keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Episodiromaani?

Projekti KK on taas onnistunut kietoutumaan ajatuksiini, vaikken ole sitä kutsunut luokseni. Joitain lukkoja on selvästi avautunut: olen löytänyt yhdelle hahmolle motivaation ja sitä kautta syyn hahmon olemassaoloon, toisen polku on selkiytynyt, kolmannesta olen hylännyt aiemmat käsitykseni, ja juoni on muutenkin alkanut valjeta. Kaksi hahmoa päätin leikata/pudottaa sivuhahmoiksi, sillä heidän tarinansa jäivät pinnallisiksi.

Ihan kiva toki, vaikka halusinkin kirjoittaa novelleja. Rattaat pyörivät, halusin tai en.

Viimeisimpänä huomasin erään hahmon sielunelämän uineen niin vahvasti alitajuntaani, että hän vaikutti jo uniini. Kyseinen hahmo jumittaa menneessä, joten näin tietenkin unia, joissa kohtaan itse menneisyyden ihmisiä. Roolitin meidät unessa samaan tapaan kuin hahmot tarinassa, eli kohtasin unessa lapsuuden tuttavan kuin olisimme hyvin merkityksellisiä toisillemme (oikeasti emme ole olleet koskaan läheisiä).

Unesta herääminen ja totuuden oivaltaminen oli vähintäänkin hämmentävää myötäelettyäni hyvin intensiivisiä tunteita koko yön... O.o'

 KK:n maisemien kuvittaminen on mielessäni aina mustavalkoista.

Oivalluksista ehkä mielenkiintoisin on kuitenkin rakenteeseen liittyvä asia. Muistin virkistämiseksi: kirjoitin KK:n raakavedoksen vuosi sitten Camp Nanossa. Kyseessä oli kauhunovellista romaaniksi muotoutunut tarina, jossa oli 6 päähenkilöä. Tarinaa kerrottiin jokaisen näkökulmasta vuorotellen.

Tein tuolloin klassisen virheen ja kirjoitin tarina/genre edellä, enkä kuunnellut luomiani hahmoja. Siispä alku, jossa hahmot ja heidän ongelmansa esiteltiin, toimi ihan kelvollisesti, kun taas loppu, joka oli pitkälti yritys murhata kukin mitä kamalimmalla tavalla, ei toiminut. Kirjoittamistauon jälkeen pakottaminen on ihan selvä juttu ja ymmärsin, ettei tämä ole slasher-kauhua. O.O'

Kun luonnehdin tarinaa alun perin sirpaleiseksi, olin kuvitellut kertovani yhtä tarinaa useasta näkökulmasta, enkä nähnyt järkeä pitää niin montaa kertojaa. En kuitenkaan osannut heittää heistä puolia mäkeen, koska hahmojen ympärille muotoutuneet tarinat olivat niin kiehtovat ja omalaatuisia.

Ajattelin jotenkin epäonnistuneeni, kun en kyennyt heivaamaan hahmoja, mikä on tietenkin kirjoittajan synti #1 eli kyvyttömyys kullannuppujen teurastamiseen.

Muttei KK:n maisema ole niin uhkaava kuin alun perin luulin,
vaan pikemminkin surumielinen ja yksinäinen.

Sitemmin olen harkinnut KK:n rakenteen muuttamista novellikokoelmaksi, mutta en näe näitä novelleinakaan. Hahmojen tarinat täydentävät minusta toisiaan, vaikkeivat tapahdu samassa ajassa. Hahmot tuntevat toisensa läheisesti, tosin osa heistä vain vilahtaa toistensa kertomuksissa. Heidän tarinoitaan taas on mahdotonta välittää ilman hahmon näkökulmaa, eli sivuhahmoksi siirtäminen ei tuntunut oikealta päänelikon kohdalla (ironista kyllä, nykyinen päänelikkö oli aiemmin sivunelikkö ja nykyinen sivukaksikko oli alun perin pääkaksikko).

Mieltäni onkin alkanut kaihertaa ajatus episodiromaanista.

Minulla on kutina siitä, että useat kertojat ovat projektin vahvuus. KK:n perusidea on kertoa olosuhteiden yhteen pakottamista ihmisistä, joiden tarinat ovat hyvin erilaisia, vaikka niillä on sama sytyke: yliluonnollinen kokemus, johon muu maailma ei usko. Olin pitkään sitä mieltä, että tarina on parempi jättää kirjoittamatta kuin typistää kahteen ääneen tai yhteen. KK:n moniäänisyys ei tunnu minusta kakofonialta, vaan siltä että hulluudessa on oma metodinsa.  

Pitäisi varmaan lukea muutama episodiromaani, ennen kuin voin sanoa varmaksi, että se on rakenne jota haen takaa. Minulla ei ole episodiromaanista yhtä selkeää käsitystä kuin muista rakenteista, kenties siksi, että episodiromaanit ovat harvinaisempia ja kuuluvat usein realisteille. En kuitenkaan pysty kuvittelemaan tätä kahden hahmon show:na, joten olen valmis kokeilemaan melkein mitä vain, kunhan saan pitää kertojani.

Helpolta mikään KK:ssa ei edelleenkään tunnu. Kenties se on merkki siitä, että tähän suuntaan tulisi mennä?

torstai 13. maaliskuuta 2014

Katso sydäntäni

Blogikirous iski minuun taas vaihteeksi ja hairahduin nettishoppailuun. Tällä kertaa kipinä karkasi Älä itke ruma lapsi blogista, jossa ihasteltiin Etsyn taidekuvia. Löysinkin Forgetten Pagesin sivuilta heti mieluisaa silmänruokaa ja tilasin printtejä... noh, tarpeeksi. ;)

Suosikkini tilatuista muistuttaa hyytävästi Hellraiserin tunnelmia
tai vaihtoehtoisesti 'Vide cor meum'.'
 
Muuten tarvitsisi ottaa itseä niskasta kiinni: Novan kalmanraja lähestyy huolestuttavasti ja novellien kirjoittaminen ja editoiminen on pahasti vaiheessa. 
 
Vanhempi novelleista olisi varmasti valmis sellaisenaankin, mutta minulla on tunne, että minun tarvitsee kirjoittaa siihen yksi kohtaus lisää. Kenties ängen valmiiseen juttuun ihan turhaakin, mutta tunne ei jätä minua rauhaan. Minun on ainakin nähtävä miltä novelli näyttää kyseisen kohtauksen kanssa. 
 
Uudempi novelli on raakile, joka vaatisi perusteellista editointia ja uutta tekstiä. Pari kuukautta onkin pääasiassa hyvin lyhyt aika kehittää täysin uutta (ainakin minulle). Ideanjalostuksessani pinnalle ponnahtavat usein tutut ja turvalliset ideat, joista alan vasta sitten muokata parempaa kokonaisuutta runsaiden kirjoitustaukojen rytmittämänä. Viimeiset pari viikkoa mieleni on tykittänyt uutta eheämpää tavaraa huonon tilalle. 
 
Ikävä kyllä sekavien lauseiden ja ajatusten illat ovat jatkuneet. Minä-kertojan purkaminen on hidasta puuhaa ja ideani eivät vain tunnu valuvan paperille sellaisina kuin kuuluisi. Toisaalta mielessä on vahva visio, joten toivottavasti sanatkin saavuttavat sen jossain vaiheessa.   

Asiaa ei auta se, että sattuneesta syystä (kuten edellisestä postauksesta voi päätellä) projekti KK on alkanut taas kummitella mielessäni. Sen ontto kolkutus ovella työstäessäni toista tarinaa ei edistä työtäni.

Edistyvätkö muiden novellit?

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Piilotettu ääni

Jotkut kirjoittajat eivät näe itseään sellaisena kuin todella ovat, ainakaan uransa alkutaipaleella. Heillä voi olla jonkinlainen käsitys siitä millaisia kirjoittajia he haluavat olla tai millaisia tarinoita he haluavat kertoa. Hyvässä tapauksessa tuo käsitys muuttuu, kun omat taidot karttuvat ja omaa tekemistä oppii tutkimaan useammasta näkökulmasta. Huonommassa tapauksessa kirjoittaja jää jumittamaan mielikuvaan, eikä välttämättä ymmärrä kirjoittajan oman äänen merkitystä.

Olen siis eräänlaisen kirjoittamisen ikuisuuskysymyksen äärellä: Mikä on kirjoittajan äänen merkitys?

Ääni on uniikki tapa kertoa tarina. Siihen vaikuttavat monet tekniset valinnat, kuten genre, hahmot, sanat, lauserakenteet, tyyli, tunnelma jne. Joku maalailee maisemia, toinen on vienyt niukkuuden äärimmilleen, kolmas rytmittää tekstin kuin runon, neljäs tavoittaa eteerisen ja kauniin tunnelman, viides lavastaa tarinansa rumaksi ja roisiksi. Jos joku lukisi minulle Rooiboksen blogia, tietäisin heti kenen teksti on kyseessä, koska hänellä on niin omalaatuinen ääni (kaunis ja koskettava).

Suuri osa kirjoittajista aloittaa kopioimalla mieleisiään tyylejä ja kehittyy sitten niiden kautta kohti omaa ilmaisutapaansa. Lähtökohtaisesti ääni on kuitenkin olemassa jo ensimmäisestä tarinasta. Se vain tarvitsee riisua turhista elementeistä, kuten toistosta ja huonosta tekniikasta, ja kehittää huippuunsa.

***

Minun ääneni ei ole vielä täysin muotoutunut. Lopetin fanifiktion kirjoittamisen oikeastaan vasta vuosi sitten, mutta se vaikuttaa vielä kirjoittamiseeni. Osittain tietoisesti, osittain alitajuntaisesti. Kestää aikansa oppia vanhoista tavoista ulos ja uudistaa oma ajattelutapa. Kestää aikansa tunnistaa ja hyväksyä oma ääni.

Tavallaan fanifiktio oli pitkään turvasatama. Omaa ääntä ei tarvinnut olla, riitti kun matki lähdemateriaalia. Löysin paikkani yhteisössä, kirjoitin siedettävää tekstiä, sain uskollisia lukijoita. Olisi ollut helppoa jäädä paikalleen, mutta jossain vaiheessa tasainen lukijavirta ja tasaisen ennustettavat kommentit alkoivat tympiä. "Ihana tarina, kirjoita kohta lisää!", "Pidin elementistä x, hienosti kirjoitettu!" ...aina vain positiivista, ei koskaan kritiikkiä (miksi myrkyttää kaivo, josta sai tasaisesti vettä?).

Jätin lukijat ja tutut tarinat ja lähdin veistämään omaa ääntäni. Se on osoittautunut todella vaikeaksi. Ensimmäinen oma juttu vuosiin, projekti I, oli pitkälti harjoittelukappale, jonka tarkoitus oli opettaa kuria kirjoittamisessa. Siitä siirryin projektiin M, joka oli nuoremman vaarnan ideoima, jäänne aivan toiselta ajalta. Sekin opetti paljon, muttei sillä ollut jalkoja.

Jatkoin kirjoittamista säännöllisesti, etsin sitä omaa juttuani. Löysin jotain viime keväänä työstäessäni KK:ta. Seuraavana syksynä ilmoitin todenneeni sen liian juonettomaksi ja siirryin nopeasti LP:n työstämiseen.

Tosiasiassa KK pelotti minua. En tunnistanut itseäni siitä tekstistä, niistä hahmoista. Toki KK oli myös harjoittelua - ei se mikään valmis kirja ollut sellaisenaan, mutta täysin kehityskelpoinen. Siirsin sen syrjään, koska projekti ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa minusta kirjoittajana. Siihen liittyi jonkin verran häpeää ("Enhän mä nyt tällaista voi kirjoittaa!") ja jonkinverran laskelmointia ("Kukaan ei ikinä julkaisisi tätä kirjaa").

En tajunnut sitä silloin, mutta vierastin käsikirjoituksen ääntä voimakkaasti. "Ei tämä voi olla minun ääneni."
 ***

Siirryin LP:n pariin, joka on myös nuoremman ja tyystin erilaisen vaarnan ideoima projekti. Vaihdoin minä-kertojaan, puskin eteenpäin vauhdilla ja yritin kovasti haudata ne elementit, jotka olivat pelottaneet minua KK:ssa. Halusin vaan tehdä genrekirjan. Mukavan, turvallisen genrekirjan, jonka joku ehkä haluaisi ostaakin.

LP:n kirjoittaminen oli hyvin ristiriitainen kokemus. Joinain päivinä kirjoittaminen sujui makeasti kuin sokerihumalassa, joinain tuntui kuin olisin ängennyt itseäni liian pieneen laatikkoon. Valmistumisen jälkeen  työnsin käsikirjoituksen sivuun. Yritin editoida, enkä oikein pystynyt, mutta laitoin kässärin luettavaksi sovittuna aikana.

Lukijapalaute oli hyödyllistä. Se auttoi kirkastamaan omaa suhtautumistani tekstiin ja valottamaan ongelmia, joista yksi oli (ei-niin-yllättäen) fanifiktiomaisuus. Myös kerronta ja juonen turhan laaja skaala murensivat kokonaisuutta.

Näin jälkikäteen olenkin pohtinut sitä, että lähdin kirjoittamaan kässäriä paetakseni KK:ssa kuulemaani ääntä. Käänsin kaiken päälaelleen: kohderyhmän, genren, kirjoittamistekniikan jne. Ei ääni kadonnut tekstistä tyystin, mutta ei se myöskään istunut uuteen projektiin. Tarinasta tuli ristiriitainen, koska istutin siihen paljon elementtejä, joiden ajattelin keventävän juttua. Lopputuloksena oli sillisalaatti.

Välillä ihminen tarvitsee vertailukohdan ennen kuin tunnistaa jonkin asian todellisen luonteen. Heikomman tekstin rinnalla vahvempi kukoistaa.

Tarinan opetus? Ääntä ei voi pakottaa. Kokeiluja voi ja kannattaa tehdä, mutta meistä kukaan ei voi vain ryhtyä joksikin toiseksi. Ääni kumpuaa kirjoittajan persoonasta ja tavasta katsoa maailmaa. Voi olla, että minun vahvuuteni eivät ole myyviä tai ehkä juttuni ovat liian outoja. Minusta ei kuitenkaan tule toisenlaista kirjoittajaa toivomalla.

Minulla on siis vielä tekemistä ääneni kanssa. Toivottavasti tämä oivallus kuitenkin auttaa äänen työstämisessä. En vielä tiedä mitä tämä tarkoittaa tulevaisuuden kannalta, mutta mantrani "ei kiire kirjailijaksi" pitää edelleen paikkansa. ;)

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Hyvässä seurassa

Vietin viime sunnuntain hyvässä seurassa: Pyörin Helsingin vilinässä ensin Malnan ja sitten Been kanssa. Oli hirveän kivaa, toivottavasti päästään ottamaan pian uusiksi! :)

On aina huojentavaa päästä keskustelemaan kirjoittamisjutuista ja hiukan henkilökohtaisemmastakin muiden kirjoittajien kanssa. Välillä voi tuntea olonsa "tavisten" seurassa yksinäiseksi, kun oma kirjoittamisharrastus on vähän hankala aihe ei-kirjoittaville. Tässä seurassa sitä ongelmaa ei kuitenkaan ole. ;)

Samalla reissulla kävin Akateemisessa Kirjakaupassa. Kirjojen ostaminen verkkokaupassa ei ole samanlaista kuin hyllyjen välissä puikkelehtiminen ja utelias selailu, joten on aina ihana päästä suureen kirjakauppaan. Mukaani tarttui mukavasti kirjoja, vaikka olen kovasti povannut lopettavani niiden ostamisen. Ehkä synkkäsävytteinen uutisointi kirjamyynnin laskusta on saanut minut syyllistettyä?

Tänään en jaksanut sommitella, ostelin niin sekalaista. O.o 

Ehei, ostohimoni juontaa pikemminkin juurensa lukutottumusteni monipuolistamisesta. Tällä kertaa mukaan lähtivät Mirkka Rekolan runokokoelma, kovakantinen ja kuvitettu John Miltonin Paradise Lost, englanninkielinen Popshot Magazine (runoja ja lyhyt proosaa upealla kuvituksella) ja Shakespearen Erehdysten näytelmä.

Shakespeareni luin jo junassa kotimatkalla. Kenties lukioikäisenä teatterihistorian kurssilla pakkoluetut kreikkalaiset tragediat ovat tehneet minut ennakkoluuloiseksi klassikkonäytelmiä kohtaan, mutta Shakespeare on ollut yllättävän mieluisaa luettavaa. Ahmin viime kesänä Juhannusyön unen (Kesäyön unelma?) ja sen jälkeen olen yrittänyt bongailla näytelmiä alennuksista. Rekolan kokoelmaa ehdin myös silmäillä ensimmäiset 100 sivua.

Olen oikeastaan lukenut kuluneen vuoden aikana enemmän runokirjoja kuin koskaan. Minusta on tullut runojen lukija hiukan huomaamattani - kenties siksi, että olen häätänyt vanhat ennakkoluuloni inhottuani runoja ensin vuositolkulla.

En tiedä onko mitään oikeaa tapaa lukea runoja. Olen päättänyt olla pohtimatta sitä, koska muuten runot varmasti jäisivät lukematta. Vietin jo suuren osan elämästäni inhoten runoja, joten säästän turhat analyysit ja nautiskelen sen sijaan tuntemuksista, joita puhutteleva runo minussa herättää.

Jääkaapillekin on ilmestynyt runoja! Kuvassa Aapine-kirjan kortteja
(runot: Heli Laaksonen, kuvitus: Elina Warsta).

Minulle on vakiutunut eräänlainen rituaali, jossa silmäilen kokoelman, taitan kiinnostavimmista sivuista korvat ja luen mielenkiintoisia sitten syvällisemmin. En odota kaiken puhuttelevan minua. Välillä kohdalle kuitenkin osuu runo, jossa sanat liukuvat paikalleen oikealla tavalla.

Runomakuni on vanhahtava, haikaileva ja romanttinen. Rekolan runoissa minua miellyttää yksinolo, joka ei ole yksinäistä.

Ja sitten on toki niitä erikoisempiakin tapoja nauttia runoista, kuten jääkaapin oveen isketyt Aapine-kortit. En varmaan olisi kiinnostunut teoksesta ilman näitä. Pitääkin napata kirja hyllyyn joku kerta, sillä se vaikuttaa aivan loistavalta!

Muuten viikko on kulunut väsymyksen, kiireen ja sairastelun merkeissä. Olen lueskellut kirjoittamiani  harjoituksia, ajatuksenvirtaa ja raapaleita. Kaikki viime aikaiset tekstit tuntuvat sekavilta, lauseet järjettömiltä. Välillä flow vie voimakkaasti, enkä pysy enää sen perässä. Tauon paikka?