sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Hiekkalinnoja

Helle on tuonut kesän ovelle ajoissa. En ainakaan muista kesän alkaneen näin pian usein. Muisti tosin tekee näissä asioissa usein tepposet ja pyyhkii mukavat asiat mielestä ikävien tieltä.

Olen juossut auringossa, ja tällä viikolla jaksoin ensimmäistä kertaa yli 10 km lenkin (hyvin hiljaa). Olen käynyt uimassa ja ottanut aurinkoa. Olen lukenut kolme kirjaa viikon sisään, - Kani nimeltä jumala, Dyyni I & II - vaikka lukuhaasteeni onkin reilusti jäljessä. Kenties helle sopii Arrakiksen aavikkoplaneetan tunnelmaan?

Dyyni on muuten siitä erikoinen kirjasarja, että se sisältää inhomiani kirjoitusteknisiä ratkaisuja ja juonellisia kuvioita (head hoppingia, ajatusten avaamista 1.persoonassa kursivoituna 3.persoonan kerronnan keskellä, valkoinen messias pelastamassa heimoa alistajilta jne.), mutta on niistä huolimatta erinomainen ja mukaansatempaava. Se on varmaan ainoa sci-fi -sarja, joka on voittanut minut tyystin puolelleen, eikä sitä turhaan ole kehuttu Sormusten Herran vastineeksi tieteisfiktiossa. Dyyni tosin liikkuu huomattavasti edellämainittua nopeammin, eikä anna eksposition haudata itseään.

Törmäsin rannalla lasten kesäpäivän projektiin. Aika komea linna!
Kesät eivät ole olleet minulle aktiivisen kirjoittamisen kausia. Tehokkaita (viileitä ja pimeitä) työtunteja jää päiville hyvin vähän, kun taas mieli halajaa ulos. Yksittäistä novellia lukuunottamatta suunnitelmat kirjoittamisen suhteen ovat tällä hetkellä ilmassa.

KK tuntuu leijuvan ilmassa ylläni, mutten saa siitä otetta. En löydä alkua tai loppua, en oikeaa tapaa kertoa tätä tarinaa. Se tarvitsee muotin, johon voin asettaa hahmot ja maailman. Ilman muottia jäljelle jää vain sekavuus. Minulla on voimakas tarve lukea juuri nyt. Uskon että ajatukseni selkiytyvät, kun luen enemmän ja löydän jostain olemassaolevasta tarinasta muotin, sen rakenteen kipinän, joka istuu juuri tähän. 
Samalla mielessä kummittelevat vanhat tarinat, sitkeät kertomukset, joita on hankala karkottaa. Tunsin tänään taas vanhan projektin kaiun mielessäni. Oli samanlainen hellepäivä kuin kymmenisen vuotta sitten, kun kuulin hahmoni ajatukset. Pelkkä ajatuskin tuosta tarinasta kylmää mieltäni. Miten monta inkarnaatiota olen jo suunnitellut ja kirjoittanut? Yhdessä versiossa oli yli 50 000 sanaa, joka vasta hipaisi alkua. Välillä irti päästäminen on todella hankalaa, vaikka mieli kuinka ymmärtäisi sen tarpeellisuuden. 
Saa nähdä mitä kesä tuo tullessaan kirjoittamiselle. Viikonloput alkavat olla täyteen buukattuja, eikä kirjoittamattomuus ole oikeastaan haitannut. Blokkia siis ei ole, vain ilo siitä, että saa olla auringossa.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Tuomas Saloranta & Juha Jyrkäs (toim.): Ja hän huutaa - splatterpunk antologia

Useita tekijöitä, 2014, Tajunta Media, oma ostos

URS, Kuoriaiskirjat ja Tajunta Media ovat yhdistäneet voimansa julkaistakseen suomalaisten kirjoittajien splatterpunk antologian. Näin alkuun on myönnettävä, että olen ollut koelukemassa erästä antologian novelleista (Ruho), joten kukin päättäköön itse miten tämä vaikuttaa lukukokemukseeni.

Lukijana kuulun kuitenkin vahvasti antologian kohdeyleisöön: splatterpunk pikemminkin rohkaisee tarttumaan kirjaan kuin työntämään sen takaisin hyllyyn. Luulen siis, että olisin tsekannut tämän julkaisun joka tapauksessa. ;)

Splatterpunkissa on kyse on eritteiden, veren, seksin ja väkivallan kyllästyttämästä kauhusta, johon kuuluu myös voimakkaana punk-henkinen kapinointi yhteiskuntaa ja sen normeja vastaan. Genre kukoisti etenkin 80-luvulla ja sen jäljet näkyvät kauhussa vielä tänäkin päivänä. 

Antologia sisältää oheiset novellit:  

Mixu Lauronen: Ja hän huutaa
Tuomas Saloranta: Pornokauppa
Juha Jyrkäs: Itellajoonin blues
Dess Terentjeva: Ruho
Jani Kangas: Valaistunut
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio
Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Matthew Pallasoja: Amurin varjoissa
Jyrki Pitkä: Kirurgi
Suvi Kauppila: Hopeasormi
Stig-Peter Lund: Hyvä nekrofiilis
Juri Nummelin: Lätterin suvun vaiheista
Irinja Itajara: Kuoriainen viemäriaukossa
Jussi Katajala: Orava osansa ottaa
Shimo Suntila: Jake Cannon vastaan veriviholliset
herrah: Mies junassa
Jussi K. Niemelä: Lebensraum


Ensimmäiseksi minun on mainittava antologian kansitaiteesta, joka on kertakaikkiaan luotaantyöntävä. Olen aina digannut perinteisistä splatterpunk kansista, joissa väkivaltaa ei työnnetä lukijan kasvoille, vaan kansi välittää pikemminkin jotain houkuttelevaa kauhun tunnelmasta. Koska tykkään hypistellä kirjoja, on pakko myöntää, että tämä olisi saattanut jäädä hyllyyn kannen perusteella.

Kaiken kaikkiaan Ja hän huutaa oli hyvin ristiriitainen lukukokemus.  En miellä itseäni herkäksi väkivallan suhteen - lähinnä siksi, että tämän tyyppistä on tullut kahlattua paljon läpi - joten yllätyin itsekin siitä, että koin väkivaltakuvaukset niin raskaiksi. Ensi alkuun jaksoin innostua kuvauksista, mutta viimeistään antologian puolessa välissä raiskaukset, silppomiset ja verimättö alkoivat puuduttaa. Mediassa näkee paljon termiä 'kidutusporno', joka on eräänlainen splatterpunkin äpärälapsi. Se nousi kieltämättä välillä mieleeni.

Olin myös yllättynyt siitä kuinka monessa novellissa näkökulmahahmo oli sekoamisen kokeva tai sen jo kokenut sadisti, joka sai väkivallasta seksuaalisia kiksejä (naureskelinkin jossain vaiheessa sitä kuinka monessa novellissa esiintyi muunnelma sanoista "hänen kalunsa vapisi halusta" väkivallan teon yhteydessä). Tämäntyyppiset näkökulmat voivat olla hyvin herkullisia, mutta ne söivät tässä toisiltaan tehoja. On myös vaikea tuntea jännitystä tapahtumista, kun väkivalta pelkistyy arkiseksi osaksi näkökulmahahmon elämää ja sen uhrit ovat lukijoiden silmissä pelkkiä paperinukkeja.

Näkökulmaratkaisut ovatkin ehkä suurin syy siihen, että vaikka pidin antologiasta, en missään vaiheessa ihastunut siihen. Uhrinäkökulma ei ole kauhulle pakollinen, mutta se kieltämättä antaa väkivallalle ja sen pelolle usein sen ylimääräisen potkun, joka saa lukijankin jännittämään ja häiriintymään.
Ovi tupaan aukeni narahtaen ja paljasti näyn, joka sai heikkovatsaisimmat ryntäämään pihalle lannoittamaan kuusipuita koskenkorvaröyhtäyksillä. Nilviä roikkui pää alaspäin kattoparruun ripustetun lihakoukun varassa ja keinui hitaasti kaiken töminän ja touhun johdosta. Pallea oli aukaistu kylkiluihin asti, iho kuorittu siististi sivummalle ja suolet kierretty koristelemaan kattoparrua. Veltto penis värähteli viileässä ilmavirrassa kuin pullea mato nahistuneiden kaalinpäiden välissä, kainaloihin tehdyt siistit viillot saivat käsivarret roikkumaan suoremmassa ja sormenpäät lähes koskemaan lattiaa.
Markus Harju: Koodinimi Carpaccio

Antologiassa oli mielestäni paljon splatteria, mutta vähemmän sitä punkkia. Useassa novellissa oli kieltämättä herkullinen asetelma tai idea, joka kärsi siitä, ettei novellissa tuntunut olevan kantavaa ajatusta tai sanomaa loppujen lopuksi. Toisaalta tämä on linjassa URSin mission kanssa tuottaa konstailematonta viihdettä, joka ei kilpaile korkeakirjallisuuden kanssa. Minä vain ehkä pidän splatterpunkistani hieman kantaaottavampana. 

Novellien aihepiirit tarjosivat mukavasti vaihtelua. En mieltynyt historiallisiin novelleihin (Lätterin suvun vaiheista, Hopeasormi), koska niissä väkivalta ja hienosti rakennettu miljöö söivät sivutilan jännitteeltä ja hahmoilta, jotka ovat minulle se isompi juttu kauhussa. 

Muutamassa novellissa (Pornokauppa, Orava osansa ottaa, Kirurgi) juonen elementit olivat niin absurdeja ja väkivallan kuvaus meni paikoitellen niin överiksi, etten voinut kuin nauraa (ei mietitä mitä tämä kertoo minusta ihmisenä). Absurdi oli myös novelli Mies junassa, joka saattaa aiheuttaa lukijalle ainakin ohimeneviä junatraumoja.

Itellajoonin blues ja Kuoriainen viemäriaukossa olivat liian hitaita minun makuuni. Toisaalta uskoisin jonkun toisen lukijan viehtyvän niiden kuumeiseen ja painajaismaiseen tunnelmaan. Jokin novelleissa Amurin varjoissa, Lebensraum ja Hyvä nekrofiilis ei vaan iskenyt minuun. Jake Cannon vastaan veriviholliset oli viihdyttävää sci-fi pulpia, mutta minusta se ei ihan kuulunut tähän kokoelmaan. 
Kumpikaan ei ollut varma oliko tämä sellainen raja, jota hän ei halunnut ylittää. Mutta silti hän ei pannut pahakseen, kun sidoin hänen kätensä ja otin hänet kuin esineen. Hän ei pannut pahakseen, kun pakotin hänet keskelle lavastamaani kuvauslavaa. Tiputtelin hänen päälleen pisaroita; yhä lämmintä verta. Yhä lämmintä, sillä olin juuri repinyt siivet irti kahdelta viimeiseltä elossa olevalta kyyhkyseltäni. Hän tunsi niskassaan lämpimän hengitykseni. Kuiskin. "Tämä on ainoa tapa tehdä sinusta täydellinen. Korjaan sinut, paikkaan sielusi arvet." Nina Korento: Montmarten kyyhkyt
Suosikeikseni nousivat nimikkonovelli Ja hän huutaa, Koodinimi Carpaccio, ja Valaistunut. Ja hän huutaa oli hienosti hiottu kokonaisuus, jossa kertojan ääni ja voimakas tunnelataus toimivat erinomaisesti. Koodinimi Carpaccio aiheutti jännityksen väreitä onnistuneeseen loppukäänteeseen asti, ja sen aihepiiri oli minusta erittäin otollinen splatterpunkille. Valaistunut oli hyytävä novelli, jonka haluaisin lukea uudelleen. 

Näiden lisäksi joukossa oli pari taiteellisempaakin kokeilua (Montmarten kyyhkyt, Ruho), joissa kaunis/rosoinen kuvaus ja siihen suhteutettu lyhyt mitta voittivat minut puolelleen. 

Yhteenvetona pidin kyllä antologiasta, mutta se ei ihan noussut niihin svääreihin kuin olisi ollut mahdollista. Suosittelisin tätä väkivaltaisen kauhun ystäville. Muille lukijoille väkivaltakuvausta lienee liikaa.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Novellin anatomia

Hilpeän surkea huhtikuu-blues on vaihtunut taas aktiiviseen kirjoittamiseen. Työstän tällä hetkellä novellia, koska lyhyet tarinat ovat sopivan nopeita työstettäviä kässäreihin verrattuna.

Olen pyöritellyt tätä novellia nyt muutaman viikon. Suunnitellut, kirjoitellut, editoinut, ideoinut ja saanut ensimmäisen version hyvään kuosiin. Tällä kertaa en kuitenkaan kiiruhtanut novellia koelukuun, vaan päätin tutkailla sitä ensin vanhojen palautteiden ja omien tuntemusten valossa. Novellista jäi sellainen epämääräinen laimea fiilis, jonka lähdettä en osannut suorilta sanoa.

Siispä päätin printata novellin ja suorittaa sille ruumiinavauksen. O.O'

...eli korostaa tekstin rakenteet yliviivaustusseilla ;)

Rakennetta voisi tutkia tarkemminkin, mutta minulle riitti se, että näen tässä viisi tekstin rakennepalaa: toiminnan (keltainen), kuvauksen (sininen), eksposition (vaaleanpunainen), dialogin (oranssi) ja ajatukset (lila).

Toiminnan miellän ihan fyysiseksi, ulospäin havaittavaksi tapahtumaksi. Kuvaus on ulkoisten puitteiden ja hahmojen ja sekä sisäisten tuntemusten avaamista. Ekspositio on sellaista tietoa, joka ei selviä itse kohtauksesta, vaan kirjoittaja syöttää sen tarinaan selittääkseen maailmaa, hahmoja tai juonta. Dialogi on hahmojen välistä keskustelua ja ajatukset näkökulmahahmon sisäistä monologia tai tapahtumien prossessointia/järkeistämistä.

Näiden rakennuspalojen suhde määrittelee tarinan tempon. Toiminta ja dialogi nopeuttavat tempoa, kaikki muu hidastaa. Hieman kirjoittajasta riippuen yksi pinttynyt ongelma tekstissä on joko se, että tapahtumat etenevät liian hitaasti tai aivan liian nopeasti.

Joidenkin lauseiden kohdalla oikean yläotsikon valitseminen oli yllättävän vaikeaa! Näiden väliset rajat ovat usein häilyviä, koska lause voi kuulua samaan aikaan useampaan kategoriaan. Delegoin näille värit parhaan osaamiseni mukaan, vaikka pari virhettä hokasinkin myöhemmin. Minulle tämä havainnolistava harjoitus sopi kuitenkin erinomaisesti, koska hahmotan kirjoittamisen muutenkin aika teknisesti. 

 Alku: Paljon toimintaa, säästellen ekspositiota nopeaan lähtölaukaukseen.

Tutkittava novelli on editoitu todella lyhyeen muotoon. Olen trimmannut jo varhaisessa vaiheessa siirtymät mahdollisimman nopeiksi ja pyrkinyt pitämään juonen liikkeessä koko ajan.

Novelli alkaa kuvauksella ja pakollisella ekspositiolla, joka sysää tapahtumat matkaan. Kohtauksessa on lähinnä toimintaa ja kuvausta ja selittelyt on jätetty mahdollisimman vähälle. Yritin sysätä hahmon heti toiminnan keskelle ja tilanteeseen, jossa lukija ei tiedä kuin pakollisen: missä hän on ja mitä hän yrittää tehdä. Tämän on tarkoitus herättää lukijan uteliaisuus. Mielestäni infoa on nyt tarpeeksi, mutta koelukijat voivat olla eri mieltä. 

Huomasin nopeasti, että melkein kaikki näkökulmahahmon ajatukset ovat puhdasta ekspositiota. Tämä ei ole sinällään synti, mutta tämän novellin tapauksessa ne kuulostavat kirjoittajan ekspositiolta hahmon luonnollisten ajatusten sijasta. Elmore Leonard — 'If it sounds like writing, I rewrite it.'

Tämä meni siis saman tien korjauksien listalle.  Printtinä oli myös helpompi maistella täältä esiin kömpelöt lauseet ja toistuvat sanat ja ilmaisut.  

 Keskikohta: Vähän toimintaa, enemmän ekspositiota, lyhyt hengähdystauko.

Keskikohta on itse asiassa kohtauksista lyhyin. Koska kaikki kohtaukset sijoittuvat eri paikkoihin, täytyi uudesta ympäristöstä antaa heti alkuun vinkkejä. Kirjoitin myös tänne selkeämmän kuvailun hahmon ulkonäöstä. Ensimmäisessä nopeatempoisemmassa kohtauksessa se olisi ollut mielestäni vain hidasteena. Keskikohta on siis pyhitetty rauhoittumiselle ja lukijalle annetaan aiemmin pantattua tietoa, joka herättää kuitenkin uusia kysymyksiä.

Tästä kohtauksesta näkee heti, että tarinankerronnan tempo on hidastunut. Keltaista (toimintaa) on vähän, punaista (ekspositiota) paljon. Vaikka tapahtumat sijoittuvat nykyhetkeen, muisteli hahmo paljon mennyttä ja kelaili sen tapahtumia, jotta lukijakin tajuaa missä mennään. Näissä on samaa infokaatismaisuutta kuin edellisessäkin kohtauksessa.

Toiminnan ja kuvauksen suhde tuntuu olevan tässä novellissa vakio. Vaikea sanoa onko osa kuvailusta tarpeetonta vai ei. Ainakin juuri nyt kuvittelen typistäneeni sen oleelliseen. 

Loppu: Toimintaa ja dialogia, yllättävän paljon kuvausta, löytyykö kliimaksi?

Loppu onkin sitten pisin kohtaus kaikista. Paikka vaihtuu taas heti alkuun ja antagonistin astuessa kuvioihin pysyvästi hidastavat ympäristön ja hahmon kuvaus tahtia alussa. Sitten alkaakin dialogin (oranssi) ja toiminnan liitto, joka nopeuttaa tempoa pakostakin. Vaaleanpunaista näkyy edelleen säännöllisesti ja se hidastaa kohtausta, vaikka tällä kertaa hahmon muistelu on selvästi latautuneempaa. 

Tämä novelli on aika tyypillinen näyte minulta. Dialogia on vaan vähän ja se on kökköä kirjakieltä. Toisaalta raakaversiossa on olennaista se, että paperilla on ns. tukiranka, jonka ympärille voi sitten rakentaa todellisempaa dialogia. Testailen varmaan jatkossa sitä, voinko tuhota vaaleanpunaista siirtämällä sitä dialogiin. 

Ekat kolme sivua ovatkin latautunutta ja ihan jännää luettavaa. Sitten ikävä kyllä novellin kliimaksia seuraa kuvailun ja toiminnan mykkäfilmi. Laskeva jännite on ihan hyväksyttävä juttu, mutta se kyllä lässähtää tässä ihan totaalisesti minun mielestäni. Etenkin  tuo toiseksi viimeisen sivun junnaus on ihan liikaa. 

Tämä rautalankamalli myös kuvailee ja raportoi tapahtumia tunnekylmästi, mitä valittelinkin aiemmin riivaajakseni. Pitäisi mennä rohkeasti syvemmälle hahmon pään sisään etenkin viimeisessä kohtauksessa, jonka käänteet antavat pysyviä traumoja näkökulmahahmolle (ja lukijalle?).

Näillä eväillä on taas hyvä jatkaa työstämistä. :)

Hyvä kirjoittaminen

Millaista on hyvä kirjoittaminen?

Minulle sen tunnuspiirre on tietyllä tapaa näkymättömyys. En kiinnitä siihen huomiota vaan hengitän sitä, juon sitä, eläydyn siihen.

Se ei jaarittele tai toista itseään tarpeettomasti. Se ei ole samanlaisten lauserakenteiden mekaanista nytkähtelyä sivu sivulta, vaan muuttuva ja rytmikäs kollaasi. Se ei ole sanojen sinfonia, joka pudottaa lukijan matkastaan. Sen tasoja voi halutessaan tarkastella, mutta se toimii ilman analyysiakin.

Se ei ole pysähtynyt valokuva, jonka yksityiskohdat tarvitsee luetella yksi toisensa jälkeen. Se on liikettä ja tunnetta elettyjen hetkien tärkeimmistä kohdista tarkan dokumentin sijaan. Se on mielipide, ehkä värittynyt sellainen, mutta mielipide kuitenkin.

Se on rehellistä, vaikka rehellisyys olisi välillä rumaakin. Sen jokainen lause tuntuu loppuun mietityltä ja viimeistellyltä. Se on koskettavaa ja avaa lukijan mielen suljettuja ovia, tartuttaa ideoita ja ajatuksia. Se jää mieleen kauan lukukokemuksen jälkeenkin.

...huoh.

Menenkin tästä editoimaan novelliani. Taas.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Menetetty painajainen

Tänään pysäyttävä uutinen oli sveitsilaisen surrealistin H.R. Gigerin kuolema. 

Giger muistetaan erityisesti Alien elokuvien hirviön suunnittelijana, vaikka hänen taidettaan on näkynyt myös muissa elokuvissa, peleissä, albumien kansissa, maalauksissa ja veistoksissa. Gigerin taiteessa mekaaninen ja biologinen yhdistyivät usein painajaismaiseen liittoon, jonka surrealistiset elementit vangitsivat katsojan.

Alien:Vault kirjan kuvissa Giger veistämässä ja maalaamassa painajaisia.
Kuten moni muukin, löysin taiteilijan Alienin kautta. Giger oli osa tiimiä, joka sai elokuvan visuaalisen ilmeen toteuttamisesta ja suunnittelusta täysin ansaitun Oscarin. Elokuva on tänäpäivänäkin uskomattoman kaunista katseltavaa. Siinä missä nykyään avaruusolennoiden ruhot ja alukset olisi tehty tietokoneella, rakensi Giger tiiminsä kanssa lavasteet itse ja veisti niiden toismaailmalliset muodot eloon. 

Myöhemmin tutustuin myös Gigerin maalauksiin. Ne tuntuivat usein venyttävän todellisuuden rajoja, tekevän tutuista asioista irvokkaalla tavalla vieraita ja eroottisia. Jokin niissä vain veti puoleensa. Taitelijan mielikuvituksella ei tuntunut olevan lainkaan rajoja, ja visiot esitettiin usein hengästyttävän yksityiskohtaisesti. 

Gigerin kauhukuvissa ihmismäisiä ja mekaanisia piirteitä omaavat hahmot kokevat tuskaa ja nautintoa, vaikkei niiden raja olekaan aina selvä. Taiteilijana Giger oli aivan omaa luokkaansa. 

Goodnight, sweet prince.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Pelko III: Uinuvat riivaajat

Jep, taas tämä postaus. Olen selvästi viehtynyt näihin listoihin. Niistä tulee sellainen olo, että saan jotain aikaan konkreettisesti. Tavoitteita on helpompi asettaa, kun keskittyy muutamaan asiaan intensiivisesti. 

Viimeksi harmittelin mm. intertekstuaalisuutta, kuitenkin-sanan viljelyä ja ryhmädialogia. Pohdiskelin ja tutkailin näitä pitkään ja sain rajoitettua ainakin jonkin verran. Aika siirtyä uusiin riivaajiin?

Kaunis kritiikkiprinttikansioni, jonne säilön pidemmät palautteet.

Riivaaja 1: fanifiktiomaisuus

Lähden liian usein liikkeelle siitä, että haluan kirjoittaa jotain genreä tai tunnelmaa, kun pitäisi miettiä oikeasti tarinaa. Ensimmäinen ajatukseni on usein kulunut klishee, jonka hyväksyn koska se on osa genren historiaa. Näen kuluneet käänteet jatkumona, josta ajattelen lukijan nauttivan sen sijaan, että uudistaisin asetelmia kunnolla. Näin kokonaisuudesta tulee kuluneiden ideoiden tilkkutäkki, fanifiktiomainen teos, jossa on hyvin vähän omaa.

Menen sieltä missä aita on matalin, vaikka tiedän osaavani kirjoittaa omaäänistä ja erikoista materiaalia. Mainitsin jo aiemmin, että minulla on ongelmia kohdata oma kirjoittajan ääneni, joten tämä lienee sen oire. Piilottelen keskinkertaisuuden tasaisessa virrassa, jossa ideat ovat kalpeita varjoja klassikoista.


Riivaaja 2: kielioppi

Olen varmasti jauhanut tästä jo kyllästymiseen asti, mutta sanotaanpa se vielä kerran. Minulla on aivan olematon kieliopin taju: Pilkut pomppivat silmissäni, en kertakaikkiaan tiedä niiden oikeaa paikkaa. Peittelen osaamattomuuttani lyhyillä lauseilla, jottei sääntöjä tarvitse miettiä. En tunnista outoja lainasanoja tai osaa käyttää ajatusviivaa tai kaksoispistettä.

Opiskelen sääntöjä taas pikku hiljaa. Googletan niitä, kun eteen tulee uusi kysymys ja tauon opin kallooni. Tilanne toivottavasti paranee parissa vuodessa. 


Riivaaja 3: viimeistely

Kirjoittaminen on pitkäjänteistä työskentelyä. Se vaatii editointia. Pääasiassa editointi on tarkoittanut minulla ison skaalan juttuja: juonta, rakennetta, hahmoja, tunnetta... Olen kuitenkin alkanut vasta kuluneen vuoden aikana keskittyä editoinnin viimeistelyyn, eli lauseiden editointiin. Tarkoitan tällä sanavalintoja, oikeinkirjoitusta, kappaleiden muotoa, toiston poistamista jne.

Tulen tässä koko ajan paremmaksi. Kilpailunovellin sain mielestäni viilattua jo oikein hyvään kuntoon. Minulle alkaa viimein hahmottua se, miten tärkeitä yksittäiset sanat voivat olla tai kuinka usein valutan paperille lauseita jotka eivät merkitse mitään. Metaforien yliviljely on myös ongelmallista.

Viimeistely onkin se vaihe, jossa tekstin sielu valetaan. Olen alkanut nauttia siitä.


Riivaaja 4: huijarisyndrooma


Täällä minä kirjoitan siitä miten haluaisin nähdä esim. enemmän naisten välisiä ystävyyssuhteita kirjoissa, mutta onko niitä omissa käsikirjoituksissani? Tai tuoreita juonenkäänteitä? Aukottomia juonia? Jotain oikeasti mullistavaa sisältöä? Kuka minä siis olen arvioimaan muita?

Korkeat standardit ja vaatimukset tarinalle, tekstille ja sen mullistavuudelle tukehduttavat luovuutta aina toisinaan. Epäonnistumisen pelko jäytää luita, kunnes alkaa salainen angstaus omasta riittämättömyyden tunteesta. Miten kirjoittaa asioista, joita ei ole itse kokenut? Miten elää paperilla arkiminälle vierasta elämää, jonka syvempiä tasoja ei välttämättä vain hahmota? Näin kirjailijasta tulee nero ja harrastelijasta pimeässä räpiköivä luuseri.

Onneksi epäonnistuminen on sallittua ja suurempi synti on silti se, ettei yritäkään kirjoittaa mitään muuta kuin tarinoita oman kapean kokemuksensa sisältä.


Riivaaja 5: tunteettomuus

Tätä en olisi kyennyt itse huomaamaan, joten koelukijat tulivat tarpeeseen. Kirjoitan ilmeisesti hyvin etäältä. En päästä lukijoita hahmojen lähelle, en kuvaile tunteita. Minä-kertojani ovat tekoja ja sanoja listaavia tarkkailijoita. He eivät eksy selittämään filosofiaansa asiaan kuulumattomilla anekdooteilla tai muistele juuri mitään ylimääräistä. He ovat turvallisen etäisyyden päässä kaikesta kipeästä ja se on ongelmallista.

On turha kirjoittaa tarinoista ihmiskohtaloista, mikäli ei kykene liikuttamaan lukijaansa. Toisaalta tähän liittyy ei-pidettävien protagonistien käyttö, toisaalta ihan se miten kerron asioita. Minun olisi päästävä lähemmäs näitä ihmisiä. Ja hylättävä minä-kertojat, koska emme vain ole yhteensopivia.

Toisaalta tämä on myös varmasti persoonakysymys. Lämpenen hitaasti uusille ihmisille, enkä näytä tunteitani herkästi. Ehkä tämä heijastuu protagonisteihini, jotka eivät halua jakaa itsestään lukijalle liikaa?

lauantai 3. toukokuuta 2014

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi

Stepanin koodeksi on alle 100-sivuinen novellikokoelma, jossa kotimaiset spefikirjoittajat ovat lähteneet rakentamaan yhteistä kauhumytologiaa. Tämä idea sai minut kiinnostumaan erityisesti, sillä se poikkeaa aika paljon tyypillisen kauhuantologian sisällöstä. E-kirjaversio puolestaan oli ladattavissa ilmaiseksi Aavetaajuuden kirjakaupasta huhtikuun ajan. Tempauksella pyrittiin varmasti saamaan osallistujia Stepanin koodeksi 2:n kirjoituskilpailuun, joka haastaa uusia kirjoittajia luomaan oman versionsa koodeksin mytologiasta.

Kokoelman tarinat pyörivät fiktionaalisen Stepanin koodeksin ympärillä. Koodeksi löydettiin 1400-luvulla Tšekkiläisestä hopeakaivoksesta ja se on piinannut lukijoitaan ja sivullisia siitä lähtien. Novellit kertovat koodeksin historiaa löytämisajoista aina nykypäivään asti. Kokoelma on yllättävän yhtenäinen tyylillisesti ja sen perusidea kauhujen kirjasta on kieltämättä kiehtova, joskin aika tutunoloinen kauhua enemmän lukeneille.

Useita tekijöitä, Stepanin koodeksi, 2013,
Kuoriaskirjat, ilmainen e-kirja (04/2014)

Stepanin koodeksi sisältää seuraavat novellit:

Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
Heikki Nevala: Suruntuoja
Anne Leinonen: Kirje Helenille
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
Tarja Sipiläinen: Murretut

Novellit ovat pääasiassa alle 10-sivuisia vilkaisuja koodeksin vaiheisiin. Tyhjäkäyntiä ei ole, vaan jokaisessa mennään suoraan asiaan ja rakennetaan tunnelmallista kokonaisuutta. Alkupuolella tekijöiden tyyli ja äänet muistuttavat kovasti toisiaan ja novelleissa pyörivät pitkälti samat elementit. Novelleiden luoma maailma on uskottava ja historia tuntuu olevan kirjoittajilla hallussa. Novellit ovat siis teknisesti hyvin kirjoitettuja.

Jäin kuitenkin kaipaamaan osassa enemmän tilaa hahmoille. Suurin osa novelleista esittää meille hieman yhdentekevän päähenkilön, jonka elämän koodeksi mullistaa lopullisesti. Harvalla hahmolla tuntuu olevan pelissä juuri mitään henkilökohtaista. Neljä viimeistä novellia onnistuivat ehkä parhaiten hahmojen luonnissa, sillä niiden hahmot jäivät mieleen lukemisen jälkeenkin, kun taas kuusi ensimmäistä tuntuivat käsittelevän pikemmin arkkityyppejä.

Olen lueskellut viime aikoina paljon Edgar Allen Poen novelleja ja nämä muistuttavat niitä tyylillisesti. Tarkoitan tällä juuri päähenkilöä pikemminkin kertojana ja tallentajana kuin muuttuvana hahmona. Kerronta on usein myös etäällä tapahtumista ja tarinoita muistellaan, kirjoitetaan kirjeiksi jne. sen sijaan, että tapahtumat todistettaisiin tässä hetkessä. Tämä sopi minusta kokoelmaan hyvin ja vahvisti sitä illuusiota, että nämä tarinat olisi voitu kirjoittaa niiden tapahtumisaikaan.

Itse koodeksiin liittyvät ilmiöt ovat kieltämättä aika tyypillisiä kauhussa. Kirjasta tulee sen lukijalle pakkomielle, oudot näyt piinaavat, salaseura ja keräilijät taistelevat kirjasta ja toismaailmallisen esineen alkuperä on hämärän peitossa. Yhtäläisyydet klassikoihin kuten Lovecraftiin eivät olleet häiritseviä, vaikka olisinkin toivonut enemmän variaatiota novellien juonissa. Novellit Suruntuoja ja Murretut erottuivat edukseen muista, koska niissä uskallettiin tehdä selvästi luovempia ratkaisuja koodeksin aiheuttamien kauhujen saralla. Stepanin koodeksi, Veli Frantisekin viimeinen toive, Kirjan mahti, Rakkaudesta kirjaan ja Veli Adolphuksen tunnustus olisivat melkein voineet olla saman kirjoittajan jatkosarja, sillä ne olivat faktoiltaan ja jatkumoltaan aika yhtenäinen paketti. 

Moni novelleista tuntui liian lyhyeltä minun makuuni. Juuri kun novellin päähenkilö alkoi päästä jyvälle tapahtumista ja ymmärtää koodeksia, loppui kyseinen novelli. Poikkeuksena Boris Hurtan Rosy Luxemburgové 3, joka oli selvästi muita pitempi ja tarjosi näin ollen lukijalle täyteläisemmän lukukokemuksen.

Kaiken kaikkiaan Stepanin koodeksi oli minusta oikein mielenkiintoinen lukukokemus, joka tempaisi kyllä mukaansa. Novellit olivat tunnelmaltaan hyvin onnistuneita, eikä joukkoon mahtunut yhtään huonoa novellia. Toisaalta aidosti mieleenpainuvia oli myös säästellen. Omat suosikkini olivat Suruntuoja, Murretut ja Kirje Helenille. Tämän pohjalta haluan ehdottomasti lukea myös jatko-osan.