tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kolpakko sydämellä

Nonniin, Pääsiäisestä on selvitty ja kirjoittamisangstikin alkaa olla takanapäin. Näin jälkikäteen sitä aina miettii, miksi tulee stressattua ihan turhista asioista. Edellisen postauksen jälkeen fiilis on kumminkin ollut erinomainen, eikä loistava kesäsääkään haittaa.

Nautiskelen kevät-siideristä ja mietiskelen mitä tekisin. Kevät on toivoa täynnä, vaikka hyllyssä on entistäkin isompi pino kirjoja ja alan taas työstämään tukka putkella tekstiä.

Lukemista odottaa myös kotimainen splatterpunk novelliantologia
Ja hän huutaa - sen kansi tosin lupaa aika veristä menoa. O.o'
Minut on näköjään haastettu pariinkin otteeseen Kerro se kirjaimin haasteeseen (syyllisetR.M.S.R & Än). Vastataanpa haasteeseen!

Vastaa kysymyksiin kirjahyllysi kirjojen nimillä. 
1. Kuvaile itseäsi.
Tyttö joka leikki tulella
2. Kuinka voit?
Erehdysten komedia

3. Kuvaile asuinpaikkasi.
Tukikohta

4. Minne haluaisit matkustaa?
Fingerpori 2


5. Lempivärisi?
Veren kirjat

6. Paras vuo(rokau)denaika?
Ystävät hämärän jälkeen

7. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Nautintojen ajan aarre

8. Mitä pelkäät?
Pimeä puoli

9. Lempiruokasi?
Maistuvat voileipäkakut

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? 
Pelon ja kuoleman kertomuksia

11. Mottosi?
Eloonjäänyt

12. Haaveesi?
Bodaa Arnoldin kanssa 

Haastan oheiset henkilöt: Kettu Sudet eivät nuku talviunta-blogista, M Älä itke ruma lapsi-blogista ja Satsu Ajatusten virtaa. Tai jotain-blogista.

(Ei, en laske leikkiä Bodaa Arnoldin kanssa-kirjasta. Se on ihan oikeasti hyllyssäni. XD)

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Hautakirjoitus

Epäonnistumisen pelko on kumma asia. Se pitää liikkeessä tai jumittaa ihmisen tyystin. Olen ollut sohvakoomassa nelisen viikkoa ja se on tuntunut ikuisuudelta. Kooma itsessään on dilemman antia: jatkaako vai luovuttaa LP:n kanssa?

Olen kirjoittanut viimeisen kolmen vuoden aikana neljä käsikirjoitusta, jotka olen järjestelmällisesti hylännyt editointivaiheessa: liian sirpaleinen, huono, tosi huono, "ei helvetti mitä olen ajatellut kirjoittaessani tätä" jne. Olen ajatellut, että jossain vaiheessa, luultavasti alkukankeuden loputtua, pystyn kirjoittamaan kehityskelpoisen käsikirjoituksen ja siitä tulee ensimmäinen käsikirjoitus, jonka laitan kustannuskierrokselle.

Kun ajattelen tätä kolmen vuoden jatkumoa, minut valtaa epätoivo. En voi hylätä taas puolen vuoden työtä, koska en muuten pääse ikinä siihen vaiheeseen, jossa tekstistä viilataan oikea käsikirjoitus. Jumitan paskan raakatekstin vankilassa. Jos hylkään tämän, mikä estää taas hylkäämästä seuraavaa ja sitä seuraavaa? Tuleeko minusta sellainen tyyppi, joka pitää tätä blogia vielä kymmenen vuoden päästä ja jauhaa ikuisuusprojekteistaan?

Toki kehityn jatkuvasti kirjoittajana, enkä olisi edes valmis rundille juuri nyt, mutta jatkuva alusta aloittaminen jurppii. Tulee kieltämättä sellainen olo, että olen ylikriittinen ja kärsivällisyyteni ei riitä editoimisprosessiin.


Kirjoittamisen vaiheet: kuolettava inho & maaginen inspiraatio.

Olen kuitenkin käyttänyt viimeisen kuukauden etsien epätoivoisesti suunnitelmaa, jolla teen tästä kässäristä edes jollain tapaa toimivan. Olen käynyt läpi leikkaamiset, silppomiset, alusta kirjoittamiset, yhdistämiset jne. jotka tekisivät editoinnista järkevää. En vaan keksi toimenpiteitä, joilla tämän vuotavan paatin saa liikkumiskelpoiseksi!

Käsikirjoitus ei tunnu omalta, vaan genre edellä kirjoitetulta tarinalta, joka on päin seiniä. En ole käyttänyt hyväksi vahvuuksiani, hahmot tuntuvat ohuilta, tarina on sekopäinen, eikä mikään siinä innosta minua. Jos siellä on joku hippu josta pidän, on ainoa pelastus onkia se sieltä pois ja laittaa ravintorikkaampaan maahan.

Sydän sanoo:
"tunge se paskaläjä jonnekin muualle ja tee jotain oikeasti hyvää." 


Järki sanoo:  
"puolen vuoden päästä edessä on seuraava paskaläjä ja samat itkut."

Suu sanoo:  
"hiljaa, katon nyt netflixiä! dusk till dawnin zane holtz on tosi hawt! ♥"

Perimmiltään luulen, että käsikirjoitus on oikeasti huono. Olen kirjoittanut niin kauan, että luulen tunnistavani teknisen huonouden ja huonouden. Ei vaan kipinöi. Tarvitsen edes kipinän, jotta rikkinäisen korjaamisessa on jotain järkeä.

Kaipaamani katharsis, joka heittää minut taas kirjoittamaan, onkin varmaan vaan haudankaivuuoperaatio. Luopuminen tästäkin kässäristä. Sormien ristiminen tulevaisuuden varalle. Oman naaman läpsiminen vuoden päästä, kun itken samaa asiaa (itkin nimittäin viime vuonna samaa M:n kanssa ja sitä edellisenä I:n kanssa). Olisi hienoa printata LP pihalle ja nakata takkaan, mutta ehkä tyydyn deletoimaan pikakuvakkeen työpöydältäni...

Miksen osaa hyödyntää koelukijan taitojani kirjoittaessa, vaan kirjoitan järkyttävää roskaa? Minulla on mukamas hyvä kirjamaku ja tiukat vaatimukset, niin mikseivät ne näy omissa teksteissäni? Onko vaatimusteni ja taitojeni välissä niin törkeä kuilu? Koska sen saa kurottua umpeen?

Mutta joo, kuoppaan vaan. En kestä tätä stressiä kässärin kohtalosta, enkä halua vääntää siitä verenmaku suussa parempaa. Tulevaisuudessa on muita projekteja.

RIP LP

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Kirjankansiruno

Ilmeisesti kirjankansirunoja on tehtailtu blogeissa varsin innokkaasti viime vuosina. Olen aika monesta nimittäin näitä bongaillut. Ja mitä muut edellä, sitä minäkin perässä:


"Rakkauden ja kuoleman lauluja"

Kirottu maa,
ennen päivänlaskua ei voi!
Jumalainen näytelmä:
pelko ihmisessä,
Gisellen kuolema.

Puut kantavat valoa,
virran molemmin puolin
kadotettu paratiisi:
pimeyden sydän.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Kohtaamisia kirjassa

Inspiroiduin Opuscolo-blogin kautta kohtaamisia kirjassa-haasteesta. Oikeastaan minun on pitänyt jo jonkin aikaa kirjoittaa juttua minua inspiroineista asioista ja sellaisista kokemuksista, jotka ovat olleet suuria vaikuttimia kirjoittamiseeni. En vain ole keksinyt luontevaa tapaa.

Haasteen sisältö:
  • Kerro kirjasta, joka on ollut tärkeä kohtaaminen. Ehkä tämä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
  • Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi. 
  • Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
  • Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Rehellisesti sanottuna elämässäni on ollut hyvin niukasti järisyttäviä lukukokemuksia. Elokuva on minulle suurempi rakkaus, eikä juuri mikään kirja ole kulunut käsittelyssäni. Poikkeuksia on muutama.

Lukukokemus joka saa kuparin maistumaan suussa.

Tärkein kohtaamiseni kirjan kanssa on epäilemättä Chuck Palahniukin Fight Club. Kirjasta tehty kulttielokuva nosti Palahniukin suurempaan tietoisuuteen ja kirjailijaa on sitemmin moitittu itseään toistavasta inhorealistisesta ja yltiöshokeeraavasta tuotannosta (suosittu mielipide on myös, että lahjattoman kirjailijan tuotantoa fanittavat vain coolia feikkaavat hipsterit - jos näin on, olen mielelläni hipsteri). ;)

Kun luin Fight Clubin, en tiennyt Palahniukista mitään. Olin sopivan kriittisessä iässä, siinä 16-18 vuoden haarukassa, ja olin lukenut pääasiassa fantasiakirjoja sekä koulun pakottamia klassikoita. Mielessäni oli selkeät laatikot kirjallisuudelle, joka oli homehtuvaa todellisuuspakoa tai Suomen historiasta jauhamista.

Näin elokuvan ensin ja se oli hämmentävä kokemus. Mitä pirua Brad Pitt teki tässä elokuvassa? Sitten näin elokuvan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Sattuman kautta elokuvasta tuli tärkeä osa minun ja parhaan ystäväni yhteistä eloa. Laitoin kirjan varaukseen kirjastoon ja mietin voisiko se olla elokuvaa parempi. Vastaus: kyllä voi.
Tyler gets me a job as a waiter, after that Tyler's pushing a gun in my mouth and saying, the first step to eternal life is you have to die. For a long time though, Tyler and I were best friends. People are always asking, did I know about Tyler Durden.

Kirjan nimetön kertoja on ikävystyttävässä päivätyössä jumittava luuseri, jota vaivaa unettomuus. Sattumoisin hän koukuttuu sairaiden ihmisten tukiryhmiin, joissa tuntemattomat ihmiset yhä kuuntelevat toisiaan ja välittävät. Ilo jää lyhytaikaiseksi, kun kertoja tapaa tukiryhmässä Marla Singerin, toisen tukiryhmiin soluttautuneen valehtelijan. Marlan ja kertojan välille muodostuu hämmentävä viha-rakkaussuhde ja taaskaan kertoja ei saa unta.

Todellinen käännekohta kertojan elämässä on kumminkin kohtaaminen Tyler Durdenin, erikoisen vapaa-ajattelijan, kanssa. Sattuma ajaa heidät yhteen ja miehet perustavat yhdessä tappelukerhon. Kerho on kuitenkin vain ensimmäinen askel Tylerin suunnitelmissa vapauttaa maailma ja siitä alkaa kertojan syöksylasku kohti itsetuhoa.

Fight Club räjäytti tajuntani, koska se oli ensimmäinen lukemani kirja, joka ei tuntunut seuraavan "sääntöjä". Sen rakenne oli hektinen ja energinen, sen ei-pidettävät hahmot kiehtovia, sen kieli jotain muuta kuin kukkaista fantasiakieltä. Luin kirjan todella nopeasti ja sitten luin sen uudelleen.
You aren't alive anywhere like you are at fight club. When it's you and one other guy under that one light in the middle of all those watching. Fight club isn't about winning or losing fights. Fight club isn't about words. You see a guy come to fight club for the first time, and his ass is a loaf of white bread. You see this same guy here six months later, and he looks carved out of wood. This guy trusts himself to handle anything. There's grunting and noise at fight club like at the gym, but fight club isn't about looking good. There's hysterical shouting in tongues like at church, and when you wake up Sunday afternoon you feel saved.

Ihastuin Palahniukin tapaan kiteyttää hahmojensa maailmankuva lyhyisiin anekdootteihin. Ihastuin hänen ääneensä (jota aloin tietysti matkia saman tien). Kirjan minä-kertojan puhe on kuin virta, joka yltyy koskeksi eikä päästä enää otteestaan. Huumori on kieroa ja armotonta, maailmankuva kyyninen ja karkea. Konsumerismi on syönyt kaiken tieltään, miehet on kuohittu ja he haluavat nyt valtansa takaisin. Moni lukija ei tunnista omaa todellisuuttaan kirjasta, mutta minua paskanmakuinen maailma kiehtoi yli kaiken.

Fight Club sai minut tajuamaan, että aivan lähellä, tutuissa asioissa ja yksityiskohdissa, voi olla täysin vieras todellisuus. Se oli oudon vapauttavaa.

Palahniuk on varmasti ainoa kirjailija, jota olen aktiivisesti fanittanut. Muistan kirjoittaneeni lainauksia hänen kirjoistaan vihkoihini, lukeneeni hänen sivustoaan, metsästäneeni hänen kirjojaan joka puolelta. En tiedä olisinko rakastunut kirjaan yhtä voimakkaasti jos olisin lukenut sen reilusti vanhempana. En ehkä enää etsi kirjoista totuutta samalla tavalla. Olen leipiintynyt, en kyseenalaista ympäristöäni ja janoa kapinaa.

Teoksella oli kuitenkin merkittävä rooli ilmaisuni kehittymisessä, enkä voi sanoa minkään toisen teoksen koskettaneen minua samalla tavoin. On aivan mahdotonta arvioida sen meriittejä objektiivisesti, kun kirja suurin piirtein riivasi minut liki kymmenen vuotta sitten.
I look at God behind his desk, taking notes on a pad, but God’s got this all wrong.
We are not special.
We are not crap or trash, either.
We just are.
We just are, and what happens just happens.
And God says, “No, that’s not right.”
Yeah. Well. Whatever. You can’t teach God anything. 
En haasta muista ihmisiä, mutta jos joku inspiroituu, niin siitä vain! :)

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Siiri Enoranta: Gisellen Kuolema

Siiri Enoranta, 2011, Robustos, oma ostos

Gisellen Kuolema on tarina rikkinäisestä perheestä. Linnean vanhemmat lähettivät hänet vuosia sitten Ruotsiin tädin balettikouluun ladaten omat unelmansa suuruudesta nuoren lapsensa harteille. Kotiin jäänyt esikoinen Joel ei herättänyt huolta tai toiveita, vaan sai olla huomiotta vanhempien luona kodissa. Sitten loukkaantuminen rikkoo Linnean haaveet tanssimisesta ja tyttö palaa vieraaseen kotiin, josta on ollut poissa seitsemän vuotta.

Perhe yrittää olla kuten ennenkin, mutta vieraiden yhteiselo ei ota sujuakseen. Vanhemmat eivät näe Linnean valheiden ja roolien läpi, eikä isoveli Joel välitä hemmotellusta pikkusiskostaan vai välittääkö? Hitaasti sisarukset alkavat jälleen lähentyä, mutta taivaanrannassa on mustia pilviä.

Isä halusi meille nimet jotka lauloivat samaa laulua. Joellinnea Linneajoel. Isän mielestä diffongit olivat kauneinta suomen kielessä. Linnean isä oli keksinyt ensin mutta he olivatkin saaneet pojan. Minä olen Joel koska Joel sopii Linneaan. En mistään itsestäni kumpuavasta tai Raamattuun pohjautuvasta syystä. Minä olen Joel vain suhteessa Linneaan. 

Kirja ei sovi kaikille rankan aiheensa vuoksi. Ilmassa on tragedian tuntua jo ensimmäisistä sivuista lähtien, muttei ikävissä asioissa viivytellä. En kokenut että vaikealla aiheella olisi pyritty shokeeraamaan tai herättämään huomiota. Kerronta tuntui rehelliseltä ja hahmojen tunteet kävivät järkeen.

Kirja oli selvästi realistinen teos ja se kuvasi nuorten elämää uskottavasti, mutta samalla pinnan alla piili klassisen romantiikan ajattomuus ja draaman kaari. Tämä kenties siksi, että nimen Giselle viittaa 1800-luvun balettiin? Gisellen ja Linnean kohtalot rinnastuvat.

160-sivuista kirjaa ei voi sanoa kevyeksi, vaikka runollinen kieli kätkee sisäänsä paljon raskasta ja raastavaa. Enorannan kieli on hienoa. Pilkutus oli toisinaan hämmentävää, mutta sillä saavutettiin lauseisiin omanlaisensa rytmi. Kokonaisuus tuntui ehdottomasti harkitulta ja taidokkaalta. Kääntelin taas sivujen nurkkia löytääkseni helpommin kohdat, joihin haluaisin palata uudelleen.

Minun on myös annetta erityistä kiitosta kirjan kannesta, joka vangitsee sen sisällön täydellisesti. Graafikko Sára Köteleki on tehnyt myös Magdalena Hain Gigi ja Henry-sarjan kannet (joita olen kovasti fanittanut). Häntä onkin pidettävä silmällä tulevaisuudessa!

Mitä jos olisimme kasvaneet yhdessä sisarena ja veljenä ja riidelleet ja menettäneet hermomme ja olleet mustasukkaisia vanhemmistamme ja kiusanneet toisiamme ja katsoneet televisiota iltaisin. Mitä jos olisin ollut järkevä, neliskulmaisten sääntöjen sisään sopiva ihminen. Mitä jos Linnea ei olisi kaunis.

Linnea oli kaunis. Hänen nenänsä oli pysty niin että hän saattoi katsoa ihmisiä pitkin nenänvartta vaikka olisi ollut tasan 15 senttiä lyhyempi niin kuin minun tapauksessani. Hänen silmistään näkyi milloin mikäkin niistä sipulinkuorista joihin hän oli verhoutunut. Hän pystyi vakuuttamaan melkein kenet vain siitä, että niitä kuoria oli vain yksi. Ei minua. Halusin päästä ytimeen.

Joel kertoo tarinaa tulevaisuudesta jälkiviisaus apunaan. Lopussa myös Linnea saa äänen, joka auttaa ymmärtämään tapahtumien kulkua ennestään. Vaikka molempien äänet olivat lyyrisiä, erottuivat ne minusta toisistaan. Joel kuljettaa lukijan tapahtumien halki kuin surumielisessä saattueessa. Ilon hetket ovat harvassa, koska jokainen onnistuminen vie lukijaa lähemmäksi kertojan nykyhetken tuskaa.

Luin kirjan yhdeltä istumalta aivan lumoutuneena. En lue kirjoja pidettävien hahmojen vuoksi, joten olin kotonani Linnean ja Joelin rosoisissa elämissä. Joelin suhteet muihin ovat kaikki tavalla tai toisella vinossa. Linnea on hyvin etäinen, sisäänpäin kääntynyt ja rikkinäinen. Minua heidän tarinansa kosketti moralisoimatta tai selittämättä asioita liiaksi.

Gisellen Kuolema muistutti klassista kappaletta joka piilottaa riitasoinnut sävelmäänsä ja jää soimaan mieleen aavemaisena: kaunis, koskettava, vavisuttava, haavoittava.

Kirja on hyvä esimerkki siitä miksi pienet kustantajat ovat tärkeitä. Enorannan ensimmäiset kirjat kustantansi Robustos, ennen kuin suuri kustantaja kiinnostui Enorannasta. Hyllyssäni odottaa Enorannan toinen kirja Nukkuu lapsi viallinen, joten ehkä pääsen pian toisen hienon lukukokemuksen äärelle.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Nurkassa

En tiedä teistä muista, mutta kirjoitustila on minulle tärkeä asia. Viime vuosina olen joutunut kirjoittamaan aina milloin missäkin (keittiössä, olohuoneessa, parvekkeella, sängyssä...), lähinnä siksi, että avopuolisoni tarvitsee vapaan huoneen työhuoneekseen. Hän on meistä myös se, joka saa palkkaa kirjoittamisestaan, joten järjestely on ollut täysin järkeenkäypä.

Olen unelmoinut omasta työhuoneesta vuosikausia, koska ehdin tottua omaan työtilaan yksineläessäni (kirottu rakkaus >.<). Onneksi ruikuttaminen ja anelu tuottavat tuloksia ja pääsimme viimein asiasta yksimielisyyteen avopuolisoni kanssa. En saanut varsinaisesti omaa työhuonetta, mutta teimme hiukan uudelleen järjestelyjä makuuhuoneen puolella ja sain oman työnurkkauksen!

Siitä seurasi tietenkin Ikean matka, koska eipä minulla ollut ylimääräistä työpöytää, tuolia jne... ;)

Voilá! Vaarnan kirjoitusnurkkaus eli Pesä ♥ ♥

Työpöydässä on magneettinen seinä, johon saa kinnitettyä
mm. Etsystä tilattuja printtejä tai motivaatiokortteja.
Mansikkainkivääritee nautitaan Indiskan ihanan suurista kupeista.
Hiirimattona minulla on Marimekon surrealistinen leopardi.


Ylähyllylle oli laitettava kirjantuet, kun kevyet pokkarit loppuivat "kesken".
Onneksi kauan metsästetyt kirjantuet vapautuivat edellisestä kirjahyllystä,
joka piti kääntää tilanpuutteen vuoksi pystyyn.


Halusin ehdottomasti työpöydän, jota voin myös käyttää kirjahyllynä.
Tänne onkin koottu luettavia pokkareita, runokirjoja, klassikoita
ja kaikkea mahdollista. Kiva kun ei enää tarvitse juosta huoneesta toiseen.

 
Ja kokonaisuus. Taulun kuvat varmasti vaihtelevat mielialan mukaan.
Ja kun löydän ei-pysyviä tusseja pääsen taiteilemaan taululle myös tekstiä!


Viime postauksen pessimismi on ollut jo haihtumaan päin. En ole pahemmin kirjoitellut vieläkään, mutta yksi surkeutta selittävä diagnoosi on tullut. 

Kävin eilen näöntarkastuksessa ja selvisi, että minulla on piilokarsastusta. Se selittää jonkin verran päänsärkyjä, jotka ovat vaivanneet viime aikoina. Työpäivän jälkeen en ole pystynyt kauheasti istumaan päätteellä, kun väsymys ja päänsäryt ovat tehneet keskittymisestä aika vaikeaa. Toivottavasti uudet lasit vähentävät oireita.

Ehkä tästä kuukaudesta tulee vielä jotain? :D

torstai 3. huhtikuuta 2014

Hälläväliä!


Minulla on ollut ikävä vierailija viime viikot: Hälläväliä.

Hälläväliä on ollut sitä mieltä, ettei mikään kannata. Olen siis istunut sohvalla tehden parasta Jabba the Hutt imitaatiotani (uusi versio Kafkan Muodonmuutoksesta: kirjoittaja muuttui avaruusmadoksi!), katsonut 90-luvun sitcomia Netflixista (the Nanny on yhä yllättävän hauska!) ja pelannut Dark Souls II:sta (synkkä fantasia on sopinut mielialaan).

Hälläväliä on ollut sitä mieltä, että jokaisesta pikku asiasta kannattaa ottaa pulttia. Olen raivonnut rikkinäisestä teen suodatinkannusta, törppöilevistä autoilijoista, tyhjentyneestä auton akusta, puskuriin "ilmestyneestä" kuhmusta, tyhmistä työkavereista, omista mokista ja ties mistä muusta, vaikka minulla on normaalisti suhteellisen pitkä pinna. Infernaalinen allergia on ainoa pätevä kiukun aihe, koska veriset limakalvot ja jatkuva kutina ovat oikeasti ärsyttäviä.

Toisaalta Hälläväliä on aiheuttanut myös voimakkaita tunnereaktioita. En muista aiemmin itkeskelleeni Edgar Allan Poen Annabel Leen ihanuutta, vaikka runo on aina koskettanut syvästi. Kenties valon määrän lisääntyminen on järkyttänyt tätä vampyyriä, joka yrittää paeta takaisin makuuhuoneen pimeyteen? En tiedä. Ailahteluiden vuoksi olen ollut hiljaa myös blogirintamalla ja kommentoinut aika suppeasti muiden päivityksiä. Yritän taas petrata lähitulevaisuudessa. ;)

Kirjoittamisen suhteen Hälläväliä on laittanut kuvioihin jonkin asteisen blokin. Viimeistelin yhden novellin Novaan (suurella vaivalla) ja lähetin sen, mutta muuten minulla on ollut jarrut pohjassa. Minulla ei ole edes mitään tavoitetta tälle kuukaudelle. Kenties se on ihan hyvä juttu?

Luulen että Hälläväliä tuli kylään, koska olen paahtanut eteenpäin taas tukka putkella viime syksystä lähtien. En taida yksinkertaisesti pystyä tehokkuuteen kirjoittamisen suhteen ainakaan siinä määrin kuin välillä unelmoin. Kirjoittaminen vaatii edes jonkinasteisen kipinän. Omani on tukahtunut taas toistaiseksi.

En ole kauhean huolissani nykytilasta. Näitä kausia tulee ja menee ja that's it. Sanojen pakoilu sallittakoon harrastelijoille. Sekava ilmaisu ennen taukoa oli hämmentävää ja esimerkiksi Novaan tarkoitettu kakkosnovelli oli aika psykedeelinen sekamelska.

Tauko lienee hyväksi myös kirjoittajan ääneni selkiyttämiseksi. Yritän treffata sitä synkkää, maailmaa vihaavaa tyyppiä, joka hiipii näppikselleni inspiraation varjolla ja tehtailee noir-henkisiä tarinoita ei-pidettävillä hahmoilla (toivottavasti hän ei ole King-henkinen sarjamurhaaja kuten Pimeä Puoli kirjassa). Jos tämä kerran on  ydinjuttuni, se tulee hyväksyä.

Kenties pimeä tyyppini ei ole niin pelottava loppujen lopuksi?