torstai 30. tammikuuta 2014

Haasteita ja haaveita

Kulunut työviikko on ollut aivan infernaalinen! Kotiintullessa olen vain kiukutellut, harrastuksissa olen pyörinyt poissaolevana ja ärtyisänä. Onneksi edes kirjoittaminen on sujunut ja olen saanut luonnosteltua kisanovelliani.

Ensimmäisten versioiden tekeminen tuntuu minusta koko ajan hankalammalta, mutta onneksi käsin kirjoittaminen auttaa karkottamaan blokkia. Se jotenkin jäsentää toiminnan, dialogin ja ajatukset sopivina paloina, koska kappaleiden pituuden erottaa aivan eri tavalla.



Kirjaimia ja sanoja blogin Än muisti minua oheisella tunnustuksella. Kirjoittamisessa vertaistuki on ihan omaa luokkaansa. Sympatiahalit verkossa tai kirjoittamisen lieveilmiöstä juttelu voi pelastaa huonon päivän (tai infernaalisen työviikon).

Haluankin jakaa tunnustuksen eteenpäin: ElinaPitin Elinalle, Kirjainunelmia blogin R.M.S.R:lle, Kultaisen Maljan Malnalle, ja Älä itke ruma lapsi blogin M~:lle.


Tämän lisäksi sain Äniltä myös kysymyshaasteen. Eli vastataan kysymyksiin ja keksitään omia. :D

1. Mikä on kamalin lukemasi kirja?

Luen mielestäni tosi harvoin oikeasti kamalia kirjoja. Kamaluudessa on mielestäni kaksi akselia: huonosti kirjoitettu ja huonosti rakennettu. Luin syksyllä Hannele Mikaela Taivassalon kirjan Nälkä. Kirja oli kirjoitettu kauniisti, mutta siinä ei ollut juonta, ei kiinnostavia hahmoja, ei oikeastaan minkäänlaista jännitettä.

En rehellisesti sanoen muista lukeneeni aiemmin kirjaa, josta en olisi edes ymmärtänyt mikä sen veto on. Kieli? Ikävystyttävä tarina? Jatkuvasti vaihtuvat kertoja-ratkaisut? Nälkäinen päähenkilövampyyri, joka ei muutu tarinan aikana mihinkään? Lukukokemus jätti minut täysin kylmäksi. :(

2. Luetko mielummin kotimaista vai käännöskirjallisuutta?

Luin vuosikaudet vain englanniksi, mutta olen nyt tehnyt päätöksen lukea suomeksi ja mielummin kotimaista. Luen silti paljon käännöskirjallisuutta, koska Suomessa on edelleen aika vähän genrekirjallisuutta. :(

3. Minkä kirjan/kuka henkilö haluaisit olla?

Olen näissä tosi huono, koska suosikkihahmoni ovat usein surkeassa elämäntilanteessa, enkä haluaisi itse samaan jamaan. Uhraus on aika oleellinen osa sellaista protagonistia, joka minua kiinnostaa. Jos heillä on jotain haluttavaa, puuttuu heiltä myös jotain sellaista, josta en ikinä luopuisi.

Ja no, en yleisesti ottaen pidä suosikkihahmoistani sen vertaa, että haluaisin olla yksikään heistä. O.o'

4. Mistä aiheesta luet/lukisit mieluiten?

Pidän yliluonnollisuuksista, naisprotagonisteista, sarjamurhaajista, LGBT-hahmoista... näitä on ihan liikaa listattaviksi, mutta tuossa nyt muutama.

5. Minkä genren kirjoja luet mieluiten?

Luen pitkälti spefiä, eli fantasiaa, sci-fiä, kauhua ja muuta uuskummaa. Pidän maailmoista, jotka ovat vinksallaan. Tämän lisäksi luen transgressiivista fiktiota.

6. Ärsyttääkö vai viihdyttääkö romaaneissa ruokakuvaukset?

Ärsyttää. En jaksa uskoa, että ne ovat oleellisia.

7. Mikä on luovin vuorokaudenaikasi?

Syksy. Kanavoin kaamosahdistukseni tekstiin 100%.

8. Kirjoitatko keskeytymättä useamman tunnin vai tarvitsetko usein taukoja?

Useamman tunnin, ehkä 2-3. Siinä vaiheessa pidän tauon, halusin tai en.

9. Kuinka paljon (h) kirjoitat keskimäärin viikossa?

Riippuu puhtaasti projektista. Täysin uutta tekstiä tulee yleensä tuntikaupalla vain raakaluonnosvaiheessa, jolloin minimi on 10h viikossa, maksimi joku 26h? En oikeastaan laske kirjoittamistani tunteina tai sanoinakaan. Minulla on nykyisin sen verran itsekuria, ettei tarvitse asettaa tuontyyppisiä tavoitteita.

10. Keksitkö henkilöhahmoillesi helposti nimet?

Kyllä oikeastaan. Minulla on selvä käsitys siitä mistä pidän. Lähinnä käytän suomalais/japanilaisvaikutteisia nimiä. Haluan että nimi kuulostaa tavalliselta, muttei ole ihan yleisimpiä. Käytän jonkinverran lempinimiä.



Ja sitten omat kysymykset:

1. Missä kirjoitat mieluiten?
2. Mikä on kamalin koskaan kirjoittamasi tarina?
3. Huomaatko toistavasi tiettyjä elementtejä tarinasta toiseen (teema, tunnelma, asia, hahmotyyppi jne.)?
4. Millaisia tavoitteita sinulla on kirjoittamisen suhteen?
5. Miten motivoit itseäsi kirjoittamaan?
6. Vaihteletko genrejä vai pidättäydytkö vain yhdessä?
7. Kuka on kirjailijaidolisi?
8. Mikä on suosikkisanasi tai -ilmaisusi?
9. Pidätkö kirjojen adaptaatioista (teatteri, elokuvat, tv-sarjat jne)?
10. Mikä ajaa sinut kirjoittamaan?

Tämän haasteen laitan kiertämään Beelle, Deelle ja Lilalle. ♥♥

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Mustavalkoinen maailma


Kun maailma oli mustavalkoinen... vai oliko?

Olen viime aikoina mietiskellyt mustavalkoisuutta fiktiossa. Yleensä termiä käytetään ilmaisemaan protaginistin ja antagonistin välejä ja sitä miten jyrkkä hyvä-paha jaottelu tarinassa on. Historiallisestihan ihmiset ovat luokitelleet kaiken vieraan ja erilaisen pahaksi ja oman kansan ja elintavat hyväksi. Myyteissä hyvän ja pahan jako on ollut selvä, kuten myös useissa moderneissa saduissa ja tarinoissa.

Nykylukijat vaativat tarinalta harmaan sävyisiä konflikteja. Vaativatko ehkä liikaakin?

Kirjoitusfoorumeilla näkee vuodesta toiseen samat argumentit siitä kuinka tietyt genret ovat kasvaneet yli mustavalkoisista hyvä-paha asetelmista (erityisesti fantasia). Kirjoitusoppaat toistavat samoja mantroja antagonistin motivaatiosta ja inhimillisyydestä.

Periaatteessa ajatus on hyvin helppo: antagonistikin pitää kirjoittaa kuin elävä ihminen. Hänen tekoihinsa on oltava jokin syy ja yleisöllä mahdollisuus sympatiaan häntä kohtaan. Samalla tunnutaan elävän entistä enemmän ajatusmaailmassa, jossa ei ole lainkaan mustaa, vaan pelkkiä harmaan sävyjä. Ymmärrystä tulisi aina olla, motiivi tulisi aina olla. Meneekö se ihan näinkään?

Miten värikäs tarinan maiseman tarvitsee olla?

Minusta hyvänkin kirjan voi pilata sillä, että asianosaiset halutaan kaikki esittää tasa-arvoisessa valossa. Antagonisti saattaa hyvinkin olla toinen sankari tai lukija samaistuukin anti-sankariksi muodostuvaan antagonistiin päähenkilön sijasta. Välillä antagonisti ikään kuin kaappaa tarinan protagonistilta.


Entä kun tarinaan valittu muoto ei kerta kaikkiaan tue antagonistin värittämistä? Esimerkiksi yhden minä-kertojan tarinassa on aika vaikea paneutua antagonistin tunne-elämään muuta kuin dialogin kautta ja harva antagonisti avautuisi protagonistille ongelmistaan. Vanhojen päiväkirjojen tonkiminen jne. antagonistin ymmärtämiseksi tuskin on protagonistin ykkösprioriteetti. Ehkä antagonistin ja protagonistin konflikti ei vain ole henkilökohtainen? Vai pitäisikö sen aina olla?

Vastapainonahan tälle ovat kirjat, joissa tapahtumia kerrotaan pahisten, hyvisten ja satunnaisten ohikulkijoiden kautta, kunnes lukijalla on pino sirpaleita kaikista. Ehkä mietin tällä eräänlaista asioiden puhki selittämistä, jotta lukija varmasti ymmärtää kaikkien asianosaisten motivaatiot, eikä ajattele kenestäkään pahaa tai tee ns. kirjoittajan mielestä "vääriä tulkintoja".

En vastusta taustatarinoita ja minusta antagonistille saa antaa ristiriitaisia piirteitä, mutta toisaalta tarinan antagonisti saa olla myös vain paha nykyhetkessä. Kuten vaikkapa Voldemort, jolla on syvyyttä hänen taustatarinansa vuoksi, mutta hän on kirjojen tapahtumien aikana puhtaasti paha tyranni. Tai Valtaistuinpelin Joffrey Baratheon, jonka itsekeskeisyys selittyy osaksi hänen kasvatuksellaan, muttei oikeastaan kerrytä sympatiapisteitä lainkaan. 

Sauronhan on klassinen esimerkki antagonistista, joka on puhtaasti paha. Häntä ei inhimillistetä millään lailla Sormusten Herrassa (Silmarillionia en ole lukenut) ja hänen suhteensa sankareihin on etäinen. Hänen motivaationsa lienee absoluuttisen vallan saaminen. Sauron oli aiemmin prototyyppi fantasia-antagonistille, mutta nykyisin tämän tyyppistä pahista paheksutaan.

Toisaalta meitä kiehtovat myös ne antagonistit,
joiden raja-aitoja ei liiaksi kaadeta ja salaisuuksia avata.

En jotenkin vain jaksa liiallista selittelyä siitä, miksi antagonisti tekee mitä tekee. Tämä tuntuu sortuvan etenkin fandomissa siihen, että hahmon pahat teot oikeutetaan tekosyillä. Hyvän antagonistin ei myöskään tarvitse olla pidettävä, vaikka hän olisikin ristiriitainen tai ymmärrettävä hahmo.

Ehkä minusta vain tuntuu, ettei mustavalkoisuus ole automaattisesti fiktiossa paha asia. Että jatkuva ymmärrys ja tarinan kertominen harmain sävyin ei aina saa minua arvostamaan tarinaa yhtään sen enempää. Pahuus on olemassaoleva asia, jota ei aina voi selittää tai ymmärtää.

Tarina ei mielestäni ole objektiivinen tutkielma todellisuudesta, vaan tiettyyn näkökulmaan sidottu ja sitä kautta värittynyt kuvaus.

Vai ajattelenko liian mustavalkoisesti?

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Novellisti helmikuuhun


Sain tänään valmiiksi LP:n ensimmäisen editointirundin, jossa lähinnä paikkasin puuttuvia kohtauksia, poistin turhaa tavaraa ja silottelin pahimpia juonen kuoppia. Kässäri on nyt mennyt koelukijoille, enkä aio ajatella tai katsoa sitä kuin aikaisintaan maaliskuussa. Olo on hiukan ristiriitainen: toisaalta huojentunut, toisaalta epävarma.

On kuitenkin aika ottaa muita määränpäitä ja tavoitteita tälle vuodelle. Olen pyöritellyt mielessäni osallistumista Novan novellikilpailuun. Novaan etsitään julkaisemattomien kirjoittajien spefinovelleja ja sen deadline on maaliskuussa, joten se tulee hyvään saumaan juuri nyt.

Aloin oikeastaan ymmärtää novellia kirjoitusmuotona vasta viime vuonna. Kirjoitin niitä useamman pöytälaatikkoon, mutta ne olivat poikkeuksetta aika hirveää tavaraa. Paitsi yksi, jota ajattelin nyt alkaa editoida kisaa varten. Tämä on sama novelli, josta sain palautetta Helsingin novelliklinikalla viime kesänä. Siinä oli sen verran mielenkiintoinen tarina ja perusidea, että minulle jäi siitä hyvä fiilis. Luulen sen sopivan kisaan.

Novellien määrää Novaan ei ole käsittääkseni rajoitettu, joten ajattelin kirjoittaa kisaan myös toisen novellin. Olen rakennellut sen ideaa jo tällä viikolla pitkinä työpäivinä. Oikeastaan fiilistellyt hahmoja ja novellin fiilistä. Kirjoittamista olen tehnyt hyvin vähän, mutta minulla on kyllä selkeä johtoajatus tähän novelliin jo kasassa.

Ideointi on suosikkivaiheitani kirjoittaessa. Kaikki tuntuu vielä niin tuoreelta ja kiehtovalta. Ideassa ei ole mitään vikaa ja voin fiilistellä sitä ajaessani töistä kotiin mustaa moottoritietä. Kakkosnovellista on tulossa näillä näkymin kauhutarina. Niissä parasta on ottaa jokin vanha juttu, tuunata siihen uusia odottamattomia ulottuvuuksia ja kääntää omat pelot tarinan moottoriksi. Haluaisin jo aloittaa!

Näyttäisi siis siltä, että vietän tämänkin vuoden helmikuun novellien parissa. ;)


maanantai 13. tammikuuta 2014

Editoinnin ihanuutta

Blogi on taas ollut aika hiljainen viimeiset pari viikkoa. Postaukset ovat istuneet luonnoshyllyllä lähinnä sen vuoksi, että olen tehnyt kovasti töitä kässärin eteen.

Joo, tiedän. Kässärin piti antaa olla, mutta se ei oikein ole onnistunut. Minun on nykyisin entistäkin vaikeampi kokea sellaista kaikensyövää rakkautta kässäreitäni kohtaan, joka estäisi minua näkemästä kehityskohteita. Toki se rakkaus palaa voimakkaasti kirjoittaessa ja välillä lukiessakin, mutta kykenen jo ihan erilaiseen editointiin kuin aiemmin ja kässärin ihanuuden sijaan mieltäni ovat kaihertaneet kässärin puutteet ja uudet ideat niiden korjaamiseksi.

Totuudenmukaisesti olisin varmaan antanut LP:n olla, ellen olisi sopinut kässärileirin vuoksi koeluvusta ja sen aikarajasta. Olen siis valmistautunut henkisesti ja fyysisesti keskeneräisen tekstin jakamiseen.

Mieli tekisi hautautua mökkiin kässärin kanssa ja tulla ulos vasta,
kun lumet sulavat, purot laulavat ja kässäri on valmis


Ei ole helppoa antaa kirjoittamaansa luettavaksi, kun näkee itse vielä tekstin aukot ja puutteet. Joku näkee asiat aina toisin. Ehkä rakastamasi hahmo ei ole kiinnostava, ehkä pahoinpitelet lukijaa teemalle, ehkä koko kässäri on kielellisesti tuskaisaa luettavaa. Toisaalta puutteiden tiedostaminen etukäteen auttaa, koska silloin toisen näkökulma ei iske yhtä voimakkaasti oman näkemyksen kanssa yhteen. Selittely ei kuitenkaan auta. Tekstin on seisottava omillaan.

Olen kierrittänyt ja pyörittänyt kässärin raakilettani puolelta toiselle ja kirjoittanut ylös korjattavaa. Olen hionut satunnaisia lauseita ja etsinyt toistoa (sana kasvot on kässärissäni yli 250 kertaa). Olen haaveillut ensimmäisten lukujen totaalisesta uudelleenkirjoittamisesta. Parin viikon sisään poistin kässäristä 5 000 sanaa: lähinnä toistoa, turhia ajatuskuvioita, minikohtauksia ja kaikkea ylimääräistä sälää.

Mutta olen myös nauttinut siitä, että kässäri on rakenteeltaan pääosin eheä. Siinä on alku, keskikohta ja loppu. Siinä on nousevan jännitteen täydellinen kaari. Siinä ei ole mitään kokeellista haahuilua, vaan se toimii.

Ja vaikka näkemyksiä on erilaisia, olen kaiken lukemisen, kirjoittamisen ja tutkimisen jälkeen yhtä mieltä Hitchcockin kanssa draaman olemuksesta:

"Drama is life with all the boring parts cut out of it." -- Alfred Hitchcock

Hyvin harva lukemani kirja (taideproosa ja klassikot ovat asia erikseen) onnistuu toimimaan tarinana jos se matkii todellista elämää liiaksi. Minulla on yhä taipumusta mennä asian ytimeen liian hitaasti. Tuppaan siis aloittamaan kohtaukseni liian aikaisin. Nyt lukiessa noita pitkitettyjä alkuja on helppo saksia pois. 

Armottoman editoimisen keskellä tuntuu kuitenkin, että saan tästä kiinni. Löydän ne ongelmakohdat ja saan ne korjattua. Olo on erittäin optimistinen tämän kässärin suhteen. Toivottavasti lukijatkin pitävät siitä (tai jaksavat edes lukea ko. tiiliskiven loppuun). :D

Kun deadline koittaa, jätän editoinnin ihan oikeasti useammaksi kuukaudeksi ja keskityn johonkin muuhun, esim. novellin taikomiseen Novaa varten. ;)