kotimaista luettavaa. Eräs kohta uutisessa kiinnitti erityisesti huomioni, vaikka en HS:n digitilaaja olekaan:

"Kirjojen välissä näytetään ajoittain mainontaa. Ilmoitukset eivät kuitenkaan sekoitu kirjojen teksteihin, koska mainokset ovat koko sivun kokoisia."

Ehkä olen ollut naiivi, mutta ajattelin oikeasti, että kirja olisi ollut viimein paikka minne mainokset ujuttautuvat. Onhan se hidas media ja vain hetken valokeilassa. Tai ehkä olen auttamatta ajastani jäljessä, enkä vain tiedä, että tämä on ollut käytäntö jo englanninkielisen maailman e-kirjoissa. Onko näin?

Olen miettinyt suhdettani lukemiseen viime vuosina yhä enemmän ja tullut siihen johtopäätökseen, että kirja edustaa minulle eräänlaista viimeistä linnaketta hektisen internet-kulttuurin keskellä. Menen kirjan äärelle hiljentymään, kuuntelemaan ja näkemään. En edes yritä keskittyä mihinkään muuhun kun luen.

Koska olen työni puolesta jatkuvan viestitulvan pommituksessa 8 tuntia päivässä ja sitten vielä vietän aikaani somessa, arvostan kirjan yksinkertaisuutta valtavasti. Melu ja hälinä ovat poissa, asioita saa maistella omaan tahtiin ilman tehokkuusvaatimuksia. Saan keskittyä tarinaan ilman keskeytyksiä.

Monessa muussa mediassa olemme jo tottuneet mainoksiin. Niitä on Facebook, blogimaailma, sähköposti, uutissivustot, Youtube ja muu netti pullollaan. Elokuvateatterissa mainoksia tulee ennen elokuvaa, samoin DVD:llä ja lehdissä. Mutta kirja on ollut paikka, jossa ei mainosteta mitään. Kirja on tarjonnut puhtaasti lukuelämäksiä ja lepohetken.

Kuten sanoin postauksen alussa, ei HS:n uutinen tai palvelu kosketa minua henkilökohtaisesti. Kirjoittajana en kuitenkaan voi olla miettimättä onko tämä suunta, johon olemme ajautumassa. Kauppalehden kirjamessuotsikot ovat ennustettavasti surkeita myyntilukuja ja ennusteita, joissa manataan kirja-alan kuolemaa. Ehkä mainostajat pelastavat kirjan?

Kas tässä Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha  kaukaisessa tulevaisuudessa:

HUOM! Kuvaa on manipuloitu. XD

Kaikkea muutosta vastaan on turha itkeä, sillä kehitys ei ole pysähtymässä. En vain soisi kirjan tulevaisuuden näyttävän tältä.

Kokemamme tarinat ovat jo nyt mainosten kyllästämiä, joten eikö kirja voisi pysyä niistä riippumattomana? 

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Jack M. Bickham - Scene & Structure

Olen kokenut kirjoittamisoppaiden lukemisen hyödylliseksi ja mietin jo viime syksynä kannattaako niitä puida blogin puolella. En jaksaisi puida intuitiivisen ja suunnitelmallisen kirjoittamisen eroja joka postauksen yhteydessä. Siispä tehdään yksi asia heti alusta alkaen selväksi:

Ei ole vain yhtä oikeaa tapaa kirjoittaa, eikä yksikään kirjoittamisopas ole virallinen vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen. XD 

Jack M. Bickham,  1993, Writer's Digest Books, oma ostos

Scene & Structure löytyi erään osaavan englanninkielisen kirjoittajablogin ansiosta, jossa anonyymi kirjailija jakoi neuvojaan. Hän mainitsi kirjan erinomaisena oppaana kirjoittamisen teknisen osaamisen kehittämiseen. Tilasin kirjan Amazonista, luin sen ja ihastuin.

Suomalaiset kirjoittajaoppaat harvemmin keskittyvät kirjoittamiseen teknisenä suorituksena. Niiden fokus on usein tekijässä ja tämän tuntemuksissa sekä kirjoittamisessa yleisemmällä tasolla. Toisaalta moni kirjoittaja inhoaa "Amerikan mallin" oppaita, joissa hehkutetaan kirjoittamisen yksinkertaisuutta ja vinkkejä kuin Pirkka-lehden niksipalstaa. 

S&S muistuttaa pikemminkin kirjoittamisen oppikirjaa. Bickham purkaa kirjoittamisen aina lausetasolle saakka ja lähtee opastamaan lukijaa kirjan sisäisen logiikan saavuttamiseksi. Siinä samalla hän esittelee mallinsa juonesta. Minusta Bickham on onnistunut tunnistamaan juonen keskeiset elementit ja purkamaan ne yleistäväksi kaavaksi todella hyvin. 

Bickhamin kaavan mukaan juonessa on kyse päähenkilöä uhkaavasta muutoksesta. Päähenkilö taistelee muutosta vastaan ja saa näin päätavoitteen. Tarina loppuu kun päätavoite on saavutettu. Juoni on päähenkilön kamppailua päätavoitetta kohti. 

Samalla tavoin kohtauksen tarkoitus on esittää päähenkilön yritykset saavuttaa oma päätavoitteensa. Kunkin kohtauksen alussa lukijalle kerrotaan mikä on kohtauksen tavoite ja miten se linkittyy päätavoitteeseen. Sitten seurataan päähenkilön yrityksiä saavuttaa tavoite. Useimmiten päähenkilö ei saavuta tavoitettaan kohtauksen lopussa, vaan sotkee asiansa vielä hankalammin. Tietenkin pieniä voittoja on matkan varrella saavutettava, mutta pääasiassa päähenkilön tilanne hankaloituu aina vain enemmän.

Konflikti kiehtoo lukijaa ja vastoinkäymiset ruokkivat konfliktia. Kirjoittajat puolestaan haluaisivat usein vältellä konflikteja oikeassa elämässä ja säästää hahmojaan niiltä tarinoissaan. Todellisuudessa julmuutemme luo koukuttavia tarinoita.

Common errors in scenes and how to fix them.

Voisi kai sanoa, että kirjassa kaikki elementit ovat Lego-palikoita: kohtaukset, lauseet, hahmot, konflikti. Bickham opastaa miten palikoita siirtelemällä saadaan mm. tehokkaampia kohtauksia, valaskalamallin mukainen nouseva jännite ja lukijaa kiinnostava konflikti. Kirja auttaa hahmottamaan juonen rakenteet ja hyödyntämään niitä. 

Tämäntyyppinen ajattelu on varmasti vierasta intuitiivisille kirjoittajille ja sopii paremmin meille suunnitelmallisille. Jos pelkkä teorian ajattelukin ahdistaa, en suosittele tämän lukemista, sillä koko kirja on puhdasta asiaa.

Kirjan lumo minulle on ehdottomasti sen "poikki halki ja pinoon" asenne. Tässä ollaan sen ytimessä mitä tarinan juoni on yksinkertaisimmillaan. Kirjan neuvoilla ei ehkä kirjoiteta seuraavaa Neuromaania, mutta perusteet on aina hyvä tuntea. Bickham kirjoittaa itse konstailematonta viihdettä (muistaakseni jännitystä) ja se heijastuu myös kirjan opetuksiin: selkeyttä arvostetaan, monimutkaisuus ei ole valttia, kronologisuus kannattaa ja kohtausten tulisi viedä juonta eteenpäin. 

Kuten muissakin ohjeissa, kannattaa valita se mikä toimii itselle ja jättää muu pöydälle. Jos kirjan ohjeita seuraisi sellaisenaan, eivät kirjat koskaan uudistuisi. Tämä on kai se kuuluisa: "Tunne säännöt, jotta voit rikkoa niitä." ;)

En ole kirjan kanssa aina samaa mieltä. Luettuani Scene & Structuren minun oli kuitenkin paljon helpompi lähteä kirjoittamaan uusia tarinoita ja päästä yli blokeista, sillä tunnistin kohtaamani ongelmat nopeammin. Toisaalta minä rakastan teoriaa ja yksikertaisuutta. Tradenomille kaavoiksi pelkistetyt opit uppoavat kalloon todella helposti. 

Sisällysluettelo:
1. The structure of modern fiction
2. How to start your book and how to end it
3. Structure in microcosm: cause and effect
4. Structure in larger elements: the scene
5. Structure in macrocosm: scenes with results
6. Planning and revising scenes for maximum effect
7. Linking your scenes: the structure of the sequel
8. Scene-sequel tricks to control pace
9. Variations in the internal structure of scene and sequel
10. Common errors in scenes and how to fix them
11. Plotting with scene and sequel
12. Specialized scene techniques
13. The structure of chapters
14. The scenic master of plot and how to write one

Kirja ei ole ulkoisesti muotoiltu parhaalla mahdollisella tavalla: kappaleet ovat pitkiä, tekstiä on korostettu aika vähän ja silmät alkavat nopeasti väsyä tämän lukemiseen. Yliviivaustussien avustuksella kirjasta tulee kuitenkin nopealukuinen ja selailemalla saa nopeasti kiinni aiemmin luetuista pointeista.

Kirjan oppeja on mahdotonta tiivistää tähän lyhyesti ja ymmärrettävästi, sillä asiaa on niin paljon. Saisin tämän sisällöstä blogiin kirjoitusluennot varmaan puoleksi vuodeksi nykyisellä päivitystahdilla. Turhia lukuja ei ole, teksti on tiiviimmilläänkin täynnä sääntöjä ja huomioita. Lisäksi kirjassa esitetyt esimerkit ovat tarpeellisia joidenkin huomioiden ja ohjeiden ymmärtämiseen.

Kirja sisältää paljon sellaisia ajatuksia, jotka sisäistyvät kirjoittajille usein taitavan palautteenantajan palautteesta. Kaikki kirjoittajat eivät kuitenkaan saa palautetta tai kykene sitä vielä sulattamaan. Teorian lukeminen onkin "kivuttomampi" tapa tarkastella omaa kirjoittamista uusista näkökulmista.

Kirjoittamisen teoriasta kiinnostuneille tämä on tuhti rakennepaketti, joka antaa konkreettisia vastauksia monelle mututuntemukselle (aloitanko oikeasta paikasta? ovatko kohtaukseni sopivan mittaisia? miksi juoni karkailee uriltaan? onko tarinani liian hidas?). Toisaalta kirja vaatii kärsivällisyyttä, kahlaamista ja sulattelua.

Minulle tämä on ollut parhaita lukemiani kirjoitusoppaita juuri sen teknisyyden vuoksi. Jollekulle toiselle tämä kutistaa kaiken kirjallisuuden lineaariseksi, ennalta-arvattavaksi ja tylsäksi liukuhihnatavaraksi. Minusta mikään ohje ei tee tylsää tai huonoa kirjaa, vaan vastuu on aina kirjoittajalla, joka päättää mitä kirjoittaa ja miten. :)