perjantai 31. toukokuuta 2013

Teeman varjossa

Jokaisessa tarinassa on teema ja aihe. 
Aihe on se mistä tarina kertoo. 
Teema on tarinan merkitys.

Esim. F.Scott Fitzgeraldin kirjassa Kultahattu (The Great Gatsby, 1925) aihe on 1920-luvun rakkaustarina. Teemaksi puolestaan voisi luonnehtia muun muassa "idealismi vs materialismi", tai "Amerikkalaisen unelman mahdottomuus".

Toisinaan törmään ajatukseen, että kirjoittajan pitäisi jotenkin valita tarinan teema etukäteen. Tämä tuntuu hiukan nurinkuriselta, koska en itse lähde kirjoittamaan teemasta vaan aiheesta. Teema nousee aiheesta juonen edetessä ja tunnistan sen usein vasta jälkikäteen.

Epämääräisen kesäproggiksen yksi pointti on ollut kirjoittaminen teema edellä. Tämän kokeilun tulokset ovat olleet vähintäänkin epätasaisia. Ensimmäinen luonnos oli liian alleviivaava, toinen tuntuu hukanneen kiinnostavan tarinan. Tavallisesti etsin tarinan teeman vasta editoidessani ja alan pohtia mitä viestin lukijalle. Nyt kun tiedän jo mitä haluan sanoa, huomaan jumittavani siinä miten sanon.

Teeman etsiminen ja ymmärtäminen on minulle
lukunautinnon olennainen aspekti.

Teema tarvitsee toimiakseen hyvän tarinan. Tarina ei ole teema. Teema on yksi tarinan komponentti. Hahmot ja tapahtumat eivät ole olemassa vain ollakseen teeman äänitorvia. Lukijaa ei tarvitse pahoinpidellä teemalla.

Alleviivaavalle kirjoittamiselle on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta uskon vahvasti, että lukijat lukevat tarinoita viihtyäkseen. Niin minä ainakin teen. Harvempi lukija etsii kirjasta syvällisiä kokemuksia ja uusia ajatuksia. Ne ikään kuin tulevat siinä sivussa ja tekevät tarinasta muutakin kuin viihdettä.

Miten teema sitten upotetaan tarinaan tarpeeksi syvälle, jottei lukija koe, että hänelle saarnataan? Nouseeko teema vain juonesta?

Kultahatun päähenkilö Jay Gatsby kurkottaa laituriltaan lahden toisella puolella hohtavaa valoa kohden. Tuo valo palaa hänen nuoruuden rakastettunsa Daisy Buchananin kodin edustalla. Daisy on sitemmin päätynyt onnettomaan avioliittoon ja on Jayn saavuttamattomissa. Ja kuitenkin Jay kurkottaa häntä (ja hiukan muutakin) kohden mahdottomissa olosuhteissa.

Tämä kuva kertoo teemasta, muttei pakota sitä lukijan iholle. Yhtä hyvin lukija voi sivuuttaa kohtauksen tai olla yhdistämättä siihen sen kummempia tulkintoja. Symboliikka onkin loistava keino vahvistaa teemaa.

Teeman voi upottaa vieläkin syvemmälle. Yksi Chuck Palahniukin Tukehtuminen kirjan (Choke, 2001) teemoista on, etteivät asiat ole sitä miltä näyttävät. Palahniuk esittelee teemansa toistamalla sitä useaan otteeseen kirjan aikana:
- Päähenkilö Victor Mancini huijaa ihmisiä teeskentelemällä tukehtuvaa.
- Victor osallistuu seksiriippuvaisten tukiryhmään, mutta vain tavatakseen toisia seksiriippuvaisia, joiden kanssa ottaa pikaiset kokouksen aikana.
- Kun Victor oli nuori, hänen äitinsä otti häneen yhteyttä pyytämällä kaupan myyjiä kuuluttamaan erinäisiä asioita. Useita kertoja huostaanotettu Victor tiesi äitinsä olevan paikalla tutun kuulutuksen soidessa ja etsi tämän käsiinsä.

Em. elementit ovat pieniä seikkoja tarinassa, mutta ne vahvistavat viestiä. Tukehtuminen on täynnä hetkiä, joissa päähenkilö tai lukija kyseenalaistaa näkemäänsä ja kokemaansa.

 Teeman pointti on kuitenkin sanoa jotakin. Ei sitä saa piilottaa.

Yksi editoinnin tärkeimmistä tehtävistä on teeman kehittäminen. Toisinaan viestiä on alleviivattava, toisinaan vaimennettava. Tarinassa on turha olla teemaa, joka on niin hienovarainen, että teos analysoitava puhki, jotta sen ymmärtää.

Välillä tarinassa voi olla useita teemoja, jotka kertovat lukijalle päinvastaista. Tällöin kerrontaa on selkiinnytettävä ja kahdesta on valittava toinen. Teema onkin tässä mielessä kuin argumentti: vaikka tarina kertoisi idealismin ja materialismin konfliktista, on kirjoittajalla mielipide siitä kumpi voittaa ja tämä käy ilmi myös lukijalle. Kysymyksiä saa esittää, mutta niihin on myös vastattava.
 

maanantai 27. toukokuuta 2013

Editointi on alkanut


Minun piti tehdä viikonloppuna aivan muuta editointia, mutta kävinkin yllättäen M:n kimppuun. Quelle surprise!

Tein ensimmäisen editointirundin jo maaliskuussa, ennen kuin koneeni hajosi ja muutto ja Nano puskivat päälle. Tuolloin karsin pituudesta jo huikeat 25k. Tekstin tiivistäminen tuntui hyvältä, joten tyypillinen kill your darlings ahdistus ei päässyt päälle. Minulle jäi silloin oudon toiveikas olo.

Seuraava steppini oli tekstin työstäminen Scrivenerissa. Se onkin loistava työkalu kässärin rakenteen tarkasteluun. Sain jaettua kässärin kohtauksiin ja tutkittua eri hahmojen tarinoita raakoina sanamäärinä. Poistin tässä vaiheessa hieman lisää kohtauksia ja tein uusia linjanvetoja. Scrivenerin projekti oli helppo koota taas doc.tiedostoksi, jota aloin työstää Wordissä eilen.

M:n suunnittelu on tapahtunut vuosien varrella myös leikekirjan avulla;
ohessa minua inspiroineita tunnelmia

Lauseenvastikkeita ja anglismeja tekstissä on enemmän kuin muistin, mutta pääasiassa teksti on ihan siedettävää luettavaa. Alussa oli eniten työstämistä ja poistinkin ensimmäiset luvut aika huoletta kokonaan ja kirjoitin uutta materiaalia tilalle. Myös fantasiaeepokselle tyypilliset infodumpit saivat kyytiä. On helpompi lisätä tietoa tekstin sekaan myöhemmin kuin leikata monen paragrafin pituisia selityksiä talteen tulevan varalle.

Olen luonnostellut listan tarinan ongelmakohdista, joita lähden jatkossa ruotimaan. Tein uuden kappalejaon ja poistin yhden hahmon tekstistä kokonaan. Pohdin myös muutaman muun poistamista, mutta taidan jättää heidät kässäriin vielä tässä versiossa. Tarinahan ei ole kirjoitettu loppuun. Se on oikeastaan vasta puolessa välissä, joten heidän tarpeellisuuttaan kokonaisuudelle on helpompi arvioida, kun tarinalla on loppu.

Pääsin eilen pikaeditoinnissani < 65 000 sanan. Leikkaaminen tuntui yhä järkevältä, joten kässäri on selvästi saanut tarpeeksi ilmaa hengittää editointien välillä. Minulle tuntuu sopivan tarinan vaiheittainen käsittely. En ole asettanut vielä mahdottomia tavoitteita, mutta mielelläni näkisin kässärin pituuden < 50 000 sanassa, kun tämä rundi on valmis.

Juoni kuitenkin elää, eikä sitä saa korjattua vain leikkaamisella. Tapani mukaisesti alan luonnostella tarinan loppua vasta, kun tarina on puolessa välissä. Silloin kaikki hahmot on esitelty ja saan paremmin otteen heidän valinnoistaan. Tämä kirjoittamistapa tosin tarkoittaa sitä, että editoidessa on pakko virtaviivaistaa ja leikata enemmän.

Puolen välin jälkeen olen pyrkinyt aina kirjoittamaan tarinan loppuun niin nopeasti kuin mahdollista, jotta tempon muutos näkyy sivuillakin. Kun tämän rundin editointi on valmis, siirryn lukukohtaisen kirjoitussuunnitelman kautta kirjoittamiseen.

M:n muutaman vuoden takainen juoniluonnos ei muistuta enää nykyistä,
mutta leikekirja toimi pitkään eräänlaisena pohjapiirroksena.

En usko, että editoiminen olisi näin kivutonta, ellen olisi lukenut paljon muiden kirjoittajien kässäreitä viime aikoina. Myös julkaistun materiaalin lukeminen on auttanut saamaan perspektiiviä siihen, millainen teksti on helppolukuista ja mukaansatempaavaa.

Luulen, että M:llä on edessä vielä useita editointirundeja. Kun alkupään suurimmat mokat on korjattu, tarvitsee kässäri kirjoittaa loppuun, leikata kuntoon, kirjoittaa uutta sidostekstiä ja siirtyä sitten vielä kielen pariin. Nythän kieli on aika peruspaksua. Siihen on kuitenkin turha puuttua ennen kuin kokonaisuus on kunnossa.

Ehkä M olisi valmis koelukijoille syksyllä/loppuvuodesta? Katsotaan. ;)

torstai 23. toukokuuta 2013

Päämärättömyys


Tarvitsen mission. Jonkun konkreettisen tavoitteen, jota ryhdyn jahtaamaan. Haluan tehdä jotain valmista, mutta toukokuu on tietenkin mikään-ei-kelpaa-kuu ja istun tässä sen sijaan ja surkuttelen surkeita kässäreitäni.

Onhan minulla raakileita odottamassa editointia. On M, jonka sotkuiset taustakuviot eivät tee siitä prime-esimerkkiä ensimmäiseksi kässäriksi (siitä sotkusta voi lukea lisää täältä). On I, joka on vaan huono (myös Nanotekstini vuosimallia 2011!) ja vaatisi melkein totaalisen uudelleenkirjoittamisen. On KK, joka on niin outo ja vaativa, että en halua tehdä siitä ensimmäistä hiottua kässäriäni, koska haluaisin siitä oikeasti hyvän!

Kadehdin porukkaa, joilla on yksi tarina päässään kerrallaan. Ei minulla koskaan ole. Tarinoiden viimeistely vaatii sotasuunnitelman ja momentumia. Niin ja uskon tarinaan.

Ehkä en huijaa ketään. M:ää minä kumminkin editoin kesän ja loppuelämäni. Argh!

tiistai 21. toukokuuta 2013

Juuret


Kirjoittajan erämää. Tunnette sen varmasti.

Bloggaaminen ei ole oikein napannut viime aikoina. Olen pitkälti jättänyt kässärit lojumaan sitten Nanon ja kirjoitellut spefinovellia tai ollut koelukijana. Novellin kirjoittaminen puolestaan on jo toistamiseen osoittautunut haasteeksi ja saanut ajattelemaan juuriani kirjoittajana.

Ottaen huomioon miten kauan olen kirjoittanut aktiivisesti, sitä kuvittelisi kirjoittamisen luonnostuvan paljon paremmin. Totuus on, ettei luonnistu. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet hyvin erilaiset viime vuosiin verrattuna.

Ajatella, että vasta vuosi sitten kirjoitin 3-4k viikkotahtia ficcejä. Jep, romaanikässärin pituisia fan fiction tarinoita. Siihen päälle tein ehkä novelliin verrattavissa olevia standaloneja kuin vettä vain. Sain idean, tein suunnitelman, toteutin sen ja wham bam thank you ma'am!

Vuosien kokemus ja oman ilmaisun hiominen, uskollisia lukijoita, kirjoittajatovereita... ja kuitenkin tuntuu, että vaikka fan fiction opetti paljon, eivät opetukset ole suoraan siirrettävissä ns. oikeaan kirjoittamiseen. En pysty kirjoittamaan kässäreitä kuten kirjoitin ficcejä. Novellit eivät toimi kuten standalonet.

Vaadinko itseltäni enemmän? Kyseenalaistanko enemmän tekemisiäni? Vai onko pohjamateriaalin merkitys todellakin niin suuri? Nuo lainatut maailmat, joiden päälle sai rakentaa?


Kirjoittaminen nykyisellään tuntuu trial & error tyyppiseltä pelaamiselta. Siinä missä osasin ennen vailita oikean strategian miltei saman tien, täytyy nyt astua sudenkuoppiin kahta kauheammin. Tapa, jolla kirjoitan, luonnostelen, suunnittelen ja editoin ei oikeastaan ole muuttunut. Ja kuitenkin kirjoittaminen on hankalaa verrattuna entiseen.

Ehkä kahden lajityypin erot ovat selviä niille, jotka eivät ole toiseen koskaan sukeltaneet?

Pintapuolisestihan ficcaus on laiskaa; otetaan toisten maailma ja hahmot ja kirjoitetaan niistä. Mutta uudet tarinat vaativat sisäistä eheyttä siinä missä ficitkin. Toisinaan fandom ei edes ollut kuin ponnistuslauta, joka tarjosi hyvin vähän taustaa sivulla seisovalle hahmolle. Paljon oli rakennettava tyhjästä. Ja vaikka sisältö ladattiin muille luettavaksi kappale kerrallaan, täytyi ne editoida omien taitojensa (tai beta-lukijan) mukaisesti parhaan mahdolliseen kuntoon. Tämä siksi, että tarjolla olevasta ilmaisesta sisällöstä luettavaksi päätyivät hyvin kirjoitetut ja kommentoitaviksi todella hyvin kirjoitetut (suhteessa fandomin kokoon tietenkin ja muistetaan sekin, että 50 Shades on Twilight-fandomin syytä).

Luulen kuitenkin, että olisin parempi  kirjoittaja, jos en olisi tehnyt aivan toisenlaista kirjoittamista niin pitkään. Toisaalta olisinko yhtä rohkea kirjoittaja, jos en olisi lukenut ja kokeillut kaikkea sitä mihin yllytettiin? Olisinko yhtä avoin palautteelle? Olisiko minulla itseluottamusta samalla lailla? Olisiko kirjoittajan ääneni samanlainen?

Nuorempana en oikeastaan tuntenut muita kirjoittajia, saati sitten kyennyt etsimään foorumia kirjoituksilleni. Mutta fan fictionin yhteisöt ottivat sisäänsä kaikenlaisia kirjoittajia. Se maailma oli aivan erilaista kuin aiemmin tuntemani yksin puurtaminen. Siellä sai lukijoita, sai keskustella intohimoisesti kirjoittamisesta ja sen lieveilmiöistä. Vieraan kielen rajoitukset katosivat vuosien varrella ja aina oli uusi fandom, johon sukeltaa.

Loppujen lopuksi fandom oli paras mahdollinen hautomo nuorelle kirjoittajalle kielimuurista huolimatta. Jossain vaiheessa sitä alkaa uskoa itseensä, kun riittävän moni lukija kehuu jotain oivallusta tai sanavalintaa. Mitä nyt naureskelen sille, ettei aivan ensimmäisiä kirjoitelmiani naurettu ulos foorumeilta. Onneksi modit olivat ymmärtäväisiä nuoria suomalaisia ja heidän kielitaitoaan kohtaan.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Paluu

Olen päivitellyt blogia hiukan verkkaisammin viime aikoina. Ei liene liioiteltua todeta, että kävin viime kuussa hyvin lähellä nanopsykoosia. Puolessa välissä kuukautta unohdin jopa molempien pankkikorttieni pin-koodit. Ajatukset pyörivät oikeasti niin pakkomielteisesti KK:n ympärillä. (>.<)

Nanosta toipumisen parasta lääkettä onkin ollut pelaaminen. Se pakottaa ajatukset kauas pois kirjoittamisesta ja arjesta. Minun nanomyrkkyni on ollut Dark Souls peli, jossa Nintendoajan masokistinen vaikeustaso aiheuttaa sen, että kuoleminen on jatkuvaa. Siinä ei jää aikaa pohtia hahmojeni sielunkiertoa tai juonen sudenkuoppia.

Masokistinen pelinautinto muistuttaa kummasti kirjoittamista...

Pitkän peliviikon jälkeen olen palannut energisenä ja uuden idean kanssa messiin. Takavasemmalta ilmestyi horisonttiin epämääräinen kesäproggis, josta en vielä toistaiseksi kerro enempää. Sen verran kumminkin sanon, että puuhaan nyt aikataulun kanssa uutta spefinovellia.

Viikko sitten en saanut siihen ideanpoikastakaan, mutta pelaaminen antoi sopivasti luovuudelle lepoa ja sain torstaina kirjoitettua liki 3 000 sanaa. Uudesta ideasta on hyvä fiilis ja se pyörii nyt jo töissäkin mielessä. Tuntuu ihanalta kirjoittaa ilman pakkoa ja tehdä omannäköistä novellia! 

Olen kuitenkin havainnut nykyisessä projektissa paljon yhtäläisyyksiä aikaisempaan "tuotantoon". Siinä missä suunnittelin nuorempana suuria fantastisia maailmoja ja massiivisia historioita, olen vanhempana kääntynyt aina vain enemmän urbaanin fantasian puoleen. Tarinasta riippuen genremääritelmä on maaginen realismi, uuskumma tai reaalifantasia ja nämä genret tuntuvat olevan nousussa.

Aloinkin miettiä olenko nojautunut tähän suuntaan omaehtoisesti vai vaikutteiden kautta? En pahemmin lue suomalaista kirjallisuutta, mitä nyt pyörin blogimaailmassa ja lueskelen mm. ilmaisten nettilehtien spefinovelleja. Olenko kääntynyt tähän suuntaan siksi, että nykyilmapiirissä maagisia elementtejä sisältävä kirjallisuus on hyväksyttävämpää? Että sillä on enemmän julkaisumahdollisuuksia kuin perinteisellä fantasialla tai sci-fillä?

Maagisuudesta on tullut arkista, sääntöjen mukaista.

Yliluonnollisuus on toki aina kiehtonut, mutta maailmani tuntuivat aiemmin laajemmilta ja mielikuvituksellisemmilta. Nyt sijoitan tarinoitani aina vain tavallisempiin maisemiin. Ideat arkistuvat. Onko se vain aikuistumista, että mielikuvitukselle tulee oma kattonsa? 

Toisaalta uusi suunta tuntuu omalta. En usko ajautuneeni siihen ulkoisten vaikuttimien kautta. Ei kai kukaan usko nuorempana kirjoittavansa sellaista, mitä myöhemmin kirjoittaa? Ehkä täysfantasiaa on vain tullut yliannostus ja into sen pariin palaa vielä joskus?

torstai 2. toukokuuta 2013

Campin loppu



Yeah Yeah Yeahs - Sacrilege

Nano on ohi. Pääsin tavoitteeseeni hyvin  epäsäännöllisen kirjoitusrytmin kautta. Välillä olin reilusti edellä, välillä en kirjoittanut lainkaan. Jos vielä teen Camp Nanon joskus, en todellakaan tee näin suurta tavoitetta!

Se mitä jäi käteen on outo Lynchmainen paketti melkein irrallisia kohtauksia. Kässärissä on omituinen ajantaju. Kohtauksia puuttuu. Hahmojen päiden sisäiset todellisuudet toimivat välillä ja välillä eivät. Ne hahmot, jotka loin taustakoristeiksi, toimivat paremmin kuin ns. päähenkilöt. Tarinan identtiteetti on aivan sekaisin. En tiedä mitä KK yrittää sanoa lukijoille.

Silti tuntuu, että kässärissä on sitä jotain. Oma kirjoittajan ääneni? Jokin näkökulma? Kaikista ongelmistaan huolimatta KK tuntuu kehityskelpoiselta. Yay?

Muuten olen ollut viimeiset 6 päivää sängyn vankina. Sain mitä hirveimmän kevätflunssan ja minilomani onkin sitten kulunut sitä potiessa. Minun tuuriani siis.

Nyt onneksi tukkoisuus helpottaa. Pystyn nauttimaan lomastani ehkä muutaman päivän. Tarvitsen juuri nyt ihan vain paikallaanoloa ilman uutta projektia. Kuuntelen musiikkia, luen kirjaa... käyn talosta ulkona? ;)