keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Klinikalle!!!

Sain ajan Helsingin novelliklinikalle!

Bongasin klinikan mainoksen tämän kuun alussa, kun se oli ollut esillä jo kaksi viikkoa, ja päätin vielä kokeilla onneani laittamalla kyselyn. Onneksi tein näin! Sain juuri tiedon, että en mahtunut Hämeenlinnan klinikalle, jonne hain, mutta että Helsingissä on vielä vapaita paikkoja. Ajankohtakin sijoittuu viimeiselle lomaviikolle, joten suostuin saman tien!

Novelli Palaa! hankkeen järjestämissä novelliklinikoissa kirjailijat antavat novellista henkilökohtaista palautetta ajanvarauksella. Juha Itkonen, Sari Malkamäki, Markus Leikola ja Anna Maria Mäki kommentoivat harrastelijoiden novelleja Helsingissä 26.8.

Novellini päätyy siis jollekulle heistä luettavaksi. Rajoittuneen lukemiseni vuoksi en voi sanoa, että joukossa olisi tuttuja nimiä. He vaikuttavat olevan kaikki realisteja ja novelleni on ei-niin-yllättäen spefiä reaalimaailmassa, joten toivottavasti en joudu ylikriittisen realistin kynsiin. ;)

Ko. novelli on käynyt luettavana toukokuusta lähtien useammallakin kommentoijalla ja sen kirjoittaminen ja editoiminen on ollut todella opettavaista. Nyt kun novellin pitäisi alkaa olla pikku hiljaa valmis, jännittää klinikalle meno entisestään. Haluan kumminkin ajatella, että oma nahka on tähän ikään mennessä kovettunut sen verran, ettei maailma kaadu tähän, vaikka tulisi eteen sitä kriittisempääkin palautetta.

Katsotaan elokuun lopulla miten käy! :D

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Kaikki nuoret tyypit

 
Tutkimusmateriaalina tällä kertaa omat päiväkirjat.
Myötähäpeältä ei voi välttyä, kun lukee näiden angstisia vuodatuksia.

LP:n kirjoittaminen on lähtenyt hienosti käyntiin. En ole mikään suuri minä-kertojien ystävä, mutta nuorten kirjaan se tuntuu sopivan. Sanoja on kertynut paljon, kun ottaa huomioon, että olen yhä töissä ja viikonloput poissa kotoa. On ollut pakko ottaa kunnon kirjoitusspurtteja, jotta saan ajatukset paperille.

Samalla eteen on kuitenkin tullut uusia kysymyksiä ja ajatuksia. Luen aika vähän nuorten kirjallisuutta ja teinivuodet ovat itsellä jo takapeilissä. Lukeminen tietenkin auttaa, mutta tällainen patologinen genren vaihtaja joutuu pakostakin pohtimaan genremääritelmiä, kun tulee uusi idea ja käsis.  

Mutta miten nuorille kirjoitetaan?

Jotain perusjuttuja minulla on mielessäni lukemani perusteella. Juonivetoisuus on aika olennainen osa nuorten kirjaa. Henkilöhahmot saavat jäädä vähemmälle, kunhan he ovat viihdyttäviä. Uusilla kokemuksilla on ilmeisesti iso rooli näissä kirjoissa: ensirakkaudella, itsenäistymisellä, uusilla ystävillä, uudella elämäntyylillä. Tunteiden palo on intensiivistä.

Lienee sanomattakin selvää, että nuorten kirjojen protagonistit ovat itsekin nuoria. Nuoret protagonistit eivät kuitenkaan tee kirjasta automaattisesti nuorten kirjaa. Kauhugenressä nähdään toisinaan nuoria protagonisteja, mutta tarinat on tarkoitettu aikuisille. Kuten vaikkapa Stephen Kingin Carrie ja John Ajvide Lindqvistin Ystävät Hämärän Jälkeen.

Nykyään raja on mielestäni hämärtynyt hiukan ja nuorten kirjoissakin näkee välillä aika rankkoja aiheita, mutta silloin aiheen käsittely ratkaisee. On tärkeää varmistaa, ettei aliarvioi lukijoitaan. Nuoret eivät ole tyhmiä tai vaadi alleviivausta. Parhaat nuorten kirjat ovat usein sellaisia, jotka avautuvat aikuisillekin, ja myös nuoret lukijat saa haastaa!

 Louis Sacharin Paahde lienee tuntemattomampi tapaus,
mutta Ursula Le Guinin Maameren Velho toivottavasti ei.

Olen myös huomannut, että nuorten spefitarinoissa meno on melkein aina realismia astetta puhtoisempaa. Päihteitä ei näy, syrjintä ja monikulttuurisuus loistavat poissaolollaan, ilmassa leijuva rakkaus on tietenkin viatonta ensirakkautta ja nuoret protagonistit esitetään ideaalisempina.

Liittyykö tähän oletus siitä, että lukevat nuoret eivät ole itsekään vielä kokeneet näitä ensimmäisiä kertoja? Vai onko kyse sitten nuoruuden romantisoimisesta? Hakeeko joku nuori kirjoista itselleen toimintamalleja? Onko nuorten kirjojen tarkoitus viihdyttää vai opettaa nuorille jotakin elämästä?

Viihdyttävä kirja on loistava tapa avata nuoren maailmankuvaa ja näyttää hänelle sellaisia asioita, joihin hän ei ehkä muuten törmäisi. Tämän vuoksi haluaisin nähdä nuorten kirjoissa enemmän seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajia, vaihtoehtosia perhemalleja sekä muita kulttuureja ja uskontoja. Etenkin suosiossa olevat pararomanssit voisivat välillä päivittää perinteisiä sukupuoliroolejaan.

Toisaalta ilmassa tuntuu leijuvan aika perinteinen ajatus siitä, että lapsia ja nuoria pitää suojella. Se mikä on minun mielestäni suvaitsevaisuutta, on toiselle koko maailmankuvan kyseenalaistamista. En kannata omien arvojen tuputtamista kenellekään, mutta samalla tuntuu, että nuorille kirjoittaessa on kirjoittajalla erilainen vastuu siitä mitä paperilla loppujen lopuksi on.

Halusin tähän Diana Wynne Jonesin kirjan Tuli ja myrkkykatko,
mutta vieläkään omista sitä, vaikka olen vuosia etsinyt! 

Entä puhekielen rooli nuorten kirjallisuudessa? Voiko nuorille enää kirjoittaa kirjakielisiä teoksia vai tarvitaanko onnistuneeseen kommunikoitiin ainakin ripaus niitä nuorten omia sanoja? Meneekö raja dialogissa vai voiko puhekielisyys ulottua sen ulkopuolellekin? Kirjablogeissa olen ainakin nähnyt naureskelua liian kirjakieliselle dialogille nuorten kirjoissa, joten luulen välimaaston olevan turvallisin ratkaisu.

Laitoin kirjastosta varaukseen Terhi Rannelan Kirjoita Nuorille kirjan. Sitä odotellessa olisi kuitenkin kiva kuulla muiden mielipiteitä.

Millaisia haasteita nuorille kirjoittamisessa on? Mitä nuorten kirjoissa pitäisi olla lisää tai vähemmän?

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kesäkässäri

Päivitystahtini on hiljentynyt. Ei ole kauheasti sanottavaa. Pitäisi editoida, mutten en editoi. Siinä se... Ai niin ja piti tehdä Camp. En sitten tehnyt. Kyllä kaksi puolen vuoden sisään riittää!

En jaksa ottaa kirjoittamisesta liikaa paineita. Läpimurto ei ole tulossa vielä pitkään aikaan, joten mielummin teen hyvää omaa jaksamista silmälläpitäen. Takana on kohta kahden kuukauden työputki, jossa on oman työn lisäksi jatkuvaa sijaistamista. Epämääräinen kesäproggis etenee siinä sivussa ja vie energiaa omalta osaltaan.

Kun pääsen viimein lomalle kahden viikon päästä, en halua edes ajatella aikatauluja!

 Siellä jossain edessäpäin loma häämöttää...

Tulevaisuudessa olisi kilpailuja ja tekstihautomoita, mutta jotenkin ilmassa leijuvat tavoitteet alkavat ahdistaa. En halua heittää puolivillaista tekstiä mihinkään, koska siitä seuraa takuuvarma vitutus.

M on edelleen kirjoittamatta loppuun ja kirjoittaminen tökkii, koska yritän editoida liikaa samalla kun kirjoitan. Pitäisi vaan antaa itselle reilusti lupa olla huono. Miksi se on niin vaikeaa?

Tutkailtuani KK:ta olen sitä mieltä, että idea kaipaa kypsyttelyä. Hahmot kaipaavat lisää taustatutkimusta. Kässäriä on turha kirjoittaa, kun ei tiedä mitä yrittää saada aikaan tekstillä. Onko se kauhua, thrilleri, draamaa, toimintaa, vai mitä? Päähenkilöistä tuli erilaisia kuin luulin ja sivuhahmot vänkäävät tarinassa aktiivisempaa roolia. Parin tyypin tarinat haluan laittaa uusiksi kokonaan!

Ongelmani on se, että yritän liian monimutkaista heti alkuun. M on skaalaltaan eeppinen, KK:ssa on kuusi olennaista hahmoa. M:llä on kokonainen maailma rakennettavana, KK on kirjoitettu ainakin ekassa luonnoksessa epälineaarisesti. Miksi tehdä asioista niin vaikeita?

Tuntuu, ettei minulla ole varsinaista blokkia. Minulla on nyt vaan joku väsymys näihin kahteen tarinaan, jota olen pyöritellyt viimeisen puoli vuotta. Olen toki saanut kirjoitettua M:ään uusia kohtauksia, mutta se sellainen innostus on poissa.

Ruohikkoon hautautuneita leppäkerttuja.

Siispä aloitin sivusuhteen. Täysin uuden kesäkässärin, jossa on paljon lineaarisempi tarina, yksi minä-kertoja ja mittaa toivottavasti paljon vähemmän. Tervetuloa maailmaan kolmesti aikaisemmin aloitettu, muttei koskaan täysin hylätty projekti LP!

LP on teiniprotagonistin tähdittämä spefitarina, jota en paljasta enempää, koska pelkään että se hautautuu taas pöytälaatikkooni alkuinnostuksen jälkeen. Juuri nyt LP on loistava lääke lomalle haluavalle kirjoittajalle: Saan tehdä uuden soittolistan (tähän mennessä eeppisiä kasariballadeja ja pari uudempaa indiesuosikkia) ja elää omaa kadotettua nuoruuttani tarinan kautta. ;)

Onko muilla kesäväsymystä ilmassa? Ärsyttävätkö omat kässärit kauheudellaan? Löytyykö kesäkässäreitä? :D

torstai 18. heinäkuuta 2013

Naishahmot

En todellakaan miellä itseäni miksikään ylimmäksi auktoriteetiksi naishahmojen saralla. Päätin avautua aiheesta, sillä se tuppaa eteeni internetin puskista jatkuvasti. Myös Nörttityttöjen Finncon paneeli sai minut miettimään tätä asiaa. Oheisessa postauksessa asiaa ja esimerkkejä omista suosikkinaishahmoistani.
 
 Soturiprinsessa Xena (Lucy Lawless) ja Alien elokuvien Ellen Ripley
(Sigourney Weaver), jotka ovat merkittäviä naishahmoja.

Asiahan on niin, että netti on täynnä listoja ja oppaita hyvän naishahmon kirjoittamiseen. Kirjoittamisfoorumeilla näkee vuodesta toiseen samoja aiheita: "miten kirjoitan vahvan naishahmon?", "miten kirjoitan coolin naishahmon?", "mikä naishahmossani on vialla?"

Voisi siis päätellä, että naisten kirjoittaminen on jotenkin vaikeampaa kuin miesten.

Lukijat ovat kriittisempiä naisten suhteen. Kenties siksi, että miehet ovat dominoineet mediakenttää niin kauan. Olemme tottuneet näkemään paperisia naistulkintoja ja tuntuu edelleenkin, että naiset työnnetään turhan usein äidin tai tyttöystävän rooliin sen kummempia miettimättä. Vaadimme naishahmoilta enemmän kuin miehiltä ja analysoimme heitä armotta. Yksikin erhe tuntuu riittävän siihen, että naishahmo on huono tai epäuskottava.

Buffy Summers (Sarah Michelle Gellar) ei kaipaa esittelyjä,
mutta (uuden) Battlestar Galactican monipuoliset naiset ovat suuri ilo silmille.
 

Hyvä naishahmo on mielestäni aktiivinen toimija tarinassa. Hänellä on oma agenda, joka ei liity vain romanttisiin ihmiskuvioihin. Hän tekee virheitä ja kehittyy tarinan aikana. Hän saa olla perhekeskeinen tai urakeskeinen tai molempia. Hän saa olla seksuaalisesti aktiivinen tai pidättäytyväinen. Hänen ei tarvitse uhrata feminisiä piirteitään ollakseen fyysisesti voimakas. Hänellä on mielipiteitä ja unelmia. Hänen ei tarvitse olla pidettävä tai samaistuttava, kunhan hän on mielenkiintoinen.

Alleviivaan edellisestä etenkin aktiivisuutta ja omaa agendaa. Parisuhde ei ole kenellekään koko elämä. Aktiiviset hahmot kiinnostavat lukijoita sukupuolesta huolimatta. Muuttuuko tarinan juoni lainkaan, jos naishahmon poistaa tyystin? Ellei, ei lukija todennäköisesti ole kiinnostunut hänestä. 

Totta kai yllämainittuja on suhteutettava naisen rooliin tarinassa. Jos hän on sivuhahmo, ei hahmonkehitystä ole voi laittaa tarinaan liiaksi. Mielestäni ongelmat naishahmoissa liittyvät kuitenkin usein siihen, että hän on tarinassa vain siksi, että mieshahmo(i)lle on tyttöystävä/äiti/sisko/mikälie, eikä hän elä ollenkaan tämän roolin ulkopuolella.

Ginger Snaps trilogian sisarukset Brigitte (Emily Perkins) ja Ginger (Katharine Isabelle)
sekä legendaariset Thelma (Geena Davis) ja Louise (Susan Sarandon)

Haluaisin nähdä enemmän naisia, joilla on merkityksellisiä suhteita muihin naisiin. Naiset lyödään turhan usein vastakkain, eikä heillä ole mediassa/fiktiossa samanlaisia syviä ystävyyssuhteita kuin miehillä. Jostain kummasta syystä mediassa vallitsee usein mielikuva naisista kateellisina ja ilkeinä kilpailijoina.

Bechdelin testi on työkalu, jota on käytetty elokuvien arvioimiseen. Siinä tutkitaan sisältääkö elokuva kohtauksia, joissa kaksi naista keskustelee toisilleen jostain muusta kuin miehistä. Tämä ei ole mikään pomminvarma ilmaisin (moni huono elokuva läpäisee testin), mutta se kertoo kyllä miten vähän naiset ovat yhdessä esimerkiksi valkokankaalla.

Sarah Connorin aikakirjoissa Lena Headey inhimillistää Kohtalon Äidin
Myös sarjan kakkoskaudella näkyy mielenkiintoisia naisia
kuten Riley Dawson (Leven Rambin) ja Jesse Flores (Stephanie Jacobson).
 

Koen yleisen innostuksen kirjoittaa voimakkaita naishahmoja hieman huonoksi suuntaukseksi. Tämä siksi, että näissä hahmoissa keskitytään turhan usein vain fyysiseen voimaan. Etenkin sarjakuvissa/toimintaelokuvissa voimakkaan naishahmon tuntomerkit tuntuvat olevan korostettu maskuliinisuus, jossa naishahmo hylkää täysin feminiset piirteensä. Hänestä tehdään melkein kirjaimellisesti yksi pojista.

Hyvin usein maskuliinisuutta korostetaan naishahmon negatiivisella asenteella omaan sukupuoleensa. Naiset kun ovat tyhmiä, itsekeskeisiä ja pinnallisia - paitsi tämä yksi kickass naishahmo, joka nauraa poikien kanssa muille naisille. Hän ei tarvitse muilta apua vaan on täysin omavarainen yhden naisen armeija, joka ei epäonnistu tai saa köniin. Rakkaus tekee hänet heikoksi, sillä silloin hän joutuu luottamaan muihin ihmisiin.

Voimakkaat naishahmot tuppaavat siis usein olemaan täysin epärealistisia siksi, etteivät he ole inhimillisiä ja erehtyväisiä vaan "jonkin sortin poikkeama naisten homogeenisessä massassa".

Hellraisereiden Kirsty Cotton (Ashley Laurence) joutuu setänsä perverssin
mielenkiinnon kohteeksi
, kun taas Hannibalin Clarice Starling (Julianne Moore)
taistelee FBI:ssa
jatkuvaa seksismiä vastaan

Eniten minua ehkä häiritsee se millainen rooli seksuaalisella väkivallalla tai sukupuolisella syrjinnällä on vahvojen naishahmojen elämässä. Mielestäni naishahmon ei tarvitse kokea kumpaakaan voidakseen tulla aktiiviseksi, itsevarmaksi ja osaavaksi, mutta samalla näiden kokeminen edes jossain määrin on ikävä kyllä osa naisten arkea. Se että naishahmo on välttynyt ikävyyksiltä, ei tee hänestä voimakkaampaa.

"On kokenut - Ei ole kokenut" akselilla on välimaasto. Erityisesti vihaan sitä, miten voimakas hahmo rikotaan tällaisella juonenkäänteellä toimintakyvyttömäksi (katson tuomitsevasti sinua Berserk Ò__Ó). 

Pidän erityisesti naishahmoista, joilla on hieman likaa kynsiensä alla: vastoinkäymisiä, erehtymisiä, huonoja luonteenpiirteitä, pahoja tapoja (tunnetuin esimerkki lienee Scarlett O'Hara ♥). En halua lukea ideaaliversioita mistään sukupuolesta, koska en tunne täydellisiä ihmisiä. Minä olen ainakin mokannut tuhat asiaa elämäni aikana, osa ihan megaluokan mokauksia ja osa paljon pienempiä, mutta olen yhä elossa. Uskotaan Nietzcheä?

Nikitan naiset ovat moniulotteisia ja päteviä ja
Dreddin Cassandra Andersson ja Ma-Ma ovat magneettisia ruudulla.

Tämä postaus on täynnä esimerkkejä mielestäni mielenkiintoisista naishahmoista, mutta mainitsen vielä nimeltä viimeisen vuoden suurimmat yllättäjät.

Olen maininnut CBS:n uuden Sherlock Holmes adaptaation Elementaryn ennenkin, mutta se todellakin yllätti minut kiehtovilla naishahmoillaan. John Watsonista on tullut älykäs Joan Watson (Lucy Liu), Irene Adler (Natalie Dormer) yllättävä hahmo itsessään, ja tavallisesti äidillisestä vuokraemännästä Ms Hudsonista (Candis Cayne) on tehty älykäs ja seksuaalisesti haluttava transnainen.

Toiminnan fanina olin yllättynyt 2000 AD sarjakuvan uudesta elokuvaversiosta Dreddistä. Väkivaltaisessa toimintaelokuvassa on pätevä naishahmo Cassandra Anderson (Olivia Thirlby), joka ei tarvitse päähenkilöä pelastamaan itseään, sekä sadistinen ja julma naispahis Madeline Madriga eli Ma-Ma (Lena Headey), joka on oikeasti sydäntä kylmäävä vastus päähenkilöille.

La Femme Nikita elokuvaan pohjautuva Nikita on pyörinyt Jenkeissä jo kolme kautta, mutta rantautui Suomeen vasta tänä vuonna. Sarjan kaksi päähenkilöä Nikita (Maggie Q) ja Alex (Lyndsy Fonseca) ovat molemmat omanlaisiaan hahmoja, joilla on demoneita ja muutakin mietittävää kuin romantiikka (sitäkin tosin löytyy). Kolmantena mainitsen kieroutuneen Amandan (Melinda Clarke), joka on hyvin tehokas antagonisti. Agenttitrilleri ja toiminta tarjoaa huikeita hetkiä Maggie Q:n matkassa. Tämä nainen on oikeasti actionjumalatar!

 The Fast and The Furious sarja oli minulle tärkeä nuorena,
koska Letizia Ortiz kertoi, että oli OK olla kiinnostunut "poikien jutuista". 
Claymore on harvinainen anime-esimerkki soturinaisista,
joita ei ole seksualisoitu ja jotka ovat täysin tarinan etualalla. 

Netflixin tuottama uutuussarja Orange is the new black puolestaan kertoo naisvankilasta ja sen asukkaista. Sarja on koukuttavin kokemus aikoihin! Se on monikulttuurinen, kiehtova ja kantaaottava. Vangit ovat inhimillisiä ja erehtyväisiä. Joukkoon mahtuu korruptoitunutta vankilajohtoa, rakkaustarinoita vankien välillä, vankilan voimataistelua ja upeita ystävyyssuhteita. Elementaryn ohella toinen sarja tänä vuonna, jossa on positiivinen (joskin rikollinen) transnainen. Suosittelen lämpimästi.

Hollywoodin yksipuolisista naishahmoista kertonee jotain se, että Fast & Furious 6 on harvoja elokuvia, joissa on päteviä naishahmoja. Jokainen on olemassa tyttöystävän funktiossa, mutta naiset ovat mukana toiminnassa ja pukeutuvat käytännöllisesti! Gina Carano ja Michelle Rodriguez ottavat yhteen henkeä huimaavassa nyrkkitappelussa samaan aikaan, kun mieshahmot ottavat turpaan pahikselta 10-0. Tässä tosin puhuu planeetan kovin Rodriguez fani, joten ehkä näkökulmani on värittynyt. ;)

Toisenlaisia sankarittaria: Amélie Poulain (Audrey Tatou) ja
kasariklassikko Labyrintin Sarah Williams (Jennifer Connelly)

Disclaimer: Huomatkaa nyt ihmeessä, että puhun tietenkin omista mieltymyksistäni ja tarjoamani esimerkit ovat myös sen mukaisia! Passiivisetkin naishahmot voivat olla hyviä hahmoja (pidän esimerkiksi Ylpeyden ja Ennakkoluulon Jane Bennettista aika paljon), mutta en halua heitä etualalle tarinoihin. Jos joku viihtyy heidän parissaan, niin siitä vain!

Huomatkaa myös se, että elämää ei voi elää etsiskelemällä jotain ideaalihahmoa, jolla on kaikki mainitsemani ominaisuudet. Välillä ihastun täysin klisheisiin ja stereotyyppisiin hahmoihin näyttelijättären karisman tai nokkelan dialogin vuoksi (Lue: Michelle Rodriguezin kaikki hahmot), enkä todellakaan häpeä sitä!

Omat suosikkini tulevat tietenkin niistä genreistä, joita seuraan eniten, eli spefistä ja toiminnasta. Näkisin mielelläni kuluttamassani viihteessä enemmän mielenkiintoisia hahmoja vähemmistöistä ja muista kulttuureista, mutta heitä on aika vähän eritoten mainitsemissani genreissä. Media on myös aika rajoittunut naisten ulkonäön suhteen. Naisilla ei tunnu olevan mitään asiaa viihteeseen, elleivät he ole hyvännäköisiä. Onneksi sentään draamat tarjoavat meille eri ikäisiä ja taustaisia naisia.

Ketkä ovat teidän suosikkinaishahmojanne? Millaisia naisia haluaisitte nähdä enemmän? Onko suosituksia kirjoissa, sarjoissa tai elokuvissa? Meninkö täysin metsään tai unohdinko jotain olennaista? Keskustellaan ihmeessä!

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Hölynpölyä

 
 Kesä on kirjoittajalle se hankalin vuodenaika.
Minä haluaisin vain maata auringossa ♥

Olen aivan tolkuttoman väsynyt. Lomaan on aikaa vielä kuukausi, työpaikka on kuin hautausmaa, tunteet käyvät kuumina ja töitä on hirveästi sijaistamistilanteen vuoksi. Tästä johtuen on ollut pakko ottaa aikalisä kirjoittamisesta ja miettiä omia aikatauluja. En oikeasti ajatellut hajottaa aivojani tässä hommassa.

On eri asia olla haluton kirjoittaja kuin uupunut kirjoittaja. Uupunut kyllä tulee tarinan äärelle ja yrittää parhaansa, mutta tulokset jäävät laihoiksi. Haluton kirjoittaja puolestaan välttelee duunia ja potee kyllästymistä tarinaansa tai koko prosessiin. Olen niin uupunut, että kirjoittaminen on kaikista kikoista huolimatta ollut mahdotonta.

Siispä annan itselleni luvan olla surkea kirjoittajaolento ja kesästä nauttiva pikkulapsi ainakin hetken ja karkasin mökille taas viikonlopuksi. Hauskaa oli! Työnsin siskontyttöä ympäri pihaa kottikärryissä, katsoin vanhoja leffoja yömyöhään, otin aurinkoa, luin kirjaa, grillasin kalaherkkuja ja menimme siskon kanssa merille (mutaiseen rantaan) viikinkilaivojemme (uimapatjojemme) kanssa sotimaan. Uimapatjaa on muuten tosi vaikea kaataa, kun sen päällä makaa 60 kiloinen ja puoliksi märkä merirosvokuningatar. O.o'

Kuva-arvoitus! Montako leppäkerttua löydät kuvasta?

Pahoittelut surkeista kännykkäkuvista! Järkkäri on avokillani ja olemme olleet epätavallisen paljon viikonloppuja erossa kesä-heinäkuun taitteessa (mokomakin työnarkomaani). 

Olen siis puuhannut kaikkea muuta, ehkä kuitenkin lueskellut eniten. Kirjablogia tästä ei saa tekemälläkään, mutta olen vaihteen vuoksi halunnut arvostella suomalaisia teoksia. Mielestäni on hyvä antaa niille lisää näkyvyyttä - ne harvat kerrat, kun blogiini eksyy oikeasti joku. 

Myös Finncon reportaasi toi blogiin oikean kävijävyöryn, johon en ole alkuunkaan varautunut. Joku ilmeisesti linkkasi tänne, kun molemmat postaukset nousivat kerta heitolla blogin suosituimmiksi ikinä (kolmantena supersymppis Hevoshoukutus 6 - yay!). Moinen kiinnostus tietenkin hämmentää ja saa miettimään uudemman kerran kirjailijaksi ryhtymistä. En ole ikinä halunnut julkisuuteen ja blogin pieni lukijapiiri on sopinut minulle hyvin. Kirjailijalle hiljaisuus ei sitten olisikaan itsestäänselvyys.

Alussa oli vain tyhjä paperi. Sitten tuli sana.

Jossakin asioissa olen sentään edistynyt. Pääsin viime viikonloppuna testaamaan kirjoittamista vanhaan tyyliin  musteella ja (kalligrafian?) mustekynällä. Lopputulema oli vähintäänkin koominen: kädet musteessa, harakanvarpaita paperilla, sekavia ajatuksenvirtaan perustuvia runoja, pekoraalin tynkä ja puolet mustepullosta keittiön lattialla (niiin, siideri ei ole se paras kaveri tässä tilanteessa). 

Mutta sain kanavoituja historian kärsiviä taitelijoita, kun pesin (tai pikemminkin hankasin) mustetta käsistäni! Tosin ääneen luettuna runoni vaikuttivat hivenen melodramaattisilta, eivätkä läheskään niin eeppisiltä kuin edellisiltana. Siskoni jopa kysyi mistä ihmeestä niissä puhuttiin. No, sovitaan että se oli taidetta ;)

Mustetahrat eivät ole osa taiteellista kokoonpanoa,
vaan sivutuote kaatuneesta mustepullosta.
 
Tarkoituksena oli siis kirjoittaa nonsenseruno, eli pekoraali (eng. jabberwocky), mutta uudissanojen keksiminen on yllättävän vaikeaa! Sen kuitenkin pitäisi kuulostaa siltä, että runoa voisi ohimennen luulla suomen kieleksi. No, ehkä sitten joskus. 

A little nonsense now and then,
Is cherished by the wisest men
- John August
 
Lopuksi haluan vielä sanoa, että näin aamulla moottoritien viereisellä pelolla (3 tietä Tampereen suuntaan, juuri ennen Linnatuulta) mammutin! Siellä se seisoi tyytyväisenä. Tiedä sitten mitä mainosti. En uskaltanut yrittää kuvata näkyä samalla kun ajoin, joten joudutte kuvittelemaan mammutin mielenne silmin.

Oliko tarpeeksi nonsenseä yhdelle illalle? ;D

torstai 11. heinäkuuta 2013

Marko Hautala: Unikoira

Päädyin lukemaan Unikoiran kenties epätavallista reittiä. Eksyin nimittäin kirjailijan blogiin useampaan otteeseen kevään aikana ja huomasin tykästyväni Hautalan persoonaan. Mitä enemmän luin Hautalan blogipostauksia, sitä enemmän kiinnostuin hänen kirjoistaan. Ajattelin, että tuolla tyypillä on pakko olla mielenkiintoisia tarinoita.

Olin kirjakaupassa ihan muista syistä kuin hakemassa Hautalan kirjaa; etsin oikeastaan Stieg Larssenin Miehet jotka vihaavat naisia-pokkaria, koska olen nähnyt elokuvat mutten lukenut kirjaa. Sattumoisin minulla oli hankaluuksia löytää kyseistä pokkaria ja päädyin alelaariin, josta bongasin Hautalan Torajyvät. Sieltä päädyin jännityshyllylle etsimään muita kirjailijan teoksia. Unikoira vei minut mennessään etukannen kuvan ja takakannen juoniselostuksen myötä.

Tulin kotiin ja luin kirjaa loppuillan. En olisi millään halunut lopettaa. Se jotenkin kietoi minut otteeseensa, eikä päästänyt minua irti. Ja lopetettuani tilasin lisää Hautalan kirjoja hyllyyni.

Marko Hautala, 2012, Tammi, oma ostos

Joonas on pitkän suhteen eron masentama. Hän ei tunne enää oikein mitään, paitsi käydessään eidolon-terapiassa, jota vetää viehättävä Aliisa. Työpaikalla Joonaksen esimies tuntuu käyvän asteittain vainoharhaisemmaksi, ja Joonaksen vanha ystävä Jyri ottaa häneen taas yhteyttä. Sitten terapiasessioiden aikaisemmin tyhjät käytävät paljastavat oudon ja vieraan unikoiran, josta Joonas ei osaa sanoa onko se ystävä vai vihollinen, harhaa vai hänen syvin olemuksensa.

Unikoira kertoo tarinaa kahdessa ajassa. Lukija on sekä nykyhetkessä Joonaksen kanssa, että seuraa tutkija Fritzénia. Fritzén matkustaa Toporoviin, syrjäiseen kylään Ukrainassa, jossa hän etsii tovereineen mystistä unenantajaa. Luvut ovat sopivan lyhyitä, teksti tiivistä. Hautala valottaa tarinaa pikku hiljaa, minkä vuoksi kirja on mielestäni luettavissa uudelleenkin. Lopun käänne saisi minut varmasti lukemaan tarinan uusin silmin

Hetken Joonas näki olennon paikalla pelkkää hahmotonta pimeyttä, joka levisi lattiaa pitkin paksun öljyn tavoin. Sitten hän erotti jälleen kiiltävän turkin, selän kaaren, vatsaa ja rintakehää vasten käpertyneet raajat. Se näytti niin todelliselta, että Joonas tiedosti enää hämärästi makaavansa sohvallaan. Osat olivat vaihtuneet. Sohvalla lepäävä keho oli unta. Silmien edessä oleva olento oli todempi. Se vaati huomiota.
Kuka sinä olet? Joonas toisti.
Olento kohotti päätään. Sen katse hohti himmeää kultaa. Kuusi ulkonevaa, iiriksetöntä silmää, kolme kummallakin puolella päätä. Ne olivat sileät, pingottuneet, kuin täynnä läpikuultavaa nestettä. Kuin helmet halkaistun appelsiinin sisällä.
Sitten se puhui.

Kirjan tunnelma on koko ajan painostava ja synkkä, mikä heijastaa Joonaksen omaa synkkää mielialaa. Kun Joonas löytää rakkauden Aliisan kanssa, ei lukija pääse hengähtämään, vaan tuntee luissaan, että onnen harha ei kestä kauaa. Tarina on kiedottu jännitykseen ja huoleen, siihen sanattoman tunteeseen, että maailmassa on jokin pahasti vialla.

Hahmot ovat kaikki tavalla tai toisella rikkinäisiä. Siitä onkin pitkä aika, kun olen ollut niin juonen pauloissa, että olen viihtynyt yhtä epämieluisten hahmojen seurassa. Päähenkilö Joonas on sisäänpäin kääntynyt, elämässään epäonnistunut tapaus, jolle en oikein löytänyt sympatiaa. Aliisa jää etäiseksi, kuin on varmasti tarkoituskin. Hedonistinen ja väliinpitämätön Jyri on kirjan hahmoista epämieluisin julman Fritzénin ohella, mutta molemmille hahmoille annetaan syvyyttä tarpeeksi. Joonaksen pomo Torsti on yllättäen se hahmo, jonka tarina jotenkin kosketti minua huomaamattani. Hänen ja Joonaksen kohtaamiset olivat suorastaan hyytäviä.

Unikoiran mytologia on uskottavasti rakennettu ja sopivan mystinen kelvatakseen niin realisteille kuin spefin kuluttajille. Kaikkia vastauksia ei anneta, mutta tarpeeksi, jotta tarkkavainen lukija voi päätellä vastauksia itse. Kirja käsittelee raskaita teemoja, kuten manipulointia, kostoa, koulukiusaamista ja hyväksikäyttöä.

Pidin kirjasta valtavasti. Liekö siksi, että oma maailmankuvani on lievästi kyyninen? Pidän tarinoista, joissa hahmoilla on oma pimeä puolensa ja todellisuus hämärtyy.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Finncon: Spefin Vastaisku

Ja Finncon raportaasi jatkuu. Tällä kertaa kysessä sunnuntain ohjelma.

Sunnuntaiaamuna suuntasin jälleen Finnconiin, mutta tällä kertaa bussimatka sujui vakavan mantran parissa: "Älä osta mitään. Älä osta mitään. Älä osta mitään." Vakaamus pysyi voimassa ehkä pari tuntia, kun jo onnistuin bongaamaan sen yhdeksännen Finncon ostokseni, eli John Ajvide Lindkvistin Ystävät Hämärän Jälkeen.

Minulla ei ole omaa tahtoa.

 Phantomland-sarjakuvan piirtäjän Maaria Laurisen koju 
ja mm. 5th Element fanarttia ♥

Sunnuntaina viisastuin ja osallistuin hiukan vähemmän paneeleihin. Vai osallistuinko? 

Sunnuntai:
10.00 - 11.00 Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet
11.00 - 12.00 Soundtracks for Books
12.00 - 13.00 Kriitikot vs Bloggarit
13.00 - 14.00 Romahtava maailma ja nuoret kärsijät
15.00 - 16.00 Nörttitytöt esittää: Äitejä, huoria ja neitsyitä

Joo, en viisastunut... XD 

Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet oli hauskaa vaihtelua muihin paneeleihin, sillä siihen osallistui kolme kirjoittajaa, jotka esittivät kirjansa hahmoja ja yrittivät houkutella turisteja kirjamaailmaansa. Paneelissa tutustuttiin Siri Kolun, J.S. Meresmaan ja J.Pekka Mäkelän kirjamaailmoihin. Myös paneelinvetätäjä Shimo Suntila oli leikissä mukana epämääräisen matkatoimiston vetäjänä. 

Parhaiten paneelissa ehkä onnistui J.Pekka Mäkelä, sillä hän onnistui esittämään hahmoaan uskottavasti ja luomaan kirjansa maailman myös vihkiytymättömän kuuntelijan mieleen. Mäkelä maalasi kiehtovan maisemakuvan ulkoavaruuden utopiastaan Alshainista. Susihan menikin paneelista suoraan myyntipöytään ja etsi käsiinsä Mäkelän kirjan (en tosin muista minkä niistä). ;) 

 Soundtracks for Books paneelin Caitlin Sweet (vas), Sara B. Elfgren, Mats Strandberg,
Nene Ormes, yleisöstä lavalla bongattu
J.Pekka Mäkelä ja oik. PJ Jussi Alroth

Soundtracks for Books oli myös minulle mieleinen paneeli. Kirjailijavieraat kertoivat omasta suhteestaan musiikkiin ja siitä millaista osaa musiikki esittää kirjoittamisessa. Oli mielenkiintoista huomata, että suurimmalla osalla oli samanlainen suhde musiikkiin kuin minulla. Kässäreille tai peräti yksittäisille hahmoille on omat soittolistat. Panelistit pitivät erityisesti elokuvamusiikista tai muuten instrumentaalisesta musiikista, koska silloin lyriikat eivät häiritse kirjoittamista.

Paneelissa oli myös puhetta siitä kuinka kirjoihin on alettu painaa soundtrack listoja, mikä on omasta mielestäni hiukan absurdia. Osa koki musiikin kietomisen voimakkaasti kerrontaan ehkä huijaamisena, koska silloin lukijalle välitettiin tuntemuksia olemassaolevan musiikin kautta. Pääsin itsekin ääneen paneelissa, kun  kysyin kenen he haluaisivat säveltävän omiin kirjoihinsa soundtrackit: Nene Ormes halusi Phillip Glassin (näyte), Sara B. Elfgren ja Mats Strandberg valitsivat Angelo Badalamentin (näyte) ja Caitlin Sweet keksi lopulta Maurice Jarren (näyte). PS. Oma valintani olisi Max Richter (näyte).

Ohjelmanumeroita oli siis rutkasti enemmän kuin mihin itse osallistuin.

Meidän porukassamme kenties odotetuin paneeli oli Kriitikot vs Kirjabloggarit. Tämä paneeli oli valmisteltu erinomaisesti! Paikalla oli kaksi ammattikriitikkoa Markku Soikkeli ja Vesa Sisättö, sekä kaksi bloggaajaa Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa. Jussi Alroth johti keskustelua PJ:n roolissa. Alkuun osapuolilla oli lyhyt kärjistetty väittely aiheesta, joka sai yleisön nauramaan kaksin kerroin. Sitten puhuttiin vapaammin, osaavasti, rakentavasti ja fiksusti.

Bloggaajista sanottiin oheista:
- Blogeissa on esillä (vain) bloggaajan oma persoona ja maku, kun taas kirjan faktat ja kontekstit jäävät hahmottamatta
- Blogeista puuttuu toimituksellinen työ ja itsekritiikki.
- Bloggaajat eivät myöskään raportoi niistä kriteereistä, joiden perusteella kirja kiinnostaa myös muita lukijoita.
- Kirjabloggaaja on kuitenkin lukijaa lähempänä, koska ei ole objektiivinen yli-ihminen (kuten kriitikko XD).
- Kirjabloggaajien yhteisöllä on oma sääntely ja mahdolliset kytkökset ovat arvioissa esillä.
- Kirjabloggaajat lukevat mitä haluavat ja ovat siis kiinnostuneita lukemastaan. Esiin tulevat myös oudot genret, pienlevikkiset julkaisut ja vanhat kirjat.
- Kirjablogit mahdollistavat keskustelun ja palautteen kirjojen ympäriltä, sillä niissä on kommentointimahdollisuus, joka pitää keskustelun näkyvillä.

Kriitikoista sanottiin oheista:
- Kriitikot ovat eliitin kätyreitä, jotka määrittelevät hyvän maun rajat (huom! sarkasmi).
- Sanoma & kulttuurilehdissähän ei ole huonoja kritiikkejä
- Kriitikoilla on periaatteita ja he ovat luotettavia (eivät ota lahjuksia tai kavereiden kirjoja)
- Kriitikoillakin on toimitukselle toivelistoja
- Ammattikritiikki on hyvin määrämuotoista. Sitä rajoittavat merkkimäärät ja se mihin kritiikkiä kirjoitetaan. Sanomalehdille kirjasta on tehtävä uutinen. Taidelehdille taideteos. Genrejulkaisuihin on peilattava teosta osana omaa genreään.
- Myös kriitikot voivat esittää oman lukijakokemuksensa arviossa (jos sille on tilaa).

Yksi tärkeä keskustelun oivallus oli mielestäni se, etteivät bloggarit koe kirjoittavansa kritiikkiä lukemistaan kirjoista vaan lukukokemuksia. Tämän näkemyksen mukaan bloggareiden arviot olisivat enemmän kirjojen peilaamista omiin kokemuksiin. Paneelissa kritiikki puolestaan määriteltiin oheisesti: Kritiikki ei ole vain juoniselostus, vaan siinä huomioidaan myös teoksen asema omassa lajityypissään ja teoksen syvemmät kerrokset. Kritiikki katsoo siis vähemmän lukijaan itseensä ja enemmän kirjaa osana julkaisukenttää. Kirjan "arvo" tulee määriteltyä yleisemmällä tasolla.

Ongelmalliseksi koettiin se, että vaikka bloggareilla olisikin käsitys, etteivät he kirjoita kritiikkiä, voi muulla maailmalla olla tästä eroava käsitys. Esimerkiksi kustantajat lainaavat myös bloggareiden arvosteluja kirjojen takakansissa (tapahtuuko tätä oikeasti jo nyt vai oliko tämä jokin synkkä tulevaisuuden visio?). Yleisöstä tuli myös kustantamopuolelta kommentti bloggareiden puolesta. Kanerva Eskola (Ateena Kustannus Oy:n toimittaja) nimittäin kommentoi, että toisinaan kirjojen parhaat analyysit saadaan blogeista, joissa tekstillä ei ole merkkirajaa.

Asiaa siis riitti! Keskustelun positiivinen sävy yllätti minut iloisesti ja mielestäni tämä oli aihe, jossa yleisö oli täysillä mukana ja panelistit olivat oikeasti perehtyneitä. Älkää sitten oikeasti nielkö kaikkia esittämiäni argumentteja. Kuten sanoin, väittelyssä oli hauska kärjistetty meininki. :D

Conista löytyi myös Haamujengi! Kuva tosin lauantailta...

Tulevaisuuden nuoret kärsijät paneeli oli dystopiakeskustelu, johon osallistuivat kirjailijat Anne Leinonen, Emmi Itäranta ja Anu Holopainen, sekä PJ:nä Iida Simes. 

Keskustelu keskittyi nuorten kirjallisuuden dystopioihin ja siitä miksi nuoret protagonistit nousevat kapinaan omaa yhteiskuntaansa vastaan, kun aikuiset tyytyvät asioihin sellaisenaan. Aikuisilla on mekanismi alistua ja hyväksyä radikaalitkin toimenpiteet, kun taistellaan omasta selviytymisestä (ja seuraavan sukupolven selviytymisestä), kun taas nuoret elävät tietyllä tapaa kuolemattomina eivätkä pelkää samalla tavalla muutosta. He osaavat vielä kyseenalaistaa maailman ja katsoa asioita mustavalkoisesti. Aikuiset taas ovat turtuneita ja tasapäistettyjä.

Puhuttiin myös siitä kuinka dystopia on tapa käsitellä nykymaailman ongelmia ja ihmisten todellista luonnetta, joka nousee esiin ääritilassa. Dystopiassa on siis kyse valtasuhteista. Uskottavimmat dystopiat ottavat aiheensa nykymaailman ongelmista ja vievät ne äärimmilleen. Lopulta keskustelu ajautui mielenkiintoiseen ajatukseen dyspiasta, jossa tarina kerrotaan myös diktaattorin silmin, joka uskoo "parantavansa maailmaa". Kenties kirjailijamme saivat tästä inspiraation?

 
  Nörttityttöjen huikea paneeli oli conin suurin yllättäjä!

Viimeisenä paneelina oli kaksituntinen esitys naisten malleista mediassa (spefitarinoissa). Paneelia pitivät Nörttityöt blogin toimituksesta Nina Niskanen, Anna-Maija Laine ja Mia Meri. Paneeli oli varmaankin conin paras esitys minulle. Esityksessä oli purtavaa, vaikka aihealue on sellainen, josta luen jatkuvasti. Yleisö oli todella aktiivinen, keskustelu ja kommentit hyviä ja paneeli kaikinpuolin antoisa.

Esitys alkoi Carl Jungin hahmoarkkityypeillä (on luettu Christopher Voglerin Writer's Journeyä, jota itsekin esittelin jonkin verran monomyyttipostauksessani jokin aika sitten), joista annettiin hyvin esimerkkejä. Sitten tuli ikävä toteamus: Arkkityypeissä nähdään pääasiassa miehiä, ja naisille on aivan omat arkkityyppinsä, tässä tapauksessa Sigmund Freudin huora-madonna kompleksin nimeämät huorat ja neitsyet. Naisia kun täytyy lokeroida heidän seksuaalisuutensa perusteella. 

Huorat ovat sääntöjäkunnioittamattomia hahmoja, jotka eivät ansaitse kunnioitusta. Huora-arkkityypit tuppaavat olemaan aktiivisia: mm. femme fatale, huorasoturi, psykoottinen lesbo. Neitsyt puolestaan kunnioittaa sääntöjä ja on vaimomateriaalia. He tuppaavat olemaan avuttomia: palkinto, neito pulassa, prinsessa. Huora-neitsyt akselilla aivan yhtä selvästi eivät sijoittuneet loput arkkityypit, jotka voivat olla molempia: äidit, soturit (jotka ovat hyvisten puolella), matkalaukut (kaikesta valittavat naishahmot, jotka raahataan väkipakolla mukaan seikkailuun) ja jääkaappinaiset

Syy miksi meillä on näin "ihania" naishahmoja on se, ettei naisten tarinoita ole kirjoitettu. Fokus on ollut vuosituhansia miehissä, vaikka naisetkin ovat olleet yhteisönsä aktiivisia ja arvokkaita jäseniä. Näin ollen tuttujen arkkityyppien ulkopuoliset naiskuvat kyseenalaistetaan ja hylätään. 

51% maailman väkiluvusta on naisia ja n. 7% leffoista on naispäähenkilö. Mies on siis oletusihminen. Patriarkaalisen yhteiskunnan vuoksi miehet ovat edelleen tarinankerronnan fokus, koska mediaa tuottavat tahot ovat täynnä miehiä. Maailmassamme vallitsee yleisoletus, että "naiset kyllä samaistuvat mieshahmoihin, mutteivat miehet samaistu naishahmoihin". Esityksessä mainittiin pointti, että arkkityypit on tunnistettava, jotta niitä osattaisiin välttää. 

Yksi väline tutkia naishahmojen roolia mediassa on Bechdelin testi. Luvut puhuvat puolestaan. Naisten läsnäolo ja vaikutus elokuviin on aika köyhä.

Välineiksi naisten monipuolistamiseen panelistit tarjosivat perinteistä sukupuoliroolien kääntämistä. Ajatelkaa vaikka tarinaa, jossa nainen onkin uraohjus ja mies perhekeskeinen. Tässä on kuitenkin varottava karikatyylejä. 

Panelistit esittelivät naisille omat uudet arkkityypit. Nämä tulivat Helen Jaceyn kirjasta The woman in the story - writing memorable female characters. Jaceyn arkkityypit olivat: Sankaritar (ulkopuolinen, selviytyjä, puutteellinen tai tehtäväkeskeinen), Hoivaaja (äiti tai sisarkunta), Riippuvainen (lapsi, uhri tai kannateltava), Uskova (parantaja, amatsoni, rakastaja tai kilpailija) ja Pilari (vaimo, pomo, yhteiskunnan tukipilari). 

Tämä postaus on jo luvattoman pitkä, joten en avaa enempää, mutta näen kyllä miksi Jaceyn kirja voisi olla hyödyllinen heille, joiden on hankala kirjoittaa naista Jungin malleilla. On kuitenkin tärkeä huomioida, etteivät Jungin mallit tai Jaceyn mallit ole oikeasti sukupuolitettuja. Niitä voi käyttää kumpaankin! 

Lopuksi vielä panelistien hieno pointti: Monimutkainen naishahmo määrittää myös mieshahmoja monimutkaisemmiksi.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Finncon: Uusi toivo

Osallistuin sitten viikonloppuna elämäni ensimmäiseen Finnconiin. En oikein tiennyt etukäteen mitä odottaa, mutta paneelien aiheet, myyntipöytä ja hyvä seura houkuttelivat loppujen lopuksi Kaapelitehtaalle. Osallistuin coniin lauantaina ja sunnuntaina, mutta sanottavaa ja kerrottavaa kertyi sen verran, että päätin tehdä molemmille päiville oman postauksen.

Tämä postaus koskee lauantaita.

 Finncon 2013 käsiohjelma.

Kiersimme launtaina-aamuna pöytiä ja aluetta hiukan enemmän ennen ensimmäisiä ohjelmanumeroita ja ostelimme kaikenlaista. Mukaan tarttui muuan muassa kirpparihintaisia kirjoja 9 kappaletta. Näistä 5 novellikokelmaa ja loput romaaneja. Rakensin kuitenkin Finncon kokemukseni pitkälti paneelien ympärille ja lauantai sujui orjallisesti aikataulun merkeissä. Onneksi paneelien välissä oli sopivasti siirtymäaikaa!

Lauantai:
12.00 - 13.00 Neljä Mestarietsivää 
13.00 - 14.00 SF as Metaphor
14.00 - 15.00 Sci-fi ja oudot petikumppanit
15.00 - 16.00 Seksuaali-ja sukupuolivähemmistöt kirjallisuudessa
16.00 - 17.00 Queer, queerimpi, X-men
17.00 - 18.00 Bimbopaneeli  

 
Kävimme ostoksilla Myrntain taidekojussa,
josta ostin kuvassa näkyvän vihreän kissan ♥

Sain paneeleista huonosti kuvia kännykkäkamerallani, kun istuimme keski-tai takarivissä, joten sen sijaan esittelen hirveitä & ihania riiviökissoja! :D

Mutta siis paneelit. Yleisvaikutelmana oli hiukan pettymys. Odotin kenties enemmän hyvin argumentoitua keskustelua aiheista, joka ei ihan kaikkien kohdalla toteutunut. 

Sherlock paneeli esitteli moderneja Sherlock tulkintoja, eli Granada-sarjan, Guy Richien Holmes-elokuvat, BBC:n Sherlockin ja NBC:n Elementaryn. Paneeli tosiaan vain esitteli sarjoja ja niiden eroja, vaikka paneelikuvauksessa sanottiin edustajien "ottavan yhteen". Ainoa yhteenotto paneelissa tuli takaani "Lucy Liu sucks" tyyppistä huutelua harrastavalta ahdasmieliseltä tyypiltä (jonka panelistitkin tunnistivat mauttomaksi). 

Btw, Elementary, jossa John Watsonia siis esittää Lucy Liu Joan Watsonina, on ajankohtainen tulkinta, jossa a) Sherlock ei ole kusipää, b) on oikeasti nykyaikaa heijastavaa monikulttuurisuutta & vähemmistöjä, c) on parhaita naishahmoja televisiossa tällä hetkellä. Harmi siis, että keskustelu jäi pintapuoliseksi!  


SF as metaphor
-paneelin osallistujat Markku Soikkeli (vas), 
Aliette De Bodard, Stefan Ekman & Tom Crosshill (pj)

SF as Metaphor-paneelissa siis pohdittiin spefiä metaforana todellisuuden ilmiöille. Keskustelu oli hurjan mielenkiintoinen, ja puheenjohtaja piti keskustelun hyvin liikkeellä. Tässä oli hurjasti hyviä pointteja, joten listaan nopeasti niistä osan:

- Jos SF:n viesti on liian voimakas, tulee siitä propagandaa
- SF on alkanut lähestyä yhteiskunnallista fiktiota
- Yleensä jo teoksen nimessä näkyy teoksen pääteema ja metafora
- SF kertoo kolmesta asiasta: / mitä jos? / jos vain / mitä jos tämä eskaloituu?
- SF tarjoaa lukijoille mahdollisuuden keskustella ongelmista neutraalissa ympäristössä.
- SF myös ohittaa lukijan olemassa olevat ennakkoluulot, toisin kuin muu media
- Kirjoissa on aina syvempi taso. Se ei ole välttämättä kirjoitettu tietoisesti. (Tämä myös erottaa raakileet oikeasti julkaistavista kirjoista)
- SF on myytinteon moderni ilmentymä. Kenties SF voisi olla tulevaisuudessa jopa uskonnollista tekstiä. Onhan jedien kirkko jo olemassa oleva uskonto!
- Kaikki ei ole aina metaforaa, eli Mars on aina Mars, mutta se voi olla myös muutakin.

Keskustelun innoittamana päätin tutustua hamassa tulevaisuudessa Aliette De Bodardin tuotantoon. ;)

 Conista löytyi epämääräinen sininen puhelinkoppi...

Sitten ikäväkseni seuraavien paneelien sisältö oli heikompitasoista. Sci-fi ja oudot petikumppanit keskustelu ei ollut mielestäni oikein keskustelua. Puhujat puhuivat erilaisista teoksista ja niiden sisällöstä, mutta hyvin vähän yleisluontoisesti. Jos ko.teoksia ei tuntenut, ei keskustelusta jäänyt kauheasti käteen. 

Paneelin sisällöstä tarttui lähinnä käteen ajatus, että sci-fiä on käytetty ja käytetään yhä poliittisten viestien välineenä (pro-kommunismi Neuvostoliitossa, Bush-vastainen sci-fi 2000-luvulla jne.). 

Odotin paljon - kenties liikaa - Seksuaali-ja sukupuolivähemmistöt SF:ssä paneelilta. Panelistit elävät ei-heteronormatiivisissa liitoissa, ja haluaisivat siis nähdä itsensä edustuttuina spefissä. Paneli koostui pitkälti kirjavinkeistä, jotka olivat englanninkielisiä. Teoksia esiteltiin hyvin pintapuolisesti ja sellainen syvempi keskustelu jäi mielestäni uupumaan. 

Yksi hyvä ajatus paneelista kuitenkin tarttui matkaan: Nykymaailman mallit ja arvot siirretään spefimaailmoihin sellaisenaan turhan hanakasti, vaikka spefissä olisi tilaisuus esittää aivan erilaisia malleja. 

Tässä vielä panelistien ja yleisön lyhyt listaus suomalaisesta LGBT-kirjallisuudesta, joka on myös spefiä: Johanna Sinisalo "Ennen Päivänlaskua ei voi", Jenny Kangasvuo "Sudenveri", Uuskumman "Kumman rakas" novelliantologia, Helena Waris "Sudenlapset", ja Siiri Enoranta "Nokkosvallankumous".

Törmäsimme Kaapelitehtaalla myös hirmuliskoon! 

Sitten pääsimmekin Queer, Queerimpi, X-men paneeliin, joka käsitteli X-men elokuvien homoallegoriaa. Olen lukenut X-men sarjakuvia lapsesta saakka, ja olen suuri Chris Clairemont fani, koska hänen ohjauksessaan (1975-1991) Ryhmä-X:sta tuli monikulttuurinen ja rikas sarjakuva. Ryhmä-X on aina toiminut allegoriana sorretuille ja vähemmistöille, joten on vain luonnollista, että tämä perinne jatkui elokuvissa. 

Paneeli esitteli elokuvista (X-men, X-2, X-men: Last Stand, X-men Origins: Wolverine, X-men: First Class) kohtaukset, joissa allegoria on vahvimmillaan, ja selitti suomalaisille kenties oudot kontekstit. X-men elokuvasarja viittaa paljon USA:n historiaan, kuten 70-luvun AIDS-paniikin HIV-positiivisten rekisteröitymisvaatimuksiin, armeijan "Ask, don't tell" politiikkaan, ja "Gay and proud!" sloganiin. Viittauksia on paljon enemmän kuin moni on huomannut. Taustatyö oli siis selvästi tehty. 

Paneelia vaivasi ehkä hiukan fandom-väritteinen kuva, joka johtunee siitä, että esittelijä oli ilmeisesti tutustunut elokuviin alunperin käänteisessä järjestyksessä ja juuri First Classin slash-potentiaalin vuoksi. Hauskaa paneelissa kuitenkin oli! Nauroimme katketaksemme esitetyille tumblr-memeille Charlesin ja Erikin suhteesta. Hiukan surullista, että vielä 2010-luvullakin a) yksikään X-men elokuvien hahmoista ei ole avoimesti homoseksuaali (Mystikko!), b) monikulttuurisuus on aikalailla alaviite. Allegoriat on ihan kivoja, mutta tämä tehtiin jo kauan sitten. 

Viimeinen paneeli lauantaille oli Bimbopaneeli, joka esitteli räiskyvästi fandomin ja internetin memejä ja ilmiöitä teemalla "Mitä internet on opettanut meille". Paneelissa nähtiin mm.  
ja paljon muuta! 

Fandom-juureni ja ikäni näkyvät. Menen nyt potemaan ikäkriisiäni. Sunnuntain postaus seuraa tätä ellei tänään niin huomenna. :D