torstai 9. marraskuuta 2017

Aakkosia ja rakastajia

Projekti P:n ensimmäinen koelukuversio valmistui kuun vaihteessa.

Tapaukseen liittyi paljon viime hetken panikointia, sillä huomasimme, että käsis oli paisunut 100 000 sanan mittaan ja leikkasimme siitä viikossa 20 000 sanaa (editointisuunnitelmat kunniaan!).

Ja sitten P lähti ensimmäiselle koelukijasatsille!

Nyt saa taas pitää hiukan taukoa kirjoittamisesta, kun kaksi aiempaa kuukautta on työstänyt melkein joka päivä jotain lukua tai pyöritellyt ongelmakohtia.

Olemme hirveän innoissamme P:stä ja vaikka olenkin päivitellyt siitä vähemmän kuin yhdestäkään aikaisemmasta käsiksestäni, tahtoisin kovastaa jotain pientä käsiksen maailmasta. Blogissa vain on aina hankala puhua käsiksestä puhumatta käsiksestä.

Käsiksiäni inspiroi kuitenkin aina jokin teksti, ei niinkään suorien yhtäläisyyksien kautta, vaan pikemminkin niin, että tekstin lukeminen avaa jonkin solmun tai saa sanat virtaamaan ulos. Esimerkiksi Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin Engelsfors-trilogia oli minulle tärkeä lukukokemus siten, että se vakuutti minut proggiksemme toteuttamiskelpoisuudesta, vaikka P on pitkä ja siinä on tuhottomasti hahmoja.

P:n kirjasoittolistalle päätyi myös tunnelmallisia runoja Kätlin Kaldmaan runokokoelmasta Rakkauden aakkoset (2015, suom. Anniina Ljokkoi).

Bosnialainen rakastajani (osa 1)
Bosnialainen rakastajani (osa 2)
Afganistanilainen rakastajani
Kanadalainen rakastajani
Rakkauden pimeys

Nyt olisi kuitenkin tarkoitus palata P:n omalaatuisesta maailmasta takaisin TH:n pariin. Vaihtaminen on yllättävän vaikeaa. P:ssä on erilainen kirjoitustyyli kuin TH:ssa, joten P tarvitsisi jotenkin "ravistella" ulos itsestä. Pensselissä on yhä P:n ajatusmaailma.

Mietinkin kirjoittaisinko uutta TH:ta käsin. Olen saanut hyvää materiaalia käsikseen käsin kirjoitettujen fragmenttien avulla ennenkin, mutta en ole aiemmin edes harkinnut käsin kirjoittamista pääasiallisena kirjoitustapana. Ehkä se olisi hyödyllistä ainakin alkuun?

Voisi olla muutenkin hyvä siirtyä pois kirjoitusnurkasni johonkin ihan uuteen huoneeseen kirjoittamaan. Minulla on edessä vapaa viikonloppu yksin talossa, joten aion hyödyntää sen.

Se vähä mitä olen saanut aikaan tuntuu hyvältä. Deletoin reilusti vanhaa materiaalia viime viikolla, kun palauttelin tarinaa mieleeni. Ensimmäinen persoona toimii uudessa tekstissä paljon paremmin kuin kolmas vanhassa. Filleriä ei tarvita, voin kirjoittaa pelkästään mielenkiintoisia kohtauksia, sillä niistä jokaisessa on jokin juttu, jonka vuoksi haluan sanat paperille.

Tässä olisi pari kuukautta aikaa ennen P:n editointia. Ehtisinkö saada käsiksen mitenkään edes vauhtiin?

lauantai 21. lokakuuta 2017

Varjojen lumoissa

Viime vuoden toukokuussa lähdin kirjoittamaan tarinaa, joka suorastaan purkautui minusta ulos. Koelukukierrosten ja editoinnin jälkeen tarjosin novellia Vaskikirjojen goottilaisten novellien antologiaan. Ilokseni novelli hyväksyttiin ja pääsin työstämään sitä antologian toimittajan, Katri Alatalon, kanssa. Kesällä editointi tuli viimein päätökseensä.

Antologia ilmestyi syyskuussa nimellä Varjojen lumo - suomalaisia goottinovelleja.


Antologia sisältää 12 goottinovellia kotimaisilta kirjoittajilta, sekä Markku Soikkelin esipuheen, joka valottaa gotiikan tyyliä ja perinteitä. Kuvan hurmaava kansi on Julia Savtchenkon käsialaa.

Kauhuromantiikka tutkii ihmismielen pimeitä syövereitä, mielipuolisuutta ja yliluonnollisuutta. Pahaenteinen tunnelma kielii salaisuuksista, jotka ovat pesiytyneet jylhiin ja rappeutuneisiin maisemiin. Tukahdutetut tunteet ja ajatukset kuitenkin pyrkivät päivänvaloon, eivätkä suostu pysymään haudattuina.

Ohessa pieni maistiainen novellistani:

Tuuli kiskoo koivun oksalla roikkuvaa pukupussia ja lävistää minut. On kesäkuun kylmin päivä, ja minun on katsottava pois pihatieltä, koivujen väliin, jonne kannoimme pihakeinun joka vuosi. Se ei ole siinä nyt. Hämmennyn —

(ja sieraimissani on heinänhaju, pihakeinu kitisee
enkä mahdu ääriviivojeni sisään,
nojaan lähemmäs ja suutelen häntä
olen vasta neljäntoista)

Katseeni singahtaa tontinrajan yli talolle, jossa olen juossut poikaa karkuun kuin saaliseläin. Vaikka naapurin pellot on myyty vuosia sitten eikä Tapiolassa asu kuin vieraita, muistan yhä höyhenenkevyen äänen ja sormenpäidemme liikkeen suunnitelmallisuuden.

Pihakeinu-Oona uskoi, että ratamonlehti parantaa kaikki haavat. Aikuinen tietää paremmin. 


Kirjan voi tilata suoraan Vaskikirjoilta tai sitä voi käydä kurkistamassa lähimmässä kirjastossa. Helsingin Kirjamessuille suunnistavat lukijat puolestaan löytävät Vaskirjojen ständin osastolta 7g 124 (levymessuosaston vieressä).

Iso kiitos Vaskikirjoille, Katri Alatalolle ja Pekka Haloselle antologian julkaisemisesta!

maanantai 16. lokakuuta 2017

Unelmien työhuoneessa

Lupailin postausta työhuoneesta jo aikoja sitten, mutta aika on juossut sitkeästi karkuun ja sitten alkoivat sateiset ja synkät päivät, enkä halunnut ottaa kuvia (ja työtilani saattoi olla myös hiukan sotkuinen O.o').

Viikonloppuna kuitenkin onnisti ja tuli ihana auringonpaiste, joten innostuin siivoamaan myös huoneen kunnolla. Tässä siis unelmien työhuone:

Huone on takapihaan päin, joten ikkunasta näkee lähinnä tekemättömät pihatyöt.

Yksi vaatimuksistani työhuoneelle olivat kirjavitriinit, jotta voin lopettaa pölyjen pyyhkimisen.

Työhuoneeseen myös ilmestyi hyvin nopeasti vaaleanpunainen askartelupöytä, jossa olen pääasiassa puuhannut bujoa ja tehnyt muistiinpanoja.

Kauhumetsähenkisen tapetin valitsin itse. Sen viereen sopii loistavasti sanasydän. Pöydällä on tilaustyöruno New Orleansin kapakasta. Toisella pöydällä "omakuva" ja Lemarchandin kuutio.

Haaveilen yhä sähköpöydästä, mutta toistaiseksi työpisteeni on sama. Kaksi reunimmaista hyllyä sentään on tyhjennetty kirkasvalolampun tieltä.

Vitriinistä löytyy mangaa, Stephen King-hylly, kauhuhylly, klassikkohylly, lanuhylly, sarjishylly, kaverikirjahylly, suomispefihylly, taustatutkimuskirjahylly, yksi tyhjä hylly ja ties mitä muuta. 

Askarteluvälineet ovat esillä ja vihot ja muistiinpanovälineet myös.  Ja kotiini tuntuu eksyvän koko ajan vain lisää muratteja ♥   


Viime vuonna luettelin haaveitani työhuoneen suhteen ja nyt on mukava huomata, mitkä haaveet toteutuivat ja mitkä eivät. 

Olen iloinen, että kirjoille on oikeasti tilaa nyt, eikä niitä tarvitsee pinota jokapuolelle. Kaikki kirjani mahtuvat vitriiniin (runokirjat työpisteelle) ja muistivihotkin ovat sopivasti käden ulottuvilla alakaappien sijasta. 

Työpöydän ja -tuolin uusin jossain vaiheessa. Olen päättänyt ostaa sähköpöydän, sillä olen todennut seisomisen todella hyväksi selälleni. Pöytää varten pitäisi kuitenkin ensin säästää. Tarvitsisin myös työtuolin, jossa ei ole käsinojia (saisikohan nykyiset ruuvattua irti?). 

Magneettitauluani en ole kiinnittänyt uudelleen, koska tarkoitus on maalata jossain vaiheessa huoneeseen magneettiseinä. En ole ehtinyt tehdä tätä vielä, mutta onneksi työpisteelle mahtuu yhä kortteja ja talismaaneja. 

Haaveilin alun perin lukunurkkauksesta, mutta olen ainakin toistaiseksi luopunut ajatuksesta. Pidän tilantunteesta yksinkertaisesti liikaa, enkä halua huoneeseen enempää kalusteita. 

Askartelupöytä on varmaan paras ostos, jonka olen huoneeseen tehnyt. Siinä mahtuu viikkaamaan vaatteet, kirjoittamaan käsin, askartelemaan, lukemaan isompia kirjoja ja jättämään lähdekirjallisuutta sopivasti käden ulottuville. 

Oikeastaan ainoa vikatikki huoneessa on kattolamppu, joka on yksinkertaisesti liian himmeä työskentelyyn. "Ankkalamppu" oli suunniteltu mielihalu, vaikka yleensä mietin kalusteissa nimenomaan käytännöllisyyttä. No nyt sitten elän kahden kohdevalon ja kirkasvalolampun turvin pimenevissä syysilloissa. Lampun voisi vaihtaa vaikka heti kirkkaampaan, mutta kun en henno siirtää sitä pois. Se on niin ihana! 

Kaiken kaikkiaan tykkään aivan valtavasti. Täällä on levollista olla. :)

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Jenna Kostet - Pikimusta, Sysipimeä

Siitä onkin reilu tovi, kun olen viimeksi kirjannut ylös lukukokemuksia. Tällä kertaa haaviin päätyi kirja, jota olen ollut koelukemassa, mutta joka on kehittynyt ensimmäisistä versioista hurjasti. Täysin objektiivisesti tästä on mahdotonta puhua, mutta sanonpa silti muutaman ajatuksen.

Jenna Kostet, Robustos, 2017, oma ostos

Äiti kertoi Auralle lapsena satua sudesta ja Punahilkasta. Satua jonka lopetus ei mennytkään kuten koulussa tai kirjaston kirjoissa. Silti Aura halusi aina kuulla sadun uudelleen. Aikuisena Aura lähtee Ketolanperälle katsomaan sukunsa taloa, jossa ei ole koskaan ennen käynyt. Auran äiti on perinyt talon veljeltään, mutta ei halua nähdäkään sitä tai puhua perheestään. Ketolanperä tuntuu kuitenkin Aurasta tutulta, kuin hänellä olisi taloon syvempi, käsittämätön yhteys.

Rinnakkain kulkee Esterin tarina 1940-luvulla. Ester menee naimisiin Tapion kanssa, mutta mies lähtee sotaan ja nainen jää yksin metsän keskellä sijaitsevaan tupaan. Eristyneisyys ja luonnon läheisyys saavat aikaan Esterissä odottamattoman muutoksen, etenkin kun hänen pihapiiriinsä eksyy kovia kärsinyt susi.

Kostetin kolmas kirja on jälleen uusi aluevaltaus kirjailijalle. Nyt kerrotaan sodan arvista ja etsitään omaa sukutarinaa, kun aikaisemmassa tuotannossa on ollut romanttista spefiä ja dekkari. Pikimusta, sysipimeä on tukevasti realismia, vaikka sen symbolismi leikittelee myös spekulatiivisilla elementeillä ja sen tunnelmassa on voimakas maaginen lataus.

Kaksi kertojaa ja aikalinjaa ovat pääasiassa tasapainossa, joskin aina välillä näytetään hiukan Auran lapsuutta lyhyissä muistelmissa, jotka muodostuivat suosikkiluvuikseni. Viimeinen kerrontatekniikka ovat Auran avomiehen Ossin Instagram-päivitykset, joihin mahtuu rivien väliin myös tulkittavaa.

Aura on pieni. Aura on neljä vuotta. Tukka takussa, sukat sykkyrässä sängynpäädyssä, kun äiti tulee huoneeseen kertomaan iltasatua. 
Aura on jo iso tyttö. Aura ei välitä iltasaduista, mutta äiti kertoo joka ilta saman sadun ja Aura haluaa kuulla sen vaikka teeskenteleekin muuta, piiloutuu peitonmykkyrään, paljastaa hampaat, murisee. 
Sängyn alta kiemurtelee pimeä. Verhon takaa, keittiöstä, valojuova tulee äidin mukana huoneeseen niin kuin käärme. Tänään Auraa ei nukuta. Peiton sisältä kuuluu murinaa. Siellä on iso paha susi. Eikun hyvä susi. Sillä on kiiluvat sudensilmät ja pikipikimusta mieli. Äiti tulee huoneeseen, ja äkkiä alkaa nukuttaa ja pimeä pakenee taas sängyn alle.

Vaikka kirjan kehyskertomus on Auran tarina perheen ja historian selvittämisestä, vie valokeilan selvästi aistivoimakas Ester, jonka luvut pitävät pihdeissään pitkään. Ester on tumma ja kaunis ja omaan yhteisöönsä sopimaton, yhtä aikaa vapaudenkaipuinen ja katkera sekä iloinen metsästään ja sen elämästä. Esterin tarinaa kerrotaan voimakkaalla kielellä ja minä-kertojalla, joskin Esterin maailma alkaa pian kaventua ja paljon jää rivien väliin. Millaisen naisen tärkein side on talon kupeilla käyskentelevään suteen?

Esterin vetovoima on niin voimakas, että hän-kertojaan turvautuva Aura jää auttamatta hänen varjoonsa, vaikka Auran etsintä selittää Esterin salaisuuksia ja toimii hyvänä kehyksenä tarinalle. Aura on solubiologi, jolla on vaikea äitisuhde ja kaupungissa viihtyvä avomies, joka ei innostu Auran kiinnostuksesta ränsistyneeseen sukutilaan. Toisaalta kertojien kontrasti auttaa erottamaan heidät toisistaan, toisaalta se saa takertumaan Esteriin paljon voimakkaammin kuin Auraan.

Kirja virittelee rinnakkaisuutta Auran ja Esterin välille, mutta minun oli vaikea ostaa tätä ajatusta omakseni. Kirjan loppuvaiheilla eräs hahmo jopa kommentoi Auran ja Esterin samankaltaisuutta. En tiedä, jäin kaipaamaan jotain vielä Auran hahmoon, sillä nyt hänen motivaationsa tuntuu hieman juonen sanelemalta. Pidin Aurasta eniten hänen lapsuusmuistoissaan, jotka ovat tunnelatautuneita ja koskettavia. Lapsen maailmaan sujahdetaan kovin vaivattomasti. 

Sinä yönä minä näen unta. Minun unessani susi muuttuu mieheksi, tulee sisälle tupani ovesta ja rakastelee kanssani. Ulkona on hämärää. Niin tummaa, että en näe muuta kuin pimeyttä ja yön hahmoja. Hän tulee tupaani, avaa oven niin että se narahtaa hiljaa. Tunnen oven narahduksen, kuistin lattialankkujen tärinän, ja askeleet joita olen kaivannut.

Ovella hän pysähtyy katsomaan minua, kun istun tuvan pöydän ääressä ja lopulta käännän katseeni häntä kohden. Hänellä on mustat silmät ja päällään suden nahka. Hän katsoo minua ja minusta tuntuu, että pelkästään katsomalla hän voi hyväillä, koskettaa minua ja tuntea minut sellaisella tavalla, jolla kukaan ei ole koskaan minua tuntenut.  

Tarinan kaksijakoisuus tuntuu myös sivuhahmoissa. Menneisyyden sivuhahmot tuntuvat auttamatta todellisemmilta kuin nykyhetken. Sivuhahmoilla ei ole omia tarinoitaan, enkä oikeastaan sellaisia heille kaivannutkaan. Ainoastaan kartanon Elisa nousee muistettavaksi sivuhahmoksi, johon puhalletaan pienillä eleillä paljon elämää ja persoonaa. Hänen ystävyytensä Esterin kanssa oli koskettava sivujuoni. 

Pidän kirjan rytmityksestä. Auran luvuissa tehdään kaikenlaista, kun taas Ester nimenomaan kokee ympäristönsä. Kieli on napakkaa ja rytmitettyä ja luvut lyhyitä. Kertojat ja tapahtumien ajankohdat on eritelty lukujen alussa, joten tarinassa pysyy hyvin sisällä. Tässä suhteessa kirja oli nopealukuinen.

Parasta kirjassa on sen lopetus, kun Esterin salaisuudet selviävät ja palaamme hetkeksi Auran äidin lapsuuteen herkässä kohtauksessa, josta tuli todella lämmin olo. Myös Esterin elävät luontokuvaukset, joissa hän elää miltei symbioottisessa suhteessa puihin, avantoon, eläimiin ja elävään maahan olivat mieluisaa luettavaa. Totuuden merkitys Auralle tuntui tässä suhteessa vähemmän merkittävältä kuin olisin kuvitellut, mutta tulkintani hänestä eräänlaisena tunteiden tukahduttajana on myös kontrasti Esterille, joka on kuin ylitsevuotava astia.

Kaiken kaikkiaan Pikimusta, sysipimeä on sopiva nautiskelukirja elävästä kielestä innostuville lukijoille. En luokittelisi tätä varsinaisesti historialliseksi romaaniksi, sillä Ester on kovin eristyksissä ja sotaa suuremman roolin saavat hänen tunteensa ja halunsa. Tarina toimii ja suosittelenkin lukemaan kirjan vapaapäivänä luonnon helmessa.   

lauantai 2. syyskuuta 2017

Worldcon 75 - Liikuttava Lopetus (Lauantai)

Koska vapaiden puute pakotti minut valikoimaan Worldcon-päiviä, päätin pitää perjantaina vapaata tapahtumasta ja tulla paikalle taas lauantaina. Lauantai olikin selvästi vilkkaampi päivä keskiviikkoon ja torstaihin verrattuna. Jonotuskäytäntöjä oli päivitetty entisestään ja Messukeskuksesta oli ilmeisesti saatu suurempia tiloja paneeleille. Olokin oli onneksi hieman kohentunut lepopäivän aikana. :)

Suurin pettymys päivälle oli kyllä varmasti IKEA larpin siirtyminen perjantaille. Olisin halunnut nähdä millaisen kokonaisuuden aiheesta saa aikaiseksi! Lauantaille jäi kuitenkin sopivasti ohjelmaa:

11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"
13:00 - 14:00 Trans Characters in YA
15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?

(vas) Thomas Årnfelt, Cheryl Morgan, Gillian Pollack, Jo Walton & Scott Lynch 

11:00 - 12:00 Gender and "Realistic History"

Cheryl Morganin oli tarkoitus vain moderoida paneelia, mutta hän oli sopinut Scott Lynchin kanssa roolinvaihdosta, joten Lynch toimikin puheenjohtajana ja Morgan osallistui aktiivisemmin keskusteluun. Lynch pyysikin panelisteja kertomaan tavoista, joilla naiset ja vähemmistöt on historiallisesti sivuutettu (erasure).

Cheryl Morgan kertoo, että olemme riippuvaisia kirjallisista lähteistä, joista kaikki eivät ole selviytyneet nykypäivään tai ovat joutuneet sensuurin kohteiksi. Etenkin kääntäjät ovat sensuroineet teksteistä viittauksia sukupuolivähemmistöihin, koska niistä puhuminen koettiin sopimattomaksi. Thomas Årnfelt kommentoi, että meidän historiamme on suodatettu muistiinkirjoittajien, kopioijien ja kirjojen painajien mielipiteiden läpi. Joku päättää mitkä tekstit selviävät, mitkä nostetaan esille ja kenen tarina on paperin arvioista. Historiallisesti valta-asemaa eivät ole pitäneet naiset tai vähemmistöt, jolloin heidän tarinansa on ollut helpompi sivuuttaa. Gillian Pollackin mielestä historia itsessään on narratiivi, joka kerrotaan jonkun näkökulmasta. Tarinoilla on aina sankarit ja viholliset. Vähemmistöjä ei pidetty tärkeinä.

Jo Walton näkee, että naisten tarinat ovat olemassa heidän elinaikanaan ja sivuuttaminen tapahtuu, kun sukupolvet vaihtuvat ja tarinoita lähdetään arvottamaan. Gillian Pollack on huomannut, että naiset jäävät usein best of-listojen hännille ja hän kehottaa naisia luomaan oman narratiivinsa. Scott Lynch uskoo, että erilaisuutta suvaitaan helpommin, kun henkilö elossa ja ihmisten muistissa ja suojeluksessa. Kuolema antaakin lopulta tilaisuuden unohtaa henkilön saavutukset.

Gillian Pollack sanoo, että sivuuttamista tapahtuu myös silloin, kun olemme kaikki samassa huoneessa. Tarvitsee vain kuunnella keskusteluja: vastataanko kaikkien kysymyksiin yhtäläisesti, keskeytetäänkö toisia puhujia innokkaammin tai työnnetäänkö heidät keskustelun ulkopuolelle kokonaan?

Cheryl Morgan on huomannut, että yhteiskunta suvaitsee transsukupuoliset herkemmin, kun he eivät kerro olevansa trans. Kun henkilön transsukupuolisuus selviää, on aika kadota. Hän kertoo myös muutaman surullisen faktan transsukupuolisista. Roomassa vain miehet ja naiset saivat periä rahaa, jolloin transsukupuoliset menettivät usein kaiken heidän puolisoidensa tai vanhempiensa kuollessa. Vielä tänä päivänäkin raiskauslait Intiassa koskevat vain miehiä, naisia ja eläimiä. Näin ollen hijrat eivät ole lain suojeluksessa ja eräs raiskattu hjira hävisikin raiskausoikeudenkäyntinsä tästä syystä.

Thomas Årnfelt ihmettelee ihmisten sukupuolittuneita käsityksiä perinteisistä ammateista. Esimerkiksi 1300-luvun Ranskassa oli tyypillistä, että naiset tekivät osa-aikatyötä esimerkiksi ruoan ja tekstiilien parissa. Muita naisten ammatteja olivat parturit, yövahdit ja sepät. Årnfelt on tutkinut ko. ajankohdan verotietoja. Hän kannustaakin historiallisten romaanien ja high fantasian kirjoittajia tutkimaan historiaa enemmän ja kyseenalaistamaan omat mielikuvansa.

Taitelija Maja Winnicka poseeraa upeiden maalaustensa kanssa Trade Hallissa.

Jo Walton kuuli eräältä lukijaltaan ihmettelyä naispuolisesta maanviljelijästä: "What do men do if women are farmers? Are they farmer's wives?" Hän kertoo myös, että 1427 n. 8% miespopulaatiosta osasi lukea, kun taas naisilla luku oli 50-60% (en kirjoittanut ylös missä päin maailmaa). Walton on lukenut paljon vanhoja kirjeitä ja todennut kirjoittajien käsittelevän saman sukupuolen välistä seksiä aivan arkipäiväisesti kirjeissään. Hän muistaa lukeneensa jatkuvasti ihmisistä, jotka toimivat nykylukijoiden odotusten vastaisesti, kuten vaikkapa vangitun palkkasotilaan sisar, joka pelasti veljensä.

Cheryl Morgan kertoo feministisestä teoriasta, jonka mukaan sukupuoli rakentuu sosiaalisesti. Näin ollen käsitys miesten ja naisten töistä on myös sosiaalinen. Kaljan paneminen oli historiallisesti naisten työtä. Kuningas oli aikanaan sukupuolineutraali termi. Sotilaiden täytyi osata neuloa Nelsonin laivastossa, jotta he osasivat korjata itse vaatteensa ja purjeet. Heteroseksuaalisuus ajatuksena on lähtöisin 1900-luvun lääketieteestä, jossa asioita alettiin luokitella entistä voimakkaammin. Tämä on muokannut kulttuuriamme ja ajatteluamme voimakkaasti.

Toisaalta Jo Walton huomannut, että haluamme myös tulkita historiaa uudella tavalla, esimerkiksi päättämällä, että moni historiallinen henkilö on homo, koska todisteita heidän heteroseksuaalisuudestaan ei ole. Tällä tavoin sivuutetaan aseksuaalisuus, biseksuaalisuus sekä selibaatissa eläneet. Taustalla on varmasti halu osoittaa, että homoseksuaaleja on aina ollut myös merkittävien historiallisten henkilöiden joukossa ja että homoutta ei ole keksitty 1900-luvulla.

Cheryl Morgan on törmännyt myös sellaiseen ajatteluun feministien keskellä, että transsukupuolisia ei ole voinut olla olemassa ennen 1900-lukua, sillä transsukupuolisuus on modernin lääketieteen ja leikkausten tulosta. Historiallisista henkilöistä esimerkiksi Herodes kohtasi transsukupuolisia amatsoneita. Historiallisesti hevosen virtsaa on käytetty sukupuolihormonien korvikkeena, sillä se sisältää estrogeeniä.

Gillian Pollack tietää, että naisilla oli ehkäisykeinoja, mm. yrttejä myös keskiajalla. Tämä selviää lääketieteellisistä dokumenteista. Cheryl Morgan kertoo hauskan faktan sodomia-sanan historiasta. Sana tarkoitti ennen sperman haaskaamista, jolloin myös oraaliseksi ja seksi raskaana olevan vaimon kanssa olivat sodomiaa, ei vain anaaliseksi. Pollack on myös sitä mieltä, että fantasiassa on aivan liian vähän leskiä suhteessa siihen, miten suuri kuolleisuus keskiajalla oli.

Lopuksi Pollack kehotti kuuntelijoita miettimään: "We need to question ourselves. What prejudice and baggage are we carrying?"

Cheryl Morganilla oli vielä suorempi kehoitus: "If your history isn't queer, it isn't realistic."

(vas) Keffy R.M Kaherli, Nino Cipri, Leon Adams, Nick Falkner

13:00 - 14:00 Trans Characters in YA

Seuraava paneeli oli harmittavan tyhjä, ilmeisesti viereisen huoneen Star Wars-keskustelu kiinnosti conittajia enemmän. Keskustelu oli kuitenkin hyvin antoisa!

Leon Adams kokee, että YA (Young Adult) on genrenä avoimempi transsukupuolisille hahmoille. Nuoret lukijat ovat avoimempia lukemaan transkokemuksista. Aikuisille suunnattu realistinen fiktio taas haluaa usein olla "ajattomampaa". Keffy Kaherlin mielestä YA ei varsinaisesti ole avoimempaa. Sen lukijat ovat, mutta päättäjät ovat yhä konservatiivisia ja heidän päätöksiään sanelee raha. Nino Cipri pitää YA-lukijoita avoimempina oppimaan ja löytämään uusia asioita, johon julkaisijat ovat reagoineet hitaasti. Kustantamoita kiinnostavatkin hyvin rajatut transtarinat. Mitä jos näihin lokeroihin ei sovi?

Leon Adams pitää YA:n fokusta binäärisiin transidentiteetteihin huonona, koska lopputulos on usein "James wants to be a girl!". Monet muunsukupuoliset (non-binary) eivät myöskään identifioidu transsukupuolisiksi. Keffer Kaherlin on huomannut, että YA:n kirjoittajat tuppaavat olemaan reilusti lukijoita vanhempia. Näin ollen he ovat myös kasvaneet hyvin erilaisessa ympäristössä, ainakin transsukupuolisten representaation suhteen. Koska kirjoja halutaan myydä suurelle yleisölle, päädytään asioita usein yksinkertaistamaan, mikä johtaa juuri tarinoiden skaalan kaventumiseen. Hän kokeekin, että YA:ssa rummutetaan yhdenlaista transnarratiivia, sillä lukijoiden ei koeta hyväksyvän edes tätä "perustarinaa".

Leon Adams näkee YA:n transnarratiivin hyvin keskiluokkaisena ja valkoisena. Narratiivi menee usein näin: hahmo kertoo olevansa trans → häntä ei hyväksytä  → hän ansaitsee hyväksynnän. Adams uskoo tämän narratiivin yleistyneen sen takia, että transsukupuolisten on aiemmin ollut vaikea saada diagnoosia ja edelleen leikkausta, ellei heidän tarinansa "saa tarpeeksi rasteja ruutuun". Adams kehottaakin huomioimaan, että panelistit ovat itsekin kaikki valkoisia, eikä paneelissa ole lainkaan transnaisia.

On olemassa transsukupuolisia, joiden sukupuoli-identiteetti on binäärinen, ja jotka eivät halua eivät halua sukupuolenvaihdosleikkausta, vaan ovat tyytyväisiä omassa kehossaan. Kehodysforia ei kuulu jokaisen transsukupuolisen kokemusmaailmaan, mutta lääketieteellinen yhteisö pitää sitä transsukupuolisuuden olennaisena "oireena". Nino Cipri haluaisi nähdä YA:ssa muutakin kuin valkoista keskiluokkaa, muissa kulttuureissa kun on mielenkiintoisia ajatuksia sukupuolirooleista ja sukupuolista.

(vas.) Haamu-kustannuksen myyntipöydältä löytyi myös @broci.art
(oik.) Worldconia varten julkaistiin myös Never Stop-antologia suomalaista spefiä!

Keffy Kaherli muistuttaa, että suuri osa harvinaisemmista transnarratiiveista on myös intersektionaalisia narratiiveja. 40% transnuorista (Amerikassa) on kodittomia. Pat Schmatzin kirja Lizard Radio kertoo yhteiskunnasta, jossa transsukupuolisuus on hyväksytty täysin, mutta tämän johdosta muunsukupuolisia ja muita ei-binäärisiä sukupuolia ei tunnusteta lainkaan ja transsukupuolisten on aina käytävä läpi sukupuolenvaihdos. Sota on voitettu, mutta millä hinnalla?

Yleisöstä kysyttiin, haluaisivatko panelistit mieluummin huonoa transrepresentaatiota vai ei ollenkaan transrepresentaatiota. Nino Cipri vastasi tähän osuvasti: "Bad representation vs no representation is a shitty binary and I don't like it."

Keffy Kaherli uskoo, että huonokin representaatio on parempi kuin transnarratiivien täysi puuttuminen. Suurin osa transrepresentaatiosta on cis-kirjoittajien, mutta ainakin siitä saa kosketuksen aiheeseen. Leon Adams kertoo kokemuksestaan nuorempana ("when I was a baby transling..."). Hänellä oli pitkät hiukset ja hän piti glitteristä ja vaaleanpunaisesta. Olemassaolevat transnarratiivit olivat täysin tämän vastaisia ja tuntuivat sanovan, ettei Adams voisi mitenkään olla transmies. Esimerkit olivat vahingollisia, mutta ne saivat hänet ajattelemaan.

Keffy Kaherli kertoo olleensa liian hiljainen poikatytöksi, mutta odotukset antoivat hänelle kapinoinnin kohteen. Osa transsukupuolisista osaa haastaa median tarjoamat mallit, osa sisäistää vahingolliset ajatukset. Hänestä cissukupuolisten on myös tärkeää nähdä transhahmoja. YA:ta markkinoidaan pääasiassa cis-lukijoille ajatuksella "See, you can actually treat them as people!".

Hän mainitsee paljastumisen (the reveal trope) sellaisena asiana, jonka esiintyminen kirjassa voi opettaa cis-lukijoita reagoimaan tilanteeseen oikeassakin elämässä. Cissukupuoliset kun usein reagoivat transsukupuolisen henkilön sukupuoleen tahdittomasti. Leon Adams komppaa edellistä ajatusta. Cissukupuoliset käyttäytyvät usein huonosti transsukupuolisia kohtaan. Kirjat voivat osoittaa miksi joku käytös on huonoa ja satuttaa toista osapuolta.

Nino Cipri kehottaa cis-kirjoittajia kirjoittamaan transhahmoja. Leon Adamsin mielestä on tärkeää, että kirjoittajat tekevät taustatutkimusta perusteellisesti ja panostavat yksityiskohtiin, sillä YA:n lukijat takertuvat yksityiskohtiin intohimoisesti. Transsukupuoliset lukevat kirjat, joissa on transrepresentaatiota, sillä sitä on niin vähän. Tämä kannattaa pitää mielessä! Nino Cipriä ärsyttävät yksittäiset transhahmot (kaikki muut hahmot ovat valkoisia cishahmoja) ja transhahmot, joiden ainoa rooli on kuolla traagisesti toisen hahmon tarinassa.

Liityin myös H. P. Lovecraft-seuraan, sillä pidän kaikesta lovecraftmaisesta,
vaikka en varsinaisesti Lovecraftin teoksista välitä.

Keffy Kaherli toivoisi kirjoihin enemmän intersektionaalisuutta: eri kulttuureja, eri värejä, muunsukupuolisuutta, eri yhteiskuntaluokkia. Transitionarratiivi on jo kerrottu tuhanteen otteeseen! Tarina kannattaakin sijoittaa transition jälkeen, millaista transhahmon elämä on silloin? Entä millainen olisi kahden transtytön rakkaustarina? Tai muunsukupuolisten hahmojen avaruusseikkailu? Hän toivoisi ylipäätään enemmän kirjoja transkirjoittajilta.

Leon Adams ei jaksa kasvutarinoissa korostuvaa kiusaamista. Hän kehottaa cis-kirjoittajia miettimään, onko heidän tehtävänsä kirjoittaa transhahmon tarina. "Realize your power, when you're representing others."

Nino Cipri on huomannut, että transnarratiivit keskittyvät kärsimykseen ja väkivaltaan kuin transsukupuolisuus olisi lähtökohtaisesti hirveää kärsimystä. "I fucking love being trans!"

Leon Adams haluaa nähdä transhahmoja, jotka hyväksyvät itsensä ja saavat muilta rakkautta takaisin. Keffy Kaherli on nähnyt jonkin verran tulevaisuuteen sijoittuvia tarinoita, joissa transitioon on keksitty jonkinlainen maagisen helppo toteutus. Tämä taas johtaa siihen, ettei transsukupuolisuudessa ole ongelmia. Hän haluaakin korostaa, ettei teknologia yksinkertaisesti kykene muuttamaan transkokemusta. Transsukupuoliset ovat transsukupuolisia transition jälkeenkin. Myöskään vammaisuutta ei pitäisi parantaa maagisilla pikaratkaisuilla ja lakaista maton alle.

Yleisöstä tuli ajatuksia koskien transsukupuolisten apua koelukijoina cis-kirjoittajille. Keffy Kaherli kertoo Write in the Margins-sivustosta, joka auttaa kirjoittajia löytämään koelukijoita, jotka kuuluvat vähemmistöihin. Koelukijoiksi tarjoutuvien kannattaa muistuttaa kirjoittajia, että heidän mielipiteensä on vain yhden ihmisen mielipide. Erilaiset kulttuurit vaikuttavat todella paljon ihmisten kokemuksiin.

Kirjoittaja hyötyy erityisesti siitä, että koelukija osoittaa ja selittää hänelle ilmiöt ja tarinan rakenteet, jotka ovat myrkyllisiä, haitallisia tai ylikorostuneita aihepiirin kirjallisuudessa. Leon Adams muistuttaa, ettei koelukemista kannata tehdä ilman maksua tai vastapalvelusta, sillä siinä on hirveä työ! Asiat pitää usein selittää perusteellisesti, joten koelukeminen vaatii sitoutumista ja kärsivällisyyttä.

(vas) Mats Strandberg, Emil Hjörvar, Tiina Hautala & Kjartan Linde

15:00 - 16:00 Nordic Horror in Nordic Settings - What Scares Us?

Conin viimeiseksi paneeliksi jäi pohjoismaalaisen kauhun paneeli, joka oli kyllä yllättävän hauska tapaus. Hjörvar ja Strandberg eksyivät ja saapuivat paikalle vähän myöhässä ja Tiina Raevaara joutui perumaan osallistumisensa. Aikaiseksi saatiin kuitenkin hyvää keskustelua!

Puheenjohtajana toimiva Kjartan Linde aloitti keskustelun pohtimalla trillereiden ja kauhun eroja. Emil Hjörvarin mielestä jako on aika selkeä. Trillereissä lukijan kiinnostusta pidetään yllä jatkuvalla jännitteellä ja näyttämällä antagonistia ja tämän tekoja, kun taas kauhussa jännite nousee ja laskee nopeasti ja jännite rakennetaan sillä, mikä jätetään näyttämättä. Mats Strandberg jatkaa ajatusta kertomalla, että trillereissä kaikki on lopulta selkeää ja kaikki langat saadaan yhteen. Kauhussa on enemmän avoimia loppuja, selittämättömyyttä ja yliluonnollisia elementtejä.

Tiina Hautala näkee, että trillerin ja kauhun rajat vedetään lukijoiden ja kustantajien mielissä. Kauhussa on usein yliluonnollisia aineksia, mutta sen ei tarvitse säikyttää lukijoita. Kauhu luo intensiivisen ilmapiirin ja jännitteen. Vasta viime aikoina suomalaiset kustantajat ovat rohkaistuneet kutsumaan kauhukirjallisuutta kauhuksi, kun aiemmin sitä on luonnehdittu esimerkiksi intensiiviseksi psykologiseksi trilleriksi.

Myös Emil Hjörvar näkee, että säikähtäminen ja kauhun tunteet ovat eri asioita. Kummallinen fiktio, joka periytyy Lovecraftin teoksista, leikittelee näillä. Kauhu pyrkii pikemminkin luomaan reaktion, jonka ei tarvitse olla pelkoa. Mats Strandberg on myös huomannut, että osa hänen lukijoistaan kaipaa verta, sisälmyksiä ja väkivaltaa kokeakseen pelkoa, kun taas toiset reagoivat enemmän aavemaiseen tunnelmaan. Kirjailija ei hänestä valitse tietoisesti omaa lähestymistapaansa vaan kirjoittaa vaistonvaraisesti itseään pelottavista tai ahdistavista asioista.

Emil Hjörvar on huomannut, että maisemalla on tärkeä merkitys islantilaisessa kauhussa, jopa niin, että ympäristö itsessään on hahmo. Tyypillistä islantilaiselle kauhulle on synkän ja rikkaan kansanperinteen yhdistäminen jylhiin maisemiin: sumuun, kallioihin, mereen, jäätiköihin, hylättyihin maatiloihin. Yksi islantilainen uskomus kertoo hylätyistä vauvoista, joista tulee lapsenkalloisia korppeja. Islantilaiset uskovat näihin tarinoihin vieläkin ja ovat syvällä tarinoiden maailmassa.

Tiina Hautala katsoo ympäristöään "aavelaseilla". Mielenkiintoisilla paikoilla on usein omat tarinansa. Hän kerää kansanperinnettä ja tarinoita, ei kirjoita niitä itse. Onkin tärkeää, että kirjoitettuihin tarinoihin tulee silti tarinankertojan läsnäolo. Hän kertoo myös kotipaikkansa lähellä olevasta uhrikaivosta, jonka nykyiset sukupolvet ovat unohtaneet.

Mats Strandbergin Risteily sijoittuu Ruotsin ja Suomen väliselle risteilyalukselle. Olikin haaste tehdä tällaisesta arkisesta ympäristöstä uhkaava. Kauhu kääntää tutun ahdistavaksi: samanlaiset pitkät käytävät, marmorijäljennös, kiiltävät lasipinnat. Risteilyaluksella ei voi nojata villin luonnon luomaan ilmapiiriin. Strandberg päättikin nojata hahmojensa henkiseen maisemaan.

Emil Hjörvarin uudessa kirjasarjassa seurataan naispuolisen meedion johtamaa murhatutkimusta. Päähenkilöllä on omat henkilökohtaiset demoninsa ja pakkomielteensä, kuten tytär, jonka huoltajuuden hän menetti. Henkilökohtaiset demonit heijastelevat usein työn alla olevan murhatutkimuksen teemoja. Näin murhan ratkaiseminen kertoo lukijalle lisää päähenkilöstä. Tiina Hautalan mukaan hänen keräämänsä tarinat ovat usein symbolistisia kuvauksia hahmojen henkisistä maisemista.

Ihania leivoskoruja ja silmiä Trade Hallissa. 

Mats Strandberg ei halua kuvata hyvän ja pahan taistelua. Vain sitä miten ihmiset suhtautuvat yliluonnolliseen kokemukseen. Risteilyn hirviö on katkeroitunut euroviisutähti! Emil Hjörvarin mielestä islantilainen kansanperinne on hyvin omituista ja rajatonta. Esimerkiksi Nábuxur (corpse pants) ovat kuolleesta ruumiista nyljetet housut, jotka tekevät käyttäjästään rikkaan. Moni islantilainen hirviö kuvataan mahdottoman kauheiksi, melkein lovecraftmaisesti.

Tiina Hautala kirjoittaa kansanperinnettä myös lapsille, jolloin hirveitä elementtejä on hiukan kaunisteltava. Maailmalla satujen ja uskomusten sensurointi on mennyt jo liian pitkälle, sillä siistiminen voi myös riisua tarinan perusluonteen. Mats Strandberg kertoo, että Ruotsissa on myös siivottu satuja ja kansanperinnettä, mutta vanhat versiot ovat alkaneet jälleen kiinnostaa ihmisiä. Hän ei ole itse kauhukomedian ystävä, mutta ymmärtää miksi kauhun absurdiutta usein pehmennetään huumorilla. Nauru ja huuto ovat yllättävän lähellä toisiaan.

Tiina Hautala on huomannut, että kauhutarinoissa on paljon huumoria. Oikeastaan kauhutarinat ovat usein hyvin melodramaattisia ja saippuasarjamaisia. Hän itse pelkää tarinoiden aaveita, jolloin huumori auttaa häntä pysymään tarinan maailmassa ja säätelemään pelkoaan. Emil Hjorvar kertoo, että huumori ja kyynismi ovat yleistyneet kauhutarinoissa viime vuosikymmeninä. Hän näkeekin niiden käytön narratiivisena työkaluja, jolla kirjailija tekee tarinan maailmasta uskottavamman.

Mats Strandberg arvostaa kaikkia kauhun olomuotoja. Hänen on kuitenkin nykyisin vaikea lukea kauhukirjallisuutta ilman, että työaivot alkavat ylianalysoida ja editoida tekstiä. Tämän vuoksi Strandberg pelaa enemmän kauhupelejä. Risteilystä saisi hyvän kauhupelin. Emil Hjörvar kertoo pelänneensä kauhupeli Amnesiaa niin paljon, että hänen oli kutsuttava kaveri kylään, jotta saisi pelattua sen.

Hjörvarin kirjojen TV-adaptaatioissa on jonkin verran muutoksia, sillä elokuvien on esitettävä kauhu eri tavalla kuin kirjoissa. Kirjojen ahdistavaa tunnelmaa on vaikea välittää TV:ssä. Tiina Hautala on tutustunut kauhuteatteriin Ruotsissa ja haluaisi, että se rantautuu myös Suomeen. Elävää yleisöä voi todella pelotella. Hän nauttii myös kauhutaiteesta.

Mats Strandbergin mielestä ruotsalaiset ovat pakkomielteisen kiinnostuneita rikostarinoista. Hän uskoo, että Olof Palmerin murha on laukaissut rikoskirjallisuuden massakulutuksen. Fiktio on ruotsalaisten tapa käsitellä oikean maailman ongelmia. Emil Hjörvar kertoo, että Islannin kirjallinen yhteisö on pieni ja sulkeutunut. Hänellä oli todella vaikeaa, kun hän kirjoitti ensimmäisen trilogiansa. Hjörvar oli rahavaikeuksissa ja kurja ja hänellä oli vain tarinansa. Hän huomasikin vuodattavasa omaa vihaansa ja kyynisyyttään päähenkilöönsä.

Tiina Hautala kirjoittaa mökillään ja kääntää kauhun positiiviseksi energiaksi. Hän iloinen, että hänen lastenkirjojansa lukeneet vanhemmat ovat pyytäneet lisää kauhukirjoja lapsille. Mats Strandbergin mielestä kauhu on loistava tapa käsitellä omia ongelmia. Kirjoittamisesta tulee eräänlaista psykoanalyysia. Risteilyn katkera euroviisutähti onkin heijastus Strandbergista ja pelosta, että hän jämähtäisi ikuisiksi ajoiksi entiseksi YA-kirjoittajaksi.

Taidekujalla riitti kaunista nähtävää!

Jos jollekin jäi vielä con-nälkä, on tapahtuman Youtube-kanavalla videoita paneeleista. Ikävä kyllä yksikään paneeleista, joissa kävin, ei löydy listalta, mutta muuta mielenkiintoista kylläkin!

Törmäsin conin aikana tuttuihin, mutta kuljin pääasiassa yksin, mikä ei oikeastaan haitannut, sillä jonoissa tuli juteltua paljon tuntemattomien kanssa ja conissa oli todella paljon ihmeteltävää ja nähtävää. Olisin panostanut sosiaalisuuteen varmasti enemmän, ellen olisi kärsinyt vielä huimauksen jälkivaikutuksista, mutta tällä kertaa oli jätettävä väliin moninaiset iltaohjelmat julkkareista naamiaisiin, harmi kyllä.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli todella kiva, vaikka en uskokaan matkustavani ulkomaille Worldconiin. Jospa sitten seuraavan kerran 2032 Tampereella? ;)