tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tarinan luut

Ensin tulee idea. Se on lämmin, hehkuva, täydellinen. Sen sulkee kämmeneensä kuin salaisuuden. Sille kuiskitaan pimeässä ja odotetaan kunnes se kasvaa täyteen mittaansa. Jos olen onnekas, rakastun siihen.

Sitten tulee suunnitelma. Tarinan luut asettuvat paikoilleen, vaikka moni pienempi osa on yhä kateissa. Kohtaukset, hahmot, konflikti, kliimaksi, tunnelma. Kerään kuvia ja tunnelmia (esim. Pinterestiin), arkkisanoja ja repliikkejä (vihkoihin ja wordiin), ja musiikkia tarinan maailmasta (soittolista Spotifyhin). Päähäni juolahtaa pieniä hetkiä matkan varrelta, vaivaan ihmisiä kummallisilla kysymyksillä. Tanssahtelen tarinan luurangon kanssa, houkuttelen sitä esiin.

Kun suunnitelman apupuut ovat paikallaan, pystyn viimein kirjoittamaan. Kirjoitan enemmän kuin minun tarvitsee, ravistelen mieleni puhtaaksi tarinan sirpaleista. Kirjoitan kunnes luiden päällä on lihaa, karkeaa ja kirkasta. En anna epäilysten samentaa tarinaa, vaan kirjoitan kaiken mikä on mielessäni. Järkevyyden aika on myöhemmin, editoidessa. Juuri nyt yritän vain nauttia tarinasta.


Juhannusyön taianomainen maisema.

Lähden veistämään pois ylimääräistä. Ensin etsin oikeaa muotoa ja viillän epäolennaisia lauseita pois. Trimmaan kohtausten väliset siirtymät, alut ja loput. Varmistan että keskityn oikeisiin asioihin - hahmon tunteisiin, kuvailussa arjen poikkeamiin - ja luon ymmärrettävän maailman.  Puran lauseet, jotka puivat samaa asiaa eri sanoin. Poistan turhat sanat (adverbit, adjektiivit, sävyltään/sisällöltään väärät sanat). Jäntevöitän lauseita, tutkin kappaleiden pituutta (vaihtelua), luen ääneen ja rytmitän pilkuin ja pistein. Mietin sävyä, tunnetiloja, lukijaa.

Annan tarinani pois, ulkopuoliselle. Ajattelen jotain ihan muuta, kun odotan palautetta. Palaute kertoo minulle mikä on pielessä (esoteerisuus, tunnekylmyys, katkonainen tunnelma, kielellinen hataruus, epäuskottavuus). Vertaan palautteita, päätän mitä muutan ja miten.

Teen uuden suunnitelman tarvittavista korjauksista. Teen korjaukset kohtaus kohtaukselta, piilotan saumat vanhan ja uuden välistä. Hion lauseita entistä enemmän, poistan suosikkejani helpommin.  Varmistan että lukija näkee luut selvemmin tarinan alta. Kaikkea ei voi vihjata, välillä on sanottava suoraan. Korvaan näyttämistä kertomisella ja päinvastoin.

Otan taukoja. Katson tekstiä tuorein silmin. Korjaan, poistan, kirjoitan uutta. Pyydän uutta palautetta, kuuntelen sen ja teen tarvittavat muutokset. Jossain vaiheessa lopetan, sillä korjauksia voi muuten tehdä ikuisesti.

Juhannustaioilla on toisinaan erikoisia seuraamuksia...

Kirjailijat harvemmin lukevat tarinoitaan niiden julkaisun jälkeen. He ovat hioneet niitä niin kauan ja  kriittisesti, että intohimo kuolee usein tämän prosessin aikana. Huomaan saman itsessäni: on kuin tekstiin jäisi hiuksenhienoja säröjä, joita en voi lakata etsimästä.

Valmiit tarinat tuntuvat keskeneräisiltä, vaikka tiedän niiden olevan valmiita. Rakkaus omiin sanoihin voi sokaista, mutta niin voi myös pelko sokaistumisesta ja rakastamisesta. Kirjoittamistaito kehittyy armotta, jolloin vanha näyttää huomenna heikolta. Tunne on vain haudattava ja hyväksyttävä.

Tämä on aina parasta mihin pystyn juuri nyt.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Tähtivaeltaja-päivä (2014)

Läksimme lauantaina Malnan kanssa tutustumaan Helsingissä pidettävään Tähtivaeltaja-päivään (14.6.). Tämän yhden päivän miniconin järjestivät Helsingin Science Fiction Seura, Helsingin Yliopiston Science Fiction Klubi ja Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC. Ilmeisesti tapahtuma pidetään niinä vuosina, kun Finncon ei ole Helsingissä. Rikospaikkana toimi Eerikinkadun Dubrovnik Lounge & Lobbyn alakerta.

Ohjelmaa oli buukattu puolesta päivästä aina yöhän asti, mutta aiemmista con-kokemuksista viisastuneena sovimme jo etukäteen osallistuvamme vain päiväohjelmaan. Tämä kieltämättä helpotti ulkopaikkakuntalaisen liikkumista.

Osallistuimme oheisiin paneeleihin:

12:15 - 13:00 Höyrykoneita, hammasrattaita ja korsetteja
13.15 - 14:00 Scruffians, Rhapsodies and Fantastic Dreams (engl.)
14.05 - 14:55 Rakkaudesta scifiin ja fantasiaan
16.00 - 16:50 Science Fiction, Fantasy and Me (engl.)
17.00 - 17:55 Sankari jylhän kuusiston

Myyntipöydällä Osuuskumma, Vaskikirjat, Kuoriaiskirjat, 
Tähtivaeltaja, sekä queerfeminististä viihdettä.

Höyrykoneita, hammasrattaita ja korsetteja -paneelissa käsiteltiin steampunkia. Suomalaisen steampunkin kuningattareksi tituleerattu Magdalena Hai tunnetaan erityisesti hänen Gigi ja Henry-sarjastaan, sekä Osuuskumman antologioissa julkaistuista steampunk-novelleista. Markus Harju puolestaan on ollut toimittamassa em. antologioita ja kirjoittanut niihin itse. Shimo Suntila on kunnostautunut myös steampunk-novellistina. 

Steampunkissa kiehtovat sen omalaatuinen estetiikka, 1800-luvun ajankuva ja punk-henki. Genren reunaehtoja ei kuitenkaan pidetty niin tiukkoina kuin perinteisesti. Harjun mielestä höyry ja rattaat eivät ole yhtä tärkeitä kuin steampunkin asenne - ihmisten eriarvoisuus ja siitä syntyvä kapina. Hai piti olennaisina rakennusosina 1800-luvun fiilistä, luokkaerojen ylittämistä ja mekaanista ja ruosteista makua.

Panelistit kokivat steampunkin keskittyneen ehkä liiaksikin Länsi-Eurooppaan, vaikka mahdollisuuksia hyville tarinoille olisi muuallakin - olihan 1800-luku suurten mullistusten ja imperiumien aikaa. Hai mainitsi huiman kehityksen aiheuttamat nopeat muutokset otollisina tarinanjuurina. Suntila koki steampunkin maailman erilaisuudestaan huolimatta hyvin samaistuttavaksi nykylukijalle. 

Steampunkia on kritisoitu sen esittämän kolonialismin esittämisestä ihannoivasti, jolloin tarinoissa on myös ollut rasistisia sävyjä. Hai sanoi, että entisten imperiumien perilliset eivät aina ymmärrä kolonialismin kauhuja samalla tavoin kuin ilmiötä ulkoa päin tarkastelleet, jolloin heidän on helppo sortua nostalgiaan. Vuori on sitä mieltä, että epäkohdista tulee voida puhua ja ne tulee voida esittää kirjallisuudessa. Leinonen toi esille pointin siitä, että 1800-luvun ihmisen psykologia on aivan erilainen nykypäivään verrattuna. Se mikä oli 1800-luvulla totuus, on muuttunut moneen kertaan sadassa vuodessa. Vuoren mielestä 1800-luvun realismi onkin toisinaan aika vastenmielinen nykylukijalle.

Panelistit Anne Leinonen (pj), Magdalena Hai,
Markus Harju & Shimo Suntila.

 
Leinonen nosti esille myös "valkoisen sci-fin" käsitteen, jossa sci-fiä on perinteisesti kirjoittanut tietty etuoikeutettu ryhmä. Kirjoittajan haastavin tehtävä on hypätä uusiin nahkoihin ja kertoa tarinaa itselle täysin vieraista näkökulmista, kuten toisesta kulttuurista. Suntila oli sitä mieltä, että esimerkiksi tumman orjan näkökulmasta kirjoittaminen vaatii huomattavasti enemmän taustatyötä, jolloin kirjoittaja usein valitsee itselleen helpomman näkökulman. Vuorelle pelkkä yritys ei aina riitä, vaan hahmo olisi myös kirjoitettava hyvin. Hän ei näe tätä pelkästään science fictionin ongelmana. Hai mainitsee, että steampunkissa on perinne tiettyihin stereotyyppeihin, jolloin niitä näkyy kirjallisuudessa paljon.

Keskustelun siirtyessä Suomeen sijoittuvaan steampunkiin sai Suntila loistavan idean tehdä steampunk-antologia, joka keskittyy Suomen sisällissotaan (novelleilla olisi yhteinen aikajana, jonka tapahtumiin jokainen kirjoittaja voisi viitata). Yleisökin vaikutti innostuvan ideasta! Pääasiassa steampunkia ei Suomessa nähdä, vaikka ison vallan alla elänyt Suomi olisi herkullinen miljöö tarinoille. Vuori mainitsi tässä yhteydessä Heikki Nevalan novellin "Hevostuhatjalkainen", joka on Pohjanmaalle sijoittuvaa steampunkia Steampunk! -koneita ja korsetteja antologiasta. 

Kunniavieras Hal Duncanin haastattelu oli aika huimaa kuunneltavaa, mutta kirjailijan voimakas skottiaksentti, lennokkaat jutut ja huono ennakkotietämykseni hänen tuotannostaan tekivät sen seuraamisesta hyvin haastavaa. Lähinnä hän kertoili kirjoittamistaan inspiroineista teoksista, kirjoittamisprosessistaan, suhteestaan New Weirdiin ja fantasia/sf jakoon, sekä kirjoittamistaan musikaaleista. Hän myös lauloi otteita Sodom! The Musicalista. Harva pystyi pitämään pokkansa "Comfort My Cunt" kappaleen aikana. xD

Tero Ykspetäjä (PJ), Erkka Leppänen (Vaskikirjat),
Tuomas Saloranta (Kuoriaiskirjat)
, J. S. Meresmaa (Osuuskumma).

Seuraavaksi lavalle tulivat suomalaisen spefin pienkustantamot: Vaskirjojen Erkka Leppänen, Kuoriaiskirjojen Tuomas Saloranta ja Osuuskummasta J.S. Meresmaa. Vaskikirjat ja Kuoriaiskirjat ovat yhden miehen kustantamoita, kun taas Osuuskumma pyörii osuuskuntamuotoisena 29 henkilön voimin.

Leppänen ei kustanna omia kirjojaan, vaan etsii nimenomaan hyvää fantasiaa ja sci-fiä. Vaskikirjat kääntää lähinnä ulkomaalaista kirjallisuutta, mutta joukkoon mahtuu muutama kotimainenkin kirjailija (Anni Nupponen, Katri Alatalo). Saloranta puolestaan lähti kustantamaan ensin omia teoksiaan ja sitten kavereidensa teoksia. Hän nauttii kirjojen toimittamisesta ja kustantaa sellaista kirjallisuutta, josta itse pitää (joiden joukossa mm. "homoeroottista viinanjuontipainotteista sci-fiä"?). Osuuskumma taas palvelee jäsentensä tarpeita julkaisemalla jäsentensä kirjoittamaa marginaalispefiä ja joitain käännöskirjoja.

Ikävä kyllä pienkustantaminen ei kannata rahallisesti. Vaikka Vaskikirjat on Leppäsen pääelinkeino, ovat yrityksen menot toistaiseksi tuloja suuremmat. Saloranta mainosti tienanneensa viime vuonna 34€/kk, kun taas Osuuskumma ottaa jäseniltään pesämunan ja antaa palkkioita sen mukaan mitä jäsenet tekevät. Pienkustantamoissa välikädet on pyritty minimoimaan, joten kirjailijoiden saamat prosentit ovat myös suurempia kuin isoissa kustantamoissa. 

 Kuvassa Osuuskumman ja Kuoriaiskirjojen tuotteita.

Kaikki panelistit kertoivat vaikeuksistaan saada kirjojaan myyntiin kivijalkakauppoihin. Paras paikka ostaa pienkustantamoiden kirjoja onkin netti (Aavetaajuus, omat verkkokaupat). Saloranta kertoi saavansa kirjoja myyntiin lähinnä suhteilla. Leppänen sanoi kävelevänsä paljon kivijalkakauppoihin itse. Myös välityspalvelut, josta esim. kirjastot ostavat kirjoja, ja tapahtumamyynti ovat tärkeitä pienkustantamoille.

Panelistien mukaan he eivät oikeastaan kilpaile keskenään. Meresmaa uskoo, ettei kotimaiselle spefille riitä yksi pienkustantamo. Saloranta ei halua tapella näin pienestä skenestä. Myös Leppänen näkee toiset pikemminkin yhteistyökumppaneina. Hänestä markkinat eivät kuitenkaan kestä enää enempää pienkustantamoita.

Meresmaa ei usko lukijoiden syyllistämiseen, mutta mainitsee, että kotimaista spefiä kohtaan ollaan edelleen ennakkoluuloisia. Pienkustantajien tilanne on hankala, sillä he kilpailevat muun maailman bestsellereiden kanssa. Saloranta pitää pienkustantamoiden valttikorttina "kieroja juttuja joita muualta ei löydy" (rillumapunk?). Meresmaan mielestä pienkustantamot ovat muutoksen etulinjassa ja reagoivat uusiin ilmiöihin nopeammin. Vaskikirjat puolestaan on saanut mm. julkaistua sellaisia genrekirjojen käännöksiä, jotka ovat jääneet isoilta kustantamoilta hyödyntämättä.

Kuoriaiskirjoilta on tulossa pulp-kauhua, western spefiantologia ja Stepanin koodeksi 2. Vaskikirjoilta nähdään seuraavaksi Unennäkijän muistikirja - H. P. Lovecraftin kirjoituksia, Katri Alatalon Mustien Ruusujen Maa 3 ja Francis Marion Crawfordin Ajattomat Aaveet. Osuuskumman katalogissa on J.S. Meresmaan Keskilinnan ritarit 2, uusi Ursula lehti, galaktisen sci-fin antologia ja Maria Carolen Tulen tyttäriä. 

Merja Polvinen (PJ),  Jukka Laajarinne, Hal Duncan, Magdalena Hai.

Science fiction and me-paneeli käytiin englanniksi. Heti alkuun oli mielenkiintoista huomata kuinka panelistit eivät halunneet määritellä itseään sf-kirjailijoiksi, vaan pitivät mieluimmin kaikki ovet auki. Erityisesti Duncan pitää enemmän genrestä weird fiction, joka voi olla realistista tai ei-realistista. Sitä leimaa outouden tunne. Hai haluaa kokeilla omia rajojaan kirjoittajana. Hän uskoo, että jokainen tarina valitsee itse muotonsa sen sijaan, että hän sanelisi sen valmiiksi. 

 Duncan kirjoittaa aika pitkälle valmista tekstiä pala palalta, eikä editoi raakatekstiä vasta jälkikäteen. Tässä tekniikassa on se vaara, että kirjoittamisblokki iskee päälle kesken matkan. Laajarinne lähtee liikkeelle ideasta tai ajatuksesta, jonka ottaa määränpääkseen. Hän ei tiedä mitä matkalla tulee tapahtumaan, vaan joutuu tutkimusmatkalle kirjoittaessaan. Hai puolestaan kirjoittaa ensin alun ja lopun ja täyttää sitten keskikohdan. Kirjoittaessa vastaan tulee yllätyksiä, vaikka hän tietääkin lopun.

Panelisteja pyydettiin vertaamaan fiktiivisen ja ei-fiktiivisen tekstin kirjoittamista. Laajarinne ei nähnyt eroa tarinan ja esseen teemoissa. Niitä vain lähestytään eri tavoin. Duncan pitää kirjoittamista tapana prosessoida tietoa. Tarinassa samalla konseptilla voidaan herättää lukijan tunteet tehokkaammin, kun taas ei-fiktiivisen tekstin näkökulma on loitonnettu.

Duncanin mielestä science fiction tarinat ovat pataforia, eli kirjalliseksi tehtyjä ja laajennettuja metaforia. Lukijat kuitenkin etsivät selkeitä ja suoria allegorioita ja tulkitsevat tarinoita sen pohjalta. Tällöin tarinoiden elementtejä ylianalysoidaan ja outous yritetään sovittaa siististi laatikkoon, johon se ei kuitenkaan mahdu. Hai on samaa mieltä siitä, että kriitikot takertuvat usein spefin pintatasoon ja helppoihin metaforiin. Fandomin lukijat osaavat kumminkin nähdä tarinan syvemmätkin tasot.

Polvinen oli kiinnostunut siitä miten kirjailijat aloittivat kirjoittamisen. Laajarinne on kirjoittanut lapsesta lähtien ja kouluttautunut opettajaksi, mutta huomannut sittemmin, ettei osaa tehdä "oikeita töitä" ja ryhtynyt vapaaksi kirjailijaksi. Duncan puolestaan uskoo, että kaikki lapset kertovat tarinoita, kunnes joku päivä lopettavat. Kirjailijat ovat niitä lapsia, jotka eivät koskaan lopeta tarinankertomista. Hänestä on hauska keksiä kaikenlaista ja kirjoittaminen on vielä hauskempaa. Mutta kirjoittajan on tultava taitavaksi, jotta tarinoissa on järkeä. Hai puolestaan aloitti kirjoittamisen vasta aikuisena. Hänelle se on ateistin keino jättää jälkensä maailmaan.

Juha Tupasela (PJ), Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Anne Leinonen.

Sankari jylhän kuusiston -paneelissa keskusteltiin suomikummasta (finnish weird). Termi syntyi, kun Sinisalo jäi miettimään mitä genreä kotimainen Rare Exports elokuva on. Kotimaisen kirjallisuuden kansainvälisen huomion esteenä on aiemmin ollut sopivan lokeron puuttuminen, jota suomikummalla halutaan paikata. Esimerkiksi pohjoismaalainen rikoskirjallisuus tunnetaan maailmalla Nordic noirina. Sinisalo ehdotti suomikummaa uudeksi kattotermiksi kotimaiselle ei-realistiselle kirjallisuudelle Facebookissa, jossa termistä innostuttiin.

Raevaaralla on ennakkoluuloja luokittelun suhteen, mutta vain kirjailijana. Hän ei siis halua, että hänet luokitellaan sf-kirjoittajaksi yksittäisen teoksen perusteella, vaikka teos olisikin spefiä. Sinisalo korostaa sitä, että suomikumma on nimenomaan markkinointitermi, joka ei ole niin ahdas lokero kuin muut. Leinonen uskoo, että lokerot ovat tarpeellisempia realismin lukijoille kuin spefin lukijoille. Termi mahdollistaa sen, että oudot kirjat päätyvät realisteillekin lukuun. Spefistä on muutenkin tullut hovikelpoisempaa Sinisalon Finlandia-voiton jälkeen. Moni realisti ei edes tajua kirjoittavansa suomikummaa. 

Raevaara pitää Suomen genre-luokittelua aika vapaamielisenä. Muualla maailmassa ollaan tarkempia. Hän on kuullut mm. tarinan kuinka ulkomaalainen kustantaja perui käännössopimuksen, kun kotimaiselle kirjalle ei ollut valmista genrelaatikkoa.

Sinisalo pitää suomalaista genrekirjallisuutta laadukkaana vientituotteena. Käännöskirjamme pokaavat palkintoja ja olemme outoja hyvällä tavalla. Meillä on myös aktiivinen fandom, joka tukee kirjoittajia. Koska kirjahistoriamme on nuori (vain 200 vuotta), on meillä vähemmän traditioita. Science fiction- ja fantasiaharrastajat ovat meillä samoissa porukoissa keskinäisen kilpailun sijasta. Leinonen on iloinen siitä, että meillä julkaistaan niin monipuolisia antologioita. Novelli on hyvä sparrausmuoto aloitteleville ja kokeneille kirjoittajille. Sinisalonkin suosio on syntynyt vasta pitkän fandom historian päälle. 

Englanninkielinen Finnish Weird -antologia on nyt ladattavissa / luettavissa
ilmaiseksi netistä. Kannattaa siis vinkata ulkomaalaisille kavereille!

Sinisalon mielestä suomalaisilla on myös vahvat siteet kansanperimään. Kalevala on aina muodissa. Oudot elementit ankkuroidaan taidokkaasti realismiin ja miljöistä tulee kolmiulotteisia ja maanläheisiä. Vaikka spefi on nykyään hyväksytympää, oli realismilla pitkään kanonisoitu asema kustannus- ja kirjallisuuspiireissä. Silloin spefi oli ainoastaan lanua ja genrellä oli vakava arvostusongelma, josta kertoo senaikainen nimityskin: taidesadut.

Raevaara näkee Suomessa vahvan eräkirjallisuuden perinteen. Suomalaisissa kirjoissa käsitelläänkin usein ihmisen suhdetta luontoon ja ihminen on eläin muiden joukossa. Leinonen kertoo, että Pohjoismaissa metsä on rentoutumisen paikka, kun taas Amerikassa metsä on paikka, jossa hirviöt asuvat. Sinisalo muistaa toimittaneensa The Dedalus Book of Finnish Fantasyn, johon valittujen novellien teemat olivat hieman yllättäen sota & luonto.

Leinosen mielestä uudet spefistit määrittävät itse genrensä rajat. Todellisuutta katsotaan uudesta näkökulmasta luomalla siihen poikkeuksia. Tämä on outouttamista. Raevaara puolestaan kokee porautuvansa maailman eri kerroksiin kirjoittamalla spefiä. Sinisalosta kaikki kirjoittaminen on dialogia nykyhetken kanssa. Viistovalaiseminen jättää itsestään selvät asiat varjoon ja tuo tuttuja asioita esiin uudessa valossa. Panelistit painottavat kuitenkin sitä, ettei kukaan halua olla termille portinvartija, vaan kirjoittajat määrittävät termin itse. Se tulee kehittymään ja muuttumaan ajan kuluessa.

Ostokseni jäivät kerrankin pieniksi! Ostin muutaman sarjis-stripin
kirjanmerkeiksi. Kyseessä on Miia Vistilän Rakkaat Siskot sarjakuva.

Paneeleissa kerrottiin paljon kirjasuosituksia, mutta niitä on aina todella hankala poimia samaa vauhtia kuin niitä kerrotaan! Etenkin ulkomaalaiset kirjat ja tekijät menevät takuuvarmasti ohi. Joskus olisikin hauska lukea lukusuositusten lista jälkikäteen netistä. 

Conissa oli hirmu hauskaa, mutta olin tosi väsynyt jo kuudelta, joten ennakkoaavistukset menivät aika nappiin. Hyvää ohjelmaa olisi ollut sen jälkeenkin, mutta nämä ovat niitä elämän pieniä valintoja... Seuraava con onkin sitten heinäkuun Finncon Jyväskylässä.

Taikakirjaimet ja Päättymätön tarina blogeissa on myös katsaukset Tähtivaeltajapäivään. ;)
Dubrovnik Lounge & LobbyEe
Dubrovnik Lounge & Lobby
Helsingin Science Fiction Seura, Helsingin Yliopiston Science Fiction Klubi ja Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC. - See more at: http://tahtivaeltaja.com/uutinen/t%C3%A4htivaeltaja-p%C3%A4iv%C3%A4-2014#sthash.LrZAauas.dpufHe
Helsingin Science Fiction Seura, Helsingin Yliopiston Science Fiction Klubi ja Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC. - See more at: http://tahtivaeltaja.com/uutinen/t%C3%A4htivaeltaja-p%C3%A4iv%C3%A4-2014#sthash.LrZAauas.dpuf
Helsingin Science Fiction Seura, Helsingin Yliopiston Science Fiction Klubi ja Espoon science fiction- ja fantasiaseura ESC. - See more at: http://tahtivaeltaja.com/uutinen/t%C3%A4htivaeltaja-p%C3%A4iv%C3%A4-2014#sthash.LrZAauas.dpuf

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mia Vänskä - Saattaja

Muistan ihailleeni Vänskän kirjojen kauniita kansia kauan ennen kuin harkitsin edes niiden lukemista. Kuluneen vuoden aikana olen haalinut käsiini mahdollisimman paljon tuoretta kauhua, jota ei kauheasti kyllä löydy kotimaisena. Saattajasta kiinnostuin siis nimenomaan kotimaisuuden vuoksi.

Mia Vänskä, 2011, Atena,oma ostos

Lilja havahtuu karulla tavalla parisuhteensa ongelmiin. Samalla herää myös hänen rohkeutensa lähteä huonosta parisuhteesta ja palata takaisin synnyinseudulleen. Sattumalta hänen lapsuudenkotinsa on myytävänä ja nykyiset asukkaat ovat kenties liiankin innostuneita myymään talon hänelle. Paluu entiseen ei suju ongelmitta. Oudot ilmiöt talossa kummastuttavat, eikä Lilja voi sulkea silmiään parhaan ystävänsä Kristiinan väkivaltaiselta arjelta. Sitten naapurissa tapahtuu järkyttävä veriteko ja pian sen jälkeen Lilja löytää koomaan vajonneen äitinsä kellaristaan. Pimeyden läheisyydessä vain Liljan orastava erikoiskyky voi pelastaa hänet.

Saattaja on kirjailija Mia Vänskän esikoisteos, joka sovittaa kauhukirjallisuuden tutut ilmiöt suomalaiseen miljööseen ja mielenmaisemaan. Tämä asetelma onkin kirjan suurin vahvuus, kun lukijalle arkinen todellisuus käännetään onnistuneesti vieraaksi ja ahdistavaksi. 

Ikävä kyllä kauhutarinana Saattaja kulki hieman liian tuttuja latuja. Liljan kotitalon omituiset tapahtumat on nähty moneen otteeseen kauhuelokuvissa, ja päähenkilöä uhkaava epämääräinen pahuus ei iske samalla tapaa palleaan kuin monimutkainen ihmisantagonisti. Hahmot olivat ehkä liian mutkattomia minun makuuni. Etenkin sivuhahmojen ongelmat ratkesivat helposti ja heidän reaktionsa tuntuvat seuraavan kirjan juonta käsikirjoitusmaisesti. Kaipasin jotain oikeasti yllätyksellistä käännettä tai reaktiota, joka olisi poikennut ennakko-odotuksistani.

Kirjassa oli paljon käsiteltäviä teemoja, kuten alkoholismi, parisuhdeväkivalta ja lapsen kuolema, mutta suurinta osaa käsiteltiin minun makuuni aika pintapuolisesti. Ratkaisut tuntuivat hieman mustavalkoisilta, joskin kauhulla on tapana kärjistää. Väkivaltaa esiintyi kirjassa säästellen, eikä sen uhka tuntunut aina niin pelottavalta kuin aihepiiri sallii. Jännite unohtuu puolessa välissä ja tarina käy turvallisemmaksi, kun Lilja alkaa tutustua kykyihinsä.
Metsä näytti vihamieliseltä, mutta samalla jokin siellä houkutteli Liljaa, kuiskaili hänen mielensä poimuissa ja kutsui luokseen. Äkkiä hän tuli tietoiseksi metsästä kuuluvista äänistä - kahahduksista ja oksien risahduksista, eläinten äänestä ja tuulen ulinasta. Pahaenteinen tunne alkoi levitä. Lilja ei pystynyt pysäyttämään sitä, se oli kuin lauma puukuoriaisia, jotka olivat vallanneet lahon puun ja alkaneet nakertaa sitä sisältä päin. Hän käänsi katseensa väkisin pois metsästä ja jatkoi rantaa pitkin eteenpäin. Hän ei tiennyt mitä aikoi tai mihin oli menossa, mutta tuntui, että olisi hyvä pysyä liikkeessä. Muuten se saisi otteen ja vetäisi luokseen, yrittäisi kuiskia ja... viekotella...

Vänskän kieli on helppoa ja yksinkertaista. Ilmaisullinen niukkuus ja elokuvamaisuus sopivat aiheeseen ja miljööseen. En käännellyt sivuja hiirenkorville ja maistellut ihania lauseita tämän kirjan kanssa, mutta toisaalta teksti ei myöskään ollut minusta tönkköä.

Kirja pääsi minusta kunnolla vauhtiin vasta viimeisen kolmanneksen aikana, kun alun epämääräisistä säikyttelyistä edettiin vaiheeseen, jossa riskit olivat selvät ja Lilja teki tietoisen ratkaisun käyttää kykyään. Viimeisissä sadassa sivussa oli imua, joskin kliimaksi jäi hieman latteaksi ja epilogi tuntui liiankin onnelliselta. Pidin kovasti tarinan mytologiasta, ja mietin jossain vaiheessa olisiko tarina onnistunut paremmin jos se ei olisi ollut kauhua? 

Kaiken kaikkiaan Saattaja ei vakuuttanut. Minusta kirjan esikoisuus paistoi rivien välistä, vaikka aineksia tässä oli. Olisin halunnut pitää tästä enemmän, koska kotimainen kauhu ja naisperspektiivi saivat minut todella innostuneeksi. Aion kuitenkin lukea Vänskältä lisää, sillä tässä oli lupaus mielenkiintoisesta urasta. 

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Minusta tulee

Ennen uskoin aina siihen, että hyvä kirjoittaja sisäistää genren kuin genren. En nähnyt genrerajoja lainkaan, vaan soudin niiden yli suveneeristi projektista toiseen - ainakin omassa mielessäni. Viime aikoina olen alkanut sisäistää ajatuksen, että jokaisella kirjoittajalla on yksi leipälaji, joka on ylitse muiden. Omaani olen metsästänyt viimeiset vuodet.

Kun katson nyt taaksepäin, tuntuu hämmennys kerta kaikkisen typerältä. Olen toistanut tajuamattani samaa kavaa jo pitkään, vaikka huomaankin sen vasta nyt. Tarinoideni tilat ovat ahdistavia, hahmot epätäydellisiä, maailmankuva synkkä. Selittämättömät asiat iskostuvat osaksi maailmaa, mutta toimivat pikemminkin allegorioina ja pienissä erissä. Rakkaus on tuskaa, tragediat väistämättömiä.

Suurin osa hyllyni lukemattomista kirjoista on kauhua. Suurin osa suosikkikirjoistani sisältää jonkinasteisia uhkakuvia, jotka synnyttävät ahdistusta. Suosikkielokuvani on kauhufilmi, Ridley Scottin Alien. Projekti I:n dekkariasetelma oli iskostettu yliluonnolliseen kauhuun, projekti KK on täysin sitä itseään ja projekti LP leikitteli sillä myös. Olen kirjoittanut kuluneen vuoden aikana nelisen novellia, joista jokainen on ollut kauhuun kallellaan.

Minusta tulee kauhukirjailija.

Kustannusnäkymät eivät ehkä ole parhaat mahdolliset, mutta on valtava helpotus tajuta oma paikkansa. Genre asettaa kirjoittamiselle rajat, kytkee sen osaksi laajempaa perinnettä. Olen kieltämättä onnellisimmillani, kun kirjoitan kauheista asioista.

Poistomyynnistä pelastetut helmet.

Kävin eilen kirjastoni poistomyynnissä etsimässä vanhoja helmiä omaan kirjahyllyyn. Minua lykisti, sillä spefihylly oli täynnä vielä kun saavuin paikalle. Ja hetken päästä sylinikin oli täynnä. Toisaalta hintahaitarin ollessa 0,50 - 1,50 € ei kirjapaljous rokota kuin hyllytilaa kotona.

Löysin oheiset romaanit:
  • Ursula Le Guinin Maailma, vihreä metsä (1972) 
  • Phillip Pullmanin Lyran Oxford (2004) 
  • Boris Hurtan Elävien ja kuolleitten kesä (1990, herran esikoisteos!) 
  • Jennifer Lynchin Laura Palmerin salainen päiväirja (1990).

Ja oheiset novelliantologiat:  
  • Jäinen vaeltaja - sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta (1986, sis. mm. Johanna Sinisalo, Mika Waltari & Ursan novellikisan satoa
  • Tulilintu (1993, sis. mm. Shirley Jacksonin klassikkonovelli Arpajaiset
  • Julma on rakkaus - seksi ja kauhuantologia (1992, sis. mm. Robert R.R. Martin
  • Viiltokuvia - kotimaista kauhua (1992, sis. mm. Boris Hurtta & Tove Jansson
  • Atoroxin perilliset - parhaita suomalaisia tieteiskertomuksia (1988, sis. mm. Johanna Sinisalo & muita Atorox-palkittuja novelleja ja kahden novellikilpailun satoa
  • Ensimmäinen yhteys - tieteisnovelleja (1988, sis. mm. Johanna Sinisalo & Harlan Ellison)
Pääasiassa mukaan tarttui hyvin vanhaa genrekirjallisuutta, mutta se ei todellakaan haittaa! Erityisesti halusin lukuun vanhoja kotimaisia novelleja. Onneksi eteen sattui vielä näin hyväkuntoisia kirjoja - en tosin tiedä koska saan ikinä kirjahyllyni täysin luetuksi tällä menolla. Pitänee hakeutua liiallisen kirjashoppailun tukiryhmään. ;)

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Hanna Matilainen - Mitä kummaa?

Hanna Matilaisen kirja Mitä kummaa?- opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon kiinnosti minua ennakkoon sen verran, että laitoin teoksen ilmestymispäivänä varaukseen omaan kirjastooni. Tämäntyyppisiä teoksia ei ole kauheasti näkynyt Suomessa, vaikka spefistä kiinnostuneita lukijoita on aivan varmasti. 


Hanna Matilainen, 2014, Avain, kirjastosta

Spefi, eli spekulatiivinen fiktio, on "salonkikelpoinen" kattokäsite fantasialle, sci-fille ja kauhulle, eli ei-realistiselle fiktiolle. Sen käyttö on yleistynyt etenkin 2000-luvun fantasiabuumin myötä, vaikka käsite on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Kirjassa esitellään myös pääkategorioiden alalajeja, kuten korkeakirjallisuutta kosiskeleva uuskumma / reaalifantasia ja konstailematonta pulp-meininkiä  huokaava uusrahvaanomainen fiktio eli urs.

Teos esittelee lyhyesti spefin historiaa, avaa siihen liittyviä genrejä ja esittelee sen ympärille noussutta harrastustoimintaa, eli fandomia. Painopiste on Suomessa, joten opas auttaa hahmottamaan spefikirjoittajan kotimaista toimintaympäristöä. 

Matilainen esittelee samoissa kansissa spefiä julkaisevat lehdet ja sen julkaisuun painottuvat kustantamot. Fandomin puolella kerrotaan lyhyesti harrastajien seuroista, niiden jakamista palkinnoista, kirjoituskilpailuista ja tapahtumista. Tämän lisäksi teoksen lopussa on tiivis listaus spefiä kirjoittavista kirjailijoista ja siihen erikoistuneista toimittajista ja tutkijoista.

Kaikenkaikkiaan tämä on erinomainen tietopaketti erityisesti sellaiselle spefistä kiinnostuneelle lukijalle tai kirjoittajalle, joka ei pyöri kotimaisessa fandomissa. Hämmästelinkin lukiessani miten paljon Suomessa on harrastustoimintaa, josta en tiennyt lainkaan. Toisaalta aktiiviselle fandomin jäsenelle kirjassa saattaa olla nihkeästi uutta tietoa.

Minua auttoi erityisesti spefikirjailijoiden listaus, josta bongasin uusia teoksia lukulistalle. Olen "kääntynyt" kotimaisen spefin pariin oikeastaan vasta pari vuotta sitten, ja erityisesti huomaan edelleen sen miten paljon Suomessa on spefikirjoja, jotka näyttävät päällepäin realismilta.

Kieltämättä teosta vaivaa hieman sen tiiviys. Alle 200-sivuisessa kirjassa esitellään paljon, mutta sivutila ei riitä syvempään perehtymiseen oikein missään aiheessa. Olisin lukenut mielelläni spefin roolista isompienkin kustantamoiden näkökulmasta, kun nyt kirjassa esitellyt kustantajat olivat lähes kaikki pienkustantamoita.

Mitä kummaa? on nopealukuinen kirja, jonka kautta on helppo tutustua lähemmin suomalaiseen spefikulttuuriin. Tästä jäi hirmu positiivinen fiilis. Suosittelen lämpimästi.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kirjoittajan murmelipäivä

Jokainen tietää varmaan sen leffan tai tv-sarjan jakson, jossa päähenkilö huomaa elävänsä samaa päivää uudelleen ja uudelleen? Minulla on välillä tämä fiilis kirjoittaessa.

Bill Murrayn klassikkokomedia Päiväni Murmelina.

Pintapuolisesti ideapelto antaa loputtomasti erilaisia skenaarioita ja konflikteja, joiden välillä pallottelen, kunnes saan joskus jotain valmista pöytään. Mutta kun lähden tarkastelemaan tuotoksiani hieman lähempää, huomaan turhan usein jauhavani vain samoista asioista.

Päähenkilöt tuntuvat toistavan itseään, teemat ovat samaa vanhaa uusissa kuorissa, aiheetkin kiertävät jonkin verran. Tämä ei sinänsä ole niin vaarallista, koska suurin osa kirjoittamastani on pöytälaatikkotavaraa.  Olisi kuitenkin kiva siirtyä jossain vaiheessa eteenpäin tästä murmelipäivästä johonkin uuteen.

Vai onko se mahdollista? Jokainen kirjoittaja kirjoittaa itseään koskettavista asioista ja usein helpoin tapa kirjoittaa on luoda tarina, jonka puitteet ovat lähellä kirjoittajan omaa elämää. Kirjoittamisen loitontaminen omista kokemuksista ja mielipiteistä helpottuu ajan myötä, ja taitava kirjoittaja kykenee siirtämään lukijan tyystin erilaisen hahmon saappaisiin: uuteen mielentilaan, ympäristöön,  ajatusmaailmaan.

Olen usein mieltänyt yhdeksi kirjoittajan tärkeimmäksi ominaisuudeksi empatiakyvyn. Se on sitä, että kuuntelee muita ja yrittää ymmärtää kuulemaansa. Toinen olennainen ominaisuus on kyky heittäytyä kirjoittamiseen, välillä jopa niin, että unohtaa hetkeksi pitää kiinni omista mielipiteistään ja maailmankuvastaan.

Tähtiportti-sarjassa murmelipäivän angsti oli hieman kevyempää.

Luulen ettei kykyni heittäytyä ole aina ihan maksimissa. Luon helposti protagonisteja samasta muotista ja heidän välisensä erot jäävät kosmeettisiksi. Minulla on kyllä mielessäni hyvä ajatus siitä miksi tämä hahmo on mielenkiintoinen ja miksi hänen tarinansa kannattaa kertoa, mutta erilaisuus laimenee kirjoittaessa tiedon puutteeseen, kirjailijan laiskuuteen ja muuhun vastaavaan.  Pidän itsepintaisesti kiinni oman kokemukseni rajoista ja pystytän niistä tukipuut näille hahmoille.

Jälkikäteen pohdin mikseivät hahmot tunnu kovin erilaisilta. Ehkäpä siksi, että kyseessä on minun käsitykseni esim. kodittoman ihmisen arjesta sen sijaan, että kirjoittamisen taustalla olisi varmuutta. En nyt oleta, että kirjoittajan tulisi aina puhua "totta", mutta oman kokemuksen ulkopuolelta tehdyt pintapuoliset huomiot muuttuvat helposti hengettömiksi stereotyypeiksi. Synkimpinä hetkinä jopa pohdin meneekö tämä vain aikuisen leikiksi, jossa vaatteet tekevät ranta-Barbista ja ralli-Barbista jotenkin erilaiset?

Enpä tiedä. Kenties tämäkin tuntemus on vain omassa päässäni? Välillä hahmot ja ideat käyvät kypsyessään läpi useamman inkarnaation eri teksteissä, kunnes ne viimein loksahtavat paikalleen. Toisin kuin lukijat minä näen myös pöytälaatikkoon jääneet yritelmät. Lukija ei elä kanssani murmelipäivää aina vain uudelleen... toivottavasti? O.o'

Tuntuuko teistä siltä, että kirjoittaminen on pakkotoistoa? Että samat jutut pyörivät loputtomiin ruudulla, vaikka kuinka yritätte keksiä jotain uutta?