keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Edessä on polku

Lokakuussa seikkailin Murakamin jäljillä. Sitemmin uusi lenkki-innostus kuitenkin nuukahti moneksi kuukaudeksi, kun linnoittauduin tietokoneelle ja väänsin kässärin raakaversion ulos. Toivo lenkkipolun taiasta näytti unohtuneen lopullisesti sateisen talven alle.

Tammikuussa tuli kuitenkin ihana valkeus ja lumi. Sain käsikirjoituksen pois mielestäni ja saatoin taas kuunnella omaa kehoa. Hivuttauduin hiljalleen ulos, hengitin pakkasilmaa ja tunsin oloni kotoisaksi. Aloitin lenkkeilyn varovaisesti ja tunnustelin kehoni kipukohtia. Löysin oikean ajan ja tavan liikkua.

Tammikuinen metsä tuntui vieraalta lumeen verhottuna.

Nyt olen taas koukussa. Oloni on hurjasti parempi, kun käyn lenkillä. Kieltämättä juoksemiseen tottumattomat jalkani valittavat jokaisen lenkin jälkeen, mutta riemu on valtava, kun jaksan muutaman viikon jälkeen taas hieman enemmän. Makaan usein saunassa lenkin jälkeen ja vain olen. Kipu tyynnyttää ja rauhoittaa. Nukun seuraavan yön todella hyvin.

Suoritus ei vielä ole kauhean kummoinen. Juoksen ehkä muutaman minuutin pätkiä kunnes alkaa sattua ja kävelen siihen asti, että kipu menee taas pois. Kierrän n. 3km pitkän lenkin, josta suurin osa sujuu reippaasti kävellen. Toisaalta on ihana mennä juuri omaa tahtia, kuten keho sallii, eikä jahdata jotain tiettyä saavutusta.

Lähden lenkkipolulle säännöllisesti, kuljen reittini sinnikkäästi ja kärsivällisesti. Ja kieltämättä on helpompi hukuttautua tarinan maailmaan, kun fiilistelen musiikin tahdissa ja yritän ajatella mitä tahansa muuta kuin heikkoja jalkojani. Uuvuttavien kirjoitussessioiden selkäsäryt ovat poissa, ajatukset tuulettuvat ja tuntuu, että saan jotain aikaan niinäkin iltoina, kun en kirjoita.

Huomaan unelmoivani kesästä ja mutkikkaasta metsäpolusta lumisen asfaltin sijaan. Toivottavasti innostus kestää tällä kertaa. ;)

lauantai 22. helmikuuta 2014

Heitä lapsesi koskeen!

Okei, otsikko on totaalinen provo, mutten voinut vastustaa. Tarkoitan tässä lapsella käsikirjoitusta ja koskella koelukijaa. On hyvä saada palautetta mahdollisimman ajoissa, koska turhat luulot lähtevät pois. Siispä koskeenheitto on suositeltavaa. ;D

Olen saanut hurjasti palautetta LP:stä viime päivinä. Palaute vahvistaa pitkälti omat diagnoosini epäonnisesta skalaasta, genresekoiluista, kielellisestä kurasta ja muusta surkeudesta. Toimiva ja hyvin perusteltu kritiikki pistää niin pirusti, mutta tässä tapauksessa toipuminen on ollut nopeahko, koska asioiden todellisesta laadusta on ollut ennakkoaavistus
 
Lapsi on nyt koskessa ja räpiköi kovasti pysäkseen pinnalla. Kauhean moni juttu ei auta sitä kellumaan, mutta sellaista se elämä aina välillä on.
 
Kehityskohteiden listani kirjoittajana on rutkasti pitempi kuin asioiden, jotka toimivat jo. Tästä voi masentua ja ryhtyä toimintakyvyttömäksi tai printata listan pihalle, työstää sitä aktiivisesti ja liimata kehityspinkkaan kivoja tarroja. Jälkimmäinen kuulostaa enemmän minulta. ;)

Mm. kosken päälle nouseva silta on hyvä heittopaikka. ;D
 
Olo onkin oudon euforinen. Mietin aina toisinaan olenko ylikriittinen, mutta aika usein aavistukseni oman kirjoittamisen suhteen ovat oikeassa. Se on minusta tosi positiivinen juttu.
 
Luulen etten ota pariin kuukauteen oikein mitään kirjoittamistavoitteita (Novaan aion edelleen osallistua). 
 
Pitkän kirjoitusrupeaman loppupuolella kirjoittamisesta on kadonnut ilo, eikä novellien vääntäminenkään ole ollut innostavaa. Olen tehnyt viime aikoina jos jonkinmoista kokeilua ja tuntuu, että pitäisi palata sen oman kirjoittamisen lähteelle ja hylätä turha kikkailu. 
 
Olen lukuhaasteessani jäljessä ja joukossa on iso läjä yli 800-sivuisia opuksia, joihin keskittyminen on vaikeaa rajallisen ajan ja juoksevien kalmanrajojen vuoksi. Ajattelin jättää ylikriittisen lukemisen, teoriaoppaat, pakonomaisen vääntämisen ja muun hetkeksi. Työ-ja vapaa-ajalla on ollut tavallista enemmän haasteita tässä kuussa ja on varmasti jatkossakin (mikä on heijastunut blogaamisen vähentymisenä). Raskaammat työpäivät kaipaavat enemmän "aivot narikkaan" puuhaa vastapainokseen.
 
Parin kuukauden päästä tekstiä on taas helpompi editoida, uuden kirjoittamiseen on uutta virtaa ja hyvien kirjojen lukeminen ei ole koskaan pahitteeksi. Ja eiköhän se lapsikin nouse koskesta sitten keväällä. :D
 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Vaihdan nimesi

Alkuun nopea päivitys lukuhaasteeseeni. Luin viime kuussa viitisen kässäriä kirjoittajatovereiltani, joten muu lukeminen jäi siinä sivussa. Sinänsä hieno saavutus ja olen kyllä lukenut, mutta hieno haasteeni tyhjentää kirjahyllyni ei nyt edisty yhtään (luovutin taas Musta Torni #4:n suhteen, vaikka pääsin jo 500 sivulle)! :(

Olen lueskellut iltaisin Diana Galbadonin Muukalainen-kirjaa, joka on mukavaa vaihtelua aiheensa puolesta. Luin nuorempana paljon historiallista romantiikkaa, joten kirja herättää kotiinpaluun tunnetta minussa. Ylianalyyttinen ajattelu unohtuu ja nautin vain lukemisesta. Ja onpa ihana lukea hitaammin käynnistyvä kirja, jossa on pohjustettu päähenkilön elämää uskottavasti!

Halusin jo niin kovasti ruksia tästä kirjoja... ei sitten! :(

Mutta puhutaan silti kirjoittamisesta. Aikaa on vielä runsaasti ennen Novan aikarajaa. Olen edistynyt yllättävän hyvin novelliprojekteissani, vaikka muutakin tekemistä on tosiaan ollut. Olen muokkaillut vanhan novellini kieltä sujuvammaksi ja yritän istuttaa siihen yhden uuden kohtauksen: ohimenevän unikuvan, joka syventäisi päähenkilöä.

Samalla olen lukenut ko. novellin aivan ensimmäistä versiota. Siis sehän oli aivan kamala! Ei tietoakaan rytmistä, asiat on selitetty puhki jne. Tällaisissa tapauksissa oikeasti tajuan miten korvaamatonta koelukijoiden apu on.

Varsinainen ongelma on kuitenkin upouusi Nova-novelli. O.o'

Olen työstänyt sitä tavoilleni epäuskollisesti ja lopputulema on kummallinen otus. Kirjoitin sen minä-kertojalla, vaikka olen tuhanteen otteeseen kironnut minä-kertojia (ilmeisesti LP:stä on jäänyt jotain päälle). Novelli sopii mainiosti vaadittuun 20 liuskaan, sillä sen idea on tarpeeksi yksinkertainen.

Menen jo kolmannessa versiossa. Vaihdan usein versiota, kun alan tehdä niin massiivisia poistoja/muokkauksia olemassaolevaan, että versio tuntuu jo aivan erilaiselta. Viimeksi vaihdoin fontin ja hahmojen nimet sekä lisäsin pari kohtausta lisää. Tämä karkotti blokin ainakin toistaiseksi. Kumma juttu miten hahmon nimikin voi olla itsessään inspiraatio. O.o

Viillän novellin pinnasta sanoja ja lauseita koko ajan pois. Raskainta on kirjoittaa uutta tekstiä, kun suhteeni vanhaan muuttuu. Viimeiset lauseet olen jo kirjoittanut ja tiedän siis miten tarina päättyy.

Siinä keskellä on tyhjä aukko. Olen joutunut luonnostelemaan juonen kerta kerran perään, jotta näkisin vaihtoehtoni. Olen jumissa symbolismin, pimeän ja kohmeen verkossa. Rytmi on hidastunut, aika seisoo ja tuntuu etten saa protagonistiani mitenkään liikkeelle. Jotain tarvitsisi kuitenkin keksiä. :P

Mutta eipä tässä muuta: Novelleja, novelleja. Tuntuu että alan viimein hanskata novellin rakenteen ja lyhyen tarinankerronnan. On muuten loistavaa harjoittelua kässäriäkin varten, kun asioita ei voi jaaritella. ;)

lauantai 1. helmikuuta 2014

Nahanluonti

Minua on vaivannut tällä viikolla jokin omituinen negatiivisuus. Okei, työviikko oli aivan karsea, mutta yleensä piristyn kotona, kun pääsen avokin luo ja kirjoittamisen pariin. Se sellainen kirpeä ja paha olo on pysynyt.

Ajatukset pyörivät käsikirjoituksessa, repivät sitä palasiksi. Liu'un intensiivisestä rakastumisesta intensiiviseen inhoon.

No en koskis vaikka maksettais!!! ò_ó ò_ó

Mikä tuokin on olevinaan? Sehän on ihan epäonnistunut tekele. Kamalaa proosaa, omituisia ja epäuskottavia hahmoja, ihmeellinen hoppu paikasta toiseen, klisheinen juoni... ja siis kohdeyleisöön varmasti uppoaa tällainen sekasikiö. Kustantamotkin rakastavat genresekoiluja ja maksavat niistä ihan hirveästi rahaa. Just joo.  

Mutta kun nuo ajatukset purkaa, alkavat ne hiljalleen menettää voimansa. Huonot asiat paljastavat itsensä, hyvät saavat puolustuksen. Nämä ovat minun valintojani minun makuuni. Kaikkia en voi miellyttää ja luulen, että katuisin enemmän uskalluksen puutetta kuin uskallusta itseään.

Haluan tehdä hyvää työtä: eheän tarinan, joka koskettaa lukijaansa. Kertoa mahdottomista asioista, joissa on totuuden siemen, allegoria ja metafora.

Prosessiin liittyy jatkuva epävarmuus. Mitä jos olenkin sokea omille puutteilleni? Kirjoittaja ei voi seistä yksin. Tarina ei ole mitään ilman lukijaa. Ja toisaalta kaikkea ei voi korjata. Kirja on tietyllä tapaa jatkeeni, siihen heijastuu persoonani ja maailmankuvani. Kaikki eivät voi pitää siitä, eikä itseään voi muuttaa niin radikaalisti.

Murehdin ja mietin. Luon nahkani uudelleen, ennen kuin katson tarinaa uusin silmin.

Tänään on jo parempi olo kuin eilen. Epävarmuus lipuu nykyään aina vain nopeammin ohi. :)