torstai 20. joulukuuta 2012

maailmanloppu


Vuosi loppuu. Tai vaihtoehtoisesti maailma. Työtkin loppuvat peräti kahdeksi viikoksi. Huomaa että olen ollut työelämässä muutaman vuoden, kun olen jo oppinut arvostamaan pitkää Joululomaa. Kouluaikoina pitkä Joulu oli itsestäänselvyys. Tänä vuonna ängin talvilomani Joulun perään saadakseni editointirauhan. Nyt vain alkaa tuntua, että olen änkännyt sinne vaikka mitä muutakin.

En tiedä mikä fiksu idea oli aloittaa kirjojen kirjoittaminen juuri siitä kirjaideasta, joka oli pitkä eeppinen fantasiatarina. Miksen voinut aloittaa jostain pienimuotoisemmasta? Jostain joka ei veny tiiliskiven paksuiseksi opukseksi? Olen muutenkin intiimi kirjoittaja - tarinoissani on harvoin suurta juonta, joka olisi hahmon kehittymistä tärkeämpää. Ja koska olen ideoinut kirjoja jo lähemmäs viisitoista vuotta (kaksikymmentä, jos alle kymmenvuotiaan kirjalliset helmet, kuten Dangarin Kosto lasketaan mukaan) niin niitä kirjaideoita olisi oikeasti valittavana kymmeniä sieltä pöytälaatikosta.

No, joka tapauksessa Nanon editoinnin pitäisi alkaa lomalla. Teksti on saanut levätä, vaikka olenkin sitä pohdiskellut paljon ideatasolla. Päätin tehdä nykyiselle 100k:lle editoinnin ja jatkaa sitten kirjoittamista, kunnes tarina tulee valmiiksi. En saa kumminkaan rauhaa ennen kuin sopulinkokoiset juonen kolot on tukittu. Plus pääsen eroon huonosta materiaalista (info dumpeista ja kamalista hahmon kuvauksista) ja kirjoitan tilalle vähemmän kökköä.

Kaikki alkuperäiset aikataulut olivat aivan liian lempeitä!

Mikä ei kyllä liene ihme. En ole aiemmin kirjoittanut kirjaa tosissani. Ja kun johonkin ihan oikeasti ryhdyn, en tee asioita puolitein. Sitä kässäriä hiotaan ja käännellään ja väännellään tasan niin pitkään kunnes se on hyvä.

Jos se maailmanloppu ehtii koittaa nyt, niin olen kyllä tosi kyrpiintynyt. <_ br="">

tiistai 18. joulukuuta 2012

Monomyytti


Olen ollut viikon kipeänä ja tuntuu vieläkin siltä, että päässä ei muuta olekaan kuin räkää, mutta ilmeisesti edes joku ajatus vielä luistaa. Deen kalateoriat nimittäin herättivät ajatuksia tarinoiden rakenteesta.


Törmäsin monomyyttiin ensimmäisen kerran katsoessani Star Warsin ekstroja (kyllä, olen sitä omituista ihmistyyppiä, joka katsoo tuntitolkulla making of-dokkareita). Vaikka George Lucasista voi olla montaa mieltä, on mies aina ollut rehellinen vaikutuksiensa nimeämisessä. Lucas tutustui nuorena miehenä Joseph Campbellin tutkimukseen myyttien rakenteesta. Campbell löysi paljon yhtälaisyyksiä siitä miten eri maiden myytit toimivat ja keksi tämän pohjalta niille yhteisen rakenteen: monomyytin. Monomyytille tutumpi nimeke lienee kuitenkin nykyään A Hero's Journey, joka on myös Campbellin kirjan nimi.

Tunnistamalla monomyytin Lucas onnistui pureutumaan sellaisiin tarinan elementteihin, jotka ovat kuolemattomia. Toiset sanovat niitä klisheiksi, itse pidän niitä ihan tarinan perusrakenteina. Star Wars oli aikalailla ensimmäinen blockbuster elokuva ikinä, joten Lucas onnistui tavoitteessaan. Toki onnistumiseen vaadittiin paljon muutakin, mutta elokuva rakennettiin tietynlaiseksi tarkoituksella.

Kuvassa näkyy studiotuottaja/käsikirjoittaja Christopher Voglerin kirja A Writer's Journey, jossa Campbellin ajatuksia kehitellään hieman pitemmälle. Vogler jakoi aikoinaan Hollywoodissa muistiota, jossa oli tiivistetty monomyytin perusteet. Studiot ottivat muistion vakavasti ja monomyytistä tuli modernin elokuvakäsikirjoituksen pohjapiirros. Sen seurauksena monomyytti on tieten tahtoen lutviutunut meidän kaikkien alitajuntaan, tajusimme sitä tai emme.

Campbellin alkuperäisiä teorioita minulla ei ole hyllyssä, joten kerron monomyytistä nimenomaan Voglerin laajennetun näkökulman kautta.


Rakenne jakaa tarinan kolmeen osaan:
1 NÄYTÖS:
1.1. tavallinen maailma
1.2. kutsu seikkailuun
1.3. kieltäytyminen kutsusta
1.4. mentorin tapaaminen

2 NÄYTÖS:
2.1 ensimmäisen kynnyksen ylittäminen
2.2. koetuksia, liittolaisia, vihollisia
2.3. pimeyden sydämen saavuttaminen
2.4. suuri koettelemus
2.5. palkinto

3 NÄYTÖS:
3.1. paluu kotiin
3.2. ylösnousemus
3.3. paluu eliksiirin kanssa
Voglerin mielestä näytöksien pituus on oheinen: 1 = X, 2 = 2X, 3 = X. Siispä hieno vuoristoni ei ole tismalleen sen näköinen kuin pitäisi. 2. näytöksen tulisi olla kahta muuta pitempi. Tämä on aika yleistä pitkän keskivaiheen kanssa.

(1.1.) Olennaisia käsitteitä monomyytissä ovat tavallinen maailma ja erikoinen maailma. Tarina lähtee liikkeelle sankarin arjesta. 1. näytöksen pointtina on se, että sankarin on lähdettävä pois omalta mukavuusalueeltaan, koska hän saa kutsun seikkailuun. Erikoinen maailma ei aina ole fyysinen paikka, kuten vaikkapa OZin Ihmemaa, vaan se voi olla myös uusi olotila, kuten romanttisten komedioiden parisuhde/rakastuminen. X-Menin Wolverine on vieraalla maalla joutuessaan osaksi tiimiä.

(1.2. - 1.3.) Sankari ei yleensä lähde leikkiin mukaan helposti, vaan leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Luke Skywalker ei lähde Obi-Wanin mukaan kerrasta, Alienissa Nostromon miehistöä ei kiinnosta tutkia planetoidin hätäsignaalia ennen kuin selviää, että he menettävät palkkansa elleivät toteuta sopimuksensa ehtoja. Toisaalta on myös halukkaita sankareita, jotka suostuvat seikkailuun ilman kiristystä, kannustimia tai epäröintiä.

(1.4.) Mentorihahmo on myös tyypillinen osa tarinaa. Mentori ei kuitenkaan aina ole se valkohapsinen mies, joka jakaa elämänkokemusta. Mentori voi olla ystävä tai tuntematon, joka näkyy tarinassa vain ohimennen, ja antaa sankarille olennaista tietoa seikkailusta. Mentori ei myöskään ole aina hyväntahtoinen!

(2.1.) Kynnyksellä viitataan tässä astumiseen tavallisesta maailmasta erikoiseen maailmaan. Kynnyksen ylittäminen itsessään vaatii ponnistelua. Dorothyn pääseminen Kansasista OZiin vaatii pyörremyrskyn.

(2.2.) Kuten nimi erittelee, voi tässä vaiheessa tapahtua mitä vain. Tämä on tarinan keskivaihe, monomyytin liikkuva osa, jossa tarina näyttää omalaatuisuutensa. Tarinassa tutustutaan liittolaisiin ja vihollisiin ja kohdataan pienempiä haasteita.

(2.3.) Käännökseni on hieman hassu, mutta tarkoitan pimeyden sydämellä sankarin toiseksi suurinta haastetta. Pimeyden sydän voi olla vihollisen vaikeasti tavoitettava linnake tai sankarin sisäinen olotila. Vaiheelle on tyypillistä ottaa riskejä. Jännite nousee. Valmistaudutaan 2.näytöksen kriisiin.

(2.4.) Koettelemus liittyy vahvasti edelliseen. Tämä on 2.näytöksen kriisi. Kuolema on lähellä sankaria. Hän saattaa menettää läheisen, kokea itse henkisen kuoleman (muutoksen), tai surmata vihollisen. Tyypillistä tälle vaiheelle on myös se, että sankari näyttää hetken aikaa itse menehtyneen. Indiana Jones ei olekaan pudonnut jyrkänteeltä natsin ja panssarivaunun kanssa. Lopulta koettelemuksesta kuitenkin selvitään hengissä.

(2.5.) Edellisestä selvitään ehjänä, saadaan palkinto. Se ei ole aina fyysinen asia, vaan voi ilmetä myös oivalluksena tai lisääntyneenä tietona. Palkinto ei myöskään ole aina haluttu tai hyvä asia.

(3.1.) Tarina ei ole kuitenkaan vielä saavuttanut loppuhuipentumaansa. Voitettu vihollinen iskeekin takaisin ja sankari pakenee henkensä edestä. Jos sankari koki tappion edellisessä näytöksessä nousee hän itse vihollista vastaan uudella vakaumuksella. Sankari saattaa myös kokea muunlaisen takaiskun edellisen näytöksen onnistumisien jälkeen.

(3.2.) Tarinan kliimaksi. Tämä on usein se vaihe, jossa sankari kohtaa ja voittaa tarinan antagonistin. Kliimaksin kriisi voi olla henkinen tai fyysinen, eli antagonistia ei välttämättä ole edes olemassa fyysisessä hahmossa. Tämä on myös vaihe, jossa sankari kokee katharsiksen. Vogler on nimennyt vaiheen ylösnousemukseksi, sillä se on sankarille uudistumisen hetki. Aikaisemmat kokemukset ovat valmistaneet häntä tähän ja sankari sitoutuu muutokseensa tekemällä valintansa tai kohtaamalla vihollisensa/pelkonsa.

(3.3.) Tarinan loppu. Sankari palaa takaisin tavalliseen maailmaan saamiensa palkintojen/opetusten kanssa. Eliksiiri viittaa siis sankarin ansaitsemiin palkintoihin. Ne eivät ole aina sitä mitä sankari lähti tavoittelemaan. Toisinaan sankari jää ilman palkintoa. Toisinaan sankari ei kuitenkaan saa onnellista loppua. Eliksiiri voi olla katkera opetus tai oivallus. Jotkut sankarit eivät välttämättä edes opi mitään matkallaan.

Monomyytti on joustava. Se toimii rakenteena, vaikkei kaikkia edellämanittuja kohtia tapahtuisikaan tarinassa olleenkaan tai edellä esitetyssä järjestyksessä. Välillä monomyytin kohdat on tarkoituksella kumottu.


Deen postauksessa hieman vitsailimmekin siitä minkä eläimen siluettia voisi käyttää tässä hyväksi. Tässäkin mittasuhteet ovat päin helvettiä, mutta yrittäkääpä itse piirtää juuri oikean näköinen kameli, jolla on tarkoitukseen nähden oikeanlaiset kyttyrät! (>.<)

Voglerin kaaviossa rakenne esitetään kasvavana vuoren rinteenä, jonka huippukohdat ovat tarinan käännekohtia, jännitteen piikkejä. Itse kuvittelen kaavion mielummin kameleilla ja kutsunkin sitä huvittuneena kyttyräkaavioksi ;) Tarina määrittelee minkä mallisesta kamelista on kyse: millainen on väli kyttyröiden välillä, onko ykkös ja kakkosnäytöksen välillä kyttyrää?

"Loistavien" piirustustaitojeni vuoksi en nyt lähde esittämään asiaa kimeeroilla, vaikka se saikin selvästi ääniä juonieläimenä. Olisi kuitenkin mielenkiintoista nähdä kaavio sille. En jotenkin osaa kuvitella sitä. o.O'

En kirjoita tarinoita tietty rakenne mielessä. Suunnitelen ensin tarinan ja alan sitten vasta jälkikäteen pohtimaan mihin rakenteeseen se sopii. Rakenteet ovat minulle diagnoosin työkaluja, keinoja löytää viat ja aukot juonesta.

100k kässärini esimerkiksi seuraa monomyyttiä aika läheisesti, vaikken lähtenyt rakentamaan tarinaa sen avulla. Toisaalta rakenne on tällä hetkellä hassu: siinä on kaksi 1.näytöstä, koska kolmas päähenkilö kokee oman kutsunsa seikkailuun vasta kun kaksi muuta päähenkilöä ovat jo astuneet erikoiseen maailmaan ja käyvät läpi 2.2 vaihetta. Tämä saattaa vielä siirtyä alkuun kahden muun rinnalle, mutta toistaiseksi se on omalla hassulla paikallaan.

Monomyytin rakenne on todella yksinkertainen. Se ei ole todellakaan ainoa rakenne, eikä sitä tule seurata sokeasti. Toisaalta tutkimalla ja ymmärtämällä sitä minun on ollut helpompi asetella tarinan rajoja ja tunnistaa ongelmia.

maanantai 10. joulukuuta 2012

kirjoittajan trauma


Tämänkertainen teksti on hieman omaelämänkerrallinen, hieman tylsä, hieman omituinen ja hieman jotain muutakin. Halusin kumminkin jakaa omia ajatuksiani kirjoittamisesta. Kunniaa en näistä voi ottaa puhtaasti itselleni, sillä ne ovat muotoutuneet muiden henkilöiden ajatusten pohjalta, joskin omien kokemuksieni muovaamana ja vahvistamana.

Kaikki alkoi oikeastaan noin 10 vuotta sitten. Olin nuori lukioikäinen tyttö ja olin päättänyt ryhtyä kirjailijaksi. Mitä pidemmälle pääsin aikuisuuden kynnykselle, sitä selvemmäksi minulle kuitenkin tuli se fakta, että olin elänyt pitkälti pumpulissa. En tiennyt maailmasta mitään - en oikeasti. Siinä iässä olin hyvin herkkä ulkoiselle palautteelle ja vaikutteille. Kasvatin vahvan nahan kritiikkiä vastaan ja eräänlaisena puolustuskeinona aloin samaistua sellaisiin kirjamaailman protagonisteihin, joiden elämä ei ollut ihan kunnossa. He eivät istuneet omaan yhteiskuntaansa sopivasti vaan pistivät rikkaruohon lailla silmään, kuin todisteena siitä, ettei minunkaan tarvinnut sopia ympäristööni.

Teini-ikä on kamala ikä ja sen muisteleminen puistattaa vieläkin. Asuin yksin vieraassa kaupungissa; olin masentunut, ehkä jopa syrjäytymisvaarassa. Elin ja hengitin kirjoja. Ahmiessani kirjallisuutta eteeni tuli kuitenkin varsin mielenkiintoinen tapaus, nimittäin Chuck Palahniukin Diary.

An artists job is to make order out of chaos. You collect details, look for a pattern, and organize. You make sense out of senseless facts. You puzzle together bits of everything. You shuffle and reorganize. Collage. Montage. Assemble. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Mainitsin tämän jo viime tekstissäni, mutta vain ohimennen. Koska teos ei taida edelleenkään olla saatavilla suomenkielellä, esittelen sen perusidean nopeasti:

Misty kirjoittaa koomapäiväkirjaa miehelleen Peterille, joka jäi nipin napin eloon itsemurhayrityksensä jäljiltä. He tapasivat vuosia sitten taidekoulussa ja heidän suhteensa johti Mistyn raskauteen, molempien koulun keskeyttämiseen ja mitä onnettomimpaan avioliittoon. Nyt Misty siivoaa hotelleja Weytansean saarella ja unelmoi kadotetusta nuoruudestaan ja kaikesta siitä mistä luopui Peterin vuoksi.

Peter puolestaan on remontoinut taloja elättääkseen perhettään. Nyt vihaiset asiakkaat soittelevat Mistylle ja uhkaavat häntä oikeustoimilla, sillä heidän taloissaan on Peterin rakennuttamia salaisia huoneita, joiden seinille mies on kirjoittanut loukkauksia ja salaviestejä. Elämän kurjuuden pakkautuessa Mistyyn kerralla, huomaa hän kuitenkin inspiraationsa palanneen ja Misty alkaa maalata melkein kuin Weytansean saaren suuren kuuluisuuden ja edesmenneen maalari Maura Kincaidin hengen valtaamana.

You'll need to suffer to make any real art. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Paneutumatta sen pahemmin juonen koukeroihin voin kertoa havainneeni, että Palahniukilla on mielenkiintoinen näkemys taiteesta. Olennaisin ajatus Diaryssa ehkä on kumminkin se, että taide syntyy kärsimyksestä. Lainasin edellisessä tekstissä toista olennaista ajatusta kirjasta, eli sitä että onnellisuus opettaa meille varsin vähän verrattuna kurjuuteen. Kurjuuden arvet ovat niitä asioita, joihin takerrumme ja jotka pysyvät mukanamme läpi elämän aivan eri tavalla kuin onnelliset hetket.

Lukiessani kirjaa 16-17-vuotiaana tajusin nimenomaan vältelleeni elämässä kaikenlaista epäonnistumista ja kurjuutta. En ottanut riskejä, koska pelkäsin häviötä. En kyennyt kirjoittamaan elävää tekstiä, koska en ollut kokenut juuri mitään. Olin varjellut itseäni elämän varjopuolilta kuin maaliin pääseminen kolhuitta olisi jotenkin juhlimisen arvoista. En tajunnut, että ne kolhut olivat niitä asioita, jotka ruokkivat muusaani.

Maybe you don't go to hell for the things you do. Maybe you go to hell for the things you don't do. The things you don't finish.
~ Lullaby, Chuck Palahniuk

Nyt eksyin jo väärään kirjaankin, mutta tämä tukee pointtiani tässä asiassa. Millainen on tyhjän paperin nautinto ilman kokemuksia, joista tekstin intohimo kumpuaa? Hyvin yleinen neuvo kirjoittajille on "Write what you know". En usko siihen sokeasti, sillä hei, minä kirjoitan olemattomasti asioista jatkuvasti! Uskon, että siinä on kuitenkin se pointti, että oman elämämme kipukohdat ovat parasta polttoainetta sanojen roviolla. Kaikki kirjoittamamme ei tule elämästämme, tai jonkun läheisemme elämästä, mutta yleensä ne parhaat kohdat tulevat: ne suurimmat ristiriidat, ne todelliset teemat.

Joku varmasti pudistaa päätään tässä vaiheessa. En sano, että tämä pätee kaikkiin kirjoittajiin, mutta mitä enemmän luen kirjailijoista ja heidän elämästään sekä asioista jotka antoivat sysäyksen kirjan kirjoittamiseen, sitä enemmän uskon tähän ajatukseen. Kärsimys on ihan oikeasti muusien ruokaa.

We all die. The goal isn’t to live forever, the goal is to create something that will. ~ Diary, Chuck Palahniuk

Minullakin on siis näkemys kirjoittamisesta. Se ei ehkä ole kauhean progressiivinen tai mielenkiintoinen, mutta se on näkemys kuitenkin.

Uskon että on kahdenlaisia kirjoittajia: heitä jotka kirjoittavat unelmistaan ja heitä jotka kirjoittavat traumoistaan.

Puhuin aikaisemmin kärsimyksestä ja kokemuksesta, mutta trauma on sana, jonka sain liitettyä näkemykseeni oikeastaan vasta jonkin aikaa sitten. Olin kuuntelemassa 2012 Kirjamessuilla järjestettyä paneelia "Kuinka tulla kirjailijaksi?" (keskustelemassa Teoksen kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo ja 'Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi' tutkimuksen tekijä Pirjo Rautiainen). Odotin sellaista tasapaksua vuoropuhelua, jossa jaettaisiin latteuksia puolin jos toisinkin. Sen sijaan kuulemani keskustelu herätti minussa paljon ajatuksia.

Trauma, eli ulkoisten tekijöiden aiheuttama fyysinen tai psyykkinen vamma, oli nimenomaan se termi, jota keskustelijat käyttivät. Heidän mukaansa kirjailijoita yhdistää monta seikkaa, mutta useimmiten heidän elämässään on jokin trauma, joka ajaa heidät kirjoittamaan. Tämä trauma muodostaa heidän tuotantonsa punaisen langan, teeman. On myös kirjailijoita, joilla ei ole traumaa, mutta trauma on yleisempi kuin ehkä uskotaan. Joillekin ihmisillehän kirjoittaminen on nimenomaan terapiaa, jolla käsitellään kipeitä asioita.

All the effort in the world won't matter if you're not inspired.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Ei liene hankala arvata, kumpaan kirjoittajaryhmään koen kuuluvani? Mielestäni ryhmät eivät ole toisensa poissulkevia. Voimme kirjoittaa sellaisista maailmoista, joista uneksimme (tasa-arvoa, taikuutta ja rakkautta), ja käsitellä samalla omia traumojamme. Uskon kumminkin jommankumman olevan aina voitolla. Molemmat eivät voi olla se punainen lanka.

Minulla on ollut elämäni aikana useita traumoja: Osa pienempiä, osa suurempia. Olen käsitellyt niitä kaikkia kirjoittamalla. Mitä kurjemmaksi olen oloni tuntenut, sitä enemmän olen kirjoittanut. Teini-iässä kokemani yksinäisyys ja masennus esimerkiksi poikivat useita uuskummaa lähenteleviä romaani-ideoita, joissa käsiteltiin nuorten syrjäytymistä ja teini-iän kriisejä.

Every masterpiece is just dirt and ash put together in some perfect way.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Nykyisin suhtaudun kirjoittamiseen kevyemmin. Uskon yllämainittuun lausahdukseen siitä, etteivät kirjoittamisen välineet - ideat ja sanat - ole erilaisia kirjoittajasta riippuen, vaan että todella inspiroitunut kirjoittaja vain asettelee ne esille tuoreella tavalla.

Oma rovioni palaa kokemusten polttopuulla, mutta sytykettä nuotio saa paremmin kipeistä asioista kuin onnellisista. Liekö tämä johtuu siitä, että perusmallin mukaan tarinaan kuuluu konflikti. Usein konfliktini muistuttavat vain etäisesti sitä traumaa, josta ne ovat syntyneet, mutta se trauma on kuitenkin aina siellä taustalla: rikkinäinen ystävyyssuhde, epärationaalinen pimeyden pelko, pysyvän kodin kaipuu.

Traumatisoinko mahdollisia lukijoita jo tarpeeksi? ;)

lauantai 8. joulukuuta 2012

tabuja, hulluja ja hallusinaatioita



"Find what you're afraid of most and go live there."
~ Invisible Monsters, Chuck Palahniuk

Mitä yhteistä on oheisilla kirjoilla: Phillip K. Dickin "A Scanner Darkly", Chuck Palahniukin "Invisible Monsters", Anthony Burgessin "Kellopeliappelsiini", Thomas Harrisin "Hannibal" ja Ken Keseyn "Yksi lensi yli käenpesän"?

Niissä on protagonisteja, jotka eivät sovi heitä ympäröivään yhteiskuntaan. Ne pyrkivät rikkomaan tabuja ja viemään lukijat paikkoihin, joista tavallinen ihminen ei tiedä yhtään mitään. Niissä otetaan osaa käytökseen, joka on valtavirran mielestä moraalitonta, kuvottavaa ja shokeeraavaa. Niistä puhutaan, kiistellään ja jossain on joku, jonka mielestä näitä kirjoja ei olisi saanut koskaan edes julkaista.

Lyhyesti sanottuna, ne kuuluvat kirjallisuuden genreen nimeltä transgressiivinen fiktio.

"Torture is torture and humiliation is humiliation only when you choose to suffer." ~ Choke, Chuck Palahniuk

Muita kuuluisia esimerkkejä ovat mm. Bret Easton Ellisin "Amerikan Psyko", Irvine Wellsin "Trainspotting", Chuck Palahniukin "Fight Club" ja Vladimir Nobokovin "Lolita". Kaava alkaa siis hahmottua. Täältä löytyy sarjamurhaajia, narkkareita, pedofiilejä, mutta myös väärinymmärrettyjä yhteiskunnan päähänpotkimia, suuren kaupallisen koneiston loppuunkuluttamia ihmiskappaleita.

Luin näitä kirjoja ja katsoin niistä elokuvia jo kauan ennen kuin osasin edes yhdistää näitä saman genren alle. Poikkeukselliset hahmot ja heidän käytöksensä on aina kiinnostanut. Osittain siinä on sellaista kipeää tirkistelynhalua, osittain sitä ehkä haluaa kokea jotain äärimmäistä ottamatta itse elämässään minkäänlaisia riskejä.

“I think it's easy to mistake understanding for empathy - we want empathy so badly. Maybe learning to make that distinction is part of growing up. It's hard and ugly to know somebody can understand you without even liking you."
~ Hannibal, Thomas Harris

Onko se nihilismi, joka minua kiehtoo? Kyynisyys? Päähenkilöt, jotka ovat usein mahdottoman kaukana tavallisesta ja turvallisesta? Onko se toivo tunnelin päässä? Vai se että haluan nähdä miten kauas ihminen voi mennä kohti sellaista, jota en ymmärrä, mutta koen voivani ymmärtää luettuani siitä?

Mutta minun ei tarvitse pitää näistä hahmoista ymmärtääkseni heitä. Huumeiden tuhoama Bob Archter kertoo minulle silti millaista vahinkoa ja kärsimystä huumeet saavat aikaan. Shannon McFarland ei osaa rakastaa muita ihmisiä, mutta hänen heräämisensä on silti kiehtovaa luettavaa. Alex on väkivaltainen psykopaatti, joka puolestaan opettaa minulle, että vapaudella on merkitystä, vaikka valitsisimme pahuuden. R.P McMurphy taas osoittaa selväjärkisyyden ja mielenvikaisuuden rajan häilyväisyyden joutuessaan ympäristöön, jossa hänen kaltaisiaan ihmisiä halutaan kontrolloida liikaakin.

Hannibal Lecterin opetuksesta en ole edelleenkään varma, mutta kirja vaan on kertakaikkisen kiehtovaa luettavaa. Ehkä lähestyn Hanniblia väärin? Ehkä Clarice Starling onkin yhä se päähenkilö, joka menee yhteiskunnan rajojen ulkopuolelle? Tuo aikaisemmin kirkaskatseinen ja määrätietoinen nainen, jota niin pidettiin suuressa arvossa, joutuu uransa pohjamutiin ja ajautuu aina vain kauemmas kontrollista ja oikeudesta. Katson tätä vapaapudotusta hypnotisoituneena ja muistan Tyler Durdenin kuolemattomat sanat:

"It's only after we've lost everything that we're free to do anything."
~ Fight Club, Chuck Palahniuk

Onko ihme että Hannibal etäännytti Oscareilla palkitun Uhrilampaiden ohjaajan ja suurimman osan näyttelijöistä, ja Claricen rooliin jouduttiin ottamaan täysin uusi näyttelijätär? - Ei, Jodie Foster oli täydellisen kauhistunut Hannibalista. En ihmettele yhtään.

Toisaalta Kellopeliappelsiini ja Fight Club ovat polemiikista huolimatta nousseet kulttisuosioon. Yksi Lensi Yli Käenpesän sai 5 Oscaria. Hannibal oli pitkään eniten tuottanut R-ikärajan elokuva. Scanner Darkly on Phillip K. Dickin tunnetuimpia teoksia (ja sekin on saanut elokuvasovituksen). Invisible Monsters on pudonnut samaan sudenkuoppaan kuin muutkin Chuck Palahniuk sovitukset; ei niille löydy studiota, joka haluaisi ottaa riskiä.

Transgressiivinen fiktio näyttää tulleen jäädäkseen, vaikka 9/11 jälkeinen ilmapiiri onkin lyönyt jarruja pohjaan. Kriminaalit protagonistit kun voivat olla yhtä hyvin terroristeja.

We have no scar to show for happiness. We learn so little from peace.
~ Diary, Chuck Palahniuk

Haluan siis änkeä tänne mahdollisimman paljon Chuck Palahniukin lainauksia. Ne kuitenkin kertovat mielestäni myös genrestä hyvin paljon; Kuinka se viettelee omaan synkeään ajatusmaailmaansa loogisuudellaan. Kuun pimeällä puolella on yllättävän mukava kävellä. Se vaatii totuttelua, mutta loppujen lopuksi siitä voi oppia jotain.

Diary on muuten loistava kirja taiteellisesti suuntautuneille. Pitääkin tehdä pelkästään siitä postaus, koska siinä on paljon oikeasti kiehtovia ajatuksia. Ainakin omaa luomisen tuskaa se on usein lohduttanut, etenkin nuorempana.

“Goodness is something chosen. When a man cannot choose he ceases to be a man.”
~ Kellopeliappelsiini, Anthony Burgess

Tähän ajatukseen on hyvä lopettaa tämä vuodatus. Ehkä luen transgressiivista fiktiota, koska silloin tiedän mitä valitsen; opin näiden rikkinäisten ihmisten opetukset joutumatta itse pohjalle. Toisaalta olen myös hyvin huolissani; Fight Clubin sivuilla on ilmeisesti aidot pomminteko-ohjeet.

tiistai 4. joulukuuta 2012

kirjoittajan sanavarasto

Päädyin kirjoittamaan perjantaina tarinaani prologin, jonka sisällyttämisestä olen vääntänyt itseni kanssa kättä jo pitkään. Lopulta luovutin ja päätin kokeilla tuleeko siitä mitään ennen kuin teen päätöksen. Sanasaldo koko illalle oli pateettinen 2k.

Viikonlopun levättyäni palasin sorvin ääreen ja aloin kirjoittamaan ekaa draftia viikoittaisen fan ficcini seuraavaan chapteriin. Siinä ei ollut mitään ongelmaa. Sanoja tuli kuin sieniä sateella, hahmojen sisäiset angstit ja ongelmat oli kuvattu kauniisti, miltei runollisesti. Juoni kulki taas askeleen verran eteenpäin. Suorastaan nautin kirjoittamisesta. Sanasaldo 2,7k muutamassa tunnissa.

Kahden projektin ero? Toinen on suomeksi, toinen englanniksi. Toinen sijoittuu valmiiksi rakennettuun maailmaan, toinen itse rakentamaani. Toisessa on ainakin 6 näkökulmaa, toisessa lisäsin kolmannen vasta eilen. Lyhyesti sanottuna fan ficcini on intiimi tarina hyvin vahingoittuneista ihmisistä (ja androideista), kun taas kirjakässärini on pitkä eeppinen seikkailu.

Erot eivät johdu kiintymyksen puutteesta. Kirjakässärini on ollut muodossa tai toisessa mukana kuvioissa jo kymmenen vuotta. Fan ficcia olen rustannut viimeiset puoli vuotta ja kuukauden tauon jälkeen minulla ei ollut mitään ongelmaa jatkaa sitä. Erot johtuvat kielestä.

Lyhyesti sanottuna olen kirjoittanut englanniksi niin monta vuotta, että minulla on siihen erilaiset välineet kuin suomeksi kirjoittamiseen. Olen hionut oikeinkirjoitustani pakkomielteisesti. Olen lukenut kaiken kirjallisuuden englanniksi. Olen kehittänyt itselleni hyvin tarkan kirjoittajan äänen, tyylin josta nautin. Tiedän mihin tarina kulkee ja nautin jokaisen luvun kirjoittamisesta.

Kässäriäni lukiessani silmiini osuu heti ensimmäisenä se, miten tylsää tarinan kieli on. Se on kökköä - Siis oikeasti kökköä. Ei siellä ole ihania sanoja. Ei siellä ole matomaisen pitkinä vilistäviä lauseita (en siis viljele näitä loputtomasti, mutta ne ovat toisinaan oikein mukavia). Siellä sana kasvot 200 kertaa. Siellä on sana ilme ihan yhtä monesti. Siellä on loputon meri samanlaisia ikävystyttäviä lauserakenteita, jotka hypäävät silmilleni kesken lukemisen.

Fan ficissäni on suuria tunteita. Kieli elää, liikkuu. En revi hiuksiani huomatessani, että katsos taas jonkun kasvoilla on ikävystynyt ilme (hint: minun, eli lukijan kasvoilla), vaan ihastelen tekoihin ja eleisiin kätkettyjä vinkkejä ja sitä miten näkökulmahahmo saattaa tulkita niitä aivan väärin. Seuraavassa luvussa sitten kerron miten se oikeasti meni. Tarina etenee kiirettömästi, viipyillen.

Jätän luvun odottamaan, annan sille ilmaa. Huomenna luen sitä ja hion sanat ja lauseet juuri oikeaan muotoon. Androidi ei tunne, vai tunteeko? Käyttääkö kertoja tästä nimeä, mallia vai pronomiinia? Onko pronomiini personapronomiini vai demonstratiivipronomiini? Mihin hahmo kiinnittää toisessa huomiota? Miten sellainen olento, joka ei toimi kuin ihmiset, viestii aikeistaan? Dialogin on kerrottava paljon!

Ja taas Nanoni. Hyi noita kielikuvia. Enkö oikeasti keksi parempaa kuin sen kuluneen kielikuvan, jota on käytetty tuhatmiljoonaa kertaa? Ja taas ne kasvot. Perkele! Olen kirjoittanut lauseen käyttäen samaa adjektiivia, jota käytin jo x-tuhatta kertaa aikaisemminkin. Miksi? Koska kun keksin oikean sanan ryntäsin sanakirja.orgiin, jotta voisin kääntää sen suomeksi englannista. Ja oliko yhdelläkään ehdotetulla käännöksellä samaa kaikupohjaa kuin sillä englanninkielisellä? Ei tietenkään.

Surullinen totuus on siis se, etten lue tarpeeksi suomea. Sanavarastoni ei kehity. Myönnän toki, että pahimmalla fan fiction buumillani luin paksuja teoksia sanakirjan kanssa, keräsin vieraat sanat listaksi ja käänsin ne itselleni (oi, Mervyn Peaken Gormeghast). Mitään samankaltaista en ole tehnyt suomenkielen kanssa.

Suomenkieliset kirjat ovat kalliita. Koko internet pyörii englanniksi. Katson kaikki elokuvatkin ilman tekstitystä, kun en tarvitse sitä. En ole korjannut telkkaristakaan digisovitinta nähdäkseni suomenkielisiä ohjelmia, kun voin katsoa sarjoja netistä tai Netflixista. Ostan elokuvia muutenkin paljon.

Kenties englanti tuntuu paremmalta, koska en todella ymmärrä sitä? Se sellainen syvällinen tyylin ja sävyn erottelukyky ei ole kehittynyt täysin. En siis ole synnynnäinen englannin puhuja, joten ehkä kaikki vain kuulostaa paremmalta, eikä oikeasti ole sitä?

Työtä on vielä edessä tämän kielellisen rappion korjaamiseksi. Stephen King painotti Kirjoittamisesta-kirjassaan juuri sitä että lukee paljon. Minä vain en lue paljoa luonnostaan. Pidän enemmän elokuvista. Jos luen kirjastosta hyvän kirjan, eikä sen seuraavaan osaan ole vielä suomennosta, luen sen kyllä englanniksi. Viime vuonna luin tasan kolme kirjaa suomeksi: Nälkäpeli trilogian.

Pyyteetön haluni lukea muiden tekstejä ei siis olekaan niin pyytetöntä. Haluan kasvattaa sanavarastoani, saada taas otetta suomenkielestä. Kahden kielen välillä vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. Edessä on varmaan vaikea valinta: haluanko työstää suomenkielistä kirjakässäriä ihan tosissani, vai kirjoittaa diet tyyliin fan ficcejä englanniksi? Nämä vaativat suhteessa kumminkin erilaisia taitoja.

Vitsailin tässä jo yksi päivä ystävälleni, että Nanon työstäminen helpotti heti kun en enää ajatellut sitä kirjakässärinä, vaan fan ficcinä yli 10 vanhasta canonista, josta saan ilokseni päivittää AU-version. Tai kuten yksi Nanoilija hienosti foorumeilla totesi: Bitch please, I am the canon.

Fan fic termejä tuntemattomille anteeksi. Woe is me again.